Part 1

OBERLÉN PERHE

Kirj.

René Bazin

Ranskankielestä suomensi

Aune Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

SISÄLLYS:

I. Helmikuun yö Elsassissa. II. Tutkinnon alaisena. III. Perhe ensi kertaa koolla. IV. Kotilieden vartijat. V. Matkatoverit. VI. Rajalla. VII. Pääsiäis-aatto. VIII. Corolis'in luona. IX. Kohtaaminen. X. Salaneuvos Brausigin päivälliset. XI. Epätietoisuudessa. XII. Humalankorjuu. XIII. Obernain valleilla. XIV. Viimeinen ilta. XV. Tulo rykmenttiin. XVI. Minières'in metsässä.

I.

HELMIKUUN YÖ ELSASSISSA.

Kuu kohousi Reinin usvain yläpuolella. Mies, joka par'aikaa kulki alas polkua Vogeeseilla — aimo metsästäjä, tottunut kulkija, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta — oli sen juuri äsken havainnut korkeiden puiden kaarroksessa. Pian hän joutui kuusikon peittoon. Mutta jo tuo ainoa silmäys, jonka hän metsän- aukion kohdalla loi vaikenevaan yöhön, muistutti hänelle, miten kaunis oli ympäröivä luonto. Mielihyväntunne värähdytti häntä. Kylmä ja tyyni oli ilma. Myös syvänteistä nousi hiukan sumua. Siinä ei tuntunut vielä keltanarsissojen ja metsämansikkain tuoksua; ainoastaan tuota toista, nimetöntä, vuodenajatonta lemua, joka henkii pihkasta, lakastuneista lehdistä, jälleenvihertyvistä nurmikoista, kaarnasta, joka puun vereksellä pinnalla paisuilee, ja sammalesta, metsän ikuisesta kukasta. Vaeltaja hengitti syvään tätä mieluista tuoksua, parisenkymmentä askelta eteenpäin astuessaan, ja niin tuttua kuin hänelle olikin metsän öinen juhlallisuus, taivaan valoisuus, maan tuoksut, äänettömän elämän värähtelyt, hän puoliääneen virkahti: »Eläköön talvi! Eläkööt Vogeesit! Teitä he eivät ole voineet turmella!» Ja hän pisti sauvan kainaloonsa, vielä hiljemmin, kulkeakseen mutkikkaan polun hiekalla ja kuusen neulasilla, sitten hän katsahti taakseen, sanoen:

— Käy varoen, Fidèle-ystävä: tämähän on sanomattoman kaunista!

Kolme askelta hänestä asteli korkeajalkainen espanjalaishurtta, suippokuonoinen kuin vinttikoira; se näytti aivan harmaalta, mutta oli päivänvalolla keltatäpläinen ja vaaleanruskea, käpälät, vatsa ja häntä pehmeiden karvaripsujen reunustamia. Tuo viisas eläin tuntui ymmärtävän isäntänsä, sillä se jatkoi kulkuaan hiljaa kuin kuu, joka liukui pitkin kuusten latvoja.

Pian tunkeusi valo esiin tiheäin oksain väliltä, rikkoi varjon tai karkotti sen laajoilta aloilta, levisi rinteille, kietoutui puunrunkojen ympärille tai sai ne hohtamaan, ja jääkylmänä, väräjävänä ja sinisenä se noista samoista puista loi uuden, päivällä olemattoman metsän. Se oli mahtava, lumoava, äkkinäinen luoma. Kymmenessä minuutissa se oli tehty. Ei värähdyskään sen syntyä ilmaissut. Yhä enemmän hurmanneena jatkoi Ulrich Biehler kulkuaan, toisinaan notkistuen paremmin nähdäkseen metsään sisään ja kumartuen syvänteiden yli, sydän sykkien, kaula kurossa, kuni vuorivuohet, joiden on jätettävä rotkonsa syöntipaikkaa saavuttaakseen.

Tämä innostunut, mieleltään vielä nuorekas vaeltaja ei kuitenkaan ollut enää mikään nuori mies. Ulrich Biehler, jota paikkakunnalla nimitettiin Ulrich herraksi, oli kuusikymmenvuotias; sitä todistivat melkein valkoisenharmaa tukka ja parta. Mutta hän oli ollut aikoinaan muita nuorekkaampi, niinkuin on niitä, jotka ovat toisia miehekkäämpiä tai kauniimpia, ja jotain siitä oli jäljellä. Hän asui keskellä Pyhän Odilian vuoristoa, täsmälleen neljänsadan metrin korkeudessa, metsätalossa, joka ei noudattanut mitään rakennustaiteen sääntöjä ja oli viljelysmaata vailla, ell'ei ota lukuun rinneniittyä, missä se sijaitsi, ja talontakaista pientä hedelmätarhaa, jossa ankarat talvet säännöllisesti tekivät tuhojaan. Hän oli ollut uskollinen tälle perimällensä talolle, jonka isä oli ostanut vain loma-aikojaan varten, ja asui siinä vuodet umpeensa aivan yksinään, vaikka hänellä kyllä oli tasangolla paljon ystäviä, niinkuin maatakin. Ihmisarka hän ei ollut, mutta hän ei mielellään luopunut omasta elämästään. Häntä ympäröikin siksi jonkinmoinen taruverho. Kerrottiin, että hän v. 1870 muka oli puettanut kaikki maaseutulaiset hopeakypäreihin, joiden laesta hevosenharjan lailla riippui naishiuksia. Kukaan ei tiennyt, oliko se vain juttua. Mutta kaksikymmentä kunnon ihmistä Elsassin tasangolta tiesi vakuuttaa, ett' ei ollut aikoinaan ranskalaisten rakuunain joukossa väsymättömämpää ratsumiestä, rohkeampaa vakoojaa eikä hellempää, omia kärsimyksiään unohtavampaa onnettomuustoveria kuin Ulrich herra, Heidenbruchin omistaja Pyhän Odilian vuoristosta.

Hän oli pysynyt ranskalaisena saksalaisenkin hallituksen alla. Se oli hänen ilonsa, mutta samalla monien hankaluuksien syy, joita hän koetti joko poistaa tai kestää muka korvaukseksi siitä, että hänen armosta annettiin hengittää Elsassin ilmaa. Hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa, vaikka olikin valvonnan-alaisen ja tuskin suvaitun asemassa. Ei ainoatakaan myöntymyksen sanaa, joka olisi ilmaissut hänen unohtaneen rakkaan Ranskan, mutta ei mitään ärsyttämistäkään eikä mitään hyödyttömiä mielenosoituksia! Ulrich herra matkusteli paljon Vogeeseilla, missä hän siellä täällä omisti metsäpalstoja, joiden hoitoa hän itse johti. Hänen metsänsä olivatkin paraimpia Ala-Elsassissa. Vaikka hänen talonsa oli ollut 30 vuotta vierailta suljettu maansurun tähden, oli sillä kuitenkin mukavuuden ja hienon aistin maine. Ne harvat, elsassilaiset tai ranskalaiset, jotka olivat astuneet sen kynnyksen yli, ylistivät isännän kohteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. Varsinkin talonpojat rakastivat häntä, ne, jotka olivat sotineet hänen rinnallaan, ja vieläpä heidän poikansakin, ja he nostivat lakkiaan, kun Ulrich herra ilmestyi heidän viinitarhansa tai apilaniittynsä kolkkaan. Hänet tunnettiin jo kaukaa hennosta, solakasta vartalostaan ja tavastaan esiintyä keveäkuosisessa puvussa, joka oli Pariisista ostettu ja säännöllisesti jotain ruskeaa värivivahdusta, aina tummasta pähkinäpuunruskeasta heleään tammenruskeaan saakka. Huolellisesti hoidettu suippoparta teki kalpean puoleiset, sileät kasvot pitkähköiksi; viiksien peittämä suu oli hymyilyyn altis; ulkoneva, suoraselkäinen nenä ilmaisi syntyperää; harmaisiin silmiin, jotka olivat kauniit ja lempeät, tuli Elsassista puhuttaessa ylpeä, uhkamielinen ilme; lopuksi leveä otsa, jota vielä levensi kaksi harvempaa kohtaa karheassa, tiheässä, lyhyeksi leikatussa tukassa, kuin kaksi aukiota taajassa pensaikoissa, loi jotain uneksivaa näihin sotilaskasvoihin.

No niin, tänä iltana oli Ulrich herra palannut tarkastamasta metsänhakkuuta Bruche-laakson vuoriseudussa, eivätkä palvelijat odottaneet hänen uudelleen lähtevän liikkeelle, kun hän aterian jälkeen virkkoi sisäkölleen, vanhalle Liselle, joka tarjoili pöydässä:

— Sisarenpoikani Jeanin oli määrä saapua tänä iltana Alsheimiin, ja epäilemättä saisin nähdä hänet täällä, jos odottaisin huomiseen, mutta mieluimmin tapaan hänet jo tänään tuolla alhaalla. Lähden siis. Jätä avain oven viereen ja pane maata!

Pian oli hän viheltänyt luokseen Fidèlen, ottanut sauvansa ja laskeunut alas polkua, joka viidenkymmenen askelen päässä Heidenbruchista katosi metsikköön.

Tapansa mukaan oli Ulrich herra puettu merimiesmekkoon ja keltaisenruskeihin polvihousuihin; päätä verhosi samettinen metsästyslakki. Hän oli astunut nopeasti ja vajaassa puolessa tunnissa ennättänyt siihen kohtaan, missä polku yhtyi leveämpään, matkailijoille ja Pyhän Odilian toivioretkeläisille rakennettuun tiehen. Paikka oli merkitty matkaoppaisiin, koska sieltä voi sadan metrin laajuudelta seurata virran juoksua, joka alempana tasangolla kulki Alsheimin kylän läpi, ja varsinkin kun täältä, syvänteen reunalta, kulmauksesta, jonka muodostivat viljelysmaita lähenevät rinteet, päiväsin saattoi nähdä palasen Elsassia, kyliä, peltoja, niittyjä, sekä hyvin etäällä Rein-virran himmeänä hopeajuovana ja Schwarzwaldin vuoret sinervinä kuin pellavankukat, pyöreinä kuin kukkaköynnös. Huolimatta yöstä, joka rajotti näköä, katsahti Ulrich herra tottumuksesta eteensä tielle saavuttuansa; mutta ei hän nähnyt muuta kuin kolmekulmaisen palasen teräksenväristä yötä, missä ylhäällä välkkyi taivaan tähtösiä ja alhaalla loistavia pisteitä samansuuruisina, mutta ohuen verhon peitossa ja valokehän ympäröiminä: ne olivat Alsheimin kylän lamput ja kynttilät. Vaeltajamme ajatteli sisarenpoikaansa, jota hän pian oli puristava rintaansa vasten, ja kyseli mielessään: Kenenkähän tavannen? Minkälainen hän lienee kolmen vuoden poissaolon jälkeen, kolmen Saksassa vietetyn vuoden perästä?

Vain hetkiseksi oli Ulrich herra pysähtynyt. Hän kulki tien poikki ja oikasi pyökkimetsän kautta, joka jyrkän rinteen alla liittyi uuteen kuusikkoon, missä hän oli jälleen pääsevä tielle. Alimpain oksain kärjessä värähteli vielä muutamia kuivia lehtiä, mutta suurin osa oli jo pudonnut edellisen vuoden lehtien päälle, jotka peittivät joka tuumankin maanpinnasta ja silkinhienoiksi ja aivan kalpeiksi muuttuneina muistuttivat tavattoman tasaista, vaaleaa kivitystä; sammalen marmoroimat rungot kohosivat säännöllisinä kuin pylväät, ja tuolla aivan ylhäällä lähenivät latvat toisiaan ohuitten oksain yhdistäminä, jotka ikäänkuin kuvailivat holvia, päästäen kuitenkin valon tunkeumaan lävitse. Jotkut pensaat häiritsivät viivain sopusointua. Satakunnan askelta alempana viheriä lehtisalpaus oli kuin tämän rauniokirkon vankkana muurina.

Äkkiä kuuli Ulrich herra edempänä kuusikossa, jota kohti hän kulki, vähäistä kolinaa; toinen sitä tuskin olisi huomannutkaan. Äänen synnytti kivi, joka esteitä vasten törmäten ja taas takaisin poukahtain yhä kiihtyvällä nopeudella vieri rinnettä alas. Kolina heikkeni ja päättyi pieneen, mutta selvään paukahdukseen, joka ilmaisi, että kivi oli joutunut piikivisen syvänteen pohjaan ja siellä särkynyt. Metsään oli hiljaisuus palannut, kun toinen, kolinasta päättäen paljon pienempi kivi myös alkoi vieriä pimeässä. Samassa pöyristi koira karvojaan ja lähestyi muristen isäntäänsä.

— Hiljaa, Fidèle, sanoi tämä, heidän ei pidä saada nähdä minua.

Ulrich herra heittäytyi nopeasti puun taa, käsittäen, että joku elävä olento kapusi metsän kautta ylöspäin, ja hän aavisti, kuka oli tulossa. Tunkiessaan katseensa tumman kuusiverhon läpi, hän näkikin hevosen pään, etujalat ja piakkoin sen koko ruumiin. Sieramista nousi yhtämittaa valkoista höyryä yö-ilmaan. Eläin ponnisteli kiivetäkseen ylen jyrkkää rinnettä. Joka lihas jännitettynä, etujalat koukussa, vatsa miltei maata laahaten, se kulki hypähdellen eteenpäin, mutta melkein äänettömästi painuivat kaviot sammaleeseen ja maan tiheään kasvipeitteeseen, saaden tuskin muuta siirtymään kuin lehdet, jotka vierivät toistensa yli litsottain kuin vesipisarat. Selässä istui ratsumies heleänsinisessä puvussa, hevosen kaulan yli kumartuneena ja pitäen keihästään milt' ei vaakasuorassa, aivan kuin olisi vihollinen lähellä ollut. Miehen ja hevosen hengitys yhtyivät yön kylmässä. He kulkivat reutoen eteenpäin, kuin olisivat kamppailleet. Pian taisi vaeltajamme erottaa takin keltaiset nauharuusut, mustat saappaat tummain housujen jatkona sekä satulakaaresta riippuvan suoran miekan, ja hän tunsi tulijan ratsumieheksi Strassburgin linnaväen reiniläisestä husaarirykmentistä; sitten, tämän tultua lähemmä, hän erotti keihään musta-valkoisessa lipussa keltaisen kotkan, aliupseerin merkin. Matalan lakin alta näki hän parrattomat, verevät, hiestyneet kasvot sekä levottomat, kesyttömät, punertavanruskeat silmät, jotka tavantakaa vilkuilivat oikealle, ja hän mainitsi aivan hiljaa nimen Gottfried Hamm. Tämä oli poliisimiehen poika Obernaista ja reiniläisten husaarien ylin majoittaja-upseeri. Ratsastaja hiipasi kulkiessaan puuta, jonka takana Ulrich herra oli kätkössä; miehen ja hevosen varjo ulottui aina elsassilaisen jalkoihin ja läheiselle sammalikolle asti; hien ja ratsasvaljaitten hajua tuntui jäljestäpäin. Kun mies sivuutti puun, katsahti hän kerran vielä oikealle. Ulrich herra silmäili samaan suuntaan pitkin pyökkimetsikön pituutta. Kolmisenkymmentä metriä etäämpänä, samassa linjassa ratsumiehen kanssa, huomasi hän toisenkin ylöspäin pyrkivän ratsumiehen, sitten kolmannen, joka näytti enää vain harmaalta varjokuvalta pylväitten välillä, ja lopuksi arvasi hän liikkuvista varjoista, että kauempana oli vielä toisia sotamiehiä ja toisia hevosia hapuilemassa vuorta ylös. Ja äkkiä välähti metsän pimennossa, juuri kuin olisi kiiltokuoriainen lentänyt. Se oli merkki. Kaikki siirtyivät askelen oikealle, ja äänettöminä, hiljaa riviin asettuen, he jatkoivat salaperäisiä liikkeitään.

Varjot häilyivät vielä hetkisen metsän syvyydessä; murtuvien, tallattujen lehtien kahina hiljeni; sitten se lakkasi kokonaan, ja öinen metsä tuntui jälleen autiolta.

— Julma, hirveä vihollinen, joka yötä päivää harjoittelee! sanoi Ulrich herra puoliääneen. Aivan varmaan seisoi tuolla alhaalla polulla upseeri. Häneen he kaikki katsoivat. Hän nosti miekkansa, kuu valaisi sitä, ja lähimmät miehet sen näkivät. Kaikki tekivät käännöksen. Kuinka hiljaa he liikkuivat! Olisipa sota ollut, niin tappanut olisin toki pari heistä!

Sitten huomasi hän koiransa, joka katseli häneen rauhottuneena, kuono ilmassa ja häntäänsä heilutellen. Hän virkkoi:

— Niin, niin, johan ne menivät... Sinä et pidä heistä enempää kuin minäkään...

Ennenkuin uudelleen lähti kulkemaan, odotti hän, kunnes oli varma, ett' eivät husaarit enää tulisi hänen tielleen. Saksalaisten sotamiesten tapaaminen oli hänelle vastenmielistä. Hän kärsi siitä, tuntien voitetun epämääräistä ylpeyttä, kärsi uskollisuudessaan Ranskaa kohtaan, ja rakkaudessaan, joka aina pelkäsi uutta sotaa, vaikka sen puhkeaminen hänen hämmästyksekseen näkyi siirtymistään siirtyvän. Hän saattoi tehdä pitkiä kierroksia välttääkseen tiellä marssivia joukkoja. Miksi olivatkin nuo husaarit tulleet häiritsemään hänen matkaansa Alsheimiin? Taas muistui hänelle mieleen sotamiesten harjoitukset, muistui jälleen itsepintainen Länsi tuolla alhaalla tasangolla, muistui tuo raateleva peto, joka notkealiikkeisenä, valppaana maleksi Vogeesien huipulla katsellen, milloin alas hyökätä...

Ulrich herra asteli pyökkimetsikköä alas pää painuksissa, mieli täynnä surullisia muistelmia, jotka heräsivät sanasta, jopa vähemmästäkin, eloon; ja kummako se, sillä nuo toisiinsa kutoutuneet, menneisyyden helmasta herkästi nousevat muistot käsittivät koko hänen nuoruutensa... Hän koetti, hänkin puolestaan, liikkua hiljaa, antoi koiran kulkea jäljessään eikä hyväillyt sitä, kun tuo kelpo eläin hieroi kuonoaan isäntänsä riippuvaa kättä vasten ikäänkuin sanoakseen: »Mikä sinun on? Johan ne menivät! Neljännes-tunnissa vei leveämpi tie, jolle Ulrich herra oli päässyt pyökkimetsikön loputtua, hänet metsän laitaan. Kylmempi ja navakampi tuuli puhalteli pähkinäpuiden ja tammien välillä tasangon reunassa. Ulrich herra pysähtyi, kuunteli oikealla korvallaan ja kohautti tyytymättömänä olkapäitään, sanoen:

— Kyllä he palaavat! Eikä kenelläkään tule olemaan vihiäkään heistä! Mutta unohtakaamme heidät nyt ja menkäämme Jean Oberléta tervehtimään!

Ulrich herra laskeusi alas viimeiseltä jyrkänteeltä. Vielä muutama askel, niin hän pääsi tammien ja varvikkojen verhosta, jotka kätkivät häneltä avarammat maat. Koko taivas tuli näkyviin, ja alhaalla, edessä, vasemmalla, oikealla, jotain vielä hivelevämmän sinistä, vielä utuisempaa: Elsass! Maasta kohosi yön satona ketojen ja kasteisten ruohojen tuoksua. Tuuli sitä lennätteli, tasangon ainainen kylinä tuuli, Reinjoen kuljeksiva kumppani. Erikoispiirteitä ei voinut erottaa pimennossa, jonka helmassa Elsass uinaili. Näki vain noin muutaman sadan metrin päässä ääriviivat yhteensullotusta, tiheästä kattoryhmästä harmaan kellotapulin ympärillä, joka aluksi oli aivan pyöreä ja viimein päättyi terävään huippuun. Siellä oli Alsheimin kylä. Ulrich herra kiirehti askeliaan, tapasi pian uudelleen nopeakulkuiseksi joeksi muuttuneen virran, jonka reunaa hän oli kulkenut vuoristossa, seurasi sitä ja näki edessään, yhä selväpiirteisemmin, Alsheimin ensimmäisen talon korkeana ja jykeänä kohoavan keskellä talven paljastamaa puistoa. Sen omistaja oli Oberlén perhe.

Talo oli rakennettu oikealle tiestä, josta sen erotti ensin valkea muuri ja sitten yli kaksisataa metriä pitkältä tilan halki juokseva joki. Joesta saivat ensin koneet tarvittavan vesimääränsä, ja sitten jatkoi se leveämpänä taidokkaasti kulkuaan puiden välillä aina laskuunsa saakka. Ulrich herra meni suuresta valurautaportista, joka oli tien puolella, kulki sitten sillan yli sekä sivuutti portinvartijan pienen majan. Oikealle jäivät täydet lautatarhat pinottuine puineen, ristiinpantuine lankkuineen ja salkoineen ja vaunuvajoineen, ja Ulrich herra läksi vasenta käytävää, joka kierteli tiheiden pensasten ja nurmikenttäin välillä, ja saapui kaksikerroksisen, taitekattoisen talon ulkoportaille; rakennus oli punaisista Savernen kivistä ja vuosisadan keskivaiheilta alkujaan. Kello oli puoli yhdeksän. Ulrich herra nousi nopeasti ensi kerrokseen ja kolkutti erään huoneen ovea.

Nuorekas ääni vastasi: »Sisään!»

Ulrich herralle ei jäänyt aikaa ottaa lakkia päästään. Sisarenpoika Jean Oberlé tarttui häntä käsivarteen, veti hänet sisään ja syleili häntä sanoen:

— Tervetuloa, Ulrich eno! Voi kuinka hauskaa! Mikä oiva ajatus!

— Kas niin, päästä minut! Hyvää iltaa, Jean! Oletko äsken saapunut?

— Kello kolmen aikaan tänään iltapuolella. Huomenna olisin tullut teitä katsomaan, arvaattehan sen.

— Olin varma siitä. Mutta en malttanut pysyä kotona; lähteä täytyi sinua tervehtimään. Kolmeen vuoteen en ole sinua nähnyt, Jean! Annahan, kun katselen sinua!

— Niinkuin haluatte! vastasi nuori mies nauraen. Olenko muuttunut?

Hän oli vetänyt enolleen nahkapäällyksisen nojatuolin ja itse istunut vaipalla peitetylle sohvalle, joka seisoi seinää vasten. Heidän välillään oli työpöytä, jolla paloi pieni, siselöity metallinen öljylamppu. Läheisestä ikkunasta saattoi kohotettujen uutimien välitse nähdä kuun valaiseman, hiljaisen, yksinäisen puiston. Ulrich herra tarkasteli Jeania uteliaasti, ylpeydellä ja liikutettuna. Hän oli vielä kasvanut, oli hiukan pitempi enoaan. Hänen vakavat elsassilaispiirteensä olivat käyneet avonaisemmiksi ja lujemmiksi. Tummat viikset olivat entistään tuuheammat; koko käytös oli luonteva kuin miehellä, joka on nähnyt maailmaa. Häntä olisi voinut luulla etelämaalaiseksi; sillä ajellut posket olivat kalpeat kuin italialaisen, silmät tummakehyksiset, tukka sivujakauksineen tumma sekin, ja verettömät olivat myös huulet, joiden välistä näkyi hänen puhuessaan tai nauraessaan kauniit, terveet, läpikuultavat hampaat. Mutta monet seikat osoittivat hänet elsassilaiseksi: kasvojen leveys poskipäitten kohdalta, silmät, viheriät kuin Vogeesien metsät, ja tanakka leuka, sellainen kuin laakson talonpojilla. Hänessä olikin jotain heitä muistuttavaa, sillä hänen esi-isänsä oli astellut auran jäljessä. Hänellä oli heidän kelpo ratsumiehelle ominainen ruumiinrakenteensa. Eno arvasi myös nuorekkaasta katseesta, jonka hän kohtasi, ett' ei kahdenkymmenenneljän ikäinen Jean Oberlé nyt jälleen tavattaessa ollut juuri toisenlainen kuin se Jean, minkä Ulrich eno ennen vanhaan oli tuntenut.

— Et, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, sinä olet entiselläsi; sinusta on vain tullut mies. Pelkäsin paljoa suurempia muutoksia.

— Miksi niin?

— Siksi, lapseni, että varsinkin sinun iälläsi ovat matkat koetuksia... Mutta, kuulehan, mistä oikeastaan nyt tulet?

— Berliinistä, missä olen myös suorittanut referendaari-tutkintoni.

Eno naurahti katkonaisesti, mutta lakkasi pian, ja nauru katosi hänen harmaaseen partaansa.

— Nimittäkäämme sitä oikeustutkinnoksi, jos suvaitset.

— Kernaasti minun puolestani, eno-kulta.

— No niin, kerrohan minulle nyt tarkemmin itsestäsi ja varsinkin anna vereksempiä tietoja, sillä jo enemmän kuin vuoden on todistus ollut taskussasi. Miten olet viettänyt aikasi?

— Se on pian sanottu. Toissa vuonna oleskelin, kuten tiedätte, Berliinissä, päättäen oikeusopintojani. Viime vuonna harjottelin erään asianajajan luona elokuuhun asti. Sen jälkeen vietin oikeaa kulkurielämää, matkustellen isäni luvalla Unkarissa, Kroatiassa ja Kaukaasiassa. Siihen kulutin puolen vuotta; palasin sitten Berliinin kautta, noutaakseni sieltä opintoaikaiset tavarani sekä käydäkseni muutamain luona jäähyväisillä, ja tulin kotiin...

— Totta tosiaan, isäsi... Häntä en ole tullut kysyneeksi, kiire kuin oli tavata sinua. Kuinka hän voi?

— Hän ei ole kotona.

— Mitä, täytyikö hänen lähteä pois kotiintulosi iltana?

Jean vastasi hiukan katkerasti:

— Hänen täytyi olla läsnä suurilla päivällisillä neuvosherra von Boscherin luona. Sisareni otti hän mukaansa. Se tuntui olevan suuremmoinen vastaanotto.

Syntyi vähäinen hiljaisuus. Ei kumpikaan nauranut enää. He tunsivat, että kolmen minuutin puhelun jälkeen heidän välilleen oli tunkeutunut, aivan lähelle, päivän polttava kysymys ärsyttävänä ja turmiota uhkaavana, tuo kysymys, jota ei voi välttää, joka yhdistää ja erottaa, joka piilee kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten, kaikkien kunniavirkojen, kaiken sorron ja kaikkien laitosten pohjalla, tuo sama, joka kolmekymmentä vuotta on pitänyt Eurooppaa aseissa.

— Söin yksin, alkoi Jean... se on: iso-isäni kanssa.

Hänen läsnäolostaan tuskin voi puhua, miesraukan. Onko hän aina vaan yhtä voimaton, yhtä sairas?

— Mieleltään hyvinkin vilkas, sen voin vakuuttaa.

Syntyi toinen äänettömyys, jonka perästä Ulrich herra kysyi epäröiden:

— Entä sisareni, äitisi? Onko hän muassa?

Nuori mies vastasi myöntävästi pään nyökäyksellä.

Ja toisen tuska kävi niin valtavaksi, että Ulrich herran täytyi kääntää pois katseensa, jott' ei kaikki se kärsimys, joka siinä kuvastui, tulisi ilmi. Sattumalta pysähtyi se seinällä riippuvaan dekoratsioonitaiteilija Spindlerin vesivärimaalauksen, joka esitti kolmea kaunista elsassilaistyttöä kiikkumassa. Nopeasti loi hän uudelleen silmänsä sisarenpoikaan, katsoi häneen suoraan ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Entä sinä... Sinäkin olisit voinut mennä päivällisille neuvosherra von Boscherin luo... läheisen suhteen nojalla, jossa olette näihin saksalaisiin... Sinulla ei siis ollut halua seurata vanhempiasi?

— Ei.

Sana lausuttiin suoraan, koristelematta. Mutta Ulrich herra ei saanut siitä selville, mitä hän halusi tietää. Niin, Jean Oberlésta oli tullut mies. Hän ei soimannut omaisiaan, ei lausunut omaa ajatustaan ilmi muita syyttäen. Eno jatkoi yhä ivallisesti:

— Ja kuitenkin, poikaseni, koko viime talvi huudettiin korviini kertomuksia berliiniläisistä voitoistasi; ei minua säästetty; tiesin, että tanssitit siellä vaaleaverisiä vihollisiamme; tunsinpa heidät nimeltä...

— Oi eno hyvä, sanoi Jean vakavasti, älkäämme laskeko leikkiä noista asioista, niinkuin ihmiset, jotka eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin eikä lausua ajatustaan. Olen tosin saanut toisen kasvatuksen kuin te, eno, saksalaisen kasvatuksen. Mutta se ei estä minua sydämestäni rakastamasta _tätä_ maata... päinvastoin.

Ulrich herra ojensi kätensä pöydän yli ja puristi Jeanin kättä.

— Sitä parempi! hän sanoi.

— Epäilittekö sitä?

— En epäillyt, lapseni; en vaan tiennyt siitä; näen niin paljon, joka tuottaa minulle tuskaa, niin monta, jotka luopuvat vakaumuksestaan!

— Aikomukseni asettua Alsheimiin olkoon osotteena rakkaudestani Elsassiamme kohtaan!

— Mitä! sanoi Ulrich herra hämmästyneenä. Sinä kieltäydyt astumasta saksalaisen hallituksen palvelukseen, kuten isäsi tahtoo. Ei ole leikin asia tehdä tyhjäksi hänen kunnianhimoisia ajatuksiaan sinun suhteesi. Sinä olit hänen tulevaisuussuuunittelujensa esine... Tietääkö hän tästä?

— Hän lienee sen arvannut, mutta emme ole asiasta vielä puhuneet. Minulla ei ole ollut siihen aikaa kotiintuloni jälkeen.

— Ja mihin aijot ruveta?

Iloinen hymy palasi Jean Oberlén huulille.

— Metsää luikkaamaan, kuten isä ja iso-isäni Philippe, ja aijon asettua, keskuuteenne. Kun tutkintoni jälkeen matkustin Saksassa ja Itävallassa, tein sen suureksi osaksi tutkiakseni metsänhoitoa, sahoja ja sellaisia tehtaita kuin meidän... Tehän itkette?

— Enpä juuri.

Ulrich herra ei itkenyt, mutta hänen täytyi sormiensa päällä. pyyhkiellä kosteita silmiään.