Part 19

Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan erinomaiseen puolustuskuntoon.

Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.

Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei _mitään_ olisikaan voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että _oli_ noustu vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi uuden, vasta paranneen ihon päällä.

Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa, jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta — eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään, kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa, voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.

Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain _hyödyttävät_, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.

* * * * *

Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut, leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia kotona, olisi asian laita ollut toinen.

Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret, kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle. Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn, kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.

Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.

Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin — koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä, sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista, ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli lähtöisin.

Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha. Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän sai tyytyä siihen.

Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin. Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet. Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.

Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen siitä, että lapset _oli_ jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa, jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.

TOINEN OSA

I.

Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan. Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras avun tarpeessa.

»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»

Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan, mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.

Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan asiansa.

»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian puolestani.»

Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.

»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»

»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen sisarenpoika.»

»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.

»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla —.»

»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen — Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»

Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli, joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa. Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin — mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne. »Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»

Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten; hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta. Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.

Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.

Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja, etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä kysytty.

Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, — nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.

Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona, ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.

Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.

Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan — palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.

Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta vieraitten parissa arka ja ujo.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin, ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä, pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret, täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan sydämellisesti.

* * * * *

Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua. Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli. He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat vastaleikatut.

Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.

Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä. Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.

— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta, silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen. Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.

* * * * *

Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina, valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.

Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan, edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha, punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan sen terää sormellaan.

Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin, Saltvikeniin.

»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin laitaa kalliolla seisovan tytön luo.

Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn kajastus.

Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn kare.

Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys. Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.

Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —

* * * * *

Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.

Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse tarvitsi Aslakia.

* * * * *

Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna sillalla erehtynyt.

— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan, naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.

Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—.

Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi. Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti ilta-auringossa.

Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti, joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja käsivarsiaan pilven tavoin.

Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi, suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.

* * * * *

Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle:

»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä. Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»

Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan mieheen:

»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin. Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen heinäntekoa?»

»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun suojelustani.»

»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»

Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin. Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät häirinnee ensinkään.

»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni puhuisivat kanssasi?»

Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:

»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi sinulta?»

»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»

Aslak hätkähti.