Part 21

»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi, että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän varmaankin tottelee.»

»Onko isä teille niin ankara?»

Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu. Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea, nuori talontytär.

»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille, sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei laske.»

»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»

Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen. »Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»

»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»

Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»

* * * * *

Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala. Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta, naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi, ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita, ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.

Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan. Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.

Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista tavoistaan.

Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä, sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä heitä kohtaan rohkeasti.

— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt — että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään, ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.

Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.

Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi katsoa hänelle sopiva morsian.

* * * * *

Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.

»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?»

Olav vastasi:

»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä kirkkomatka —.»

Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.

Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi yht'äkkiä:

»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän luonasi lainsuojatonta.»

»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.

»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua, niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»

»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia — ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»

»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti. »Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli tullut ajoksia.

Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:

»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»

Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain isää nöyrästi taloa kohti.

Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi tyttärelleen:

»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä veljesi kanssa.»

Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.

»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»

»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.

* * * * *

Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa metsäistä rotkoa myöten.

Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös laulua ja tunsi savun hajua.

Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla — lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui joitakin lepäämässä.

Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen sekä poljenta laulun tahdissa:

Oli dam dam damdelideia dam-dam dam-delidei —

Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän kautta.

* * * * *

Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan — olivat unohtaneet sulkea räppänän.

Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän naurahti jonkin kerran.

»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille — käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»

Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen — Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.

Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.

Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot, kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.

Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.

Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.

Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti ne jäähtyneen kiukaan laidalle.

III.

Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut siitä mitään.

Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.

Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta — hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.

Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi, vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet olla vieläkin kauniimmat.

Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät, kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut, vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.

Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.

Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi, lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.

Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti, oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa _ei ollut_ mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai katseessaan.

Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta. Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He pysähtyivät ulkopuolelle.

»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin», Eirik virkkoi.

»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.»

»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?»

»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia.

»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.»

»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi, pidänkö minä hänestä.»

»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et pidä hänestä?»

»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.

* * * * *

Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea, tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut aikonut luopua.

Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta — hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa, sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.

Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan, ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.

Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.

»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin häneltä sisartasi?»

»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.

Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella ystäväänsä toisin silmin.

Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen, ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma, tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma. Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään, vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.

Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.

Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin, ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.

Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.

Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.

Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.

»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä puhutaan —?»

»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»

Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan kotiinsa.»

»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että Cecilia on turvassa hänen käsissään?»

Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia, että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta — maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin nähnyt—.

»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi: