Part 18

Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista; he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä ketterän näköisiä.

Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle killalle.

Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä, rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja. Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.

Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut hämmennystä aikaan.

»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.

»He menettivät muutaman Akerin niemellä.»

Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta. Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.

»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa Akerinlinnan tuollaisilla?»

»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan», vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat luottaneet pakkasen tuloon —.»

»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.»

He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle — se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän niskaansa.

Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.

Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle — hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa. Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää kauan —.

Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin. Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut varustuksen ulkosivulta.

He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi, muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.

He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon — taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.

Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain. Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.

Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella, kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.

Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.

Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle ampumamatkan ulkopuolelle.

Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut. Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä, sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun.

Porras-aukosta pistihe kypäri näkyviin — sira Hallbjørn kiipesi sinne:

»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan uuden hyökkäyksen tuorein voimin.»

»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan, sira Hallbjørn.»

He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat jotakin.

»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.»

»Ivar on asettanut sytykkeet kuntoon varustusten puolella», pappi virkkoi.

»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.»

Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä:

»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme, sira Hallbjørn!»

Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.

Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen, nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle ensimmäisten miesten kaaduttua.

Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.

Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan. Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»

Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti:

»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi.

Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria heittokoneita ja muurinmurtajia.

Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää särkeä silta takanaan.

Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä — kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet aamuauringossa.

Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin kuunnellut, kuin juuri tätä.

Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä. Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi, niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:

»Se on _meidän_ torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni — Finnin ja Eysteinin —»

Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä sävelellä lauletun ikivanhan laulun:

»Kuolee karjasi, kuolee sukus’ myös, kuolet itsekin, jotain on mi kuole ei: se on kuolleen miehen maine!»

Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina. He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat, mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja varustusten päällä sininen silkkivaippa.

Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa, hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.

Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään alipäällikön kanssa:

»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»

»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi. Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.

Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle. Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan, polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset, ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin. He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.

Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti, vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan, ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.

Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki. Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä aivan jäykkä.

Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan, ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.

Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle, toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella — hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.

Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään, ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin. Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!

Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa, hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä, jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.

Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän. Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen. Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa — hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä, kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.

Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —

Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti. Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.

Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään, mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä, vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.

Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä. Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —

Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira Hallbjørnin.

Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.

Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti, missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin kaulassa.

Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa, jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan, punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.

Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla: vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa — niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa hän oli ollut ottelussa.

Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa, jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä: Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle tarvittiin.

Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa. Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.

* * * * *

Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat pian ja hyvin.

Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.

Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä — olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se näky kiusasi häntä enin.

Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita, jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä — sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.

Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.