Part 22

»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään. Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»

»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle, joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa. Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa se Jørundille.

Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella. Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi, auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti — hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.

Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla, erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli, että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.

Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä — näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni. Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.

Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan jäljille.

Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.

Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen, mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo, ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.

Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.

»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»

Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen äänensä oli soinnuton ja samea.

Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.

He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.

Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti. Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat, kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena. Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti, ilman lempeyttä.

Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin. Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen, joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.

Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla, solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.

Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.

Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.

Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.

IV.

Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät. Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana. Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine, kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa, mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.

Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä — lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko, tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.

Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran, jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt Eirikiä.

Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.

* * * * *

Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.

Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.

»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee niin —.»

Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan:

»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit ajatella hänen naimistaan!»

Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut Bothildia —.

Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa. Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä; Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon, mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat, kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard Olaville.

Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.

Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä, tuo hänen pieni sisko kultansa —.

* * * * *

Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin valvoa myöhänlaiseen.

Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet, mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen — Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.

Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin koputtaessa tuvan oveen.

Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»

Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.

»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»

Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista, hävyttömistä kuiskauksistaan.

Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:

»_Täälläkö_ te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»

Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut lipeällä pestäväksi.

»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»

Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.

Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.

Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan kuin hän rukoilisi —.

»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi, »ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä tietää?» Sitten hän läksi ulos.

* * * * *

Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä, ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.

Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä, huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.

Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan, niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa; pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän kääntyi ja meni taloa kohti.

Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?

Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona, kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan, ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle sulkien sen.

Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä, kasvot hohtavan punaisina:

»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.

Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö itki niin, että häntä alkoi peloittaa:

»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.

Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua jälleen alas raskaasti.

»Mitä minä olen sitten sinulle _tehnyt_», hän huusi, »minkälainen mies sinusta on tullut!»

»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»

»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. »Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin, surullisemmin ja valittavasti.

Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:

»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen kotiin luoksemme —»

»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.

»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki taas.

»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.

Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.

»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.

Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.

»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»

Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan — hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.

Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria, kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:

»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo — enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä — pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»

Eirik ei vastannut, vaan meni pois.

* * * * *

Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä luonnottomilta — vain pahalta unelta.

Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena — Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet hänen kotiintulostaan—.

Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.

Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja, vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.

Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan. Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.

Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja hänen vartalonsa pyöreydessä.

* * * * *

Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella. Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin illalla oli hänelle antanut.

Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.

Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:

»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»

»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei, minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»

Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.

»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten minä enää loukkaa sinua.»

Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin. Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän toivoi tytölle sydämestään hyvää.

»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle niin — vihainen?»

Eirik tarttui siihen halukkaasti:

»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa Märttaa —»

»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta», Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»

Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.

Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin lähteä siitä pois.