Chapter 3

"Tyhjiä puheita!" lausui Ojamylläri, hairasi ulos kaapin-laatikon ja etsi kahdenkymmenen-vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen seasta erästä paperikimppua, jonka hän antoi Kirja-Tiitsun käteen. Kun entinen kunnian-arvoinen pitäjänkirjuri pari lehteä oli kääntänyt, huusi hän: "Ottakaa, pankaa silmälasit nenän päälle ja lukekaa itse: siinä se on selvästi ja laveasti kirjoitettu!" Ojamylläri teki niinkuin toinen käski: "Missä kumminkin olivat ajatukseni?" sanoi hän sitte ja pani paperit laatikkoon jälleen. Mikä nyt tuli neuvoksi? Tuolille istuen tuijoitteli hän kulmat rypyssä ja käsi leuan alla, oieti yhteen paikkaan. Kirja-Tiitsu rämisteli sillä aikaa kymmenellä sormella akkunan ruutua ja vihelsi erään tutun juomalaulun sävelmää.

Kotvasen kulutta, Ojamylläri mutisi: "tätä en enää kestä --" ja äkkiä ylös nousten huusi hän:

"Keksi joku neuvo, Kirja-Tiitsu, tee asia tiedoksi, ja niin totta kuin rahvas sanoo minua rikkaaksi Ojamylläriksi -- yks pivontäysi hopearuplia ei saata minulle päänkipua!"

Nyt oli Kirja-Tiitsu oikein mieliasiassaan, ja ahne Ojamylläri siellä, johon hän miestä tahtoi! Hetken kuluttua lauloi lintu kokonaan toista laulua!

"Kuulkaa Trimmon isäntä", yllytti veijari yskähtäen, "minä tietäisin hätätilassa tosin vielä viimeisen keinon, jos ette suinkaan vain itse pane vastakynttä: ymmärrättehän sen 'ettei mertä pisaroitta soudeta' ja ketä joku rohto voi kuolemasta pelastaa, hän ei rupea tohtorin ja apteekkarin kanssa tinkimään. Katsokaa, minulla on yksi sellainen rohto, ja vaikka kohta teidän Jaakko ensin murtaisi suutansa ja tuskittelisi -- se auttaa, ja se tässä on pääasia".

Ojamylläri katsoi odottaen puhujaa silmiin.

"Kaikilla teidän uhkauksillanne, riidallanne ja elämöitsemisellänne" -- puheli viisas neuvon-antaja edelleen, -- "_ette ole_ vielä yhtäkään koiraa takan äärestä maanitellut pois, ettekä voi sitä tehdäkään, tässä on tarpeen näyttää totuutta! -- Anna täytyy tulla syrjään saatetuksi, muuten ei anna Jaakko koskaan jälkeen; mutta ei suinkaan tulella ja miekalla, Jumala varjelkoon! emmehän murhaajia ole -- vaan ainoastaan kauniilla ja rauhallisella tavalla; hänen pitää _mennä miehelle_! Mutta ei suinkaan teidän Jaakolle, vaan kokonaan eräälle toiselle -- mitä arvelette? -- _Minut_ pitää hänen ottaa, _minut_! Eli paremmin, minä tahdon ottaa _hänet_! -- Kuinka nyt? Mutta minä toivon myös, että siitä olette kiitollinen ettekä saata Annaa kerjäläisen tavalla majaani -- no, älkää peljätkö, minä en ole suinkaan häpeemätön!"

"Kirja-Tiitsu! se on neuvo!" huusi Ojamylläri loistavin silmin. "Ja senkö ottaisit tehdäksesi?"

"Miksi ei?" vastasi veijari, "suuni on jo kauan vettynyt tuon raittiin tytön tähden, kanan liha on aina kanan lihaa!"

"Mutta Kirja-Tiitsu" -- kysyi Ojamylläri epäillen, "mutta -- tahtooko _hän sinua_ myös?"

"Tahtooko? äh! äh! äh!" nauroi Kirja-Tiitsu, "pitäisikö tuollaisella köyhällä kirkkohiirelläkin olla _omaa tahtoa_? -- Hänen _täytyy_, myllyn-isäntä, hänen _täytyy_! Ja pankaa tähdelle, viimein kiittää hän vielä Jumalaa, että _kunniallinen_ mies on hänet ottanut!"

"Hm", mietti Ojamylläri, "tuon päälle en suinkaan tahtoisi vannoa", mutta Kirja-Tiitsu lisäsi:

"Ja -- mitä vielä tahdoin sanoa -- vanhan Sutlepan Rietun täytyy auttaa minua; sillä Anna taikka rahaa! -- ymmärrättekö? Ja muutenkin, sen verran kuin Annaa tunnen, -- hän on hyväsydäminen lapsi eikä anna asian tullakaan sille kannalle. Vaikka Sutlepan vanha muori kyllä pitää häntä enemmän orjana kuin ihmisenä, on hän kuitenkin kiitollinen tuolle noidalle ja -- sanokaa mun sanoneeni! -- hän menee paulaan! -- Ja Jaakko? Ensin hän kyllä tuskailee ja huokaa, mutta -- aika on hyvä neuvon-antaja, ja luvun lopuksi ennustan teille iloisia häitä teidän Jaakon ja rikkaan Ylisuon Katrin välillä".

Ojamyllärin posket loistivat riemusta, yksi ainoa sana Kirja-Tiitsun puheessa ei ollut hänen mieleensä -- missä veijari maksoa oli maininnut.

"Ja kuinka paljon myötäjäisrahaa vaadit?" kysyi hän pelokkaasti.

"_Kolme sataa_ ruplaa, vaan ei rahtuakaan enemmän taikka vähemmän", oli vastaus.

Ojamylläri karkasi ihan pystyyn. "Kolmesataa ruplaa!!" huusi hän hämmästyen.

"Juuri niin paljon", vastasi Kirja-Tiitsu rauhallisesti, "vähemmällä minä en ota Annaa!"

"Paljon rahaa! hirmuisen paljon rahaa!" lausui Antti päätänsä pudistaen, "mutta vanhan ystävyyden vuoksi tyydyt sä kuitenkin puoleen! Asiat on niukat ja minun moiseni ei ole enää niin varallinen, kuin ennen".

Kirja-Tiitsu, joka tiesi, ettei vanhalla miehellä ollut muuta neuvoa, oikaisi kättänsä lakkia kohden, lausuen:

"Ehkä saatte sillä hinnalla jonkun haukan, mutta minua ei suinkaan!" Näin sanoen nousi hän ylös ja rupesi lähtöä tekemään.

"No no", urisi Ojamylläri, "kysyen ja tarjoten tulee kauppa, ja kolmella-sadalla ruplalla voinhan kuitenkin avata suutani?"

Lyhyesti: nuot molemmat kunnian-arvoiset miehet sopivat hinnoilla! Kaksisataa kuusikymmentä ruplaa oli Annan verenhinta, neljäkymmentä oli kuitenkin saanut pudotetuksi.

"Koska ei kuolema kysy aikaa", teki Kirja-Tiitsu, jolla se ammatti oli, heti kontrahdin valmiiksi ja Ojamylläri piirsi suurilla kirjaimilla nimensä sen alle. Paitse sitä päätettiin vielä, että Kirja-Tiitsu kosisi vasta tulevana syksynä, -- "ihmisten vuoksi!"

Myöhä jo oli, kun Ojamylläri ja hänen kunnioitettu neuvon-antajansa erosivat. Kun Antti päästi Kirja-Tiitsun pihalta ulos, hairasivat koirat kuin hullut entisen kirjurin jalkoihin, ikäänkuin olisivat tietäneet, että tuo ilkiö par'aikaa oli yhden uuden pahan työn valmistanut.

V.

Mitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja Sutlepan perheesen.

Yksi tahi toinen meistä muistanee ehkä vielä lapsuutensa ajasta, että äitivainaja, kun tahtoi saada vallatonta poikaa vaikenemaan, huusi: "Punaparta tulee!" -- se nimi sai heti joka lapsen vaikenemaan ja kiskoi useamman kuin yhden vanhemman karvaa. -- Puolen maailman kanssa, jonka hän oli valloittanut, vaan ei suinkaan rauhalla, ojensi Napoleon I myös kättänsä Venäjän valtakuntaa kohti, joka, ynnä hänen englantilainen naapurinsa, yksin koko Europassa julkesi halveksia Ranskan mahtavuutta ja voimaa. Niin yöt kuin päivät tunkeusivat voittajan epälukuiset väkijoukot Venäjän rajan yli oieti Moskovan kaupunkia vastaan, jossa korkea ranskalainen arveli käsissään hoitavan Venäjän valtakuntaa ja keisaria! Uhkea ranskalainen oli unohtanut _kaksi_ asiaa: _Venäjän isänmaan rakkauden_ ja _Venäjän talvet_! -- Suurella luottamuksella meni hän omaa tietään ajattelematta, että _yhden ainoan_ ihmisen kunnianhimon tähden miljoonat menettivät henkensä ja terveytensä. Monen äidin poika, joka punaposkisena ja sirokasvuisena Bonaparten väkijoukossa meni pois, tuli haavoitettuna ja raajarikkona, jalkapuolena ja ykskätisenä takaisin, -- jos hän ylipäänsä vielä tuli takaisin eikä lähellä sotatannerta levännyt ikuista untansa! Nämät olivat raskaat päivät rikkaille ja köyhille, suurille niinkuin pienillekin, ja sodanhätä lepäsi niinkuin painajainen joka majan ja joka sydämen päällä! Mitä ikinä vihollinen edestään löysi, sen hän hävitti ja poltti, samate sen mikä hänen kädestään säilyi -- ja sitä oli vähän -- sen ottivat läpikulkevat sotamiehet. Sodan aikana ovat, paratkoon Jumala, ystävät ja viholliset siinä suhteessa samanlaiset: molemmat _tahtovat_, kumpikaan ei _tuo_, ja mistä he läpi kulkevat, siihen jäävät harmaat jäljet.

Sotamiehen-otto, sodan hirmu ja murhe olivat myös Männikön kylään tulleet vieraiksi ja tuottivat köyhälle rahvaalle paljon kärsimyksiä. Moni maja, josta muuten laulun ääni ja riemuhuudot kaikuivat, oli nyt itkua ja kaipausta täynnä. Sota otti pojan vanhustensa keskeltä, riisti sulhasen morsiamen vierestä; kuka voi sanoa, kuinka monta heistä tässä maailmassa enää kohtaisi toistaan? --

Aurinko oli mailleen menemäisillään. Puutarhassa omenapuun alla istui, kädet sylissä, Liisa, Ojamyllärin emäntä, ja hänen silmiinsä kuvautuivat viimeksi kuluneet elämän vuodet, erittäinkin nykyiset, jotka olivat tuoneet niin paljon tuskaa ja vaivaa, ristiä ja kyyneleitä. Tuomen latvassa raksutteli kaksi rastasta ja avaruudessa nousi leivonen taivaan puoleen, Luojalle ehtookiitosta laulamaan.

Silloin lankesi seljän takaa eräs käsi raskaasti hänen olalleen -- äkkiä kääntyi Liisa ympäri.

"Jaakko! Taivaan Isä -- mitä se merkitsee?" huusi hän hämmästyen. Värisevän äidin edessä seisoi hänen poikansa sotamiehen puvussa, hiukset leikattuna.

"Älä hämmästy, armas äiti", sanoi Jaakko, istuutui äidin viereen ja otti rakkaudella Liisan vapisevat kädet molempain kättensä väliin, -- "minä olen itse antautunut sotamieheksi ja lähden huomenna rekryyttien kanssa kaupunkiin". -- "Äiti" -- huudahti hän, nähdessään Liisan suurta ahdistusta, "äiti, minä en voi yksin jäädä kotiin, kun toiset sotivat _keisarin ja isänmaan_ puolesta! Minä en arvele sitä aikaa, kun ihminen kaikkein kalleimman eteen sotii, niin hirmuiseksi kuin ne, jotka huutaen ja nuristen eroavat! Kuinka voisin silmiäni nostaa ylös, kuin toisten kädet miekkoineen ovat nostetut isänmaan vihollisia vastaan, ja _minä_ nuori ja jäntevä, istun kotona takan ääressä? Minä häpeisin itsenikin edestä silmät päästäni, jos kohta toiset antaisivat minulle anteeksi! Minä tiedän kyllä, että olen ainoa poika, mutta minä tiedän myös, etten senkautta suinkaan riko _isäni_ tahtoa! Kodin onneton ja rikkounut tila vaivaa minua missä istun ja astun -- _sinun_ kärsimykses ja hätäs, kallis äiti, kalvaa sydäntäni niin yöt kuin päivät, ja kuitenkaan en voi sitä kaikkea toiseksi tehdä, jos en Jumalan ja ihmisten edessä tahdo tulla valehtelijaksi ja pettäjäksi! -- sentähden anna minun mennä. Minun ja jokaisen rehellisen miehen velvollisuus tietysti on: hädän ajalla isänmaan edestä vuodattaa verensä aina viimeiseen pisaraan asti. Omatuntoni sanoo, että teen oikein. -- Herra on lohduttava sinua, kunnes hän kerran antaa minun tulla takaisin, -- _jos se on Hänen tahtonsa_!"

Katso ne olivat miehen sanat, ja jos usea meistä niin miettisi, olisi maamme ja kansamme tila parempi.

Liisan sydän oli haljeta tuskasta, mutta -- Jaakko oli oikeassa, se täytyi hänen, vaikka kyllä surullisella sydämellä, itse tunnustaa.

"Ja mitä sanoo Anna?" kysyi hän vihdoin ja kyyneleet valuivat tulvana äiti raukan poskia alas.

"Anna --" sanoi Jaakko kääntäen pois kasvonsa, "Anna on erittäin lujasydäminen tyttö: hän on lohduttava ja tukeava sinua, kun minä kaukana olen. Jos minä tulen takaisin, niin on ehkä moni asia muuttunut, ja -- kenties -- isänkin sydän pehmennyt minua kohtaan; jos taas jään tuonne kauas multaan makaamahan -- niin Anna on oleva sinulle hyvä ja kuulijainen tytär! Rakasta _sinäkin_ häntä -- minun tähteni!"

Iltarusko oli jo sammunut kun äiti ja poika erosivat. Äidin siunauksilla ja hänen kyynelsilmin antamallaan kuvalla meni Jaakko, sitte kun hän ensin oli käynyt Sutlepan puutarhassa omenapuun alla, jälleen toveriensa joukkoon.

Toisena aamuna meni Jaakko toisten rekryyttien kanssa kaupunkiin, josta hän (koska vielä neljäksi viikoksi jäivät paikalleen) lupasi lähettää tietoja äidille ja Annalle. Kun uudet sotamiehet astuivat pitkin kyläntietä, katseli kaksi kyyneleillä täytettyä immen silmää heidän jälkeensä Sutlepan pihalta.

Kun Ojamylläri vielä samana iltana Liisalta kuuli Jaakon päätöksen, katsoi Antti kummaksuen emäntää silmiin, sitte hän kääntihe vakavasti ympäri ja läksi sanaakaan lausumatta myllylle. Mitä hän _sydämessään_ mietti, näki ainoastaan _Jumala_.

Mikä niin monelle tuhannelle oli itkunsanoma, arvaa jokainen itsekin ettei se ollut Ojamyllärille hänen äärettömän ahneutensa vuoksi mikään riemun sanoma. Koska Männikön kylä oli suuri ja kaunis ja ihan tien vieressä, majailivat rykmentit siinä tuon tuostakin, toisinaan jalkamiehet, toisinaan ratsumiehet, ja monta kertaa oli Ojamyllyllä pari sataa miestä yötä, -- eipä tässä tilan puute haitannut.

Jos ei Ojamylläri ennenkään paljon pitänyt Ranskalaisesta -- "joka kuuluu olevan röyhkeä ja levoton kansa", -- niin vihasi hän heitä nyt sydämensä pohjasta -- "kun heidän sodanhimonsa hänen kallista rahaansa syö". Antti oli lisäksi asiaa tiedustelematta ottanut ulos 800 ruplaa kaupungista, hänen oli, koska Jaakko ei enää ollut kotona, täytynyt ottaa kolmas päiväläinen, jolla oli se onneton kyky että hän voi kolmen edestä syödä, -- ja vielä päälliseksi, kyytien vetämisen ja niukan heinävuoden vuoksi kävivät Ojamyllärin uhkeat ruunat silminnähtävästi nahaksi ja luuksi -- mutta sotamiehet, -- sydän hänen rinnassaan itki -- sotamiehet, nuot onnettomat, ottivat hevosilleen mitä ja kuinka paljon vaan tahtoivat! Vielä yksi asia vaivasi Anttia, vaikka ei hän tosin sitä kenellenkään, tuskin itsellensä tunnustanut -- hän murehti Jaakkoa! Mutta että hän senkautta myös leppyisemmäksi ja hellemmäksi olisi tullut -- kaukana siitä! Juuri päin vastoin, vanhus oli entistä jyrkempi, ja kun Jaakko neljän viikon kuluttua kaupungista antoi jättää isälle ja äidille hyvästi, käski Ojamylläri hänen, "jättää hänet rauhaan sellaisista narrikoimisista". -- Vielä paremmin: eräänä päivänä varoitti hän Kirja-Tiitsua ja käski hänen välttämättömästi alkaa kosimis-asiaansa.

Niin kävi eräänä aamuna huhu Männikön kylässä: "Tuo punatukka Kirja-Tiitsu kosii koulumestarin Annaa!" Suurin osa nauroi ja puhui kauniista kosijasta yhtä ja toista, joka ei suinkaan suloiselta tuoksunut uuden naimamiehen nenään. Toiset, ymmärtäväisemmät arvasivat, että tuolla kosiomisella oli erityinen tarkoituksensa. Ja -- ne panivat munan keski-pesään.

Mutta Anna-raukan ei tehnyt ensinkään mieli nauraa. Pyhänä kirkosta tullessa oli Kirja-Tiitsu häpeämättömällä tavallaan puhunut Annalle päätöksestään ja toiveistansa. Hämmästynyt tyttö kielsi häntä jyrkästi eläessään sitä ajattelemasta; mutta Kirja-Tiitsu oli mies, joka ei luopunut aikeistaan helposti. Jos Anna pääsi häntä pakoon aamulla, tuli hän päivällä ja illalla jälleen -- kun hän viimein huomasi ettei asia näin luonnistunut, turvausi hän Rietuun.

Valmis kun Sutlepan eukko muuten oli kiittämään sitä hyväksi, mitä jokainen rehellinen mies moitti: vanha ryppynaamainen Kirja-Tiitsu ja nuori, raitis Anna -- se kuitenkin oli hänestäkin inhoittavaa, ja hän ei ensimältä tahtonut ottaa sitä onkeensa. Mutta asia muuttui pian, kun Kirja-Tiitsu kerran kahden kesken lausui: "Kuules eukko, sinä autat että Anna ottaa minut mitä varemmin sitä paremmin, _taikka_ -- minä näytän missä on viisi hirttä poikki! Ymmärrätkö? -- Valitse nyt!" Kuten sanottiin, se auttoi. Nyt huomasi Rietu kerrassaan, että Kirja-Tiitsu ja Anna olivat ikäänkuin luodut toinen toiselleen, ja kosija oli kiireestä kantapäähän täynnä hyviä tapoja -- Annalla oli _yhden_ kiusaajan asemasta _kaksi_.

"Ennen tahdon kuolla kuin ottaa häntä!" vastasi tyttöraukka itkien, kun Rietu jälleen eräänä iltana otti puhuakseen "kauniista kosijasta". Silloin lausui Rietu, esiliinansa liepeillä silmiänsä pyyhkien, johon hän väkisin koetti pakottaa muutaman kyyneleen.

"Voi Anna, sinä et tiedä, mikä onnettomuus minulle tapahtuu, jos sinä _sanot ei_! Kirja-Tiitsu uhkaa ajaa minut pois majasta, ja sitte ei auta muu kuin ottaa kerjäläis-sauva käteensä! Sinä ainoastaan voit pelastaa minua hädästä ja viheliäisyydestä, ja minä luotan hyvään sydämeesi, _että sen myös teet_! Jumala näkee ylhäältä! -- minä olen sinua pitänyt ja hoitanut niinkuin omaa lastani, ja kantanut sinua käsilläni kun kolmivuotiasna olit kuumeessa. Muista sitä ja sääli minua vaimoparkaa, sinun toista äitiäsi! Luuletko, jos Jaakko elossa tulee takaisin, että vanha ahnas Ojamylläri lupaa ainoan poikansa kosia sinua? Sitä saat odottaa! Ennen lankeevat tähdet taivaasta ja nousee aurinko lännestä: sano mun niin sanoneeni! Mutta ethän niin tuhma olekaan. Sinä olet aina ollut viisas ja kuulijainen lapseni -- sentähden tee kerrassaan loppu kaikelle Ojamyllyn onnettomuudelle, jossa sinun tähtesi pelkkä suru ja mielipaha on vallitsemassa! Kirja-Tiitsu ei ole hetikään niin hullu, kuin häntä tässä kylässä huudetaan, ja oma leipänsä _on hänellä myös_! Parempi pyy pivossa kuin teiri taivasalla! Köyhä tyttö semmoinen kuin sinä, ei saa kauan valita, muuten tapahtuu että hän kokonaan jääpi ilman. Sen tähden myönnä siis, ja minä olen vielä kuolinvuoteellani sinua kiittävä!"

Näin jaaritteli eukko vielä tuokion aikaa edelleen, eikä ihmetellyt suinkaan että Anna (johonka Rietun lempeät sana olivat vaikuttaneet) siitä heltyi. Kuumat kyyneleet silmissä, meni hän hiljaa tuvasta huonoon asunsuojaansa ylös ullakolle.

Niin paljon puhui Rietu totta, että hän Annan lapsena oli luoksensa ottanut mutta _rakastanut_ ei ollut hän häntä vielä koskaan, ja armastuksen ja armoleivän välillä on meidän nähdäksemme suuri eroitus, niin suuri, ettei Sutlepan väki ymmärtänyt näyttää sitä 13 vuodessa. Kumminkaan ei ajatellut Anna tänään kaikkea 13-vuotista vaivaa ja kärsimystä, vaan muisti ainoastaan sitä pientä hyvää, mitä hän (maksoa vasten) täällä oli nauttinut -- ja _kiittämätöntä sydäntä_ piti Anna lapsuudesta asti syttä mustempana syynä.

Mutta toiselta puolen ilmestyi maanitellen ja uhaten hänen silmäinsä eteen eräs kallis olento: Jaakko, jolle hän uskolliseksi oli luvannut jäädä, joka kaukana Venäjänmaalla uskoi ja toivoi hänen sanoihinsa ja lupauksiinsa! Ja _Jaakon äiti_, ylpeän ja ahneen Ojamyllärin hellä ja hiljainen puoliso, joka kaikilla tavoin sinä mainiona lauantaipäivänä niin hellästi oli vastaan ottanut köyhää hyljättyä lasta ja pyytänyt hänen, Jumalan apuun turvaten jäädä uskolliseksi! -- Uskollisen äidin, jonka vielä -- loppuun saakka lujana pääsiäisiltana täytyi vierasten luota etsiä yösijaa -- -- uskalsiko Anna näin palkita hänen uskollisuuttaan ja rakkauttaan?

Katkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa vastaan -- -- --

Yösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä miettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko myrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä, luottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä ei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä. Kätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki huolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin huokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään Annankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi hän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä hautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden hautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa loistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:

"Jumalass' on turvan' aina, Joka laupeudessaan Holhoo mua ainiaan,

Kaikki hyvät mulle lainaa, Niinkuin isä lapselleen, Rakkahalle omalleen.

Hän se tietää tarpeheni, Kaikki toivotukseni, Iloni ja murheeni,

Lohduttaa mun sydäntäni, Muistaa aina armossa Mua köyhää lastansa!"

Ylhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä loisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden yli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli vanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet häntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti -- ne makasivat jo aikoja sitte maan povessa -- elämässä ja kuolemassa uskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava linna ylös kosteaan utuun!

Mutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti, niinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä. Ja Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen Jaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.

Jo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi laulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi puoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.

Toisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan, mutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna vasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi puhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt Sutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi takaisin kaikenlaisia tietoja.

VI.

Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.

Ahneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole Ojamyllärin -- vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin Bonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein väkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin sinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei kukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät nyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti -- mutta kun ei nytkään vielä näkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan. Viimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti rykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen askeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja nähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon -- niin ihmeeksensä huomasivat, että Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään olivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä tuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet kaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana: "_Moskova palaa_!" -- Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna; suurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä pian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin yksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä toinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli _yhtenä_ tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen sytyttäjät -- olivat _Venäläiset_, jotka tahtoivat _vieraillensa_ valmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa olivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa. Mitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä kotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren kokkovalkean uhriksi! Mutta _nyt_ karkasi pakolaisten kimppuun vihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: _Venäjän pakkanen_. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun, johonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa oli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa menettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin kaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä voimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa lumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei huolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava tuttavansa kaatuvan tien viereen, -- leivänpalasen taikka hevosen luun tähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi! _Nälkä_, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta viheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän rajan.

Entäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan ajanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?

Mitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan maahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli, jolla oli niitä kotona vielä kyllin! --

-- Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat antoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen todellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.

Eräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon lankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana Venäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin -- silloin avautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi tupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan ja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.