Part 17

»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja, tietääkseni.»

»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä. »Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta puhua —.»

»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa, Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»

Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista —. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa, ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta, kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista nahan rikki.

Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard; hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti, heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.

Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta — vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.

Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa, märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana, harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.

Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään poikki jalan, ratsain ja rekipelin.

VIII.

Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.

Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille tarpeelliset vaatteet.

Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin. Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa, vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä, puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä, useimmat asestetut ritarien tavoin.

Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa — mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen. Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua, aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.

»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen henkivartioonsa.»

»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi, »mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»

»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.

Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä; hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen kasvatettavanaan.

Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika, ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.

Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton, niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta lempeä nainen.

Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu nurkkaansa.

»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.

»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva kysäsi.

Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.

»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?»

Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.

»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se tuhkana?»

»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva», Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu, ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»

»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi.

»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»

»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?»

»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.»

»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun, Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä — Jumala heitä auttakoon!»

»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»

»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —. Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»

Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit, muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.

Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä, mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi, katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä nuolta vähemmän.

Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren, kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar sanoi.

Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen — eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen; he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.

* * * * *

Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.

Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä, jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä. Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään, että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.

He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon, Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin, jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria varustuksissaan ja asestettuna.

Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea, hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja myöten.

Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä, ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.

Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.

»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti, samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki, hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»

Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.

»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja kokenein?»

»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»

Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan, sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta, voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen joukko saapuisi.

»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»

Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»

»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan puutu.»

»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi? Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»

»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»

* * * * *

Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa jalan, hän oli siihen tottuneempi.

»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»

»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain olisi liian myöhään.»

»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä! Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»

Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi, miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..

Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli, ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.

Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli, jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.

Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia, muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas. Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta, jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin pitkällä jousella.

Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni rummun jyminän säestämänä.