Part 18

Pettyneenä, kuumissaan matkasta, jonka oli tehnyt, palasi Hamm kasarmin kohdalle ja läksi suorinta tietä yliopiston puutarhani läpi; sillä hän tuumi, että siellä, aivan lähellä, Germanian taloryhmän takana, Grandidier-kadun varrella, asui luutnantti Farnow. Tämä ei kuulunut toiseen skvadroonaan. Mutta Hamm tiesi upseerin kihlauksesta. Siitä oli puhuttu aliupseerien kesken. Hän nousi säännöllisistä, ulkonevista kivilohkareista rakennetun komean talon ensi kerrokseen. Palvelija, jolta hän kysyi, vastasi:

— Herra luutnantti pukeutuu.

Luutnantti von Farnow pukeutui todellakin tehdäkseen muutamia vierailuja ja mennäkseen upseerien kasinoon. Housuissa ja paitahihasillaan hän seisoi kumartuneena vaatetuspöydän yli, johon kuului peili hiottuine reunoineen, ja pesi kasvojaan, ympärillään levällänsä kokonainen varasto harjoja sekä kynsien hoitoon kuuluvia tarpeita. Huone tuoksui hajuvedelle. Hän kääntyi majottajan puoleen, kasvot vedestä märkinä, ja sanoi, tarttuen pyyhinliinaan:

— Tekö, Hamm? Mitä tahdotte?

— Herra luutnantti, rohkenin tulla sisään, koska kapteeni ei ollut kotona, ja vapaaehtoinen Oberlé...

— Oberlé? Mitä hän on tehnyt? keskeytti Farnow hermostuneesti värähtäen.

— Häntä ei ole näkynyt sitten puolen kahdentoista.

Farnow, joka pyyhki kasvojaan, heitti liinan rajusti pöydälle ja lähestyi aliupseeria. Hänen mieleensä johtui rouva Oberlén pelko. Ja Hamm mietti: »Hänellä lienee sama ajatus kuin minulla.»

— Mitä! ei ole tullut? Kävittekö Balayeurs-kadulla?

— Kävin, herra luutnantti: hän oli lähtenyt talosta vaunuilla kymmentä vailla kaksitoista.

Nuori luutnantti tunsi kuoleman kylmyyttä sydämessään. Hetkiseksi hän sulki silmänsä ja teki rajun ponnistuksen pysyäkseen näennäisesti lujana, ja se onnistui. Hän oli kalpea, mutta ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt, kun hän sanoi:

— Ette voi muuta tehdä, Hamm, kuin ilmottaa päälliköllenne. Hän pitää tutkistelun... ja tekee... mitä on säädetty sellaisissa tapauksissa.

Farnowilla oli vielä voimaa katseellaan hakea neuvoa saksilaiselta, kukkaselliselta pöytäkellolta, joka koristi hänen kirjotuspulpettiaan, ja lisätä:

— Kello on neljänneksen yli yhden. Kiiruhtakaa! Aliupseeri kumarsi ja vetäysi pois.

Upseeri juoksi kohta viereiseen työhuoneeseensa ja pyysi saada puheluyhteyttä Strassburgin aseman päällysmiesten kanssa. Kymmenen minuuttia myöhemmin kutsui puhelimen soitto häntä vuorostaan, ja hän sai tietää, että eräs vapaaehtoinen yhdeksännestä husaarirykmentistä, joka sotilaspuvussa oli viime hetkellä saapunut matkalaukkuineen, oli ostanut ensi luokan piletin Russ-Hersbachin asemalle.

— Ei, se on mahdotonta! huudahti Farnow, vaipuen työhuoneen sohvalle. Se on erehdys... Russ-Hersbach on milt'ei rajalla, eikä Jean saata karata, koska hän rakastaa... Hän on Alsheimissa... Ainakin on hän tahtonut nähdä Odilea... Siitäpä otan selon!

Hän löi nyrkillään mahonkiseen kirjotuspöytäänsä. — Herman!

Palvelija, pitkä, tyyni saksalainen, raotti ovea.

— Valjasta hevoseni ja omasi! Heti!

Farnow oli nopeasti valmis. Hän meni alas, tapasi molemmat hevoset kadulla, ratsasti halki Strassburgin, ja niin pian kuin oli päässyt vallituksen tuolle puolen, hän ajoi täyttä laukkaa tietä pitkin.

Sitä mukaa kuin hän lähestyi Alsheimia, valtasi ajatus Jeanin mahdollisesta karkaamisesta yhä enemmän hänen mielensä. Hän muisti pienimpiä yksityiskohtia myöten keskustelunsa rouva Oberlén kanssa, ja lisäksi tuli muita syitä uskoa onnettomuutta, jota vastaan hänen voimakas tahtonsa vaivalloisesti taisteli: »Hän käsittää niin vähän Saksaa! Siitä hän kerskaili salaneuvos Brausigin luona... Ja sitten epäsopuinen perhe ja minun kihlaukseni, joka on enentänyt säröisyyttä... Mutta onhan hänkin kihloissa tai jotain sinne päin... Hänenlaisilleenhan ranskalaisille luonteille pitäisi rakkauden olla hallitseva voima... Ei!... Minä olen tapaava hänet tuolla... tai saan hänestä tietää...

Oli kuuma pitkällä, varjottomalla tiellä, joka kuin aukikivertyvä pölynauha siirtyi kylästä toiseen pitkin tasankoa, mistä elo oli korjattu. Taivas vainioiden yllä oli samea ja vaskenvärinen; taivaanrannalla, Vogeesien takaa, näkyi säteileviä, liikkumattomia pilvihuippuja. Hikiset hevoset kulkivat yhä täyttä laukkaa. Lapset sänkipelloilla, yksinäisten pähkinäpuiden juurella, nostivat pähkinäsalkojaan ja laulelivat ratsastajain ohimennessä.

Herman tuumi: »Onkohan herra luutnantti menettänyt järkensä? Hänhän kulkee yhä kiivaammin!»

Farnowin tuska yltyi sitä mukaa kuin hän lähestyi: »Jos en tapaakaan häntä?... Jos hän todella olisi...»

Obernai jäi oikealle. Poikkitie osotti Alsheimin suuntaa. Pian tuli Oberlén talon sininen katto yhä selvemmästi näkyviin vihreyden keskestä. »Lucienne! Lucienne! Lucienne!»

* * * * *

Syyspäivän raju-ilmaa ennustavan kuumuuden uuvuttamassa talossa katkaisee vain yksi aina heikko, yksitoikkoinen ääni hiljaisuuden. Se on rouva Monique Oberlén ääni. Istuen iso-isän nojatuolin vieressä, huoneessa, jota sairas ei enää milloinkaan jätä, hän lukee ääneen »Journal d'Alsace» lehteä. Sillä kirjeentuoja on juuri jakanut iltapostin. Sanojen hyminä, joka muistuttaa rukousnauhan tahdikasta lukemista, kuuluu avonaisesta ikkunasta. Biljaardisalissa, sen huoneen alla, joka aina oli Jeanilla, istuu Joseph Oberlé puoliunessa ikkunaverhojen varjossa, polvellaan muutamia kirjeitä ja numero »Strassburger Postia.» Huoneen perällä, varjossa hänkin, Lucienne kirjoitelee, kumartuneena pienen kirjotuspöydän yli, joka on Ludvig XVI:nnen tyyliin.

— Herra! Herra Oberlé!

Tehtailija hypähti pystyyn, reippaasti oikaisten itseään, aukaisi oven raolleen ja tapasi eteisessä portinvartijan, joka tuli juosten.

— Miksi kutsutte minua? Tiedättehän, etten tahdo...

Hän puhui hetken miehen kanssa ja palasi, kasvot loistaen.

— Lucienne kulta, herra von Farnow odottaa sinua puiston portilla.

Tyttö oli jo noussut aivan punaisena.

— Hänkö? Miksi ei hän tule sisään?

— Hän näyttää olevan ratsain... Hänen on kiire... Ehk'ei hän myöskään uskalla... Mene hakemaan häntä minun puolestani, rakkahani, ja tuo hänet tänne... Sano hänelle, ett'ei nyt tule mitään häväistystä tapahtumaan: minä otan huolekseni estää kaikki enemmät kohtaukset.

Kiertämistä osuttavalla kädenliikkeellä hän merkitsi mieluummin sulkevansa ovet tuolla yläkerrassa, josta kuului sanomalehden yksitoikkoista lukemista.

Tyttö katseli itseään peilissä ja korjasi tukkaansa. Isä toisti:

— Mene, armas, sinua hän kysyy. Jollette kohta palaa, tulen teitä etsimään.

Lucienne lähti hyvästellen. Kaksi astuinta kerrallaan hän laskeutui alas portaita. Onnellisena, hiukan levottomana, hän kulki nopeasti pitkin käytävää, puoliavoimin huulin, silmät Farnowia etsien.

Vasta käytävän päässä, juuri kääntyessään portinvartijan majalle päin, näki hän tiellä kaksi hiestä höyryävää hevosta, joita palvelija piteli suitsista. Miltei samalla tuli upseeri esiin muurin takaa ja lähestyi.

Hyvä Jumala! kuinka punainen hän on tänään, tuo kalpea Farnow! Miten miettivän näköinen! Miten kiire hänellä on! Mutta se ei ole ilon kiirettä, sillähän ei vastaa Luciennelle, joka tulee puolijuosten ja koettaa hymyillä!

— Hyvää päivää, Wilhelm! Mikä hauska yllätys!

Mies ottaa lakin päästään ja tarttuu ojennettuun käteen; mutta sen sijaan, että hän sitä suutelisi, sen sijaan, että antaisi ankaran katseensa, jossa nyt kuume palaa, ihailla, niinkuin vaan hän osaa, sen sijaan vetää hän Luciennea läheisille lautatarhoille päin. Luciennen terävät huulet hymyilevät itsepintaisesti: ne ovat urheat; ne eivät hämmenny, vaikka tuska jo puristaa sydäntä.

— Aiotteko ryöstää minut? Ken on tämä sivistymätön ystävä, joka ei edes tervehdi? Te, joka olette muutoin niin kohtelias...

— Tulkaa... Kas tässä ei kukaan meitä näe...

He ovat milt'ei lautatarhan kohdalla, jonkunlaisessa piilopaikassa kolmen erikokoisen lankkuröykkiön välillä. Farnow laskee irti Luciennen käden.

— Onko Jean täällä? Kuulkaa tarkoin: onko hän Alsheimissa?

Farnowin silmissä kuvastui vastausta odottavaa tuskaa ja nuorta voimaa, joka tahtoi hallita onnettomuutta.

— Ei tietystikään, sanoi Lucienne yksinkertaisesti.

— Te odotatte häntä ainakin?

— Emme sitäkään.

— Silloin olemme hukassa, neiti! Hukassa!

— Neiti?

— Niin, sillä joll'ei hän ole täällä, on hän karannut.

— Ah!

Nuori tyttö heittäysi taaksepäin aivan kuin kaatumaisillaan ja nojautui lankkuihin, kädet levällään, katse synkkänä.

— Karannutko?... Hukassa?... Tehän tapatte minut moisilla puheilla. — Jeanistako todella on kysymys?... Oletteko varma?...

— Niin olen varma siitä, koska hän ei ole täällä... Hän on ostanut piletin Russ-Hersbachiin, ymmärrättekö, Russ-Hersbachiin... Hän on kai jo mennyt rajan yli... Tietäkää, että hän jätti Strassburgin enemmän kuin kolme tuntia sitten...

Hän naurahti tuskasta ja vihasta.

— Ettekö sitten muista? Hänhän lupasi äidillenne mennä kasarmiin. Hän tulikin sinne todella. Mutta lupauksen aika on tänään lopussa. Ja hän on karannut... Ja nyt...

— Niin, mitä nyt?

Lucienne ei pyytänyt lisätodistuksia. Hän uskoi jo. Rinta aaltoili. Kädet päästivät irti lankuista, joihin hän oli tarttunut, ja painuivat rukoilevina ristiin. Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä Farnowille, jonka tuska teki liikkumattomaksi.

— Mitä aiotte tehdä, Wilhelm?

Farnow pölyisessä puvussaan seisoi suorana tytön edessä, vääntynein kasvoin. Heikolla äänellä hän vastasi:

— Jättää teidät!...

— Jättääkö minut, koska veljeni on karannut?

— Niin.

— Mutta, sehän on järjetöntä!

Velvollisuuteni sotilaana vaatii sen. Ette siis rakastakaan minua?

Oi, tokko teitä rakastan!... Mutta kunniani ei salli minun naida teitä... En voi olla karkurin lanko, minä upseeri, minä Farnow!

— Luopukaa sitten upseeriudestanne ja rakastakaa yhä minua! huudahti Lucienne, kohottaen kätensä tuota liikkumatonta sinistä patsasta kohden. Wilhelm, oikea kunniantunto käskee rakastamaan Lucienne Oberléta eikä jättämään häntä, ei rikkomaan annettua sanaa... Antakaa veljeni olla; tehköön hän, mitä tahtoo, mutta älkää murtako meidän molempain elämänonnea!

Farnow sai tuskin sanoja suustaan. Hän oli hetken ääneti. Kaulalihakset paisuivat, kun hän tahdon ponnistuksella lausui:

— Se on hyvin ikävää. Teidän täytyy saada tietää koko totuus: minun täytyy antaa hänet ilmi.

— Ilmiantaa Jean! Sitä ette tee! huusi Lucienne, tehden peräyttävän liikkeen. Kiellän sen!

— Teen sen aivan heti. Sotilaslaki pakottaa minut siihen.

— Se ei ole totta. Niin julma se ei ole!

— Saattepahan kuulla... Herman!

Mies ilmestyi käytävän suulle, kymmenen askelen päähän Farnowista ja Luciennesta, tyrmistyneenä ja kasvot vielä kovasta ajosta paisuksissa.

— Kuule tarkoin. Muistuttele mieleesi ohjesäännön pykälät. Mitä siinä määrätään, kun jollakin on tietoa karkaamis-aikeista?

Sotamies tuumi hetken ja luki ulkoa:

»Sitä, jolla on luotettava tieto karkaamis-aikeista silloin, kun vielä on aikaa sitä estää, eikä ilmota siitä päälliköilleen, rangaistaan jopa kymmenen kuukauden, sodan aikana jopa kolmen vuoden vankeudella.»

— Nopeaan ratsaille! sanoi Farnow. Me lähdemme!

Ja kääntyen jälleen hän lausui:

— Hyvästi, Lucienne!

Tyttö juoksi hänen luokseen; hän tarttui miestä käsivarteen:

— Ei, ei, hän huusi, te ette lähde! Minä en tahdo!

Farnow katseli hetken kyyneleisiin kasvoihin, joilla kuvastui kiihkeä rakkaus ja tuska. Tyttö toisti:

— En tahdo sitä, kuuletko?

Silloin sulki Farnow hänet syliinsä, nosti hänet maasta, puristi rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti noita silmiä, joita hän ei enää koskaan tahtonut nähdä. Tuosta epätoivoisen rajusta suudelmasta Lucienne ymmärsi, että se oli hyvästijättö.

Farnow työnsi hänet äkkiä luotaan, ennätti portille, hyppäsi satulaan ja läksi täyttä laukkaa Obernaihen päin.

XVI.

MINIÈRES'IN METSÄSSÄ.

Yö oli tulossa. Jean ei ollut vielä jättänyt Saksan-puoleisia metsiä. Väsymyksen voivuttamana hän nukkui kuusenneulaisella sammalella, ja Ulrich herra valvoi, äsken vältetystä vaarasta yhä kiihdyksissään, ja tarkkasi, tokko uutta mahdollisesti olisi tarjona. Miehet olivat anastaneet matalamman puolen ahtaasta alasta, jonka puunhakkaajat olivat jättäneet kahden risuläjän välille. Kuusikkoa oli käyty karsimassa. Karsituista oksista oli kyhätty kaksi vallia, joiden sivuilla ja reunoissa havut vielä vihreinä ja nesteittensä elvyttäminä törröttivät, tehden teräväkulmaisen turvapaikan vallien keskessä sitäkin varmemmaksi. Ylt'ympärillä avasivat vuoriston vaaruvat metsät laajan helmansa myrskytuulen puhallella. Muuta ääntä ei tänne ylös kuulunutkaan.

Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun Ulrich herran täytyi sisarenpoikineen etsiä täältä suojaa.

Junan saavuttua Russ-Hersbachin asemalle oli Ulrich herra heti oivaltanut ja sanonutkin, että Jeanin oli myöhäistä riisua sotilaspukuaan. Tuo pieni seikka olisi nostanut liiaksi huomiota tässä rajaseudussa, jossa on näkyviä ja näkymättömiä silmiä kaikkialla, seudussa, missä kivet kuuntelevat, kuuset katselevat. Sadatellen oli hän heittänyt matkarepun niiden vuokravaunujen ajajalle, jotka kolme päivää sitten oli tilattu Schirmeckistä.

— Hyödytöntä lastia! oli hän murissut. Onneksi se ei paina paljoa. Antakaa mennä hyvää vauhtia, ajuri!

Hevoset olivat lähteneet juoksemaan tietä kyläpahasen läpi, saavuttaneet Schirmeckin kaupungin ja jättäneet päälaakson kulkeakseen oikealle päin kapean, mutkaisen notkon kautta Grand-Fontaineen. Ei ollut merkkiäkään erikoisesta epäluulosta; mutta heidän tuuletellulle huvimatkalleen karttui yhä lisään silminnäkijöitä. Ja se se oli arveluttavaa. Vaikka Jean nojasi ajurin istuinta vasten ja kätkeytyi suurimmaksi osaksi vaunu-ikkunan verhojen sekä sen peitteen suojiin, minkä Ulrich herra oli heittänyt sisarenpoikansa ylen heleän tunika-takin ylitse, niin varmaan nuo kaksi Schirmeckin kaduilla vastaantullutta santarmia, työmiehet kivilouhoksella, jonka ohi tie kulkee kaupungista lähdettyä, sekä tullimies, joka oli istunut vasemmalla Grand-Fontainen ensimmäisestä sillasta puiden varjossa piippuaan poltellen ja vallan rauhallisesti jääden tupakoimistaan jatkamaan, varmaan olivat he tunteneet 9:nnen husaarirykmentin puvun. Jokainen hetki varmisti Ulrich herrassa hänen ajatustaan:» Hälyytys pannaan toimeen. Ehkä se jo onkin nostettu, ja joku hallituksen lukemattomista kätyreistä lähtee liikkeelle meitä tiedustamaan ja antaa ajaa meitä takaa, sanomme mitä sanomme.» Hän ei kertonut pelkojaan Jeanille, joka oli eilisestä muuttunut aivan kuin toiseksi ihmiseksi: seikkailutunnelma innostutti häntä.

Vaunut vierivät nopeasti virran reunaa huolimatta ylämäestä ja kivisestä tiestä ja joutuivat Grand-Fontainen talojen välille. Edempänä kohosivat Donanin sametinhienot, kullankellervät tammistot, joiden ylitse kuusien latvat ylenivät. Neljännestä yli kahden pysähtyivät hevoset keskelle kylää jonkunlaiselle alavalle paikalle, missä suureen kivialtaaseen virtasi vettä lähteestä. Siinä olivat matkustajat astuneet vaunuista, sillä tie ei ollut enää ajokelpoinen.

— Menkää odottamaan meitä Rémy Naegerin majataloon, oli Ulrich herra sanonut. Me lähdemme kävelymatkallemme ja tunnin päästä palaamme... Antakaa hevosille kaksinverroin kauroja ja juokaa itse pullollinen Molsheimin viiniä minun kustannuksellani.

Heti suuntasivat Ulrich herra ja Jean kulkunsa suoraan vasemmalle. Dononiin johtava polku jäi oikealle, ja he lähtivät suoraan vasemmalle, kapeaa tietä, joka kulkee talojen, puutarhain ja pensasaitain välitse, yhdistäen Grand-Fontainen ja ylälaakson viimeisen, Minières nimisen kylän.

Tuskin olivat he astuneet pari sataa metriä, kun huomasivat Mathiskopfin metsänvartijan tulossa heitä kohden. Mies oli puettu tyroolilaishattuun ja vihertäviin, kuusennaavan värisiin polvihousuihin ja laskeusi talostaan ylhäältä Minières'istä alas polulle, jota myöten hänen ehdottomasti täytyi tulla molempia matkamiehiä vastaan.

Ulrich herra pelästyi.

— Jean, sanoi hän, tuolla on eräs, jonka mieluummin tapaan hiukkasta myöhemmin. Menkäämme metsän kautta.

Metsä oli vasemmalla: Mathiskopfin kuusikot ja kauempana Corbeillen metsäiset rinteet, jotka yhä ylenevät, ja siellä ei suojapaikoista puutetta ollut.

Jean ja hänen enonsa harppasivat pensasaidan yli, sitten muutamia metrejä niittyä, ja niin he pääsivät kuusten varjoon.

Olikin jo aika. Strassburgin sotilasviranomaiset olivat jo nostaneet hälinän; puhelimella annettiin sekä Grand-Fontainen että muille seudun tulliasemille käsky estää vapaaehtoisen Oberlén pakoa. Metsänvartija, joka ei ollut saanut mitään ilmotusta, ei enää tullut näkyviin, mutta Jean ja Ulrich herra — jälkimäinen vanhojen, Jena-muistoisten silmälasiensa avulla — huomasivat äkkiä levotonta liikettä. Rauhalliseen laaksoon ilmestyi pian tullimiehiä ja santarmeja. Hekin painuivat Mathiskopfin metsään.

Ja pako alkoi.

Ulrich herraa ja Jeania ei saatu kiinni, mutta heidät nähtiin. Heitä ajettiin tunnin aikaa metsiköstä metsikköön ja estettiin pääsemästä rajalle, sillä sinne tullakseen olisi heidän täytynyt kulkea avonaisen laaksonpohjukan poikitse. Ulrich herran keksintö kavuta ylös toiselle puukasoista ja vierittää itsensä Jeanin kerällä koloon, joka oli jätetty kasattujen risujen välille, oli pelastanut pakolaiset. Jonkun aikaa kuljeksittuaan kuusikossa, olivat santarmit poistuneet Glacimontiin päin.

Jean oli nukahtanut, ja yö laskeusi. Tuuli keräsi pilviä ja kiiruhti pimeän tuloa. Korppiparvi lensi, hiipaisten puiden latvoja. Siipien suhina herätti Ulrich herran unelmistaan, joihin hän oli vaipunut katsellessansa sisarenpoikaansa, joka siinä loikoi elsassilaisella maalla saksalaisen ratsumiehen puvussa. Hän nousi ja kiipesi varovasti vihreän risuvallin harjalle.

— No, Ulrich eno, kysyi Jean heräten, mitä näette?

— Ei ainoatakaan santarmilakkia, ei yhtäkään tullimiehen myssyä, suhahti Ulrich herra kumartuen. Luulen päässeeni heidän juonensa perille. Mutta ei heihin koskaan ole luottamista.

— Entä Minières'in laakso?

— Autio näöltään, ystäväni. Ei ketään kummallakaan tiellä, ei liioin niityillä kylän ympärillä. Metsänvartijakin on varmaan mennyt kotiin aterialle, sillä savu nousee hänen talonsa piipusta... Onko sinulla rohkeutta, lapseni?

— Jos he ajavat meitä takaa, niin saattepa nähdä!

— Sitä he eivät tee. Mutta hetki on käsissä, lapseni...

Pienen väliajan kuluttua, jolloin oli kuuntelevinaan, hän lisäsi:

— Kapua tänne, jotta saamme tehdä sotasuunnitelmamme.

Kun Jeanin pää oli Ulrich enon olan tasalla, siirsi tämä risuja syrjään ja länteen päin kääntyneenä virkkoi:

— Näetkö tuolla alhaalla Minières'in kylän?

— Näen.

— Yöstä ja sumusta huolimatta voit arvata, että sen toisella puolen vuoristo kasvaa osaksi kuusia, osaksi tammia.

— Kyllä.

— Me kuljemme puoliympyrässä välttääksemme Minières'in puutarhoja ja niittyjä, ja kun olemme tuolla alhaalla, juuri tässä vastapäätä, ei sinulla ole kahdenkaan sadan metrin matkaa, niin jo olet Ranskassa.

Jean ei vastannut.

— Se on paikka, josta olen ottanut selkoa sinua varten. Pane nyt tarkoin mieleesi: tuolla alhaalla, Raon-sur-Plainen ympärillä, ovat saksalaiset pidättäneet itselleen kaikki metsät ja jättäneet ranskalaisille avonaiset maat. Juuri edessämme, vastakkaisella rinteellä, on suuri ranskalainen niittyalue... Olenpa nähnyt siellä entisen, autioksi jätetyn arentitalonkin... jotain sellaista se lienee ollut ennen sotaa, luulen ma... Minä kuljen siis edellä...

— Ei toki, minäpä!

— Usko minua, lapsi, takana on vaara yhtä suuri. Ja minun täytyy olla oppaanasi... Minä siis kuljen edellä; me vältämme polkuja, ja minä johdan sinut varovasti paikalle, missä sinun on muistettava vain yksi asia: lähteä juoksuun, kulkea tien poikki ja sitten muutamia metrejä viidakkoa, suoraan eteenpäin! Toisella puolen viidakkoa on maa ranskalaista...

Ulrich herra syleili Jeania pimeässä. Hän ei halunnut pidentää jäähyväisiä, peläten itse heltyvänsä, nyt juuri kun täydellinen itsensä hallitseminen oli tarpeen.

— Tule! hän sanoi.

He hiipivät suurten kuusten verhoon, joiden alue alkoi siinä aivan lähellä. Jean ja hänen enonsa törmäsivät usein esteisiin, joita rinteellä törrötti: lohkeilleisiin, sammaltuneisiin kiviin, murtuneisiin, lahoihin puunrunkoihin ja oksiin, jotka ojentuivat pimeässä kuin kynnet. Joka hetki pysähtyi Ulrich herra kuuntelemaan. Tavan takaa hän myös kääntyi ja näki silloin aina Jeanin korkean varjokuvan, vaikk'ei enää erottanutkaan hänen kasvojaan. Joskus virkkoi Jean:

— Eno, he menettävät pelin!

— Vaiti, Jean! Emme vielä ole pelastuneet.

Kumppanukset laskeutuivat kierrellen aina Minières'in niittyjen laitaan ja nousivat taas ylöspäin Vogeesien viimeiselle syrjäharjanteelle, mutta pysytellen puitten suojassa.

Ennätettyään huipulle pysähtyi Ulrich herra ja hengitti keuhkoihinsa tuulta, joka puhalsi vastaan vahvemmasti, koska puut täällä olivat nuorempia. Ja huolimatta vaarasta, jonka puhuminen saattoi tuottaa, hän kuiskasi:

— Tunnetko Ranskan peltojen tuoksun?

Heidän edessään levisi tasanko, vaikk'ei sitä näkynyt. Ei erottanut muuta kuin sumujoukkoja, toisia liikkumattomia: rinnemetsät, sekä yläpuolella toisia nopealiikkeisiä: pilvet.

Ulrich herra alkoi laskeutua entistä varovammin, tarkkaan kuunnellen. Huuhkaja pyrähti lentoon. Oli kuljettava kolmisenkymmentä askelta pahassa pensaikossa, johon vaatteet takertuivat. Ja äkkiä huusi joku edempänä metsikössä:

— Seis!

Ulrich herra notkistui, laski kätensä Jeanin olalle ja sanoi nopeasti:

— Pysy alallasi! Minä lähden houkuttelemaan heitä Miniéres'iin päin. Kun he ovat lähteneet jälkeeni, sinä nouset, harppaat tien poikki ja sitten viidakon läpi. Juokse suoraan eteenpäin!

Hän nousi, astui muutaman askelen varovasti ja lähti sitten aika kyytiä metsän kautta.

Ääni, joka oli tullut lähemmäksi, huusi uudelleen ja kaksi kertaa peräkkäin: Seis! Seis!

Laukaus välähti pimeässä. Kun sen ääni oli vaiennut metsässä, kuultiin Ulrich herran jo etäältä vastaavan:

— Ohi!

Samassa syöksyi Jean Oberlé rajaa kohti. Pää kumarassa, ympärilleen katsomatta, kyynäspäät ilmassa, hän juoksi kaikin voimin oksain lyödessä rintaa vasten. Hänen täytyi mennä aivan läheltä väijyvää miestä. Lehdet liikahtivat. Kuului vihellys. Jean kiiruhti juoksuaan. Äkkiarvaamatta tuli hän näkyviin tiellä. Heti välähti toinen pyssynlaukaus. Jean vierähti viidakon laitaan. Samassa nousi huutoja:

— Tuolla! Tuolla! Tulkaa!

Jean nousi nopeasti. Hän luuli kompastuneensa raiteeseen. Hän hyppäsi viidakkoon. Mutta jalat tuskin kannattivat. Yhä enenevällä tuskalla hän tunsi vastustamatonta voimattomuutta. Takaa-ajajain huudot kuuluivat hänen selkänsä takaa. Oksat kääntyilivät. Viimein oli hänestä tuntuvinaan, kuin olisi tullut valoisaa, kylmä tuuli puhaltanut vastaan, vapaa lakeus auennut eteen, ja hän ei nähnyt enää mitään...

* * * * *

Myöhään yöllä hän herää tainnoksista. Myrsky puistattelee metsää. Hän makaa autioksi jätetyssä talossa, kaiuttomassa huoneessa, jota pieni lyhty valaisee. Vihreät oksat ovat hänen vuoteenaan. Joku mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Jean katselee häntä. Hän tuntee ranskalaisen tullimiehen. Ensimmäinen kauhun tunne katoaa. Kasvot ovat miellyttävät.

— Ampuivatko he useampia laukauksia? Jean kysyy.

Mies vastaa:

— Ei, ei useampia.

— Sitä parempi. Ulrich eno on siis pelastunut. Hän seurasi minua rajalle asti. Kuten näette, olin rykmentissä... tulen tänne sotilaaksi...

Hän huomaa, että takkinsa on riisuttu ja paidalla on verta... Hänen on vaikea hengittää.

— Mikä minun on?

Tullimiestä, jolla on pitkät, kierretyt viikset, itkettäisi, joll'ei hän häpeisi kyyneleitään. Hän vastaa:

— Luoti on lävistänyt olkapään, ystäväni. Kyllä se paranee... Onneksi olimme juuri kierrostamme tekemässä, kun te kaaduitte niityllä. Toverini on mennyt hakemaan lääkäriä. Aamuhämärissä he ovat täällä... Älkää olko huolissanne. Ken olette?

Puoli-unessa vastaa Jean:

— Elsass...