Part 23

Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika, nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli esille nurkan takaa.

»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin! Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»

»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.

Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse. Hän riensi pois kuin paeten. —

Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään, jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä, eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut paha omatunto.

Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.

»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä, Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»

Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää; ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa, oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui kuihtuneista lehdistä.

Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He nousivat hevostensa selkään.

»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa — teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»

»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»

Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään. Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.

Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.

Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.

Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta — hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.

He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt syksyllä tuiki vähän vettä.

Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä pääsevän yhä enemmän voitolle.

Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön värisevän kuin kuumesairaan.

»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.

»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.

»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka, »sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.

Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin — Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas — tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta —. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo — siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.

Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.

»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»

Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»

Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti kuin kuollut.

Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen. Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.

Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle. Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne. Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?

Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa vaatteita lieden luona.

»Bothild on varmaankin sairas —»

Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.

Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä jälkeen.

Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.

»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai sen taas!»

Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:

»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei löydy mitään apua —»

»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»

»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana — ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta messua ja oli kuin isä.»

Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan. Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia, leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas lapsi —.

Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.

»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.

Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon; hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja yritti lähteä heti pois.

»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.

Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.

— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä — hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen. Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.

Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.

Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —. Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli Kuolema koskenut ‒.

* * * * *

Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin koskaan ennen.

Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana: »Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»

»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on sairauttakin —.»

»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.

Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti — katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle — Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei vastannut sanaakaan, vaan meni.

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.

Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona — hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.

Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.

Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely —.

Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan, painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.

»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole sellainen kuin sinä luulet.»

Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.

»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»

»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.

Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli kylmä ja kostea.

»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi kerran tavattaessa.»

»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»

* * * * *

Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.

V.

Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin huonompi.

Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.

Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi itse sairaan luona.

Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja — hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.

Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa. Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.

Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.

Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi, nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja istuutui jälleen.

Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen. Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha- ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen katkeamista.

Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.

Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen mielestään oli pakko sanoa:

»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin sinulle.»

»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun täytyy kuolla?»

Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä ymmärtänyt jo kauan sitten.

»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»

Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:

»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»

»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»

»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty», Bothild itki.

»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä, verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä, etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla, ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja haavoja.»

Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän alkoi jälleen itkeä:

»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»

»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä rauhassa —»

Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan; Bothild itki hiljaa ja valittaen.

»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa.

»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi jälleen itkeä.

* * * * *

Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja lähtöleivän.

Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo:

»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella, jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin ‒»

»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle ankarampi —»

»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti.

»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun mielestäni olit usein ankara.»

»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»

Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä:

»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»

»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti.

»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi.

Siihen Olav ei vastannut.

»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»

Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta puhua.

* * * * *

Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen; he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus _ajatellut_ sitä: jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet, joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia lähettämään suotta kosijoita tänne —.

Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut. Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä tehnytkään —.

Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli siihen syypää.

Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.

Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.

Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen, seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär, Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi vain ajatella itseään —.

Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!

Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.