Part 3

PAAVO (itsekseen). Kaikki on siis kuitenkin mennyttä. (Sohville.) Etkö voi loukkaustani antaa anteeksi?

SOHVI. Sen olen jo anteeksi antanut.

PAAVO. Kiitos siitä! Ja hyvästi nyt, Sohvi! Jos vastedes sattuu, että aatoksesi luokseni entää, niin elä muistele pahalla. (Aikoo mennä.)

SOHVI (itsekseen). Voi, nyt hän menee ijäksi! (Paavolle.) Elä mene, Paavo!

PAAVO (tulee takaisin). Pidäthän siis minusta kuitenkin, Sohvi.

SOHVI. Aina olen sinusta pitänyt.

PAAVO. Ja voit antaa niin paljon anteeksi.

SOHVI. Jolle paljon anteeksi annetaan, se paljon rakastaa ja minä toivon, että pitäisit minusta oikein paljon.

PAAVO. Paljon sinusta pidänkin. Olen liikutettuna tästä päivästä ja katuvaisella mielellä muistelen yhtä ja toista entisen elämän varrelta. Voi, minä häpeän sitä, että olin nähtesi juovuksissa. Mutta poissa olkoon täst'edes viinan kiusaus!

SOHVI. Se on oikea päätös!

PAAVO. Ja nyt tiedän, minkä hyväksi nämä kädet tekevät työtä, sillä työ on minun suurin rikkauteni. — Mutta Sohvini, saammeko me vanhempasi suostumuksen?

SOHVI. Isäni luultavasti on ankarasti vastaan.

PAAVO. Mitä on meidän tehtävä?

SOHVI. Ilmoitamme kuitenkin asiamme, ja ehkäpä on parasta tehdä se jo tänä iltana.

PAAVO. Ja siis kyläläiset kuitenkin totta puhuvat. Tänä iltana me vietämme kihiajaiskekkereitä ilon ja riemun kanssa.

SOHVI. Voi, minä pelkään, että nouseva myrsky on tänä iltana sekoittava itkuakin iloomme.

PAAVO. Elä pelkää vielä, tyttöseni! Myrskyn jälkeen seuraa tyyntä. Toivokaamme, että kaikki parhain päin kääntyisi.

JUKARAINEN (tulee vasemmalta). Joko olet. Sohvi, pyhäpukimet päällesi pannut kihlajaisiasi varten? Et vielä. Koetappas kiirehtiä. — Kas, täällähän on vieraita. Istu, naapuri, ortemme alla ja ole osallisena meidän perhejuhlassamme tänä iltana.

PAAVO. Suokaa anteeksi, isäntä, jos vähän häiritsen. Sohvi ja minä pidämme toisistamme ja pyydämme hartaasti, että antaisitte suostumuksenne avioliittoomme.

JUKARAINEN. Mitä! Mitä tämä tietää?

SOHVI. Isä, minä rukoilen teitä, suostukaa pyyntöömme!

JUKARAINEN. Näitten vehkeitten pitää loppua! Sinä olet Tahvanaisen morsian.

SOHVI. Isä, minä en ole Tahvanaisen morsian.

KIRSTI (tulee oikealta). Hyvää päivää, isäntä!

JUKARAINEN. Päivää! Mitäs Kirstillä on asiana?

KIRSTI. Tulin pyytämään, että manaisitte kirkonisäntä Tahvanaisen oikeuteen.

SOHVI (itsekseen). Mitä tämä on!

JUKARAINEN. Tahvanainenko oikeuteen! Ja minunko pitäisi hänet manata?

KIRSTI. Niin.

JUKARAINEN. — Ja mistä syystä?

KIRSTI. Pahoinpitelemisestä ja maineen häpäisemisestä.

JUKARAINEN. Tämäpä nyt on asia!

KIRSTI. On siinä asiata minun puolestani tarpeeksi asti, ehkä löytyisi vielä muutakin, vaan jääkööt ne.

SOHVI (Kirstille). Tahvanainenko on sinua pahoin pidellyt?

KIRSTI. Itse hän.

JUKARAINEN. Eiköhän liene panettelua ja juoruamista koko asia.

KIRSTI. En minä uskaltaisi tulla sellaisia puhumaan, vielä vähemmin oikeuteen haastattamaan, ell'ei asia olisi totta. Paavo ja Risto sattui myös olemaan paikalla. Minä pyydän Paavon ilmoittamaan, oliko asia niin.

PAAVO. Valitettavasti minun täytyy myöntää asian olevan totta. Riston kanssa näimme, kuinka Tahvanainen ajoi Kirstiä ovestaan ulos ja läimäytteli piiskalla sekä lausui hyvin häpäiseviä sanoja.

JUKARAINEN. Semmoistako teki Tahvanainen, jota olen pitänyt ylevimpänä miehenä pitäjässä. Ja Kirsti puhui vielä jostakin muusta kommelluksesta, mitähän se olisi. (Kirstille). No, onko sinulla muutakin kannetta häntä vastaan?

KIRSTI. Taitaisi kyllä olla, mutta siitä olen mieluummin vaiti.

JUKARAINEN (itsekseen). Saamari sentään! Minunko pitäisi manata hänet, aiottu vävypoika! Siitä nousisi ikävä juttu, josta piisaisi puheenainetta koko pitäjälle. Minä teen pilkaksi itseni ja koko taloni.

KIRSTI. Tässä olisi manausraha, ja minä pyydän, että lautamies toimittaa asian hyvissä ajoin.

JUKARAINEN. En minä toimita sitä asiaa.

KIRSTI. Ei tässä kylässä ole toista lautamiestä. Totta kai minulla on oikeus saada teidän kauttanne asiani toimitetuksi.

JUKARAINEN (itsekseen). Ja Tahvanaiselieko minä pakottaisin tytärtäni! Miten kohteleisi hän Sohvia, ainoata lastani? Jos suuttuisi, niin ehkä löisi piiskalla! Kauhistuttaa jo sellainen ajatus. — Olipa se toki hyvä, ettei kutsuvieraille ole ilmoitettu, kenen kanssa Sohvi kihlataan tänään.

KIRSTI. No mitä lautamies päättää?

JUKARAINEN. Kerkiäähän tuen vielä toimittaa, ei sillä niin kiirettä ole.

KIRSTI. Kunhan vaan tulee toimitetuksi. Hyvästi nyt, isäntä!

SOHVI. Hyvästi. Kirsti! Minua säälittää, että sinä jouduit sellaisen häväistyksen alaiseksi.

KIRSTI. Elä ole milläsikään, Sohvi, meidän pitää oppia kaikenlaista kärsimään. (Menee oikealle.)

MAIJASTIINA (tulee sisältä). Tahvanainenkin näkyy jo pihalle saapuvan. (Huomaa Paavon). Hyvää päivää. Paavo.

PAAVO. Hyvää päivää, emäntä!

JUKARAINEN (itsekseen). Mitä teen minä? Näyttää siltä, että olen sotkeutunut erehdyksien sekavaan solmuun. Miten tulevat ne selvitetyksi jälleen?

MAIJASTIINA (Jukaraiselle erikseen). Mitä mietit nyt? Eiköhän olisi parasta kääntyä oikealle uralle, silloin kun siilien on vielä tilaisuutta.

JUKARAINEN (Maijastiinalle). Olet oikeassa vaimoni.

TAHVANAINEN (tulee oikealta, itsekseen). Kas Paavo täällä, ja Kirsti tuli vastaani. Mitä merkinnee tämä? (Ääneen). Herran siunaus asukoon tässä huoneessa.

JUKARAINEN. Sitä toivoisimme.

TAHVANAINEN (lähestyy Sohvia). Ystäväni, joka olet niinkuin Saaronin granaattiomena Liipanonin vuorella.

SOHVI. En minä ole teidän ystävänne.

TAHVANAINEN. Mitä sanot sinä, minun morsiameni?

SOHVI. Johan sen ennen olen teille sanonut, etten ole teidän morsiamenne.

TAHVANAINEN. Eikö vielä ole pehminnyt tottelematon sydämmesi. Tiedätkö, mitä sanoo tähän isäsi?

SOHVI. Kysykää häneltä itseltään.

TAHVANAINEN. Tämä päivä on aiottu ilon ja riemun päiväksi, onnen ja autuuden rasvaiseksi vieraspidoksi, koskapa aiomme rakkaille ystävillemme ja naapureillemme ilmoittaa, että minä ja tämä siveä neitsyt Sohvi aiomme rakentaa kristillistä avioliittoa.

JUKARAINEN. Sellaista ei tule tapahtumaan.

TAHVANAINEN. Kuinka? Mitä sanotte?

JUKARAINEN. Sen jo kuulit. — Ja tämän saat sinäkin tietää, jonka aiomme rakkaille ja todellisille ystävillemme tänä iltana ilmoittaa, että nämä kaksi nuorta, naapurimme Paavo seppä ja tyttäremme Sohvi menevät kihloihin.

SOHVI ja PAAVO. Kiitoksia, paljon, kiitoksia!

TAHVANAINEN (itsekseen). Tätä en olisi odottanut. (Ääneen.) Tämä ei ole oikeata menettelyä, tämä. Olette minut narrannut ja pettänyt, mutta sen ei pidä hyväksi koituman.

JUKARAINEN. Jassoo, sinä teet uhkauksia ja syytöksiä, aikonet ehkä lakitupaan meidät asiassa viedä. Mutta selvittele toki entiset riita-asiat ensin.

TAHVANAINEN. Minulla ei ole mitään riita-asioita. Olen rauhan mies hurskauden kalliolla.

JUKARAINEN. Nyt tulee kumminkin yksi. Palvelijasi Kirsti Pöyhönen manuuttaa sinut oikeuteen pieksämisestä ja solvaamisesta.

TAHVANAINEN (itsekseen). Voi peeveli, minkä teki. (Ääneen.) Jaa, minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Te vehkeilette ja olette täynnä häjyjä juonia ja ilkeitä koukkuja. Mutta kadutte kerran tätä päivää, tiedän sen. (Menee oikealle.)

MAIJASTIINA. Vai tännepäin nämä asiat nyt kääntyivätkin. Ja sinä, mies hyvä, teit taasen itsevaltiaita päätöksiä. — No tämän minä ehkä voin antaa anteeksi. (Sohville.) Olisin suonut sinun paremmin muistavan sanojani, vaan en silta tahdo esteitä tehdä. (Sohville ja Paavolle.) Kulukoon teidän molempain elämä rauhassa ja onnessa!

JUKARAINEN. Sinulta Maijastiina minä pyydän anteeksi käytöstäni viime päivinä. Myönnän, että olit oikeassa Tahvanaisen suhteen.

MAIJASTIINA (hyväntahtoisesti). Hyvä, ettäs sen myönnät, ukko hyvä. Ehkäpä se saattaa asiat vanhalle hyvälle ladulleen.

JUKARAINEN. Ja sinulle, Paavo, minä ehdotan, että vietät pian häitä ja asetut sitte nuorikkosi kanssa tämän talon hoitajaksi, jättäen ne raudan kalkuttamiset syrjään.

PAAVO. Kiitoksia paljon lupauksistanne ja ehdotuksistanne. Ilomielellä olen ajatellut sitä päivää, milloin Sohvin omanani kotiani veisin. Mutta ellette vain pahastuisi, niin pyytäisin saada pitää entisen toimeni. Siihen työhön olen kiintynyt ja perehtynyt enkä siitä mielelläni luopuisi. Ja uskon, että sekin toimi tekijänsä palkitsee, jos terveenä pysyn.

JUKARAINEN. Kyllähän se niinkin on. — No, jos niin välttämättömästi tahdot, niin tee halusi mukaan. Käyhän se niinkin päinsä.

MAIJASTIINA. Paavon puhe oli minullekin mieleen, ei sillä, etten sinua tänne mielelläni tulevan soisi. Pidän sen oikeana, että mies koettaa pysyä omalla urallaan.

POKELAINEN (tulee oikealta). Eipä isäntäkään tullut lukkarinvaaliin.

JUKARAINEN. En oikein joutanut. — No saitko paljon ääniä, Joonas?

POKELAINEN. Vielä häntä kysyy. Lienettekö tekin ollut osallisena samassa juonessa.

JUKARAINEN. Missä juonessa?

POKELAINEN. Luvattiinhan minut lukkariksi Ja rovastikin sanoi varmasti niin tapahtuvan. Mutta kuinkas kävi? Kun vaali tuli, niin ei yksikään kohottanut ääntänsä minun hyväkseni. Nuori maitosuu lukkari, hempeitten laulujen luikuttelija sai enimmät äänet.

JUKARAINEN. Oliko se sama, jonka kanssa olit kerran laulukilpasilla?

POKELAINEN. Sama mies. — Niin kävi. Korkeudessa luulin olevani ja kuiluun takaisin sysättiin.

MAIJASTIINA. Mutta lestit ja naskalit eivät ole vielä pettäneet eikä juonitelleet, eikö niin, mestari Pokelainen?

POKELAINEN. Niin, lestit ja naskalit ovat tosin ainoat ystäväni.

JUKARAINEN. Elä ajattele liian synkästi. Kaikki me toivomme sinullekin hyvää. Tule reippaalle mielelle ja ole vieraanamme tänään, sillä meillä on nyt Sohvin ja Paavon iloiset kihlajaiset.

POKELAINEN (itsekseen). Sohvin kihlajaiset! Sitäkö vielä puuttui? (Viskaa hansikkaat kädestään pois.) Noita kirottuja kappaleita minä en enää tarvitse.

SOHVI. Elkää olko minullekaan suutuksissanne, mestari Pokelainen. Sovitaan pois ja ollaan ystäviä.

POKELAINEN (itsekseen). Ollaan ystäviä! Hänen sanansa liikuttavat minua. (Ääneen.) Kukapa ei tahtoisi olla noin hyvän tytön ystävä. (Kättelee Sohvia.) Seuratkoon Luojan siunaus askeleitasi. Onnea nuorelle parille!

JUKARAINEN. Ja kun tästä arkeen päästään, niin saat ruveta tekemään nuorelle parille juhlakenkiä, jotka hääkarkeloon kelvata voivat.

POKELAINEN. Ilomielellä ja parastani koettaa tahdon.

MAIJASTIINA. Ja siis mestari Joonas aikoo edelleenkin pysyä entisessä toimessa.

JUKARAINEN. Niin, eiköhän liene parasta, että ihminen on sitä mitä on.

POKELAINEN. Että ihminen on sitä mitä on, niissä sanoissa lieneekin paljon viisautta. Toisin sanoen tietänee se sitä, että minä olen suutari. Ja kun minä olen suutari, niin minä siis olen suutari. Ja kun minä pysynkin suutarina, niin enköhän minä silloin olekin oikealla uralla.

Esirippu alas.