Chapter 5

Erään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen nukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni vähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä virkistämään. -- Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin kolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli -- kerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen kovasti tykkimään: "ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?" Kuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa luukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.

Ja mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi punan hänen poskillensa? -- Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä silmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti rykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka vieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät päivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.

Ensin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan, mutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun ääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja katosi maantiellä, -- ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä jalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna miten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella etsiikin joka ruodun läpi -- Jaakkoa hän ei löydä!

Alhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, -- hänen silmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan -- huolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.

Nyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset tulevat esiin -- Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto viilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi -- -- silloin nousee kaukaa uusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan sydämessä -- vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.

Nyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja hätää! Mitä hän nyt näkee -- kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet silmät, veriset haavat -- on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän vielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja ohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja poikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun Jaakon!

Huudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, -- sitten _lensi_ hän enemmin kuin _juoksi_ ylhäältä alas, ja viiden minuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja rakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään taivaan puoleen.

Ja taivaallisen Isän korva oli altis kuulemaan näitä rukouksia. Jaakon haavat paranivat pian Annan ja Liisan huolellisen hoidon kautta ja viikkokauden kuluttua nousi hän, jos kohta huonosti ja vaivaloisesti, jälleen ylös vuoteelta. Morsiamen silmät loistivat sitä nähdessään.

IX.

Vanhat ovat kadonneet -- katso, kaikki ovat uudeksi tulleet.

Ojamyllärin kuolinvuoteen ääressä löydämme kaikki ystävämme liikutetuin sydämin koossa olemasta, sillä hauta sovittaa kaikki rikokset ja kuolema antaa anteeksi.

Antin henki on eroamassa, mutta haudan partaalla on Jumala avannut hänen silmänsä, että hän saisi nähdä kaiken sen onnen, jonka hän niin kauan oli hyljännyt. Kädet ristiin laskettuna, hänen omaisensa seisoivat sairasvuoteen ympärillä ja joka silmänräpäys pelkäsivät he itkien saavansa kuulla sairaan viimeisen hengähdyksen.

Mutta vielä kerran avaa kuoleva suurella vaivalla silmänsä. Siunaten hän ne luopi Annaan ja Jaakkoon: "Jumala siunatkoon teitä ja sinua kallis Liisa, --"; ne sanat kuuluivat vielä hänen kelmeiltä huuliltaan, -- silloin kantaa kuoleman-enkeli hänen sielunsa kohden ikuisia asunnoita! Yksi harras "Isä meidän" vaimon ja lasten suusta lähtee häntä saattelemaan autuaalle tielle.

* * * * *

Vuosi tämän tapauksen perästä oli Ojamyllyllä iloiset, mutta pienet häät. Kun nuori-pari tuli kirkosta, lausui Jaakko Annallensa, kättä tarjoten ja lempeästi katsoen häntä silmiin: "Eikö niin, kallis Anna, ne jotka kyyneleillä kylvävät ne ilolla niittävät?" -- Mutta Anna pannen kätensä ristiin vastasi liikutetulla sydämellä:

"Jumalass' on turvan' aina, Joka laupeudessaan Holhoo mua ainiaan, Kaikki hyvät mulle lainaa, Niinkuin isä lapselleen, Rakkahalle omalleen".

"Amen!" lausui Liisa ja laski siunaten kätensä lasten pään päälle.

Vielä kauan elivät Jaakko ja Anna Ojamyllyllä, äitiänsä kunnioittaen ja lapsiansa Jumalanpelvossa kasvattaen sekä raamatun sanaa: tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat -- Sutlepan Rietua ja Kirja-Tiitsua kohtaan noudattaen. -- "Niin tosiaankin, kuinkas heidän kävi?" -- "Eikö työtä myöten palkka?" -- Erään riihen luona, jossa punapää vanhan tapansa mukaan ärsytti kahta veljestä toistansa vastaan, olivat molemmat niin ymmärtäväiset, että leppyivät, mutta saivat sitten ilkiön käsiinsä ja kerrassaan löylyttivät hänet niin, että hänen luunsa ja jäsenensä eivät enää ikäpäivänä tulleet terveeksi. -- Hän ja Rietu, jonka mökki myös pian huutokaupalla myytiin, elivät nyt armolahjoilla, jotka kyllä salaa annettiin, mutta joista koko kylä Annan kunniaksi ja kiitokseksi puhui. -- Jos kaikki Annat ja heidän sisarensa niin tekisivät, niin olisivatpa asiat hyvät. Ja sillä loppuu kertomuksemme tällä kertaa.

End of Project Gutenberg's Ojamylläri ja hänen miniänsä, by Lydia Jannsen