Part 1

language: Finnish

OIKEALLA URALLA

Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

AAPO PÄRNÄNEN

Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1901.

HENKILÖT:

Jukarainen, talonisäntä. Maijastiina, hänen vaimonsa. Sohvi, heidän tyttärensä. Paavo, nuori seppä, Sohvin sulhanen. Risto, sepän apulainen. Tahvanainen, rikas rusthollari. Pokelainen, suutari. Kirsti, Tahvanaisen palvelijatar.

Jukaraisen tuvassa. Talonpoikaistuvan sisustus. Pokelainen paikkaa kenkää. Jukarainen ja Maijastiina ovat sisällä.

MAIJASTIINA. Vai niin. Vai ei meidän mestari Joonas ole enää tyytyväinen suutarin toimeen. — Noo, kaikkihan ne muutkin näkyvät pyrkivän yhä paremmille urille.

JUKARAINEN. Ehkäpä ei mestari Pokelainen liene syntynyt suutariksi.

POKELAINEN. En olekaan, vaikka tosin isäni toimitti tätä virkaa. Jaa-a, se oli paha, että isäni oli suutari ja pakotti tarttumaan naskaliin ja pikilankaan. Suoneniskijä Annastiina tapasikin sanoa, että ylemmäksi pitäisi päästä.

MAIJASTIINA. Ihanko tarkoitti, että pitäisi päästä papin pöntössä kukkumaan?

POKELAINEN. Noo, en minä tiedä, mahtoiko olla sinnepäin.

JUKARAINEN. Kukas sen ylempänä olisi kuin pappi saarnastuolissa.

POKELAINEN. Niin kyllä. Mutta ylhäinen virka on lukkarillakin. Jospahan siksikin ajatteleisi.

MAIJASTIINA. Lukkariksihan mestari Joonas on ihan kuin luotu. Ääntä on kuin kukolla.

POKELAINEN. Se on Jumalan antama lahja ja se olisi oikein käytettävä.

JUKARAINEN. Sehän olisi käytettävä koko seurakunnan ylösrakennukseksi.

POKELAINEN. Kyllä niin kirjassakin on sanottu, ettei pitäisi kaivaa leiviskätä maahan, niinkuin teki se väärä huoneenhaltija. Ja kynttilätä elköön pantako vakan alle.

MAIJASTIINA. Mutta eikös mestarin laulunkynttilä loistanut ja loimottanut lukkarinparvella viime sunnuntaina. Vieläkö paremmin pitäisi kuulua ja huomatuksi tulla.

POKELAINEN. Ei siinä mitään erikoista. Koettelin vaan, miltä tuntuisi oikean kutsumuksen täyttäminen.

JUKARAINEN. No kuinkas kävi laulanta?

POKELAINEN. Tunsin silloin olevani oikeassa elementissä. Nuori virantoimittaja, joka siunatun kanttori-vainajamme virkaan päästä aikoo, veisaili koevirsiänsä. Ja niin lasketteli kuin lapsi, vienosti kuin tuulen hyminä. Seurakunta alhaalla puolinukuksissa mukana mörähteli ja pappikin näytti torkkuvan pää kallellaan. — Ei tämmöinen luikutus käy päinsä, ajattelin minä. Nukutetaan koko seurakunta synnin uneen sellaisella veisulla. Ja tuntui kuin paremman hengen kuihkaus olisi sydämessäni sanonut: kuulehan, mestari Joonas, anna nyt kynttiläsi loistaa! Näytä heille, ettei vielä ole kadoksissa se vanha pauhaava laulun mahti. — Niin levähytin nahkakantiseni selälleen, väistyin vähän lähemmäksi lukkarin penkkiä, kohensin itseni ja lauloin rinnan pohjasta ja sydämmen syvyydestä, korkeamman voimalla ja innostuksella.

MAIJASTIINA. Olin minäkin silloin kirkossa ja kuulin mestari Joonaan veisun. Kuuntelimme hartaudella nuoren lukkarin sulavata ääntä, kun yhtäkkiä kuului kuin Jerikon torvien rämähdys, jota seurasi hirmuinen meteli ja pauhaaminen. Pappikin hätkähti kuin säikähtynyt karitsa ja kaikkein seurakuntalaisten päät kääntyivät lukkarinparvea kohti. Suntio myös unohti koirain potkimisen ja seisahtui avossa suin kuuntelemaan keskikäytävälle.

JUKARAINEN. Sepä oli herättävää ja ylös nostavaa! Veisasitko kauankin, Joonas?

POKELAINEN. Veisasin toki virren loppuun ja vielä amenet lisäksi. Olisin laulanut enemmänkin, mutta pahasti mulkoili nuori lukkari. Suuttui näet silmittömästi pelkästä kateudesta. Minä rauhan mies vältin julki riitaa ja lopetin lauluni.

MAIJASTIINA. Kyllä meidän vanhan kirkon seinämät täriseisivät ja tutiseisivat toisenkin kerran, jos meidän Joonas olisi lukkarina.

JUKARAINEN. Totta maar seurakunta hyvän tuntee. Onhan meillä lukkarin paikka avoinna. Sinut totisesti huudammekin lukkariksi.

POKELAINEN. Ihanko herrastuomari totta meinaa?

JUKARAINEN. No, no, mestari, ei vielä herrastuomari. — Miks'ei tottakin. Tarvitseehan seurakuntamme herättäviä virkamiehiä. — Mutta tuollapa tuleekin Tahvanainen, itse pitäjän pää. Hänestä se riippuu lukkariksi pääseminen.

POKELAINEN. Eiköhän rovastin sana enemmän paina?

JUKARAINEN. Puhuttele kumpaakin, Joonas.

TAHVANAINEN (tulee). Terve taloon!

POKELAINEN (nöyrästi). Terveeksi, terveeksi, kunnioitettava kirkon ja kunnan päämies.

TAHVANAINEN. Yksi on kirkon ja seurakunnan pää —

POKELAINEN (keskeyttäen). Niin, yksi on tämän kristillisen seurakunnan kunnioitettava pää, ja se on juuri teidän päänne, kunnian rusthollari, kirkonisäntä ja herrastuomari.

MAIJASTIINA. Jopa nyt tuli arvonimiä liikaakin!

POKELAINEN. Meidän tulee itsekullekin antaa hänen arvonsa ja kunniansa.

JUKARAINEN. Niin oikein, kyllä mestari Joonas sen tietää.

TAHVANAINEN (hartaudella). Mutta katsokaamme aina me vaivaiset ja viheliäiset, ettemme kanssapuheissamme liiaksi ylennä itseämme. Meidän tulee pysyä itse mielessämme halpoina ja nöyrinä, jotta me korotetuiksi tulisimme.

POKELAINEN (huoaten). Niin, meidän tulee pysyä nöyrinä, jotta muut meitä korottaisivat ja kunnioittaisivat. Tahvanainen on yksi nöyryyden loistava esikuva tässä meidän seurakunnassamme, ja epäilenpä, löytyisikö monesta paikasta muualtakaan sen arvoista mieltä ja sydäntä. Senpä vuoksi kaikki korottavat ja kunnioittavat. —

TAHVANAINEN. Se on armosta kaikki mitä meillä on. Itse emme ole mitään.

MAIJASTIINA (pilkaten). Sehän on kai se hurskas ja nöyrä henki, joka antaa kaikki lahjat ilmaiseksi, eikö totta!

POKELAINEN. Ilman rahatta ja hinnatta.

TAHVANAINEN. Siinä on se salattu viisaus, jota maailman lapset eivät ymmärtää taida. (Kääntyen Maijastiinaan.) Niin, niin. Suruttomilla on aina pistäväinen kieli ja mieli, joilla kokevat haavoittaa hurskasten sydämiä, mutta enpä takaa, en totta totisesti takaa, pääsevätkö he kerran pois vuohien joukosta.

JUKARAINEN. Jätetään nyt nämä jutut ja käy tänne kamariin. Meillä on vielä päättämättä ne vanhat puheet.

TAHVANAINEN. Kiitos, kiitos! Emmepä ole joutavilla jaarituksilla aikaamme kuluttaneet. Vakavista hengen asioista on puhe ollut. — Mutta maallistakin tässä muistella täytyy. Tulin mestari Joonaalle antamaan kengän mittaa.

POKELAINEN (ottaa polvillaan mittaa). Kaikella kunnialla.

MAIJASTIINA. Vieläkö Joonas viitsii ruveta suutarintöihin, johan oli puhe siirtyä paremmalle alalle.

POKELAINEN. Kyllähän toki vielä näin kunnian miehelle kengät tekaisen, ja hyvät pitää syntymän, oikein pitäjän parhaat kihlakengät.

TAHVANAINEN. Aikooko Joonas vaihtaa ammattia, vai mitä emännän puhe tarkoitti?

POKELAINEN. Kyllähän meillä isännän kanssa oli sellaisestakin äsken puhe kaikessa kristillisessä nöyryydessä, ja toivoisin kaikella kunnioituksella, että tekin antaisitte kunniallista ja kristillistä apuanne.

TAHVANAINEN. Mitenkä minä voisin mestaria auttaa?

MAIJASTIINA (pilkaten). Ehkäpä kunnian rusthollari Tahvanainen jaksaa nostaa mestari Pokelaisen ylös lukkarinpenkkiin.

TAHVANAINEN. Kaikki, mitä minä voin, se ei tule minusta, vaan siitä paremmasta hengestä ja voimasta, mikä minussa on.

POKELAINEN. Niin minä olen tuumannut, että kun minulle on siunattu tuota kunniallista laulun lahjaa ja kun teissä, kunnian rusthollari, pitäjän päämies ja kirkonisäntä, on niin paljon sitä parempaa hengen väkeä, niin eikö korkea-arvoinen kristiveli auttaisi minua tämän kunniallisen seurakunnan lukkariksi.

MAIJASTIINA. Loistava anomuspuhe, ja niin nöyrästä asemasta!

TAHVANAINEN. Vai niin. Vai on mestari Pokelaisella sellaisia ajatuksia.

JUKARAINEN (erikseen Tahvanaiselle). Hän on saanut päähänsä, että hänestä pitää tulla lukkari.

TAHVANAINEN (Pokelaiselle). Vai aiot sinä lukkariksi. No, kyllähän sinulla ääntä on, senhän toki viime pyhänä kirkossa kuulin.

POKELAINEN. Minä vain kaikessa nöyryydessä arvelin, ettei meidän pitäisi kaivaa leiviskäämme maahan.

MAIJASTIINA. Ole nyt huoletta, mestari Joonas! Kyllä Tahvanainen sen painavan leiviskän kirkkoonsa kohottaa.

JUKARAINEN, No, mennään nyt, ja laita emäntä, meille vähän suun avausta tarinan höysteeksi. (Tahvanainen ja Jukarainen menevät vasemmalle.)

MAIJASTIINA. Ei taitaisi tulla vahinkoa, jos nuo ylösrakentavaiset tarinat jäisivät höystämättäkin. (Menee perälle.)

POKELAINEN (yksin). On tuo Tahvanainen sentään kunnian mies. Ja niin nöyrästi kanssapuhetta pitää, vaikka on seurakunnan virkamies ja pitäjän rikkain pomo. Eipä suotta hänestä ole tehty kirkon haltijata. Kirkkokin väärtinsä katsoo, niin totta totisesti. (Käy loikomaan.) Mutta saakeli sentään, — aijai, eihän enää pitäisi sanoa saakelia, — mutta voi seitsemän seppää, jos tästä vielä lukkariksi pääsen, niin ei tarvitse muuta kuin sabattina kirkossa laulaa ja kuutena arkipäivänä olla pitkin puuta. Sitte pitäisi minun akkakin ottaa, tai rouvaksi kai sitä kutsuttaisiin. Tämän talon Sohvista tulisi sievä rouva, kyllä maar minä hänet otan. — Mutta mahtaisikohan Sohvi huolia minusta, taitaisi tahtoa vähän nuorempaa. (Katselee käsiään.) Ja kun nuo kädetkin ovat niin pi'en vallassa, että tuskin valkeneisivat, vaikka viisi vuotta pesisi hiekan ja huosiamen kanssa. Mutta minäpä ostan itselleni kiiltävät hansikkaat, niin kyllä Sohvi käsiin ainakin ihastuu. — Jaa-ah, niin minä teen. — Mutta pitäisihän koettaa vieläkö lauluääni on tallella. (Laulaa.)

»Kookoo mualimaa iiloitkoohhoon sSyyväämmestään, sieluustaan».

Jaa, kyllä tämä ääni näyttää olevan mukana, mutta ei nyt joudakaan laulamaan, vaan täytyy lähteä rovastin puheille. Jos minä hänetkin saan puolelleni, niin on kaikki hyvin. (Menee oikealle.)

MAIJASTIINA (tulee perältä). Missä viipynee Sohvi. Olisi hänen pitänyt jo ehtiä kotiinkin. Mutta ehkä lienee parasta, ettei nyt sattuisi tulemaankaan Tahvanaisen täällä ollessa.

SOHVI (tulee oikealta). Onko Tahvanainen vielä täällä?

MAIJASTIINA. On. Mitä sinä hänestä tahdot?

SOHVI (reippaana). En mitään. Mutta luulen hänen tulleen tekemään kauppaa minusta.

MAIJASTIINA (surullisena). Ja onko se sinusta hauskaa?

SOHVI (veitikkamaisesti). Totta kaiketi, kun nähdään, että tämä tyttö kelpaisi. — Mutta miksi äiti on pahoillaan? Ei tämmöisen iloisen tytön tähden surra tarvitse. (Kiertää kätensä äitinsä ympärille ja pyörähyttelee häntä.)

MAIJASTIINA. Mikä sinun on nyt, Sohvi?

SOHVI (samoin kuin ennen ja hyräilee). »Yhden mä tiedän sorjan ja sievän, josta mä hiukan tykkään.»

MAIJASTIINA. Kovin sinä olet vallaton, pikku hupakko.

SOHVI. Eipä niinkään pieni. Äidin kokoinen hupakko, eikö totta. Olenko minä jo äidin pituinen' (Ojennaiksen äitinsä rinnalla ja mittaa.) Nytpä pitäisi olla Tahvanainen katsomassa kuinka pitkäksi hänen varsansa on varttunut.

MAIJASTIINA. Nyt et puhu viisaasti, Sohvi.

SOHVI. Onko se mikä ihme, minähän olen näin suuri hupakko.

MAIJASTIINA. Sinä olet lapsi vielä, tyttöraukkani.

SOHVI. Enhän ole enää lapsi, vielä vähemmin mikään raukka. Eikös niin, äiti kulta?

MAIJASTIINA. Mutta puhutaan nyt vähän vakavammin. Sinulla näyttää olevan jotakin sydämelläsi, jota et ole vielä äidillesi sanonut.

SOHVI. Voi, mistä te, äiti sen tiedätte?

MAIJASTIINA. Luuletko voivasi jotakin salata minun silmäini edessä. Näen sydämesi pohjaan.

SOHVI (vakavampana). Sitte ei teillä ole ihana näky edessänne. Siellä lienee paljo kaikenlaista törkyä.

MAIJASTIINA. Sano nyt suoraan.

SOHVI. Uskaltaisinko? Ettehän suutu?

MAIJASTIINA. Tiedät sen, ettei sinulla ole parempaa ystävää kuin äitisi.

SOHVI (liikutettuna). Ei olekaan. Ja mitäpä minä teiltä salaisin, kun sen kuitenkin julki tulla täytyy. Minun asiani koskee erästä toista henkilöä, josta paljon, hyvin paljon pidän.

MAIJASTIINA. Tahvanaistako?

SOHVI (nauraen). Ei, hyvä äiti, ei. Tahvanainen saa kiltisti pysyä omassa pilttuussansa. Tämän karitsan karsinaan ei lasketa.

MAIJASTIINA. Joko taas käytät tuollaista kieltä. — Ketä tarkoitat siis?

SOHVI. Voi, hyvä äiti, elkää pahastuko, se on vaan yksi nuori mies.

MAIJASTIINA. Kuule, tyttöseni, nyt et tuota minulle iloa. Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan nuoria miehiä.

SOHVI. Vanhojako minun pitäisi ajatella, ehkä kirkonisäntä Tahvanaista?

MAIJASTIINA (nuhtelevasti). Sohvi!

SOHVI (surullisempana). Joko te suutuitte taas? Elkää, hyvä äiti, pakottako minua menemään Tahvanaiselle, sillä minä pidän ainoastaan Paavosta.

MAIJASTIINA. Paavosta!

SOHVI. Niin, meidän naapurin sepästä, Paavosta.

MAIJASTIINA. Tuota en olisi odottanut.

SOHVI (itkien). Te siis tahtoisitte lähettää minut miehelle, josta en ollenkaan pidä.

MAIJASTIINA. Ei, tyttöseni, sellaista en tahdo, sillä en minäkään Tahvanaisesta pidä. Mutta sinä olet vielä liian nuori sellaisia liittoja rakentamaan.

SOHVI. Mutta äiti, minähän olen jo kahdenkymmenen vuoden vanha.

MAIJASTIINA. Lapsi olet vielä siitä huolimatta, suuri lapsi. Et ymmärrä vielä elämän vakavuutta etkä sen varjoja. Pysy sen vuoksi vielä äitisi hoivassa, isäsi kotona.

SOHVI. Mutta isähän vaatii minua menemään Tahvanaiselle.

MAIJASTIINA. Ehk'ei hän sitä vaadikaan, kun tarkemmin tulee asiata ajatelleeksi.

SOHVI. Ja te vaaditte siis minua luopumaan Paavosta, vaan se on mahdotonta.

MAIJASTIINA. Vaadin, että lakkaat seurustelemasta hänen kanssaan.

SOHVI. Voi äiti!

MAIJASTIINA. Et tunne häntä vielä, ja tuskin olet selvillä omistakaan tunteistasi.

SOHVI. Mutta minä rakastan häntä!

MAIJASTIINA. Odota, kun ensimmäinen tuulen puhallus on ohi. Jos rakkautes sittekin on yhtä lämmin, niin minä annan suostumukseni.

SOHVI. Äiti, äiti, minä en kestä tätä!

MAIJASTIINA. On tarpeellista oppia juuri tällaista kestämään.

SOHVI. Miksi niin?

MAIJASTIINA. Tarkoitan parastasi. Sinun tulee ajoissa löytää muutakin elämisen arvoista — Elä ole pahoillasi, tyttäreni! Minä tahtoisin nähdä sinut varmasti onnellisena.

TAHVANAINEN (tulee Jukaraisen kanssa oikealta, lähestyen Sohvia). Terve sinulle, nuori nurmen kukka, kaunis yrtti Jumalan puutarhassa!

JUKARAINEN (syrjään). Enpä uskoisi Tahvanaisen osaavan käyttää noin kaunista kieltä.

SOHVI (matkien Tahvanaisen puhetapaa). En ole kukka enkä yrtti, olen vain »vaivainen mato ja matkamies, joka mont' vaarallist' vaellan retkee».

MAIJASTIINA. Sohvi! Joko taas —

TAHVANAINEN. Minua ilahduttaa suuresti, että sinä olet niin nöyrä, sillä nöyryys on naisen paras avu ja kaunistus. Kristillisen naisen esikuva Saara oli myös nöyrä ja Aaprahamille kuuliainen ja kutsui hänet herraksi. Koska sinä siis tahdot noudattaa naisen oikeata ihannetta ja esikuvausta —

SOHVI (keskeyttäen). En minä noudata Saaran esikuvausta.

JUKARAINEN. Elä keskeytä, tyttäreni.

TAHVANAINEN. Koska sinä siis olet niinkuin Saara, niin sinä ansaitset kelpo miehen.

SOHVI. En minä tahdo ansaita miestä.

JUKARAINEN. No, Sohvi, kuinka sinä olet tuollainen? Sinun pitää kunnioituksella kuunnella hänen puhettaan.

TAHVANAINEN (hämmentyneenä). Niin, koska sinä tarvitset kelpo miehen ja koska me aina olemme olleet hyviä tuttuja ja kristillisiä ystäviä, niin minä isäsi luvalla ja suostumuksella kysyn sinulta, tahdotkos ottaa minut aviomieheksesi?

SOHVI. Mutta minä en tarvitse miestä, en kelvollista enkä kelvotonta.

JUKARAINEN. Ajattele nyt, mitä puhut! Minä olen antanut jo sanani ja suostumukseni.

MAIJASTIINA. Kuinka sinä olet voinut päättää tällaisen asian kuulematta edes minun mieltäni, joka olen tyttären hoitanut ja kasvattanut?

TAHVANAINEN. Koska isäntä on antanut sanansa ja suostumuksensa —

MAIJASTIINA (keskeyttäen). Niin ei emännän mielipide kai merkitse mitään teidän mielestänne, vielä vähemmän tarvitsee huomioon ottaa tyttären tunteita. Mutta valitettavasti en minäkään enää noudata Saaran hurskasta esimerkkiä.

JUKARAINEN. Asia on meille kaikille iloksi ja onneksi.

MAIJASTIINA. Mutta etkö huomaa, ettei se ole onneksi tyttärellemme.

JUKARAINEN. Hän ei ymmärrä sitä vielä.

MAIJASTIINA. Mutta meidän tulee se ymmärtää paremmin.

JUKARAINEN. Senpä vuoksi olenkin minä sen asian päättänyt ja toivon Sohvin taipuvan mielisuosiolla.

SOHVI. Isä, elkää vaatiko minulta sellaista, johon en voi ikinä suostua.

TAHVANAINEN (Sohville). Sinä olet jalo tyttönen, elä siis anna vastustuksen eksyttävän ja maailmallisen hengen viekotella itseäsi pois oikealta uralta. Me kaikki tahdomme ainoastaan sinun parastasi.

SOHVI. Jos tekin harrastatte minun parastani, niin jättäkää minut rauhaan.

JUKARAINEN (Tahvanaiselle). Asia tulee hänelle odottamatta. Hän on siitä tietysti vähän hämmennyksissä. Odotetaan siksi kunnes hän ehtii vähän ajatella asiata.

TAHVANAINEN (Jukaraiselle). Monet vuodet olen häntä jo vahdannut ja valvatellut, antanut jo merkkejä ja vihjauksiakin, jotta kyllä olisi pitänyt jo olla aikaa ajattelemiseen.

JUKARAINEN (Tahvanaiselle). Kyllä hän vielä taipuu. Jättäkäämme se asia tällä kertaa. (Sohville.) Me annamme sinulle yhden viikon ajattelemisen aikaa, mutta sen jälkeen sinä lähdet kuulutusta ottamaan ja tulet Tahvanaisen vaimoksi hyvällä tai pahalla, se on tahtoni.

MAIJASTIINA (Jukaraiselle). Mutta se ei ole minun tahtoni, sen olet vallan unohtanut.

JUKARAINEN. Maijastiina! Uskallatko sinä käydä julkisesti minua vastaan, vieläpä yhdessä tyttäreni kanssa? Sen puheen pitää loppuman.

TAHVANAINEN. Se on oikeaa ja kristillistä puhetta, sillä mies on vaimon pää! (Sohville.) Nyt jätän minä sinut, minun kihlattu ystäväni, mutta viikoksi vain, ainoastaan yhdeksi viikoksi, jonka kuluttua sinä minun armaani lähdet sille sievälle ja iloiselle tielle, mikä johtaa pienelle pappilan kummulle. Niin punnitse siis itseäsi huoneentaulun edessä ja muista, että kuuliaisuus ja nöyryys on naisen paras avu ja kaunistus.

Esirippu alas.

Toinen näytös.

Metsäinen seutu, jonka läpi johtaa polku nuorison karkelokentälle.

PAAVO (yksin, tulee oikealta laulaen).

"Minäpä olen laulajapoika, mull’ on laulun ääni, hei illalla, minä laulan vaan, että mull’ on laulun ääni.

Soman tytön sorian suosittelen hempeydelläni. Hei illalla minä laulelen vaan, että: hempeydelläni."

(Katselee vasempaan.) Täälläpäin pitäisi Sohvin tulla kisakentälle mennäkseen. Kumma kun ei jo ala kuulua. Pitkäksi käy odottavan aika, eikä kummakaan, sillä halajanhan nähdä Sohvia. (Laulaa.)

"Tuonne taakse metsämaan Sydämeni halaa. Siell' on mieli ainiaan, Sinne toivon salaa, Siellä metsämökissä On kaunis kultaseni."

SOHVI (laulaa kulissien takana vasemmalla).

"Taivas on sininen ja valkoinen Ja tähtösiä täynnä. Niin on nuori sydämeni Ajatuksia täynnä.

Enkä mä muille ilmoita Mun sydänsuruani. Synkkä metsä ja kirkas taivas Ne tuntee mun huoliani."

PAAVO (yksin). Sohvin ääni! Mutta miksi noin suruisesti laulaa minun iloinen tyttöni? (Sohvi tulee.) Hyvää iltaa, Sohvini! Johan sinä vihdoinkin tulit. Nuori väki on jo kauan Kisamäellä karkeloinut, ja sinua vain ei näkynyt liehumassa, liikkumassa, kanssani kuhertamassa.

SOHVI. Mitäpä minulla olisi sinun kanssasi kuhertamista.

PAAVO. Sohvi! Minä olen odottanut ja valvatellut sinua tulevaksi. Ei ole ilo ennen ilolta tuntunut Mutta nyt me lähdemme yhdessä karkeloon ja laulamme niin että kuusen latvat kumajaa!

SOHVI. Päästä minut, Paavo! Miksi olet minua odottanut? Se oli turhaa.

PAAVO. Turhaa! Minkä vuoksi?

SOHVI. En lähde kanssasi karkeloon.

PAAVO. Et lähde! Mitä tämä tietää?

SOHVI. Sitähän se tietää, mitä olen sanonut

PAAVO. Sohvi kulta! Mistä olet loukkaantunut minuun?

SOHVI. En ole loukkaantunut, vaan —

PAAVO. Vaan —? Mitä tarkoitat siis?

SOHVI. Voi, päästä minut jo! Tuolla näkyy kylän tyttöjä menevän Kisamäelle. He eivät saa nähdä meitä yhdessä. (Menee oikealle).

PAAVO (yksin). He eivät saa nähdä meitä yhdessä! Hän karttaa siis minua. Voi, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? — Tuolla hän menee valkeana kuin päivä ja ihanana kuin aurinko. Rientäisin sinne toisten joukkoon ja pyörittäisin häntä näitten käsivarsien varassa kummun vihertävällä nurmella ilon ja riemun musiikin puhaltaessa, niinkuin tein ennen? — Ei, minä en mene sinne. Sohvi ei ole niinkuin ennen. (Laula» vaalilla runosäveleellä.)

Mikä muutti mielen hellan, Ilon kaunihin kaotti Minun kaunokullaltani. Armahaltani omalta? Mi sai kylmäksi kevähän. Pimeäksi nuoren päivän Keskellä iloketoa. Riemuaian alkaessa?

RISTO (tulee oikealta). Täällähän sinä olet suruvirsiä veisailemassa. Läksin sinua etsimään, kun et ollut mukana karkeloissa. Siellä sinunkin lintusi lentelee kuin pääskynen päiväpaisteessa. Eikö olisi parempi keikkua siellä mukaua kuin huokailla täällä honkain välissä?

PAAVO. Minä en nyt välitä karkelosta.

RISTO. Et väittä! Mistä semmoinen tunto nyt tuli? — Mutta sinähän veikkonen olet niin happamen näköinen niinkuin et kolmeen viikkoon olisi tyttösi huivinkulmaakaan nähnyt. Ja näethän sinä hänet miltei joka päivä.

PAAVO. Minä en nyt ole oikein iloisella tuulella.

RISTO. Eikö helkkarissa! Mutta heitä hiiteen tuollainen tuuli ja murjottava muoto! Muuten voisi tyttösi suuttua ja toisen pojan pauloihin puuttua.

PAAVO (kavahtaen). Toisen pojan pauloihin! Mitäs sanot?

RISTO. Voisihan tulla vaikka Tahvanainen ja kopata korjaansa, koska et itse ole omaa käkeäsi kukuttamassa.

PAAVO (kiihtyneempänä). Mitä tiedät Tahvanaisesta, Risto!

RISTO. Mikä sinulle nyt tuli? Leikkiähän minä vain laskin. Vai pelkäät sinä Tahvanaista! Ole huoletta! Ei Tahvanainen uskalla tulla tänne maailman lasten joukkoon.

PAAVO. Mutta minun vihani nousee ja sappeni kiehuu. Tahvanainen on ollut Jukaraisessa Sohvia haastattelemassa, ja tiedänpä hänen jo aikoja ennen haluisiin silmin Jukaraisen tytärtä katselleen.

RISTO. Sinä hourailet, Paavo. Katsoipa Tahvanainen ketun tai kukon silmillä, niin Sohvi ei hänestä huoli.

PAAVO. Ei tiedä. Tahvanainen on rikas, pomojen tuttu ja ylhäisten ystävä.

RISTO. Niin pahastiko sinä ajattelet Sohvista?

PAAVO. Kaikkea parasta hänestä ajatteleisin. Mutta Sohvi oli äsken täällä ja näytti kovin ynseältä. Ei huolinut enää karkeloonkaan kanssansa.

RISTO. Oletko loukannut häntä?

PAAVO. En tiedä sellaista tapahtuneen.

RISTO. No pala ja puhalla! Mitä konstia ja koukkuja hänellä nyt olisi.

PAAVO. Kukapa sen tietää, mitä naisen mielessä milloinkin piilee.

RISTO. Semmoinen on naisen luonto, syvä kuin meri, jonka salaisuuksien perille et ikinä pääse.

PAAVO. Minä luulin hänet hyvin tuntevani, ja uskoin varmasti, että hän minusta pitääkin.

RISTO. Niin minäkin uskoin.

PAAVO. Mutta nyt taitaa olla mennyttä kaikki! Paha aavistukseni sanoo, ettei hau minusta enää välitä. Voi tätä kovan onnen päivää!

RISTO. Mutta Paavo, ei tämä ruikutus vetele, vaan sinun pitää tulla terveeksi tästä taudista. Minulla on toki mukana lääkettä, joka pienet surut pois ajaa. (Ottaa poveltaan viinapullon.) Heh, otappas tuosta!

PAAVO. Mitä tarjoat?

RISTO. Ka, maista, niin tiedät, se on semmoista nestettä, joka iloa antaa.

PAAVO. Väkevät nesteet eivät ole vielä monesti huulteni yli käyneet, mutta tänä surun päivänä juon vaikka myrkkyä. (Maistaa.)

RISTO. Enemmän, ei pieni pisara mitään vaikuta. Kyllä sepän suu sietää.

PAAVO. En tahdo juopua.

RISTO (panee pullon pois). No, kuule sitte järjen ääntä!

PAAVO. Mitä sanoo järkes?

RISTO. Järkeni sanoo, että asiassa on kaksi mahdollisuutta.

PAAVO. Mitkä?

RISTO. Joko Sohvi pitää sinusta tahi hän ei pidä.

PAAVO. Sen minäkin ymmärrän.

RISTO. Jos hän sinusta pitää, niin hän tulee vaimoksesi.

PAAVO. Ja jos hän ei pidä —

RISTO. Niin hän ei tule vaimoksesi ja se on aivan oikein.

PAAVO. Mitä, onko se oikein?

RISTO. Kuinkas muuten! Vai huolisitko sinä tytöstä, joka ei sinusta vähääkään välittäisi?

PAAVO. En kyllä, mutta —

RISTO (keskeyttäen). Mutta mitä varten sitte tarvitset pääsi puhki huolehtia. Vanhat sanovat, että aikakirjoissa tuolla ylhäällä on aina kaksi ja kaksi nimeä rinnatusten Aatamista ja Eevasta alkaen. Ja ne kaksi on määrätty tulemaan yhdeksi.

PAAVO. Vai niin. Onko Sohvin ja minunkin nimet siellä?

RISTO. Kyllä kai, mutta ovatko juuri rinnatusten, sitä ei vielä voi tietää.

PAAVO. Milloinkas?

RISTO. No sitte vasta kun nähdään, saatteko te toisenne. — Mutta minä uskon kuin Asikaisen Antti, että kaikki mitä tapahtuu, on jo ennen aikakirjoihin kirjoitettu, ja sen vuoksi on tämä poika iloinen kuin kesävarsa.

PAAVO. Sinulla on sellainen luonto.