Chapter 4

Miehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta pitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua Annan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä päivällä hänen mielestään.

Häpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui rukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja istuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.

"No eikö muuta?" kysyi Kirja-Tiitsu, "sen voin minäkin", lykkäsi istuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli pääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari myöskin ymmärtävän, sillä "lintuseni", "kukkaseni", "armain ruusuni" -- valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun aivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti, kehräten lankaansa: "Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti välitä, sillä -- yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!"

Se oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen ylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään käteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti toista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.

Tätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli Kirja-Tiitsulle yks työ. -- Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä kasvoihin.

"Mitä tuo taas on tietävinään?" kysyi hän mielipahalla. -- "Joka työllä palkkansa!" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. "Luuletko että annan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on ensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun --" näin sanoen astui hän pari askelta lähemmäksi Annaa.

Vaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen kehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa, lensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että ovi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan...

Mutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt hän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla "ryysyläinen", jonka _hän_, Rietu, sulasta armosta majaansa oli ottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin menestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi hyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt tyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi ahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä rauhaan.

Mokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus mitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt kokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua, sillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan puolella. "Hiljaa, hiljaa, kummiseni" -- näin tyynnytti hän meluavaa Rietua -- "kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä tapaa, toinen toista -- jos _minä_ en maailmaa tunne, niin ei sitä tunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin päivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman myllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se on ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo kevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan" -- sanoi hän, kääntyen Annan puoleen -- "vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen pois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun tulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa -- vielä tänään katuu hän silmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella ulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta taivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa vielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei silmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi edelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään ja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään koira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?"

"Aivan niin, aivan niin", mielisteli eukko. "Martinpäivään vielä, vaan sitte ei enää armotkaan auta!"

Anna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, --, aika tuopi hyvän neuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.

Ja niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten ankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan ruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada voiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään niinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas _keisariherramme_ setä-vainaja -- keveät mullat hänen haudallensa! -- yhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki Europan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat joka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja ylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin oli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.

Kaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo ei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa onnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi Martinpäivän kulua hiljaisesti ohitse -- hän suitti varmaan olla kahden vaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.

Kun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää: "Anna ei pakene käsistä pois, ja -- aika tuopi hyvän neuvon".

Näin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä rohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.

VII.

Jumalan vitsaus.

Viikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni lähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea nöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen kimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri, salpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen koto, ja nimensä oli -- _kolera_ eli _rutto_.

Tuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja ahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti osansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen vieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä -- Ojamyllylle.

Renki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla kyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki hetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori kaupungista, sanoi hän taudin -- ruttoa olevan.

Ojamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä tarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime aikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs pääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte eräksi?

Tuskin oli sentähden tohtori lähtenyt ennenkuin Antti sanoi emännälleen: "Äiti, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta älä Jumalan tähden hellyydelläsi tee sitä hullummaksi! Hannun pitää pois talosta ja se paikalla! Hyvillä sanoilla ottaa Karja-Mari hänet luokseen ja luullakseni on hän ymmärtäväinen nainen".

"Parempi aina, kuin sinä", huusi Liisa, "joko taas aiot uutta syntiä sälytellä päällesi! Voi Antti! Häpee silmät päästäsi, ettet köyhälle rengillesi, joka sinun palveluksessasi on tullut vanhaksi ja voimattomaksi, nyt tahdo antaa sairas-majaa!" -- "Mutta se ei saa tapahtua, ja minä sanon sulle: Hannu jääpi luoksemme. Sinulla entuudesta kyllä vastattavaa puolestasi! -- Leena, Leena!" ... huusi hän ovesta, "juokse kuitenkin kiireesti Kantolan eukon luo ja sano, minä käskin pyytää, että hän ottaisi hyvää maksoa vastaan valvoakseen Hannun luona". Ja kääntyen Anttia päin lisäsi hän vielä: "Kantolan eukko ymmärtää tuon paremmin kuin minä ja sinä, ja hänen terveelliset sanansa, joita hän raamatusta ammentaa, lievittävät paljon enemmän, kuin kaikki tohtorin katkerat sekä makeat rohdot".

"Naisten lorua! Paljaita naisten loruja eikä mitään muuta", pahoitteli Ojamylläri. "Tiedän entuudesta kuinka asiat täällä käyvät: yksi tahtoo oikealle, toinen taas vasemmalle, että jokaisen 'kunnon miehen pää alkaa oikein käydä pyörälle'".

Liisa meni töihinsä ja antoi tuon "kunnon miehen" urista. -- Tuokion perästä tuli Leena takaisin: "Kantolan eukko on itse kipeä kuumetaudissa".

Liisa jäi hiukan peljästyksiin ja näkyi miettivän, mikä nyt tulisi neuvoksi.

"Etkö kuitenkaan ota Karja-Maria", kysyi Antti jälleen, joka aina pelkäsi, että Liisa mietti ottaa jotakin vierasta. "Sen vähän, mitä Hannu tarvitsee, ymmärtää hän kyllä".

"Ei," vastasi Liisa, "ensinnäkin on Karja-Mari huolimaton, toiseksi ilkeä ja kolmanneksi ajaisi hän kaikki kylän juttuja täyteen. Kait löydän mietittyäni jonkun, ja siksi valvon itse Hannun luona".

Hämmästyksestä aukeni Ojamyllärin suu ihan seljälleen, mutta silloin kun hän juuri par'aikaa tavoitteli vastausta, oli Liisa jo mennyt yli pihan saunaan, jossa Hannu kovassa kivussa vaikeroi.

Yhdeksän yötä ja päivää istui Liisa ilman pelotta Hannun vuoteen ääressä, mutta aina ei sovellu Jumalan tahto meidän tahtoon. Tauti yltyi yltymistään, ja niin oli Hannu kuollunna kymmenentenä yönä.

Kun hän rauhallisena pyhänä iltapäivällä oli haudattu, pyysi Liisa mieheltään, että hän antaisi hänen ajaa kaupunkiin, yhtä ja toista asioimaan. Toisessa tilaisuudessa Antti melunnut ja sanonut vastaan, mutta tänään oli kuoleman ajatus hänenkin sydämelle kolkuttanut; sentähden vastasi hän: "Mene, äiti, mene; koska sinua kielsin?"

Niin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti ruoskan käteensä, ja huusi "hevonen!" ja vankkurit kulki eteenpäin aika vauhtia.

Kaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire näkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi kerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys toisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan kovaa kipua.

Ojamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän huomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: "se varmaan on nopeasta ajamisesta".

"Sinä olet kipeä älä salaa --" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin oli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta yhteen lyömään.

"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!" huusi Ojamylläri, hypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen tapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään olisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: "Hannu olisi kyllä taitanut kuolla Karja-Marin luona, ja _sinä_ ainakin olisit jäänyt terveeksi".

"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin" -- värisivät Liisan siniset huulet, ja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan, jonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein täytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.

Nyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma rasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn pauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin kuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet jyvinensä toiseen kylään, -- myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti tekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.

Kevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa peltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut että Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon. Pitikö heidän toisten tähden kärsiä? -- Kuin haamu, riutuneena ja kalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä talossaan ja autiossa myllyssä.

Toden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken ulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa -- ääni, joka päivä päivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen korvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!

Naurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen silmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja -- Annan suhteen! -- "Kaikki on loppunut!" huusi hän sydämen tuskalla, "Liisa kuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna -- vihaa taikka kiroo minua kokonaan".

Jos hän nyt olisi voinut peruuttaa monen tapahtuneen asian! Kuinka kokonaan toiseksi olisi elämä Ojamyllyllä käynyt! Tällaiset mietteet kalvasivat ja vaivasivat Anttia, ettei hän saanut lepoa yöllä, ei päivällä, ja kävi viikossa vanhemmaksi, kuin muuten vuodessa.

Muutenkaan ei ollut tuo sisällinen ahdistus Ojamyllärin vanhalle ruumiille ensinkään terveellinen, ja kun tohtori parin päivän perästä tuli jälleen, ei hän suuresti ihmetellyt, nähdessään Antinkin vuoteella!

Jumalan myllyt jauhavat vitkaan -- mutta hienoksi!

VIII.

Uskollinen sydän.

Mitä moni aina vielä ei tahtonut uskoa -- eihän se sopinut ollenkaan yhteen heidän tahtomuksensa kanssa -- se julistettiin nyt virallisesti: Männikön kylässä raivosi rutto.

Oikeastaan piti sen merkitä: Ojamyllyllä, sillä kyläläisten terveys oli nykyjään varmempi kuin ennen milloinkaan. Männikön kylän tietäjä-akat, jotka kuulivat ruohon kasvavan ja hämähäkkien kolmen virstan päästä kohajavan, -- ne arvelivat senvuoksi myös liian pelvon tällä kertaa turhaksi; taivaallinen Isä tahtoisi muka vain ylpeyttä rangaista ja koulumestarin Annan tähden ansaitsis Ojamylläri kyllä sitä.

Paratkoon Jumala vanhaa tunnettua maailman tapaa: _toisia_ tuomitsemme ikäänkuin ei saisi taivaallinen Isä yksin enää toimitettaviansa toimeen ja meidän pitäisi häntä hyvästä sydämestä auttaa -- _toisten_ silmässä näemme kyllä raiskan, omassamme emme malkaakaan huomaa. Niin on vanhuudesta saakka ollut laita ja niin on vastakin oleva -- se on kyllä surullista.

Olivatko Männikön kylän _oikeat_ ihmiset oikeassa? Tällä kertaa ei eroittanut taivaallinen Isä heitä toisten seasta, sillä vielä samana iltana alkoi tauti juuri kylän toisesta päästä, hiipi tanhuaa pitkin sinne ja tänne sekä otti monta mukaansa, joka sitä eilen ei arvannut. Niiden joukossa, jotka sormellaan Ojamyllyä osoittivat, oli, tietäähän tuon ilmankin, Kirja-Tiitsu rivissä ensimäinen. Samana päivänä jutteli hän vielä Sutlepalla isosti ja laajallisesti kuinka surkea laita Ojamyllyllä oli.

"Katsoppas kuomaseni", sanoi ilkiö Rietulle, "nyt tulee vanhalle saiturille loppu vihdoinkin. Omiansa, omiansa! Mimmoinen on univuode, semmoinen on unikin. _Yksikään_ ei häntä itke, enkä _minä_ myöskään".

Kuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta, sillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen punaisesta päästään, ja Antin "loppu" olisi hajottanut kaikki tuuleen. --

Vaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus saattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli -- _Anna_. Missä hän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen korvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä sairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi kävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan unohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman hylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.

Kerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen pannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna Jumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän läksi yli Sutlepan niityn.

Kylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja jokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä lähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla einehti muudan kyyhkyisperhe.

Yhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet, kaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä ja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi mehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi epälukuisia kastepisaroita -- niinkuin Luojan kunniaksi valettuita kauniita helmiä.

Anna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti neidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt. Semmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja kaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja äkkiä pidätti Anna askeleitaan. -- Vielä kerran, niin lähellä, oli hän kahdenvaiheella.

Yksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä kulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel eteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja -- kärsi se, joka hänen elämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi nyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä -- kuka voi sitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen päivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen, ja kuka tietää, kuinka _minä_ taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa olisimme tehneet.

Mutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli kokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat astuivat hänen silmänsä eteen. -- Sydäntänsä rohkaisten, astui hän sukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja hanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.

Kuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna samaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää, oli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona taivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset olivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista kahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.

Keittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen edessä -- makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät Liisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti hänet lepäämään ja meni sisälle.

Sykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän vuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli odottanut sieltä löytävänsä. Mutta -- hän hieroi silmiänsä -- oliko se silmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi Liisa suloisessa unessa!

Mitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli tuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja hellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti rakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä soida.

Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, -- ja jos lukija arvelee, että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä. Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui heikolla äänellä.

"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli oikeassa!"

Nyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona. Keittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä langeta polvilleen -- ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa, kuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa myös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän oikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se oli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen tuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.

Liisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen nukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia kohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli Ojamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi tuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka ei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan valituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä öinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä! Se kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64 vuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta viikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin päätänsä, kynsi korvaansa ja -- ei lausunut mitään. -- Sitä kaikkia kuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.

Kun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui, makasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien huuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin tahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa hänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti -- vaiti niinkuin haudassa, -- vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs yksinäinen jumi.

Lapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän unohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön -- täällä oli kyllä toimitettavaa.

Hän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti päänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton ruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes jaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa läpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan pään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.

Kerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: "Petti, liehui, ryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!" Peljästyen käännähtihe Anna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja vaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle nousi viha -- viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi -- hänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin lähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja koki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti, väistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain hiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa takaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet! Mutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen kovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.

Kahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse -- ja surullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin hän oli etämaille lähtenyt -- elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi Jumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän väkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan -- oliko myös Jaakko niiden joukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. -- Usein, kun Anna oli yksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi hänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja uskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan uskossa, rakkaudessa ja toivossa.

Kun sanon: _heitä_, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen kuitenkin oikeassa. _Yksi_ kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan pilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä päivältä lujemmaksi ja _kaksi_ rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä, mikä heille oli kalleinta koko mailmassa.

Ojamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa -- sen saattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen ja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli hänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa heikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä kylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät juuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän rauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.