Part 24

Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä sukulaisistaan.

»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.

Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.

Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman ajatukseen.

Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli laskenut ruohottumaan.

Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa syliin.

* * * * *

Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin, sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla. Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen, uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti hänestä.

Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut. Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.

Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti, sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.

Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen ainoa, jota hän oli rakastanut.

Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan — vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta — kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.

Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä enemmän kuin tuomiopäivä.

Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken —.

Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.

Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.

Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään — olisi helpotus päättää päivänsä.

* * * * *

Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:

Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan! Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä. Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä, hän oli luvannut palata hänen luokseen —.

Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon! Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle — eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei kenellekään neidolle tullut vahinkoa!

Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän toisiin ajatuksiin!

Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen, hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä viettämään.

Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:

Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut, etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla; eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina Maastrandissa sillin pyynnissä.

Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä silli-aluksessa.

Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut, satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine silkkihilkkoineen.

Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.

Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa, ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet Maastrandissa suoloja myymässä.

Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä hevosella.

Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild, Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan, että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken, värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut. Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun näki, ettei poika peräytyisi —!

— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin; Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.

Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.

Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin Hestvikenissä?

»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.

Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli katkaistava hiljaisuus:

»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa — minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa — vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä, Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»

»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»

Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia, hoputti hevostaan.

»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa ‒. Hyvästi, Eirik — me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»

— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti vastenmielisyys ja kouristava pelko.

Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa tietä.

Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina pahuuden valtaan.

Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen, mutta ystävällisesti:

»Sinäkö tulet —?»

Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni, kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan odottanut Olavilta apua.

Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav pyysi poikaansa sisään.

VI.

Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.

Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan — äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin kulki niin ääneti ja vieraana —.

Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli, ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia, jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.

Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.

Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän olisi vuodattanut viatonta verta —.

Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä. Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik kysyi ystävältään:

»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi? Bothildista?»

»En minä muista mitään sanoneeni —»

»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —»

»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun siskostasi?»

»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla, että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet viekoitelluksi —»

»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin! Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!

»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —. Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»

* * * * *

Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik kysyi äkkiä:

»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»

Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän _katsoi_ vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.

Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:

»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»

»Mitähän _sinä_ mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»

Eirik kuiskasi:

»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran Hestvikenin emäntää.»

Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai tuskaa, vaiko molempia?

»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».

»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin, ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi, eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»

Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä riipuksiin.

»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.

»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme Rundmyristä.»

»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi käynyt päinsä.»

He istuivat vähän aikaa ääneti.

»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on, jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»

Eirik nousi ja seisoi isän edessä:

»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä luostariin.»

Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.

Eirik virkkoi:

»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä et saa asettua tätä vastaan!»

»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.»

Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut sanat hänen suuhunsa.

»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin kanssa.»

»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?»

Eirik nyökäytti.

»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?»

Eirik pudisti päätään.

»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav virkkoi.

Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.

* * * * *

Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki — sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa — ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.

Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä eteenpäin uusia maita kohti —

Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset — tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria, kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa. Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.

Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja vei hänet Babyloniin —.

Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki! Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo. Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä — hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.

* * * * *

Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n Eirikin mieli aaltoili.

Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.

Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.