Part 20

»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta, että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»

Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen kanssa.

»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»

»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak — mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa neuvottelematta omaistesi kanssa —.»

»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi — sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä häntä —.»

»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme. Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»

»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä, haluavatko he edes minua sukuunsa.»

»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä rauhan että sodan töissä.»

Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti jääkylmästi:

»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan. Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»

»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti.

»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa tytärtäni selkäni takana.»

»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä olen varma —.»

Olav vastasi:

»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole —.»

»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»

Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi hiljaa ja epävarmasti:

»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus. Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa — rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta. — Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka teidän nyt täytyykin erota.»

Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi rinnalla sormiellen rintasolkeaan.

»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä —» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja läksi.

Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.

Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä.

* * * * *

Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—

Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli toisenlaista—.

Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä muita tavattuaan —.

Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten, että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.

Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto, joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle, ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen nuoruudenseikkailuistaan —.

Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.

II.

Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin.

Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan hyvin vastaan.

Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta. Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia, avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.

Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet. Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin sisälle.

Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle. Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta: hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla — talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat, Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta, pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko, eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista, josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.

Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa. Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan, ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.

Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.

Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.

Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse. Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla, missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona. Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista. Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia kaksoiskelloja.

Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha, tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti niitä.

Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.

Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa, pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.

Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin, vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja suuteli sitä.

Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.

Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen, sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.

Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä — tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä — ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.

»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.

Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa, joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla. Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa, joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.

Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella. Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta pikkuvanhan viisaasti.

Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet. Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään tähteä tänä iltana.

Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.

Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen, Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä — ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.

Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».

Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista, mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.

Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi, katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:

»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»

* * * * *

Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.

Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi valossa.

Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla, huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin, sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta kylmät.

»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.» Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut. Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.

Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.

Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.

Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.

Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.

»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»

»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»

»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs, Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä. Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi, vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui, hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä oli vieraitamme varten varattuna —.»

»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen, suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.