Part 15

Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui — ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut ajatellakaan näin käyvän!

Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja hiljaisella äänellä:

»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän sinulle niin hyvin kuin voin.»

»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni — minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän — ja sinä —»

Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:

»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen, että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä rintaansa vastaan.

Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:

»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.

»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»

Olav pudisti päätään:

»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»

»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.

Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.

»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei nostanut katsettaan lapsesta.

»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»

»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot Olaviin päin.

»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava. Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät, kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen helmassaan.

Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä, jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.

»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»

»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen — kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»

Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi heistä tässä — mutta hän vastasi vain:

»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»

»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan ‒ hän on tehnyt täällä enemmän kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa —»

Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi:

»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»

»En suinkaan?»

»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi — joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin katsomatta hän kysyi:

»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»

»Hänet», Torhild vastasi kovasti.

»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»

»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa. — Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.

Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —

— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.

Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata, vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan. Eikä hän sittenkään ollut ruma —.

Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä tekikin.

Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi katsellen vierasta kylmän tutkivasti.

Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä Ketilin kanssa taloa katselemassa.

Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen. He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.

»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi jollakin lailla minun apuani —»

»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi, kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»

* * * * *

Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi häntä luokseen.

Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.

»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.

»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»

Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:

»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»

Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat nyökäyttivät, hän vastasi:

»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»

Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.

Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos. Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten, mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:

»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me varata sinulle yösijan?»

Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:

»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»

Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.

»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»

»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa kuten omaani ainakin.»

»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»

»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin ja on epävarmaa milloin hän palaa.»

»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»

»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi Olav terävästi.

»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat kuuluville.»

Olav jätti hyvästit ja läksi.

Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sellaista mahdolliseksikaan.

Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta, että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin, pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa, molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei siitä ollut sen varmempi.

Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen menettäminen kuolemaakin katkerampaa.

Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään. Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.

Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.

Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen alla pimeässä.

VII.

Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä — sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin; ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen — illalla satoi jo suuria hiutaleita.

Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja silloin tuli lumimyrsky.

Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja vaippansa harteilla oli paljon lunta.

Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten.

»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut jotain?»

»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»

»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?»

Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä tavarat että karjan.

»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»

»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä, minä veisin heidät kanssani kotiin.»

»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi hiljaa, »ja ajatteleva.»

»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»

»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.»

Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild katsoi häneen.

»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?»

»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa hänen kulkuaan.»

Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»

»Älä _sitä_ ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista. Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä auttamaan, mutta _hän_ oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.

Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.

Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.

Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli, nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.

Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä.

Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn. He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav tunsi sira Hallbjørnin.

»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä että sinun seuralaisesi?»

»Näytpä olevan noita, pappi —.»

Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika, maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä surullisena, joi miten paljon tahansa.

Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa, kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.

He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu. Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista ei ole suurtakaan apua.»

Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»

»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»

Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian. Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille; sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä herättelemään.

Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:

»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää — mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»

Olav vastasi ajatelleensa samaa.

* * * * *

He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui. Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.

Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi, sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät; nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla naurahtaen sanomatta:

»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä isä!»

Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»

»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika surmata ja aika parantaa?»

Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen:

»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»

Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:

»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?»

»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi, qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä sanotaan.»

Olav pudisti päätään: »Se on minulle liian viisasta!»

»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään!»

»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.

* * * * *