Chapter 2

Liisa oli hiljainen aviopuoliso, joka muuten suurella kärsivällisyydellä kesti miehensä alituista urisemista, mutta kuultuansa nuo sanat, nousi hän ylös, astui Antin eteen ja lausui yhtä selkeällä kuin lujalla äänellä:

"Antti, sinun häpeämättömät ja väärät sanasi minusta annan sulle anteeksi -- katso kuinka siinä suhteesta sovit omantuntosi kanssa. Mutta että tahdot ainoata lastasi myydä, niin ahneelle ja häpeämättömälle naiselle, kuin Ylisuon Katri on, siinä asiassa on minullakin, hänen omalla äidillään oikeus sanoa joku sana".

"Tietysti", ärjäisi Ojamylläri, vihasta tulipunaisena, "sinä olisit vielä päälliseksi hyvällä mielellä, jos tuo verivaivainen koulumestarin tytär koko sukunsa kanssa täyttaisivät itsensä minun pöytäni ääressä!"

"Katsoppa Antti, sepä se on", vastasi Liisa vakaasti, "sinun pohjaton ja ääretön ahneutesi pimittää silmäsi, ja pakoittaa sinun myymään omaa lihaa ja vertasi. Mutta usko, kakskymmentä neljä vuotta täynnä ristiä ja vaivaa on opettanut minun sinut tuntemaan! Rahan tähden annat sä kaikki, mitä jokainen kristitty ihminen pitää pyhänä ja kalliina -- isän ja aviopuolison rakkautta et ole milloinkaan tuntenut! Eikö Katri vainajan laita ollut ihan sama? Naapurin Martti oli sulle liiaksi halpa, vaikka hänellä kyllä oli niin paljon ja ehkä enemmänkin kuin meillä; Katrista piti väkisenkin tuleman 'saksan-emäntä' (rouva). Ja kun viimein odotettu kosija tuli, kuka riemastui enemmän kuin sinä hienon ja uhkean kaupungin herran tulosta, joka viimeisessä lopussa ei ollutkaan muu kuin herraksi pukeunut renttu, jolla oli enemmän velkoja, kuin karvoja päässä! Mutta Jaakkoa et saa niin pois myydä, sen vannon minä sinulle alla Kaikkivallan kasvojen, minullakin on oikeutta häneen, korkea ja kallis äidin oikeus, ja sen eteen minä tahdon seistä ja sotia viimeiseen hengenvetoon asti!"

Se tuli Ojamyllärille niin äkki-odottamatta, että hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen nöyrä ja tottelevainen Liisansako nyt niin rohkeasti puheli? -- Liisa oli _hiljainen_ nainen, vaan hän oli _nainen_, ja tunsi Anttinsa niinkuin oman itsensä, sen vuoksi puheli hän edelleen:

"Arveletko, etten minä tiedä, kuka sinulle nuo tuumat päähän on pannut? Jo eilen illalla kuulin, että olit tullut tuon vanhan hupsun Kirja-Tiitsun kanssa kotiin. Kyllä minun todellakin silloin oli mieleni ahdistettu! Voitko Jumalan edessä vastata että annat sellaisen ilkeän korvaankuiskuttelijan häväistä omaa vaimoasi ja lastasi? -- Antti kuule viimeinen sanani: pakoita omaa ainoata lastasi, ottamaan tuota hylkiö-naista, tee vaimosi ja poikasi onnettomaksi, mutta älä sitte toivo, että silmänräpäykseksikään enää jään kattosi alle! Tee siis tavarasi kanssa, minkä arvaat oikein olevan; mutta minulle suokoon Jumala pian rauhallisen kuoleman hetken, etten näkisi lapseni onnettomuutta ja taivaallisen Isän rangaistusta sinun ylitsesi!"

Nyt loppui äiti-raukan voimat; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja syvään henkeänsä vetäen käänsihe hän ja meni vitkalleen kamariin.

Ojamylläri istui äänetönnä pöydän ääressä, mutta salaman nopeudella lensivät mietteet vanhan miehen päässä. Katri vainajan nimi oli tunkeunut hänen sydämeensä niinkuin o'as; hänen Liisansa, jota hän kuitenkin omalla tavallaan rakasti, oli sellaisella lujuudella puhunut hänen kanssansa, niinkuin ei koskaan ennen. Vieläpä oli kokonaan uhannut jättää hänet, jos asia liiallisiin menisi! Pitikö häntä rikasta ja uhkeaa Ojamylläriä sentähden kutsuttaman papin luo taikka oikein tuomarin eteen, koko kylän puheeksi ja nauruksi? Semmoiset mietteet olivat lohaista Antin pään. -- Tunti tunnilta kului. Nyt tuli myös Jaakko kotiin, joka iltapäivällä oli ollut kylässä, ja kun äiti jo oli levolla ja isällä taaskin oli pilvinen tuuli, meni hänkin pian maata. Ulkona oli nousnut hirmuinen lumituisku ja tuuli riehui ja raivosi myllyn ympärillä, että ikkunat pärisivät.

Mutta kädet seljän takana käveli Ojamylläri tuvassa pitkin ja poikki, ja niin kului tunti tunnin perään.

Mutta, mitä hurjemmin tuuli riehui ulkona ja rakeet ikkunaa vasten löivät, sitä hiljaisemmaksi kävi myrsky Antin sydämessä, ja -- viha meni, katumus tuli. Nyt kun hän tyynemmästi mietti asiaa, olisi hän antanut kukaties mitä, jos ei hän tänään ensinkään olisi käynyt Ylisuon Leenan luona. Ja jos hän juuri nyt olisi saanut Kirja-Tiitsun käsiinsä, koko pahuuden alun, kukatiesi olisi vielä tänään nousnut Ojamyllyllä aika ottelu!

Mutta mennä kamariin ja pyytää Liisaltansa anteeksi -- siihen oli Antti kuitenkin liian jäykkä.

Vihdoin pani Ojamylläri oven lukkoon, toi ylisiltä hevosloimen, jonka hän kiersi ympärillensä, ja vaipui uunipenkille nukkumaan.

Toisena aamuna oli elämä Ojamyllyllä ihan entisellään. Jopa Jaakon ja myllyväenkin vuoksi puhuivat Antti ja Liisa toisilleen, joka olikin tarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta jaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli kahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan huomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä hyvää kosio-asialleen.

III.

Pääsiäislauantai Ojamyllyllä.

Joulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet Antti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli puhuttu, ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24 vuotta; ei parempi eikä pahempi.

Niinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi hiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin huomattiinkaan -- kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on vielä oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.

Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla, tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti istuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.

Ojamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas tapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta toisin oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja orjailulle löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri lähettänyt Jaakon viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä saineesti kotia -- vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi pääsiäislauantain vuoksi, -- hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein pian arkkuunsa. Päivä alkoi laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka kerta, milloin kuului vankkurien jytinää, juoksi vanhus oven eteen, mutta päivä oli mailleen menemässä, rengit, piiat tulivat pellolta iltaselle -- joka ei tullut, oli Jaakko.

"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku onnettomuus?" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen lämpöisiä nisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.

"Älä pelkää", vastasi Liisa, "Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä onnettomuus hänelle voisi tapahtua?"

"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli", sanoi Antti varsin tuskallisesti, "kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina sanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä en itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin -- -- --"

Antti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin kuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä he näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella lensi eräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit -- kaksi hevosta edessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä pahemmin vankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset, joilla ei enää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.

"Isä taivahinen, missä on poikani!" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta ei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.

Yhä lähemmäksi karkasivat hevoset -- Ojamylläri hairasi hirmulla pihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman ajavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin väristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.

"Nyt", miettinee lukija, "kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä Jaakkoa." -- Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän sydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja vannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä pistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.

Silloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän vannomisen sekaan: "Yksi kuollut vankkureilla!" -- Äänettömiksi jäivät kaikki, niinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan -- vihdoin rohkaisi Hannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.

"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!" huusi hän ylhäältä maahan, "mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!"

Ojamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata. Sillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista sydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa. Silmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja ellei piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut hirmuinen elämä.

Liisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja kertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan kantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun par'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon pyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut -- silloin, sillä aikaa kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut karkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo vankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.

"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut", lausui Anna vielä vapisten, "mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja ahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten kaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän -- mutta silloin menehdyin, kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin".

"Lapsiparka", lausui Liisa kyynelsilmin, "Herran käsi on raskaasti langennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä. Ihmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi meidän ylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan -- niin usko ja toivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan hedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin _totisesti tuolla ylhäällä_!"

Vakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä tytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa -- mutta paratkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. --

Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä häntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan poskille ja okaat hänen sydämeensä.

"Varjele minua, äiti", huusi hän tupaan astuessa, "varjele minua isäni ja itseni edestä!" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli Ojamylläri möristen jäljestä: "Seis, onneton poika, seis, että ammun sinut maahan kuin hullun koiran" -- ja niinkuin nuoli oli hän kamarissa, jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.

"Pakene, Jaakko, pakene!" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa, "Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa -- --" ja sillä aikaa kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi mieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja verensä puolesta -- -- ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä -- hän sai voiton.

Äärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin läpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään sukulaisen luoksi elinsijaa etsimään.

Hämärä laski jo vaippansa yli seudun, kun hän näin riensi yhä edemmäksi kodistansa, läpi nummien ja nurmistojen hän riensi, ihan yksin, milt'ei kuollakseen särjetyin äidinsydämin -- -- -- silloin alkoi Männikön kylässä par'aikaa kirkonkellot puhtaasti ja selkeästi soida, ja niiden helinä ilmoitti riemuäänellä tätä rauhan ja rakkauden sanomaa: "_minä elän ja teidän pitää myös elämän_!"

Tämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille nuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa, heidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja sydämensä -- kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli kertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä tottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. "Lapsen-oikeus ja kotirauha eivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla onnettomaksi, olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta Jumala varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän murtuisi!"

Voiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli se, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän yhdestä suusta sanovan: "uskollinen ijäti!"

Vielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan aidan vieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden taivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi kaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.

Ja mitä teki vanha Ojamylläri? -- Enemmän kuolleena kuin elävänä istui hän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä -- nyt oli jo kaikki niin käynyt kuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen sydämessään, vaan ei suinkaan -- katumus! Hänen sydämensä ympärillä oli vielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin rangaista häntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. -- Totisesti, Apostoli puhuu totta sanoessaan: "rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja juuri", -- ja: "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"

IV.

Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.

Viikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön jälkeen tulevat ja menevät -- nykyinen päivä hautaa eilisen ja huomispäivä nykyisen päivän, -- ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta, murheesta ja toivosta huolimatta.

Männikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä viheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten riemusäveleet. -- Entäs Ojamyllyllä sitte? -- Paratkoon Jumala! täytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja eripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut ymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.

Emäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja varoituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta jolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli ihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut, vaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin hyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava vesipisarakin kiveen kolon, -- ja äidin sydän ei löydä vertaansa uskossa, rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? -- -- hän ei ollut suinkaan juuri kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä, kovakiskoinen sydämensä milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin "ympärinkautta" tullut toisen ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi hänen kaiketi pitänyt maksaa Liisalle "myötäjäis-rahat", ja sen mukaan kuin me häntä tunnemme, -- sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä oli siis säällisellä kannallaan. Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän oli läheisessä kylässä renkinä ja lähetti äidilleen joka viikko paljon terveisiä postimiehen kanssa.

Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin kuoltua? -- Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! -- Ei, se ei saanut tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, -- mutta minkälainen? -- Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.

Niin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi tehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja ukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään yhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan "hiljaisesti" ja "sattumalta" tapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja -- asia tapahtuikin ihan sattumuksesta.

Eräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri puutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen nojaten hän puhui itseksensä:

"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään. Jokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa nuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja äjestää" -- nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen -- hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka herttaisesti kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä kohdalla, jossa eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.

Yhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää. Ojamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte mietti hän itsekseen: "sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu".

Niinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti kyläkuulumiansa jutella: "Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan Anttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle vieraaksi?"

"Kuka? Sutlepan Anttoni?" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.

"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on", oli liehakon vastaus, ja kun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: "Kas niin, kuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi asia on".

Sillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt jaarittelijalle kättä yli aidan, -- kunnia, jota Antti ei vielä elämässään ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin, raappasi jalallaan edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja toista.

"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?" kysyi Ojamylläri. "Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan pidä sitä".

"Päälliseksi jos _minä_ en tahdo" -- vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen häntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.

"Aina paremmin", ihmetteli Antti, "kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan ole -- kauniin -- Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?"

"En juuri sitäkään", vastasi veijari yskähtäen, "mutta minä olen Sutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi, muuten olisivat ne jo viskattu ulos". Ja makeasti nauraen kysyi liehakoitsija: "Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään huonompiakin maailmassa kuin minä?"

"Hm, hm!" mutisi Ojamylläri, "ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan varkaan nimeä kantaa". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei kärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:

"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi, että hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin kuinka ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän takana olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa".

Kirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen mietti hän: "Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon kahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla".

Kotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:

"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata sinut -- tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten saisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit -- tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä".

"Tosi, tosi, eiköpä niin liene", vastasi tuo häpeemätön, "ja jos naiset minua vanhaksesta eivät olisi vihanneet -- kurko hänen tiesi, mistä se tulee! -- olisin jo aikaa akoittunut mies".

Molemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen -- pelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei rauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.

Kädet seljän takana asteli Ojamylläri ensin muutaman kertaa ympäri tupaa, sitte seisahtui hän Kirja-Tiitsun eteen ja alkoi:

"Kirja-Tiitsu, vaan siihen katkesi puhe, yskä tukehdutti äänen, ikäänkuin hän häpeisi itseänsä sille miehelle murhettansa ja toiveitansa puhellessaan. Kun yskä jätti, alkoi Antti uudestaan:

"Kirja-Tiitsu, että minä olen onneton isä, sen tiedät itsekin".

"Tiedän kyllä Jumala nähköön!" vastasi veijari ja pyyhki silmiänsä huo'aten. -- Ojamylläri puheli edelleen:

"Nuoret saattavat kuolla, vanhan _täytyy_ kuolla, ja pane tähdelle, minun suhteeni ei asia enää kauan viivyttele. Jos Katri vainaja -- Jumala antakoon hänen sielullensa rauhaa! -- on mulle jo harmaita hiuksia kylliksi tehnyt, niin on Jaakko minulle kokonaan arkun naulaksi! Liisani -- voi Jumalani! -- Mutta sydämeni ei kestä sitä kaikkia syvemmin sinulle selittää. Mutta niin totta kuin tässä seison, asian täytyy muuttua!"

"Se oli sana!" änkytti Kirja-Tiitsu, "näyttäkää kerta, että _te_ isäntä olette!"

"Kun näin mietin, Kirja-Tiitsu, millä kannalla asiat _nyt_ jo ovat, ja miksi ne vielä muuttuvat, kun kuolema minun silmäni sulkee, -- niin vihasta ottaa henkeeni kiini! Kenelle olen minä täällä orjannut ja korjannut; kenelle koonnut ja kenen edestä vaivaa nähnyt: Koulumestarin Annalleko? Tuolleko kirkonhiirelle, jota ei enää liene köyhempää toista koko Männikön kylässä? -- Minä olisin jo hullua hullumpi, jos sitä sallisin! -- Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Ennen maailmakin hukkuu! -- Sentähden -- sentähden -- --" yskä keskeytti hänet taas -- "Kirja-Tiitsu, Jumala näkee ylhäältä, että he itse minua siihen pakottavat, mutta: kuten sinä minulle, niin minä sinulle. Vanha Karja-Matti sanoi aina: 'koiran nahkaan sopii koiran hammas'. Ymmärrätkö?"

"En vielä oikein selvään", vastasi punapää, korviansa pystyttäen.

"Pöhlö", huusi Ojamylläri jyrkästi, "luulin minä kuitenkin sinua ymmärtäväisemmäksi. Kuule siis: minä aion tehdä viimeisen sääntöni ja kieltää Jaakolta perinnön, jos hän minun kuolemani jälkeen ottaa Annan vaimoksi! Ymmärrätkö nyt?"

"Kyllä", vastasi Kirja-Tiitsu tyynesti, "mutta siinä suhteessa jättäkää ennen paperi ihan kuluttamatta. Sen verran kuin minä teidän Jaakkoa tunnen, se ei suinkaan peljätä häntä pienintäkään, ja sen jälkeen ottaa hän Annin vielä mieluisemmasti vaimoksi".

"Oletko hullu!" huusi Ojamylläri pystyyn karaten. "Huoneet ja pellot, raha ja rikkaus _yhdeltä puolen_, ja tyhjä paljas kerjäläispussi _toiselta puolen_ -- hänen täytyisi jo hullu ja tuhma olla, jos hän vielä sittenkin koulumestarin tyttären valitsisi!"

"Ja kuitenkin, Trimmon isäntä", vastasi Kirja-Tiitsu varsin rauhallisesti, "ja kuitenkin lyömmekö vetoa: hän on niin yksinkertainen. Päälliseksi heittäkäämme kaikki tyhjät puheet -- asian nykyisellä kannalla kannatte kuitenkin vettä seulalla, sillä ensiksikin: _kaikkea_ ei sovi teidän kuitenkaan hänen käsistään ottaa, varsinkaan nyt, kun hän on ainut lapsi -- ja toiseksi: mitä äidin puolesta hänen omansa on, pitää teidän viimeiseen kopeekkaan asti maksaman! Jos ette minua usko, -- etsikää ylös aviokontrahtinne. Minä olen suuresti erehtynyt, ellei se siinä suurilla kirjaimilla ole kirjoitettuna, sillä minä olin siihen aikaan itse pitäjänkirjurina ja teidän isä-vainaja sanoi aina: 'Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu -- sitä ei latki yksikään koira, eikä pemoita yksikään kana pois'. -- Arveletteko, ettei Jaakko tyydy äitinsä perintöön? Minä sanon teille: kerrassaan ja lyhyesti: hän on aina kuitenkin niin luja mies, että hän vielä vihdoinkin saapi Annan emännäksi".