Part 16

Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa. Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät. Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.

Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan, että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.

Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan, itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta. Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä kulkevalle.

»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa ulos.»

»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»

Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui jälleen tielle.

He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:

»Sinä olet väsynyt, Olav?»

Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan, niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä. Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan, joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.

»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin nuoruudessani.»

»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?»

»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»

»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi.

Olav sanoi:

»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»

Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä: ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.

Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua — kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.

Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi virkeänä ja täysin valveilla.

He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.

»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa nylkemään.»

Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään. Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan päävoimista selville.

Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen, joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti. Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen — silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön. Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha yrittää seurata hiihtäjiä.

He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli ‒ valkoinen, aukea paikka keskellä metsää, vanha niitty ‒ siellä oli pari vanhaa latoa.

»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena.

»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen nuoleni ei osunut.»

»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää; kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille ihmisraukoille —.»

Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla, mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa.

* * * * *

He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta, ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely.

Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä tiestä.

Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin, kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta.

»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin pakkoverotuksen —.»

Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja sanoi:

»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme, kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti, ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.»

Jotkut arvelivat kuningas Haakonin palaavan nyt kotiin puolustamaan maata.

»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.»

»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika», keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?»

»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan herttua toiselle päälle.»

Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa.

»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —»

»On parempi heidän näillä seuduin uskoa meidän joukkomme olevan turvana.»

»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi taas.

»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista —». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?»

»Tempus bell!», pappi oikaisi myöskin naurahtaen.

* * * * *

Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa; nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi, kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.

He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.

Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle, sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.

Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se, että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.

Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin, kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa, metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren kanervikkoon.

»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän seisoi aivan Olavin edessä.

Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat sittenkin ryhtyä kahakkaan —.

Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.

Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä, ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.

Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään — eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea edesottamisissaan —.

»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»

»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä, miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät takaapäin talonpoikain niskaan.

Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin, hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä — paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö. Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle — siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan — suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella, puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi kirveen isku!

Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut sen enemmän enää —.

Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen, kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne. Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan. — Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.

— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten, pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen, ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. — Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.

Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu, josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä, viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä miestä.

Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen savu ‒ herttuan väki kosti hyökkäyksen.

»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä. Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.

Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain raivoissaan.

Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet ruokiaan ja imeskelleet lunta.

He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja, ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti, kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi, mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän. Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat, toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin ollut.

Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.

»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti, Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin. Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen — Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle Agnesrouvan nuoren sisaren.»

Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa, miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää kartoittaa herttuaa.

Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.