Part 2
RISTO. Luonto kuin luonto! Et sinäkään ole suruvirsien kanssa syntynyt. — Mutta laulakaamme toki me virkaveljet, raudantakojat ja alasimen kalkuttajat nuoren sydämen huojennukseksi. Muistelkaamme sitä vanhaa isävaarisi runoa, sehän on kuin meille tehty. (Laulavat yhdessä Kalevalan runosäveleellä.)
Seppä mun oli isäni. Äitini sepän emäntä. Sepäksi minäkin synnyin. Kasvoin rauan katsojaksi.
Seppä on vanhin taitajista. Rautio rakentajista, Paljon on pajassa ollut. Ahjon luona askaroinut. Siksi on sysinen muoto. Hiilenkarvainen hipiä. Vaan elä karta, kaunis neito, Välttele, valittu impi!
Musta on valkean varana, Vahva heikon vartijana; Et ole tuetta, tyttö, Suojatta sepän sylissä. Kovat on sepällä kourat Käsivarret voimalliset, Niinkuin pihtiset pivossa Tahi rauta valkeassa: Lämmin on sepällä luonto, Polttava povessa tunne Niinkuin on teräs tulessa, Hehkuvainen kiitoksessa.
PAAVO. Ei tämä laulu sovi oikein minun luonnolleni. Sen pitäisi hehkua kuin rauta ahjossa.
RISTO. Voi sinua veikkonen, sinähän kimmastelet kuin olisi kahmalollinen kuumia sysiä sisälläsi.
PAAVO. Kahmalollinen' Sano kapallinen.
RISTO. No kun ei laulut auta, niin rohdot esille. (Ottaa viinapullon.) Voi kirkas ja makia, tule tänne murheellisten takia, sinä joka sairaat parannat, etkä terveillekään mitään pahaa tee, astu alas maailmaan meidän pojan mekkoon ja paitaan. — Mitä olisi maailma ilman viinaa? Se olisi musta kuin sysi. Mutta kun minä otan ryypyn, niin se näyttää valkealta kuin palttina. Käy kiinni, Paavo, et nyt yhdellä tai kahdella ryypyllä pääse.
PAAVO (uhkamielisenä). Saamari, minä juon!
RISTO. Ei riitä! Karkase luontosi, mies, sanoi Isontuvan Iisakki kun rommia otti. Tee itsesi kovaksi kuin alasimen kylki!
PAAVO, Kovaksi ja kalseaksi. (Antaa pullon pois.) Se oli oikea siemaus. Mutta karvasteleepa se kulkkua, sanon minä.
RISTO. Karvasta ensin, makeata sitte. Perästä tulee ilo ja riemu.
PAAVO. Ilo ja riemu pauhaavan musiikin keralla, semmoista pitäisi elämän oleman!
RISTO. Tuo puhe alkaa jo kelvata. Näen, että sinustakin vielä mies tulee.
PAAVO (alkaa juopua). Häh! Enkö ole ollut mies jo ennen tätä päivääkin, mies ja seppä, mitäs sanot, Risto?
RISTO. Mies kuin mies. Mutta äsken olit vähällä itkeä kuin akka.
PAAVO. En minä itke, en. Surulle annan lähtökäskyt ja ilon otan kelkkaani. (Laulaa.) »Ja mitäs minä huolin veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturivuori.» — Jaa-ah, sinä sanoit, että minusta nyt vasta tulee mies, Murra katsos näitä käsiä. Mitäs sanot niistä, häh?
RISTO. Mustat ja pahkuraiset.
PAAVO. Ne ovat sepän kädet, ne, ja onneton on se, joka joutuu sellaisiin pihtiin. Saamari, minä puristaisin kuin rautaa.
RISTO. Ethän minua niillä puristane, sillä olenhan ystäväsi.
PAAVO. Mutta sinä sanoit minua akaksi. Kuule, mikä herjaus! Ellet olisi virkaveikko ja kanssani yhdessä rautaa kolhinut, niin puristeleisinpa sinua, mies, että tallukset taivasta kohti keikkuisivat.
RISTO. Elä käy kiinni takkiini, Paavo, sillä tahdon eheän takin kanssa vielä tänä iltana tanssia.
PAAVO. Häh, takkiko sinulla on tanssitoverina?
RISTO. Se ja paljon muuta lisäksi. Aionpa vielä hakea oman kultani Tahvanaisen tuvasta.
PAAVO. Kirstinkö? Ei Tahvanainen Kirstiä laske.
RISTO. Mitäh?
PAAVO. Niinpähän sanoin, että Tahvanainen tanssittaa kotipolskaa omassa pirtissään.
RISTO. Mitä virnailet sinä, häh?
PAAVO. Tarvitseehan niin mahtava mies kaksikin kullannuppua, pienoista sirkkusilmää.
RISTO. Elä saata minun sisuani kuohuksiin, Paavo!
PAAVO. Ole uhmailematta, mies, ei Kirsti sinusta huoli, tuollaisesta köyhästä kulkuripojasta.
RISTO. Se on nietua se. Mutta katsoppas kielesi kärkeen, se tulee jo liian teräväksi.
PAAVO (jatkaa niinkuin ennen juopuneena). Laulele jo niinkuin minäkin. (Laulaa.)
"Ei nyt enää, ei nyt enää Kesämarjat auta. Minun kultani rakkaus On ruostunut kuin rauta."
RISTO. Lopeta loilotuksesi ja lähtekäämme Kirstiä hakemaan.
PAAVO. Turhaa touhua, miesparka, hihihii! Mutta kuuleppas tätä värsyä. (Laulaa.)
"Minun kultani ripottaa Ja suikkaa muille suuta. Minä raukka rakastan Ja enkä taida muuta."
SOHVI (tulee oikealta, yksin.) Paavoko on juovuksissa!
PAAVO (huomattuaan Sohvin) Tirolini lintuseni, mistäs tulet, sydänkäpyni?
SOHVI. Tietää et tarvitse.
PAAVO. Hyvä, että minäkin tietäisin, missä lintu liinaharja lentelee.
RISTO. Tiedäthän sen, Paavo. Tulee tanssista ja menee Tahvanaisen kanssa veisaamaan.
PAAVO. Lykkyä tykö, sanon minä. Joko Tahvanainen vie kohta kuulutusta ottamaan? — Minulla on vielä sulhasen juhlakärrit raudoittamatta. Pannaanko nauvut ja parut vieterien väliin, häh? — Eikö passaa? Sittehän olisi komeata kulkeminen suuren pitäjän pomon rinnalla, kun linjaalit marssia soittaisivat ja pyörät löisivät rumpua.
RISTO. Sinä puhut tänään liikoja, lähde nyt, Paavo.
PAAVO. Farväl, sanoi ruotsalainen. Lähetätkö Tahvanaiselle terveisiä? Me pajaveljet liikumme ja laulamme. (Menevät vasemmalle, laulaen.)
"Kaks' on meitä veljestä ja eikös meit' oo kaksi, Toinen hulivili huijari ja toinen mamman lapsi."
SOHVI (yksin). Mitä olen minä tehnyt! — Oliko se Paavo, joka noin puhui, oliko se mies, jota olen ihaillut ja rakastanut. Voi minua! (Itkee.)
POKELAINEN (tulee vasemmalta). Luullakseni tästä pitäisi mennä tie Kisamäelle, jossa Jukaraisen tytärkin keikkuu ilon ja riemun karkeloissa. — Ei taitaisi oikein sopia näin kristilliselle miehelle mennä sellaiseen paikkaan. Mutta Sohvin tähden. — Ja alanpa itseäni pitää niinkuin nuorena sulhasmiehenä. Noo, sopiihan sitte ruveta vakavammaksi, kun tässä akalliseksi joutuu. (Huomaa Sohvin.) Kas, täällähän Sohvi onkin, ja istuu yksin ikävöivän näköisenä. Olisikohan minua itkenyt ja odottanut? Mutta tästedes ei sinun pidä itkemän, sillä minä olen sinun luonasi. — Nyt olisi aika puhua hänelle jotakin, vaan mitä hänelle sanoisin. (Lähestyy Sohvia.) Onko Sohvikin täällä?
SOHVI. Niinkuin mestari näkee.
POKELAINEN. Näkeekö Sohvi näitä hansikkaita minun kädessäni?
SOHVI. Kyllä näen.
POKELAINEN. Nämä ostin Nikulaisen puodista.
SOHVI. Vai niin.
POKELAINEN. Ja Nikulainen sanoi, että nämä sopivat hyvin minulle.
SOHVI. Näkyväthän nuo sopivan.
POKELAINEN. Ei vaan tullut rovastille näytetyksi. Mutta kyllä minä luulen, että hän minut lukkariksi ottaa, vaikka ei näitä nähnytkään.
SOHVI. Ottaako rovasti mestari Pokelaisen lukkariksensa?
POKELAINEN. Semmoinen olisi meininki. Rovasti sanoi, että minut huudetaan neljänneksi vaalilaulajaksi. Ja kun minusta tulee lukkari, niin jostakin täytyy tulla lukkarin rouva.
SOHVI. Tietysti.
POKELAINEN. Mahtaisikohan tuntua hauskalta olla lukkarin rouvana?
SOHVI (nauraen). Teilläpä on tänään hauskoja kysymyksiä. Saatte minut väkistenkin nauramaan, mestari Pokelainen. (Menee.)
POKELAINEN (yksin). Ahaa, eikös tullut Sohvi heti iloiselle mielelle. Äsken kivellä istui ja itkua tuhersi, mutta kun minä lähenin, niin kyyneleet nauruun kuivuivat. — En vielä kerinnyt sanoa suoraan, mutta ymmärsipä Sohvi viittauksillakin. Viksu tyttö. Hänestä minä saan komean rouvan. — Mutta olisihan sitä pitänyt saada vähän niinkuin syleilläkin näin tällä tavoin. (On syleilevinään Sohvia siltä paikalta, missä Sohvi oli istunut.) Niinhän herrasväellä kuulun olevan tapana näin ensimmäisen tunnustuksen hetkellä. Mutta toisella kertaa minä ainakin sen teen. — Minnehän sillä lie ollut kiire, ehkä meni Kisakentälle. Taispa olla sitä paljon, että lähde nyt tanssimaan, Joonas. Jaa, sinne minä menen ja tanssin, että nutun helmat liehuu. Ja nämät kiiltävät hansikkaat välkkykööt kuin hopeasoljet Sohvin röijyn liepeillä. (Menee oikealle.)
RISTO (tulee Kirstin kanssa vasemmalta). Elä itke, tyttöseni, elä. Kohta näkyy Kisakenttä ja siellä unohdamme hetken murheet.
KIRSTI. Tämä oli häväistys, jota en hetkessä unohda.
RISTO. Mutta tyynnyhän nyt kuitenkin ja istu tuohon vähäksi aikaa. Ankara juttu pitää nouseman Tahvanaista vastaan tämän johdosta. — Lyödä piiskalla, mikä hävyttömyys! Mitä Tahvanaisella oikeastaan on sinua vastaan?
KIRSTI. Sinä tiedät Tahvanaisen tavat
RISTO. Haa, minä melkein ymmärrän. (Itsekseen.) Oliko kuitenkin Paavon puheessa jotain perää. (Ääneen.) Olen kuullut merkillisiä viittauksia —
KIRSTI. Mitä tarkoitat niillä? Vai epäiletkö ehkä —
RISTO. Nuo tuollaiset jutut ne panevat sisuni kuohumaan.
KIRSTI. Mutta Risto! Elä puhu salaperäisesti, vaan sano, onko sinulla epäluuloja minua vastaan.
RISTO. Elä nyt kiivastu, hyvä Kirstiseni. Kuinkas minä voisin epäillä sinua, ehkä se on vaan Tahvanainen —
KIRSTI. Kuule, Risto! Ajattele Tahvanaisesta mitä hyvänsä, mutta jos hiukankin luulet voivasi ajatella ilkeämielisesti minusta, niin en koskaan tulisi sinua viittä syitä lähemmäksi. (Loittonee Ristosta jonkun matkaa, Risto Lähenee.) Elä lähene minua, ellet sano suoraan.
RISTO. Kirsti, elä nyt leikitse liian paljon. Tiedäthän sinä sen, etten usko sellaisia juoruja.
KIRSTI. Hullupa olisitkin, jos uskoisit. Sillä luuletko Tahvanaisen raaskivan lyödä minua, jos puheissa olisi perää.
RISTO. No, no, eihän toki. Mutta minkä vuoksi Tahvanainen oikeastaan kävi sinun kimppuusi?
KIRSTI. Sehän tuli siitä, kun aioin lähteä sinua puhuttelemaan. Näin akkunasta sinut Paavon kanssa ja ymmärsin viittauksesi. Sen johdosta sidoin kiireesti pyhähuivin päähäni ja lähenin ovea. Isäntä Tahvanainen kielsi lähtemästä, vaan minä sanoin tarvitsevani sinua tavata ja menin edelleen. Silloinkos tämä julmistui, sieppasi piiskan naulasta ja töytäsi jälkeeni lyöden ja haukkuen niinkuin sinä ja Paavo kyllä näitte ja kuulitte.
RISTO. Kanalja! Lyödä kuin hevosta ja haukkua kunniallista naista, onko se ihmisten tapoja. Mutta olisipa viivähtänyt vähän kauemmin, niin riekaleiksi olisin hänen selkänsä vatvonut omalla piiskallansa.
KIRSTI. Hyvä toki, ettet sinä kerinnyt pahemmin sekaantua, olisit tehnyt turmioita.
RISTO. Säälitkö Tahvanaista?
KIRSTI. Sinua säälin. Olisit juovuspäissäsi saattanut vaikka murhan tehdä.
RISTO. Minäkö? Uskotko minusta sellaista, Kirsti?
KIRSTI. Ei niin, mutta kuka voi taata, mihin viinan villitsemänä milloinkin joutuu. Olethan nytkin vielä juovuksissa, Risto.
RISTO. Ei, hyvä Kirsti. Äskeinen kohtaus teki minut selväksi jälleen.
KIRSTI. Miksi et sinä, Risto, ole vielä lakannut siitä pahasta tavasta?
RISTO. Se on niin hauskaa.
KIRSTI. Mutta minulle se ei ole hauskaa. Tiedäppäs, että olen sen vuoksi viettänyt monta katkerata tuskan hetkeä ajatellen tulevaisuuttamme. Voi, en saata kuvailla kuinka iloinen olisin, jos tietäisin sinun aina pysyvän raittiina!
RISTO. Sinä pelkäät liikoja. Nämä kädet eivät ole vielä koskaan työssä kesken väsyneet viinan tähden. Ahjon ja alasimen ääressä olen selvä.
KIRSTI. Niinpä voisit tykkänään luopua siitä tavasta. — Minä olen turvaton tyttö, jolla ei ole äitiä, ei isää, eikö muuta tukea maailman rannoilla kuin sinä. Vastainen elämä toki kuitenkin valoisalta näyttäisi sinun rinnallasi, ellet viinahimosi kautta tuottaisi varjoa onnemme tielle.
RISTO. Pyydätkö suostumustani siis?
KIRSTI. Sitä toivon kaikesta sydämestäni.
RISTO. Hyljäätkö minut, ellen täytä toivomustasi?
KIRSTI. Voi, Risto kulta, elä nyt ajattele semmoista!
RISTO. Mutta sano nyt, hyljäisitkö minut?
KIRSTI (liikutettuna). Enhän minä sinua hyljää.
RISTO. Sinä olet minun mieleiseni tyttö, sinä. Jos uhkaisit hyljätä, niin enpä tiedä, kuinka olisi käynyt. Mutta lempeytes minua syvästi liikuttaa. Ja sen vuoksi olkoon täst'edes juopottelu pois. Lupaan sen sepän sanalla, ja sepän sana on vahva kuin rauta.
KIRSTI. Hartaat kiitokseni siitä päätöksestä! Nyt en minäkään yhtään pelkää, vaan rohkealla mielellä tahdon kanssasi purjehtia tulevaisuuden satamaa kohden.
RISTO (ottaa viinapullon taskustaan). Ja tätä en minä täst'edes enempi tarvitse. — Nytpä muistan yhden pahatekoni. Tästä viettelin Paavonkin äsken juomaan ja juopumaan. Mutta säpäleiksi sen nyt mennä täytyy muistoksi tämän hetken. (Särkee.)
KIRSTI. Nyt minä olen iloinen ja annan anteeksi Tahvanaisellekin.
RISTO. Mutta jutun sinä saat nostaa Tahvanaista vastaan ja näyttää sille pitäjän pomolle oikeata kuraassia.
KIRSTI. Mitäpä siitä olisi iloa minulle. Kyllä hänen omatuntonsa hänet tuomitsee.
RISTO. Mutta ehkä siitä on iloa jollekin toiselle.
KIRSTI. Kenelle?
RISTO. Sohville ja Paavolle.
KIRSTI. Kuinka niin?
RISTO. Tahvanainen aikoo naida Sohvin ja Jukarainen luultavasti pakottaa tytärtään.
KIRSTI. Onko se totta?
RISTO. Eiköpä liene. Äsken Paavo oli miltei epätoivossa Sohvin tähden. Joku selkkaus on synnytetty?
KIRSTI. Voinko minä asiat» auttaa?
RISTO. Annahan Jukaraisen manata Tahvanainen, aiottu vävypoika, oikeuteen äskeisestä asiasta, niin ehkä se jotakin vaikuttaisi.
KIRSTI. Sen minä teen, sillä enpä toivoisi Sohvin joutuvan Tahvanaisen lieden lämmittäjäksi. — Voi, jospa Sohvin ja Paavon sekavat välit pian selveneisivät, jotta hekin pääsisivät oikealle uralle.
RISTO. Mutta emme mekään vielä ole oikealla uralla.
KIRSTI. Kuinka niin?
RISTO. Kotiliesi on vielä kylmänä ja oma tupa autiona.
KIRSTI. Eihän sinulla veikkonen ole vielä oma tupa valmiskaan.
RISTO. Kurkihirsi on kohotettu ja kohta on katto päällä. Pian siinä on tupa valmis ja emännän tila tarjona.
KIRSTI. Kenelle sinä sen emännän tilan tarjoot?
RISTO. Sille, ken ensisti lupaa pappilaan lähteä.
KIRSTI. Kuka se on?
RISTO. Se on se, joka on lähimpänä.
KIRSTI. Entäs jos ei lupaisi lähteä.
RISTO. Hän on jo luvannut, ja siitä sanasta minä pidän kiinni. — Sinä olet nyt kuin kananpoika ilman pienintäkään pesää, turvaton tyttö. Mutta maltahan kun papilta lupakirjan haemme, niin me käymme yhteiselle pesälle.
KIRSTI (aatoksissaan). Yhteiselle pesälle.
Esirippu alas.
Kolmas näytös.
Jukaraiaen tuvassa. Sama huone kuin ensi näytöksessä, puhdistettuna ja siistittynä.
SOHVI (laulaa).
"Läksin minä kesäyönä käymään Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivään. Kussa linnut ne laulaa. Metsäkanatkin ne pauhaa. Ja mun sydämeni etsii lepoa ja rauhaa."
MAIJASTIINA (tulee vasemmalta). Yhäkö sinä olet surullinen, Sohvi?
SOHVI. Tiedättehän sen, ettei tämä päivä anna minulle yhtään ilon aihetta.
MAIJASTIINA. Voi, miten päättyneekään tämä päivä!
SOHVI. Onko kutsuttu vieraitakin?
MAIJASTIINA. Sehän on juuri pahinta, että niitä on kutsuttu, vieläpä rovastia, lukkaria ja nimismiestäkin on isäsi käskenyt tulemaan.
SOHVI. Pitääkö minun kaikkein heidän kuullen vielä viimeisen kerran ilmoittaa kieltoni?
MAIJASTIINA. Etkö mitenkään voisi sitä välttää?
SOHVI. Kuinka se olisi mahdollista? Isäni on kaikista itkuistani ja pyynnöistäni huolimatta määrännyt täksi illaksi kihlajaiskekkerit. Voinko minä näytellä narrin osaa ja esiintyä Tahvanaisen morsiamena, vaikka en koskaan aio hänen vaimokseen ruveta.
MAIJASTIINA. Ei isälläsi ole pahaa tarkoitusta, mutta hän ei sallisi vastustettavan hänen tahtoaan.
SOHVI. Mutta äiti kulta, kuinka minä voin taipua tässä asiassa ja turmella koko nuoren elämäni? Olisiko siitä hänelle iloa.
MAIJASTIINA. Kyllähän olet oikeassa, tytärparkani. Mutta se koskee minun sydämeeni, että nämä selkkaukset julki tulevat.
SOHVI. Voi hyvä äiti, ettehän toki ajatelle, että se on minun syyni?
MAIJASTIINA. Ei se ole sinun vikasi, Sohviseni. Mutta jokin keino meidän pitäisi keksiä tässä ikävässä asiassa.
SOHVI. Mitä voisin minä tehdä? Rupeisinko ehkä sairaaksi?
MAIJASTIINA. Sekin herättäisi huomiota.
SOHVI. Sitte sanon minä Tahvanaiselle nenän edessä mitä hänestä ajattelen.
MAIJASTIINA. Ja niin saattaisit koko perhe-elämämme puheenalaiseksi pitäjällä. Sitäpaitsi oletko ajatellut, mitä sanoisi siihen isäsi?
SOHVI. Hän toruisi minua tänään ja leppyisi huomenna.
MAIJASTIINA. Pahasti epäilen, tokko tällä kertaa pääsisit niin vähällä. Asia on päässyt menemään liian pitkälle. — Tuollahan tulee jo isäsi. Minä tahdon vielä; puhua hänelle tästä asiasta. (Sohvi menee.)
JUKARAINEN (tulee oikealta). Oletko sinä jo varustanut kaikki mitä kunnollisiin kihlajaiskemuihin tarvitaan? Vieraita on paljon pyydetty taloomme taksi illaksi. Rovasti tulee rouvineen ja tuomari, nimismies ja koko kirkonkylän herrasväki.
MAIJASTIINA. Mitä varten kaikki tämä? Ethän sinä ennen ole herrasväkeä taloosi haalinut.
JUKARAINEN. Jaa, mutta täst'edes meidän seurapiirimme pitää muuttuman. Tiedäppäs, että Tahvanainen on heidän piirissään verraton tuttava. Kay joka viikko kesteissä ja visiiteillä, semminkin rovastilla, ja samoin tulemme mekin tekemään.
MAIJASTIINA. Eikö tuo jääne tekemättä.
JUKARAINEN. Miksi niin?
MAIJASTIINA. Senkö luulisit olevan parhaimman ilon tässä maailmassa. Ja sitä paitsi emme ole pitäjän pomojen kirjoissa niinkuin Tahvanainen.
JUKARAINEN. Elähän sano. Tahvanainen tulee vävypojaksemme, ja sitäpaitsi, niin tuota, kyllähän minustakin kuulutaan kohta tehtävän herrastuomari.
MAIJASTIINA (kummissaan). Minä ihmettelen sinua, ukkoparka, noitten puheittesi tähden!
JUKARAINEN. Totta mikä totta.
MAIJASTIINA. Vaikka olisi niinkin, niin voisin kysyä kuin pappi kinkereillä, että kuinka vesi taitaa niin korkeat asiat vaikuttaa.
JUKARAINEN. Elä tee leikiksi oikeaa asiaa.
MAIJASTIINA. Niin, kun et sinä vain tekisi pilkaksi ja nauruksi koko taloamme. — Ethän sinä ennen ollut tuollainen, mutta Tahvanainen kai sinut nyt on koulinnut. Semmoistahan se on. Seurustele paljon tyhmän kanssa, niin tulet itsekin tyhmäksi.
JUKARAINEN. Mitä! Sanotko sinä minua ja Tahvanaista tyhmäksi?
MAIJASTIINA. Ei suinkaan teillä kummallakaan viime päivinä ole kaikki järki kotona ollut.
JUKARAINEN. Sinäkö solvaat meitä! Tuota en olisi odottanut oman vaimoni suusta.
MAIJASTIINA. Minä juuri olen sen velkapää sinulle sanomaan. Ja sanonpa vielä paljon muutakin. Sinä saatat tyhmällä menettelylläsi häpeätä taloomme ja kaikki kotiselkkaukset kylän tiedoksi.
JUKARAINEN. Minäkö?
MAIJASTIINA. Niin juuri. Etkö ole kutsunut kirkonkylän »selskaapia» tänne kihlajaisiin, vaikka kyllä tiedät, ettei Sohvi tahdo mennä Tahvanaiselle.
JUKARAINEN. Ei tahdo! Tiedäppäs se, ettei tässä talossa saa olla enää muuta tahtoa kuin minun.
MAIJASTIINA. On täällä ennen ollut.
JUKARAINEN. Mutta nyt ei. — Sinä näytät olevan liitossa Sohvin kanssa minua vastaan, ja teissä molemmissa on jo kauan vallinnut sama vastustamisen henki. Se pitää kerrankin loppua!
MAIJASTIINA. Eikö meillä Sohvin kanssa ole mitään sanavuoroa?
JUKARAINEN. On kyllä, mutta minä olen, joka käsken ja määrään.
MAIJASTIINA. Ja noissa itsevaltaisissa ajatuksissaan pysyen annat sinä Sohville käskyjä, joita on mahdoton täyttää.
JUKARAINEN. Höh, mahdotonko! Onko hänen mahdoton mennä vaimoksi Tahvanaiselle, joka on paras mies koko pitäjässä?
MAIJASTIINA. Paras mieskö?
JUKARAINEN. Hurskas ja säädyllinen. Ei yhtään vilppiä tai pahoja elkeitä ole hänessä löydetty.
MAIJASTIINA. Vai niin. Mutta minä olen hänestä kuullun yhtä ja toista, joka ei ole niinkään ilahduttavaa.
JUKARAINEN. Se on valhetta ja panettelua. Voin taata hänet ja tiedän, ettei Sohvi voi parempaa miestä saada.
MAIJASTIINA. Entäs jos olisit erehtynyt?
JUKARAINEN. Turhuuksia! Jos näytät sen toteen, niin en pakota Sohvia, vaan saa hän minun puolestani mennä kenelle tahtoo. Mutta sellaista ei tapahdu, ja sen vuoksi ei ole Sohvilla oikeutta vastustaa minua. Minä näytän tänä iltana, että hänen on alistuminen.
MAIJASTIINA. Mutta jos hän ei taivu?
JUKARAINEN. Jos hän ei taivu, niin saakoon häpeän, itkeköön niin että vedet virtoina valuvat. — Mutta kyllä hän alistuu, toisin ei voi käydä.
MAIJASTIINA. Sinä olet nyt julma isä.
JUKARAINEN. Velvollisuuteni on opettaa nöyryyttä.
MAIJASTIINA. Se on Tahvanaisen oppia, ja sinä sovitat sen väärään paikkaan.
JUKARAINEN. Mutta kenenkä oppia on se, jonka sinä ja Sohvi olette ottaneet ohjeeksenne, kenenkä, kysyn minä? Eikö se ole niitten uusien rientojen vaikutusta, joissa suurisanaiset maailman mullistajat hommaavat ja hääräävät. Järkyttävät entisiä elämän perusteita ja ottavat sijaan Antikristuksen tapoja. He huutavat: naisille oikeutta, naisille valtaa! Mutta he opettavatkin pelkkää tottelemattomuutta. Minä sanon, että sinä ja Sohvi luovutte heti sellaisista harrastuksista ja noudatatte vielä vanhoja tapoja! Saaran esimerkki pitää kelvata meidän talonsa. Siinä on päätös tälle asialle.
MAIJASTIINA. Voi ukko parka, kuinka sinua on opetettu voimalliseksi saarnamieheksi.
JUKARAINEN. Lopeta jo ja mene käskemään Sohvi tänne. (Maijastiina menee vasemmalle.)
JUKARAINEN (yksin). Mika villitsee nuo naiset tuollaisiksi? Mutta kyllä tästä vielä oikealle uralle taitaman pitää, se on varma, se. — Eipä vieraita vielä kuulu tulevaksi. Taitavat viipyä kauan kirkossa lukkarin vaalia toimittamassa. (Sohvi tulee.) Joko olet kylliksi miettinyt, Sohvi, suostutko mielelläsi menemään Tahvanaiselle.
SOHVI. Sitä olen tarpeeksi miettinyt, ja päätökseni on sama.
JUKARAINEN. Ja mikä?
SOHVI. Etten siihen suostu.
JUKARAINEN. Sinäkö et suostu!
SOHVI. Hyvä isä, minä rukoilen teitä, elkää minua pakottako!
JUKARAINEN. Kun sinä teet mitä minä käsken, niin se on sinulle parhaaksi, ja se on velvollisuuteni. — Viimeisen kerran kysyn sinulta, täytötkö käskyni?
SOHVI. En.
JUKARAINEN. Mitä, vieläkö sanot niin! Sellaiseksiko tottelemattomaksi lapseksi sinun piti kasvaman. Sinua on hellitelty pienestä pitäen, koska olet ainoa lapsemme, mutta nyt näen, että siitä on ollut karvaita hedelmiä.
SOHVI (itkien). En tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, mutta minä en voi toisin tehdä.
JUKARAINEN. Sinä saat nähdä, että vielä voit. — Kas niin, annahan nyt itkun vähän pehmittää tottelematonta mieltäsi, niin siitä vielä hyvä tulee ja sinä ymmärrät oman onnesi, kun lakkaat vastustamasta. — En tahdo sinulle pahaa, vaan parastasi katsoa aion. Jos asia onkin nyt vähän vastahakoista, niin ei se mitään tee. Kyllä sen paremmin ymmärrät, kun tulet järkiisi.
SOHVI. En minä sitä voi paremmin ymmärtää.
JUKARAINEN. Kyllä sen ymmärrät. Ja mitä sinulla oikeastaan on Tahvanaista vastaan? Puuttuuko häneltä jotakin maallista hyvyyttä? Ei suinkaan. Puuttuuko hyvää käytöstä? Ei sitäkään. Hän on arvon mies ja seisoo uskon vankalla kalliolla. Hän voi taata onnellesi vakavan perustuksen.
SOHVI. Hän ei voi luoda minun onnelleni vakavaa perustusta.
JUKARAINEN. Sinä et sitä käsitä. Mutta tyynnyhän nyt ja ole tottelevainen. Sinulla on syytä iloon eikä itkuun. Pese kasvosi ja pyyhi kyyneleesi, tyttäreni, sillä kohta saapuvat vieraat. Asiata ei voida muuttaa enää toiseksi kuin päätetty on, ja hetkisen kuluttua varmaankin olet kiittävä minua tästä, (Menee.)
SOHVI (yksin). Voi hyvä Jumala, mitä on minun tehtävä? (Laulaa.)
Miss' on turvaa tytölle, Apua avuttomalle, Kussa on huolen huojennusta, Katkeran kaottajaista? Pyyänkö päivältä iloa, Armahdusta auringolta, Päivyt ei suruja suista, Sen kuin päivyt paistelevi, Valaisevi vaivallista, Sen pahoja paljastavi, Itkujani ilmaisevi.
PAAVO (tulee oikealta). Elä pahastu, Sohvi, että häiritsen sinua vähäsen.
SOHVI (itsekseen.) Paavo! Mitä tahtonee hän.
PAAVO. Minun täytyi tulla puhumaan sinulle muutaman sanan.
SOHVI. Mitä tahdot puhua?
PAAVO. Kuulin, että vietät kihlajaisia tänään. Ota vastaan minunkin hartaat onnitteluni.
SOHVI. Tulitko minua vielä pilkkaamaan, Paavo? Sitä en olisi odottanut.
PAAVO. Sinä erehdyt. Ajatukseni ovat kaukana pilkasta niin totta kuin toivoisin sinun tulevan onnelliseksi. Ja entistä käytöstäni pyydän anteeksi. — Voi, minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joita viinan villitsemänä lausuin. Erotkaamme ystävinä.
SOHVI (itsekseen). Erotkaamme ystävinä! — Uskooko Paavo siis todellakin, että minä vietän kihlajaisia. (Paavolle.) Mistä sinä tiedät, että kihlajaiseni ovat tänään?
PAAVO. Niin totena kerrottiin. Sanoihan lukkarikin saaneensa kihlajaiskutsut.
SOHVI (itsekseen). Voi onnettomuutta sentään! Nyt sen asian tietää koko kylämme. (Paavolle.) Ja sinäkin uskoit kaiken todeksi?
PAAVO. Mitäs minä voin tehdä kuin uskoa.
SOHVI. Ja luulit minun suostuvan Tahvanaiselle menemään?
PAAVO. Niin.
SOHVI. Se oli kaikki erehdystä.
PAAVO. Niinkö?
SOHVI. Kaikki on hommattu isäni tahdosta, vaikka minä olen monta kertaa sanonut, etten ikänä siihen taivu.
PAAVO. Et siis hänestä pidäkään?
SOHVI. En.
PAAVO. Kenestä siis?
SOHVI. En tiedä.
PAAVO. Tiesithän sinä ennen.
SOHVI. Se oli silloin.