Part 2

— Sepä olisi ilo, kaikin puolin, lapseni; voi, suuri todellinen ilo! Nähdä sinut uskollisena sille, mitä rakastan enimmän maailmassa... saada pitää sinut luonamme... kuulla päätöksesi, ett' et halua virkaa etkä kunniaa niiltä, jotka ovat isänmaatasi sortaneet... niin, sitä en enää uskaltanut uneksiakaan... Mutta suoraan sanoen, minä en voi tätä ymmärtää... Olen aivan hämmästyksissäni... Miksi et ole kuin isäsi, kuin Lucienne, jotka ovat julkisia... luopioita? Sinä olet harjoittanut oikeusopintoja Munchenissä, Bonnissa, Heidelbergissä, Berliinissä; palaat kotiin vietettyäsi neljä vuotta Saksassa, puhumattakaan kouluvuosista. Kuinka et ole saksalaistunut?

— Olen vähemmän saksalainen kuin te.

— Tuskinpa.

Vähemmän kuin te, sillä tunnen heidät paremmin. Olen heitä vertailemalla arvostellut.

— No niin?

— He ovat meitä alempana.

— Totta vie, sinä huvitat minua! Ei koskaan kuule muuta kuin päinvastaista. Ranskassa varsinkaan eivät lakkaa ylistämästä voittajiaan vuodelta 1870!

Nuori mies, jonka Ulrich herran innostus oli temmannut mukaansa, lakkasi nojaamasta sohvan selkämystään, ja istuen etukumarassa, kasvot lampun valaisemina, joka loi vilkkautta hänen viheriäisiin silmiinsä, hän virkkoi:

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Ulrich eno: en inhoa saksalaisia, ja siinä eroan teistä. Minä milt' ei ihailen heitä, sillä heissä on ihailtavia puolia. Minulla on ollut heidän joukossaan tovereita, joita olen suuresti kunnioittanut. Olen löytävä vielä useampia. Olen toista sukupolvea, joka ei ole nähnyt, mitä te olette nähnyt, ja jonka elämä on toinen. Minä en ole tullut voitetuksi, näettekös!

— Sinä miekkoinen!

— Mutta kuta enemmän olen oppinut heitä tuntemaan, sitä enemmän olen tuntenut olevani toista kuin he, toista rotua, ihanneluokkaa, johon heillä ei ole pääsyä ja joka minusta on heitä ylempänä; ja sitä, itsekään tarkoin tietämättä mistä syystä, nimitän Ranskaksi.

— Hyvä, Jean! Hyvä!

Vanha rakuuna-upseerikin oli kumartunut eteenpäin aivan kalpeana, ja vain pöydän leveys erotti miehet toisistaan.

— Sitä, jota Ranskaksi nimitän, eno, sitä kannan sydämessäni kuin unelmaa; se on maa, jossa on helpoin ajatella...

— Niin!

— Puhua...

— Aivan niin!

— Nauraa...

— Kuinka hyvin osaat!

— Missä sielunelämä on loppumattoman monivivahteinen; maa, joka hurmaa kuin rakastettu nainen; maa kuin Elsass, mutta vielä ihanampi!

He olivat nousseet molemmat. Ulrich herra veti sisarenpojan luokseen ja puristi intomielistä nuorukaista rintaansa vasten.

— Ranskalainen! sanoi hän. Ranskalainen olet luihin ja ytimiin saakka! Poika-raukka!

Nuori mies jatkoi, nojaten päätään vanhuksen olkaa vasten:

— Siksi en voi elää tuolla alhaalla, Reinin toisella puolen, siksi tahdon elää täällä!

Niin, oikein sanoin: poika-raukka! vastasi Ulrich herra. Kalkki on muuttunut!... Täälläkin, kodissasi... Sinunlaisesi luonne, Jean, tulee kärsimään... Minä ymmärrän kaikki nyt, kaikki...

Sitten päästi hän irti sisarenpoikansa:

Kuinka olen iloinen, että tulin tänä iltana!... Istuudu tuohon viereeni... Meillä on paljon toisillemme sanottavaa!... Jean! Rakas Jean!

Onnellisina he istuutuivat sohvalle vieretysten. Ulrich herra korjaili epäjärjestykseen joutunutta suippopartaansa, jota hän huolellisesti hoiti. Hän tyyntyi liikutuksestaan ja sanoi:

— Tiedätkö, että puhuessamme Ranskasta, olemme tehneet rikoksen, johon ihmeen halusta hairahdun? Se ei ole, näet, sallittua... Jos olisimme olleet ulkona ja Hamm olisi kuullut, niin lorun loppu olisi ollut — oikeusjuttu!

— Tapasin hänet tänään iltapuolella.

— Ja minä näin hänen poikansa kaukana metsässä juuri äskettäin. Hän on aliupseeri reiniläisessä husaarijoukossa... tulevassa rykmentissäsi... Eikö kuulu vaunujen jyrinää?

— Ei.

— Kuuntelehan sentään!

He kuuntelivat katsellen ikkunan läpi puistoa, jota korkealle kohonnut täysikuu valaisi, lyyranmuotoista nurmikenttää molempine valkohietaisine käytävineen, tiheitä pensaita ja kaukana näkyviä sahan tiilikattoja. Kaikki oli hiljaista; vain vesiputous tehtaan sulun luona piti yksitoikkoista kohinaa; se tuntui milloin etenevän, milloin lähenevän, aina sen mukaan, kuinka voimakas tai minkä suuntainen oli kiihtyvä tuuli, joka tällä hetkellä puhalsi koillisesta, »katedraalin katolta», kuten Ulrich eno sanoi, Strassburgia muistellen.

— Ei, kuten huomaatte, sanoi Jean Oberlé kuunneltuansa, sulku se vain pitää melua. Isäni antoi kuskillemme käskyn mennä Molsheimiin odottamaan kello 11.30 saapuvaa junaa. Meillä on aikaa jutella!

Heillä oli aikaa ja he käyttivät sitä. He alkoivat puhella hiljaisesti, vapaasti ja kiirehtimättä, kuten ne, jotka ovat huomanneet olevansa tärkeimmästä yhtä mieltä ja siksi voivat huoletta siirtyä vähäpätöisempiin asioihin. Puhelu koski yhden vuoden vapaaehtoista sotapalvelusta, jonka Jean oli saanut oikeuden suorittaa vasta kahdenkymmenenneljän ikäisenä, uutta elämää, joka oli hänelle alkava lokakuusta, hänen tulevaa asuntoaan Strassburgissa sekä sitä, miten helppoa hänen olisi pistäytyä Alsheimissa milt' ei joka sunnuntai. Kun tuo rakas nimi kerran oli tullut lausutuksi, innostuivat eno ja sisarenpoika muistelemaan kotiseutua, ensin Alsheimia, sitten Pyhän-Odilian vuoristoa, Heidenbruchin metsätaloa, Obernaita, Savernea, missä eno omisti metsiä, ja Guebweileriä, missä hänen sukulaisiaan asui. Koko Elsassin he täten loihtivat silmäinsä eteen. He ymmärsivät niin hyvin toisiaan. Jalat ristissä, kumpikin omassa sohvannurkassaan istuen he tupakoivat ja sinkahuttelivat vapaasti sanojaan, äänen usein naurua helähdellessä. Juttua riitti niin pitkältä, että schwarzwaldilaisen seinäkellon käki oven yläpuolella kukkui kaksitoista.

— Ettemme vain liene herättäneet iso-isääsi! arveli Ulrich herra nousten ja osottaen kädellään seinää, joka erotti Jeanin ja sairaan huoneen toisistaan.

— Emme suinkaan, sanoi Jean. Ei hän juuri enää saa unta nykyjään. Häntä on varmaan ilahuttanut kuulla minun nauravan. Omaisten lähdettyä kello viisi, vietin suuren osan ajastani hänen luonaan, ja minä pidin häntä silmällä. Hän näkyy kuulevan ja ymmärtävän kaikki. Varmaan on hän tuntenut teidän äänenne, ehkäpä erottanut sanojakin...

— Sepä olisi ollut hänelle hauskaa, lapseni! Hän kuuluu tuohon ikivanhaan Elsassiin, joka teille kajastaa milt' ei satumaisena, ja siihen liityn minäkin, joskin olen herra Oberléta nuorempi. Se oli aivan ranskalainen se, eikä yksikään senaikuisista ihmisistä ole muuttunut. Katsohan vain iso-isääsi tai vanhaa Bastiania! Me olemme kärsinyt sukupolvi. Me edustamme surua, isäsi — alistumista.

— Entä minä?

Ulrich eno kiinnitti nuoreen mieheen terävän katseensa ja sanoi:

— Sinä! Sinä olet taru!

He olisivat tahtoneet hymyillä molemmat, vaan eivät voineet, ikäänkuin tuo sana olisi ollut liian totta — eiväthän ihmisten arvelut tavallisesti satu niin oikeaan — ja ikäänkuin he olisivat tunteneet, että kohtalo piili näkymättömänä tässä huoneessa ja toisti sydämen syvyydessä heidän kerallaan: »Niin, se on totta, hän on taru!»

Miksi olisi tuska puristanut heidän kurkkuaan, ell'eivät he olisi tunteneet elämän salaperäisten voimain läheisyyttä? Ahdistus katosi. Ulrich herra ojensi kätensä sisarenpojalleen vakavampana, kuin jos ei olisi tullut lausuneeksi tuota sanaa, joka melkein vahingossa oli pujahtanut hänen huuliltaan; hän ei sitä katunut, mutta se yhä soi hänen korvissaan.

— Hyvästi, rakas Jean. Olen mieluummin odottamatta lankoni palaamista; en tiedä, miten käyttäytyisin häntä kohtaan. Kaikki, mitä olet sanonut minulle, vaivaisi minua... Toivota hänelle hyvää yötä puolestani. Minäpä lähden kuutamossa takaisin metsiin!... Vahinko, ett' ei ole pyssyä muassa ja onnea tavata pari metsoa kuusen latvassa!

He astuivat varovasti muutaman askeleen pitkin käytävän mattoa, päästäkseen portaille.

— Eno, sanoi Jean hiljaa, tulkaapa iso-isäni luo! Se varmaan ilahuttaisi häntä. Ei hän suinkaan nuku.

Ulrich eno, joka kulki edellä, pysähtyi ja palasi varpaillaan hiipien. Jean, joka seisoi oven luona, väänsi sen lukkoa, astui edellä huoneeseen ja sanoi hiljentäen ääntään:

— Iso-isä, tuon teille vieraan: Ulrich eno on halunnut nähdä teitä!

He olivat tulleet suureen, puolihämärään suojaan, jonka uutimet olivat alas lasketut. Valoa antoi läpihohtoinen, porsliininen yölamppu, joka oli asetettu huoneen perälle, vasemmalle, umpeenmuuratun ikkunan ja nurkassa seisovan sängyn välille. Huoneen ainoat arvoesineet, vaskinen krusifiksi ja kultakello, sijaitsivat pöydällä lampun pienessä, kirkkaasti valaistussa piirissä. Vuoteessa makasi tai pikemmin istui vanha mies puettuna ristikkäiseen takkiin harmaasta villakankaasta, selkä ja pää tyynyjen nojassa, kädet peitossa raition alla, joissa vielä näkyi kokoontaitoksen jäljet. Ompeluksilla kirjailtu, tupsupäinen nauha, joka oli soittokellon nyörinä, ulottui aina vuoteen keskikohdalle asti. Sillä mies, joka tuossa nukkui tai ehkäpä valvoi, oli halvattu. Elämä muuttui hänessä yhä enemmän sisäiseksi. Hänen oli vaikea kulkea ja liikuttaa itseään. Hän ei enää puhunut. Posket olivat kalpeat ja turvonneet; suu liikkui enää vain syödessä ja lausuakseen kolme sanaa, kolme aina uudistuvaa huutoa: »Nälkä! Jano! Mene!» Jonkunlainen vanhuuden herpoutuminen teki, että leuka, jonka voimakkaat piirteet olivat hallinneet suuria ihmisjoukkoja, nyt oli riipuksiksissa. Ulrich herra ja Jean astuivat milt' ei keskelle huonetta, ilman että vanhus pienimmälläkään merkillä olisi ilmaissut tietävänsä heidän läsnäolostaan. Tämä murtunut ihmis-raukka oli kuitenkin sama mies, joka oli perustanut Alsheimin tehtaan, omin neuvoin kohonnut maaseudun pikkutilallisen asemasta sekä valittu vastustaja-edustajaksi, sama mies, jonka oli nähty ja kuultu Saksan valtiopäivillä vaativan takaisin Elsassin poljettuja etuuksia ja pyytävän sille oikeutta ruhtinas Bismarckilta. Vangittuna lekotti äly hänessä vielä, kuin öinen liekki, joka valaisi huonetta, mutta sillä ei ollut enää ilmaisumuotoa. Kuka taitaisi luetellakaan ihmiset ja tapahtumat, jotka tässä keskeytymättömässä unitilassa kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, hänen, joka tunsi koko Elsassin, oli vaeltanut sen pitkin ja poikki ja juonut valkoista viiniä niin rikkaitten kuin köyhäin pöydältä, hänen, paljon matkustaneen miehen, kauppiaan, metsäherran, isänmaan-ystävän! Ja tässä hän makasi kaljupäisenä ja ryppyisenä, kuihtunein kasvoin, raskain silmäluomin, joiden välillä, kuin kulkusen läppä järkkymättömässä kammiossaan, liikkui jäykkä, surullinen silmä.

Ja kuitenkin tuntui vieraista, kuin olisi katse tavattoman iloisena pysähtynyt heihin. He olivat vaiti, antaakseen vanhuksen nauttia ajatuksestaan, jonka sisältöä he eivät koskaan saaneet tietää. Sitten lähestyi Ulrich eno vuodetta, laski kätensä Philippe Oberlén käsivarrelle, kumartui hiukan, ollakseen lähempänä hänen korvaansa ja helpommin kohdatakseen katseen, joka vaivoin kohosi häneen, ja sanoi:

— Olemme jutelleet kauan keskenämme, tyttärenpoikanne ja minä, herra Oberlé... Jeaninne on kelpo poika!

Vanhus koetti nähdä tyttärenpoikaansa, kääntäen hitaasti ruumistaan ja saaden siten päänsä toiseen asemaan.

— Kelpo poika, metsäherra jatkoi, jota Berliinin matka ei ole turmellut. Hän on teidän arvoisenne, on elsassilainen, isänmaan-ystävä... Hän tuottaa teille kunniaa.

Huolimatta niukasta valosta, joka levisi huoneeseen, luulivat Ulrich eno ja Jean nähneensä hymyilyn vanhuksen kasvoilla: se oli kuin hänen vieläkin virkeän sielunsa vastaus.

Hiljaa he poistuivat sanoen:

— Hyvästi, herra Oberlé; hyvästi iso-isä!

Yölampun liekki häilähti, siirtäen valot ja varjot; ovi sulkeutui, ja keskeytettyä unta jatkui taas huoneessa, johon auringonlaskun jälkeen tuskin muuta saapui, kuin iltakellojen ääni Alsheimin kirkon tapulista.

Ulrich herra ja hänen sisarenpoikansa erosivat toisistaan ulkoportaitten alapäässä. Yö oli jääkylmä, nurmikentät valkoisina kuurasta.

— Paras aika kulkea, sanoi Ulrich herra. Odotan sinua Heidenbruchiin.

Hän vihelsi koiraansa ja sen keltatäpläistä kuonoa silitellen virkkoi:

— Vie sinä minua kotiin, sillä minä tulen kulkemaan koko matkan uneksien tuon lapsen haasteluista.

Tuskin oli hän poistunut muutaman sadan metrin päähän, — hänen, askelensa kaikuivat vielä tiellä, joka vei ylöspäin Urlosenin metsää kohden, — kun Jean tyynen yön läpi kuuli hevosten ravia: ne olivat Obernaista päin tulossa. Kavioiden kapse vasten kivitettyä tietä muistutti varstojen kolketta luvassa; siinä oli jotain maalaista, se ei häirinnyt, ei ketään unesta herättänyt. Fidèlellä, joka vimmatusti haukkui metsän laidalla päin, oli varmaan muita syitä näyttää hampaitaan ja korottaa ääntään... Jean kuuli ajoneuvojen lähestyvän. Pian ilmaisi hiljentynyt, hillitympi jyrinä, että vaunut olivat saapuneet kauppalaan, talojen välille tai ainakin hedelmätarhojen piiriin, jotka kesäisin muodostivat Alsheimista kuin linnunpesän pähkinä-, kirsikka- ja omenapuiden keskelle. Sitten jyrinä äkkiä jälleen koveni ja kuului selvänä, aivan kuin olisi juna tullut ulos tunnelista. Hiekka ratisi käytävän päässä; valo kahdesta lyhdystä vilahteli puiston käänteissä; nurmikot, pensaikot ja puiden rungot sukelsivat äkkiä esiin puolipimennostaan, yhtä nopeasti jälleen kadotukseen, ja vaunut pysähtyivät talon edustalle. Jean, joka oli jäänyt portaitten yläpäähän, juoksi alas ja aukasi vaununoven. Nuori, punaposkinen tyttö astui ulos kokonaan valkoisiin puettuna, valkea huntu päässä, valkea villaviitta hartioilla, valkeat kengät jalassa. Ohimennessään, melkein juuri alasastuissaan, hän kumartui oikealle, suuteli Jeania keveästi otsalle, ja uniset huulet kuiskasivat:

— Hyvää iltaa, veikko!

Ja kohottaen hamettaan, hän nousi portaita ylös pehmeästi, hiukan horjuen, pää riipuksissa, ja katosi eteiseen.

— Hyvää iltaa, ystäväni! sanoi mahtava miehen ääni; olet odottanut meitä; sinä erehdyit, kun... Tule toki nopeasti, Monique! Hevoset ovat aivan kuumissaan... Auguste, anna niille huomenna kaksitoista litraa kauroja ja vie ne kengitettäväksi... Olisit tehnyt viisaammin, Jean, jos olisit tullut kanssamme. Siellä oli hyvin hauskaa. Herra von Boscher kyseli kaksi kertaa sinua.

Henkilöllä, joka näin puhui milloin toiselle, milloin toiselle, oli ollut aikaa astua vaunuista, puristaa Jeanin kättä, kääntyä rouva Oberlén puoleen, joka vielä istui vaunujen perällä, nousta portaitten puolitiehen ja tarkastaa tuntijan katseella kahta mustaa hevostaan, joiden märkä iho näytti kuin saippuoitetulta. Vain hetkiseksi vilahti näkyviin täyteläiset, lujapiirteiset kasvot harmaan poskiparran reunustamina, kaunopuheinen käsi ja kesäpalttoo, joka oli napittamaton, niin että avoliivit ja rintaliina, missä kolme Reinin piikiveä kimalsi, pistivät esiin. Ohjeensa ja käskynsä annettuaan kohotti Joseph Oberlé, valpas isäntä, joka ei koskaan mitään unohtanut, reippaasti kaksileukaisen päänsä ja kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa lautatarhan perälle, missä kaadettujen puiden röykkiöt lepäsivät, nähdäkseen, tokko tulenvaaraa oli tarjona ja liikuskeliko sahan ympärillä varjoja. Sitten kiipesi hän keveästi toisenkin puolen portaista, kaksi astuinta kerrallaan, ja meni sisään. Poika ei ollut vastannut hänelle. Hän auttoi rouva Oberléta vaunuista, otti häneltä viuhkan ja hansikkaat ja kysäsi: »Ettehän vaan liene kovin väsynyt, äiti kulta?» Rakkaat silmät hymyilivät, kapeahuulinen, kaunis suu vastasi: »En liiaksi, mutta ei tällainen enää sovi minun ikäiselleni, rakkahani. Äitisi on vanha». Hän nojautui poikansa käsivarteen, enemmän äidinylpeydestä kuin tuen tarpeesta; ääretöntä surumielisyyttä oli hänen hymyilynsä pohjalla, ja hän näytti kuin kysyvän Jeanilta, johon hän katsahti, astuen ylösmennessään joka astuimelle: »Annathan minulle anteeksi, että olin siellä? En voinut toisin. Olen kärsinyt kovin». Hänellä oli yllään musta satiinipuku; vielä sangen mustissa hiuksissa oli timantteja, ja olkapäillä sininen ketunnahkakaulus. Jeanin mielestä hän oli kuin onneton kuningatar, ja hän ihaili tämän entisajan elsassilaisnaisen kaunista käyntiä, hänen päänsä uljasta ryhtiä, ja ylpeydellä, jota ei tahtonut näyttää kuin yksin äidille, hän tunsi olevansa tämän naisen poika. Jean talutti häntä koko ajan, saadakseen siten iloita äidin läheisyydestä ja pysähdyttää hänet portaitten milt'ei joka astuimella.

— Äiti, olen viettänyt verrattoman illan; se olisi ollut ihana, jos te olisitte ollut mukana... Ajatelkaapa, Ulrich eno tuli puoli yhdeksän ja lähti vasta kahdeltatoista, juuri äsken.

Rouva Oberlé hymyili alakuloisesti ja sanoi:

— Ei hän meidän tähtemme koskaan niin kauan viivy. Hän poistuu...

— Tahdoitte kai sanoa: hän poistui. Minä tuon hänet teille takaisin.

— Voi te nuoret, te nuoret, jospa tietäisitte, minkä kaiken näen poistuvan...

Hän vuorostaan pysähtyi, katsahti poikaan, jota ei ollut kyllikseen nähnyt sitte iltapäivän, ja hymyili taas iloisemmin.

— Pidätkö veljestäni?

— Vielä enemmän kuin ennen: pääsin milt' ei hänen perilleen.

— Ennen vanhaan olit liian nuori...

— Me vasta juttelimme, arvaattehan sen! Kaikessa olimme yhtä mieltä.

Äidin lempeät silmät etsivät lapsensa katsetta portaitten puolihämärässä.

— Kaikessa? hän kysyi.

— Niin, äiti, kaikessa.

He saapuivat viimeisille astuimille.

Äiti laski hansikoidun sormensa suulleen ja veti pois kätensä, joka oli levännyt pojan käsivarrella. Hän seisoi oman huoneensa ovella vastapäätä Philippe Oberlén kamaria. Jean syleili häntä, astui askeleen taaksepäin, palasi taas hänen luokseen ja puristi häntä uudelleen ääneti rintaansa vasten.

Sitten kulki hän jonkun matkaa käytävän perälle päin ja katsahti vielä kerran tuohon mustiin vaatetettuun naiseen, jolle surupuku sopi niin luontevasti, siinä kun hän seisoi kaikessa koruttomuudessaan, valkoiset kädet riipuksissa, pää pystyssä, piirteet lujina, silmissä lempeä ilme.

Iloisesti kuiskasi Jean:

— Pyhä Monique Oberlé, rukoile puolestamme!

Äiti ei näyttänyt kuulevan, mutta hän seisoi yhä paikallaan, käsi oven rivassa, sisään astumatta, niin että Jean taisi hänet yhä nähdä, peräytymällä poistuessaan käytävän pimeyteen.

Hän astui omaan huoneeseensa, mieli iloisena, pää täynnä tämäniltaisia ajatuksia, jotka nopeasti palasivat nyt vallitsevassa hiljaisuudessa. Tuntien, ettei unta aivan pian tulisi, hän aukasi ikkunan. Tasainen, kylmä, koillisena pysyvä tuuli puhalsi. Usva oli haihtunut. Yläpuolella viettävien viljelysmaiden pitkää riviä taisi Jean huoneestaan nähdä metsät, missä varjot liikkuivat edestakaisin kaiken yötä; hän näki aina kukkuloille asti, joita siellä täällä tähtien valaisema metsikköryhmä peitti, vuorien jonon katkaisten. Hän koetti arvata, millä kohtaa Ulrich enon talo mahtoi piillä. Ja ajatuksissaan Jean näki hänet jälleen: varmaan oli hän jo lähellä kotiaan. Silloin alkoi kuulua laulua metsän laidasta. Mielihyvä värähdytti nuorukaisen, intohimoisen soitonharrastajan, hermoja. Äänet olivat nuoret, kauniit, puhtaat. Niitä oli varmaan enemmän kuin kaksikymmentä, ehkäpä kolme-, jopa viisikymmentä. Sanoja hän ei erottanut etäisyyden vuoksi. Se oli kuin öistä urkujen hyminää. Elsassin tuulelle he uskoivat ylpeäpoljentoiset laulunsävelet. Sitten saapui Jeanin korviin selvästi kolme sanaa. Hän kohautti olkapäitään, harmistuneena itselleen, ett'ei heti ollut käsittänyt: sehän oli saksalainen sotilaskuoro; reiniläiset husaarit, jotka olivat sattuneet Ulrich Biehlerin tielle hänen tullessaan vuoristosta, palasivat harjoituksista. Tapansa mukaan he lauleskelivat, paremmin valveilla pysyäkseen, sekä koska heidän lauluissaan oli isänmaa-sanan tenhovoima. Hevosten astunta säesti heitä kuin näkymättömäin symbaalien soitto. Sanat puhkesivat ilmoille väräjävinä:

»Stimmt mit hohem, hellem Klang, Stimmt an das Lied der Lieder, Des Vaterlandes Hochgesang, Das Waldthal hall es wieder!»

[»Nyt heleästi laulellaan! Tää paras lauluistamme! Ylistysvirsi isänmaan, Kajahda laaksoissamme!»]

Jean olisi mielinyt pidättää tuon laulun. Olihan hän kuitenkin monta kertaa joka paikassa Saksassa kuullut sotilaitten laulavan. Miksi teki se hänet nyt niin alakuloiseksi? Miksi tunkeutuivat sanat tuskaa tuottaen hänen mieleensä, vaikka hän ne tunsi jo vanhastaan ja olisi ne voinut vaikkapa ulkoa lausua? Kahdensadan metrin päässä kauppalasta he vaikenivat. Vain hevosten töminä yhä läheni Alsheimia.

Jean kumartui katsellakseen ratsumiesten tuloa kauppalaan. Hän taisi nähdä heidät suuresta aukosta, joka oli tehty puiston aituukseen pienen matkan päähän talon etusivusta ja suljettu ristikkoportilla. He muodostivat liikkuvan ryhmän keskellä ruskeaa tomupilveä, jota tuuli jälleen lennätti heidän perässään, notkistellen sitä kuin tähkäpäitten vihneitä. Miehet tuskin erottuivat toinen toisestaan ja hevosista. Jean tunsi salaista, yhä kasvavaa tuskaa ajatellessaan: »Kuinka heitä on paljon!» Berliinissä, Münchenissä, Heidelbergissä he herättivät vain tunteen voimasta ilman päämäärää. Heidän vihollisenaan ei ollut mitään määrättyä. Vihollinen oli kaikki, mikä asettuisi Saksan suuruutta vastustamaan. Jean oli useasti jopa ihaillutkin marssivia rykmenttejä ja ihmisen hirvittävää valtaa niin lukuisain muiden ihmisten yli. Mutta täällä rajalla, viime sodan jäljiltä vielä verta vuotavassa maassa, nousi muistoja, jotka liiankin selvään osottivat, ketä uhattiin, ketä tarkotettiin. Sotilaitten melu tai heidän näkemisensä saattoi ajattelemaan verilöylyjä, surmaa ja hirveää surua, joka jää jäljelle. Sotamiehet kulkivat talojen välillä. Ikkunat tärisivät ratsujoukkueen, miesten ja hevosten, töminästä. Kauppala näytti nukkuvan. Eivät sotamiehet eivätkä päälliköt huomanneet mitään erikoista; mutta monessa talossa äidit heräsivät ja kohottautuivat väristen vuoteiltaan, miehet puivat nyrkkiään ja kirosivat entisiä voittajiaan. Jumala yksin sen näki. Sotilaat poistuivat. Kun viimeisen osaston varjo oli kadonnut tieltä, oli Jean näkevinään ristikkoportin pylväitten välillä, keskellä laskeutuvaa tomupilveä, ratsumiehen, joka katseli taloon päin. Kieltäysikö hevonen menemästä eteenpäin? Ei, eläinhän oli rauhallinen. Ratsumies näytti olevan upseeri. Jotain kultaista loisti useissa riveissä hänen rinnassaan. Hän istui sorjasti satulassa, liikkumatta; kookas hän oli, luultavasti nuori, ja katseli suoraan eteensä. Sitä kesti tuskin minuuttiakaan. Sitten laski hän alas miekan, jota piti kädessään, ja tervehdittyään hän kannusti hevostaan, joka riuhtausi menemään. Tämä kävi niin nopeasti, että Jean olisi luullut harhakuvan nähneensä, joll'ei kylätieltä olisi kuulunut hevosen nelistämistä, kun se pyrki saavuttamaan pääjoukkoa.

»Saksalaisten kujeita», tuumi Jean, »tuon upseerin keksimä keino osottaa, että talo häntä miellytti! Suuri kiitos! »

Rykmentti oli jo lähtenyt kylästä ja eteni aukealla tasangolla. Talot olivat jälleen vaipuneet uneensa. Tuuli puhalsi vihreille Vogeeseille päin. Vastakkaisella puolella, jo etäällä, kohosi uudelleen, kuin pyhä hymni, saksalaisten sotilaitten laulu, jolla he ylistivät saksalaista isänmaataan Strassburgia kohti kulkiessaan.

II.

TUTKINNON ALAISENA.

Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty. Ylhäältä portailta hän kysyi:

— Missä on isä?

Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:

— Herra on sahan toimistohuoneessa.