Part 17

Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä. Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä miehet muodostivat epäselvän ryhmän.

— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian. Siksi rohkenin tulla.

Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.

— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?

— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän sen.

— Jätät sen?

— Niin, ylihuomenna.

— Minne lähdet?

— Ranskaan.

— Ainiaaksi?

— Ainiaaksi.

Vanha elsassilainen käännähti hiukan:

— Jutelkaa, naiset, jutelkaa; meillä on pieni asia suoritettavana.

Nämä nousivat seisomaan. Kuin juoksusta hengästyneenä herra Bastian huohotti:

— Katso, mitä teet!... Ole varovainen!... Älä anna itseäsi kiinni!

Hän laski molemmat kätensä Jeanin olkapäille:

— Minä, näetkös, minä jään tänne. Se on minun tapani rakastaa Elsassia. Ei löydy maata sitä kalliimpaa. Siellä elän, siellä kuolen. Sinun on toista, lapsiparka... ymmärrän sinut... Älä salli naisten mitään aavistaa. Asia on liian totista laatua... Kotonasi ei kai tiedetä mitään?

— Ei.

— Niin säilytäkin salaisuutesi.

Hiljemmin lisäsi hän:

— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe toisianne...

Jean nyykäytti päätään ikäänkuin sanoen: »Niin, halusin nähdä häntä.»

— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!... Seiso tuossa olkani takana...

Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!

Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.

— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua... En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt... Mutta kunnioitan sinua, olen sinua muistava...

Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta. Häntä värisytti ja huumasi... Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö hän siis lähtisi... hetken päästä hän olisi poissa... eikä enää palaisi Alsheimiin.

— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.

Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään... Sieltä kuuluivat hänen nopeat askelensa.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä jotain!

Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat.

— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!

Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon nurkkauksessa.

— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.

Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa. Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi siihen.

— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te lähdette!

Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja pakeni, kadoten seinämän taa.

XV.

TULO RYKMENTTIIN.

Neljännestä vailla seitsemän kulki Jean Oberlé, lyhyeen takkiin ja pyöreään lakkiin puettuna, entisen ranskalaisen Pyhän Nikolain kasarmin tiilitallien viertä. Kasarmi on rakennettu luostarin paikalle, ja saksalaiset nimittävät sitä nykyjään: »Nikolaus-Kaserne.» Jean saapui rautapeltillä vuoratulle sisäänkäyntiportille, josta ainoastaan keskiosa oli auki, tervehti aliupseeria päävartiossa, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja lähestyi ryhmää vapaaehtoisia, kahtatoista nuorta miestä, jotka näkyivät pihan toisessa päässä, merenvihreäksi maalatun seinän vierustalla, milt'ei kellon kohdalla, joka koristaa kolmikerroksista, mahtavaa fasaadia. Arkipukuisia ratsumiehiä taivaansinisessä, keltasaumaisessa sotilastakissaan, mustissa housuissa ja litteä lakki päässä kulki pitkin ja poikki pölyistä, tasaista, avaraa pihamaata. Ratsumies-osasto, rivissä vasemmalla pitkin tallin sivua, odotti keihäät olalla upseerin käskyä liikkeelle lähteäkseen.

— Herra kersantti, sanoi Jean, lähestyen ylpeän ja suojelevan näköistä aliupseeria, jonka puku oli ylen hieno, mutta naama jokapäiväinen, ja joka odotti Jeania vapaaehtoisten joukon luona. Olen tämänvuotisia vapaaehtoisia!

Aliupseeri pitkine, mustine viiksineen, joita hän alituisesti peukalolla ja etusormella veti ja nosteli, kysyi Jeanin suku- ja ristimänimeä sekä vertasi sitä suku- ja ristimänimiin listalla, mikä hänellä oli kädessä.

Rinta pullollaan, salaa arastellen vastaanottamiaan nuorukaisia, joita hän arvosteli rikkaiksi, halukkaana miellyttää heitä, ja peläten, ett'ei sitä vain heille näyttäisi, hän katseli kiireestä kantapäähän vapaaehtoista, joka häntä puhutteli, aivan kuin olisi hän etsinyt tässä elsassilaisessa siviilimiehessä ruumiinvikaa, jotain virhettä, vaikkapa syylääkin, jotain, joka olisi ollut naurettavaa aliupseerin silmissä. Tutkistelunsa päätettyään hän lausahti:

— Asettukaa muiden joukkoon!

Nuo muut olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia, joita vaihtelevista tyypeistä päättäen oli kertynyt joka haaralta keisarikunnasta. Sotilaspukuun pukeutuessaan olivat he laittautuneet hienoiksi näyttääkseen vapaaehtoisille tovereilleen ja kasarmin sotamiehille, että he siviilielämässä olivat rikkaiden perheiden nuorukaisia. Saappaat välkkyivät, keltaiset tai punaiset hansikkaat olivat kiiltonahkaa, kaulaliinat taidolla solmitut ja kallisarvoisella neulalla kiinnitetyt. Kukin esitti itsensä tuleville tovereilleen, sanoen: »Saanko luvan esittää itseni; nimeni on Fürbach; nimeni on Blossmann.» Jean ei tuntenut ainoatakaan. Hän tyytyi kumartamaan, nimeään ilmaisematta. Mitäpä hän, jonka ei tarvinnut olla heidän kumppaninaan kuin tämän ainoan päivän!

Ja hän pysytteli vasemmalla joukosta, mieli kaukana Pyhän Nikolain kasarmista, sillä välin kuin hänen ympärillään moneen kertaan kuiskailtiin: »Kuka on tuo? Eikö hän liene elsassilainen?» Muutamat hymyilivät iloista, kevyttä hymyä; mutta toisaalla käytiin varovaksi: syntyi kuin äänetöntä kilpailua eri rotujen välillä, vartalot ojentuivat, ja siniset, ankarat silmät tähystivät rävähtämättä vastatulleeseen.

Saapui vielä kaksi vapaaehtoista. Kello soi, ja kersantti marssi viidentoista nuorukaisensa etupäässä sisään suuresta holviovesta kasarmirakennuksen keskikohdalla ja nousi toisen kerroksen saliin, missä lääkärintarkastuksen oli määrä tapahtua. Kello kahdeksan olivat vapaaehtoiset uudelleen koossa pihalla, mutta eivät enää mielin määrin ryhmittyneinä, vaan kahdessa rivissä ja kersantin tarkemman valvonnan alaisina. Odotettiin päällikköä. Jeanin vierustoverina vasemmalla oli eräs tehtailijan poika Freiburgista, kookas, parraton, vilkassilmäinen nuorukainen, jolla oli kasvot kuin valkoverisellä lapsella, mutta kahden arven rumentamat, joista toinen nenän, toinen oikean silmän kohdalla, muistoja ylioppilaskaksintaisteluista. Kun hän huomasi Jeanin hiljaiseksi ja miettiväksi, luuli hän tämän arastelevan uutta ympäristöään ja tarjoutui kohta oppaaksi. Sillä välin kuin elsassilainen kädet selän takana ja kalpeat, vakavat kasvot ristikkoporttiin kääntyneinä katseli strassburgilaisia, jotka kulkivat kadulla lokakuun päivänpaisteessa, ponnisteli vierustoveri kiinnittääkseen hänen huomionsa kasarmin yksityisseikkoihin ja henkilöihin.

— Erehdyitte, kun ette tehnyt kuten minä; minä näet toimitin itseni esitellyksi muutamille upseereille. Tunnenpa useita ylhäisempiä majottajiakin. Nähkääs, tuo aliupseeri tuolla, joka juuri tulee tallista, on Stübel: suursyömäri, suurjuomari, hyvä mies muuten; tuo toinen, joka katselee meitä pihan toisesta päästä, tuo pieni punaviiksinen — näettekö? — on nimeltään Hamm, inhottava ihminen... tunnetteko hänet?

— Tunnen.

— Hiljaa! komensi kersantti. Asentoon!

Hän astui itse kymmenen askelta eteenpäin ja pysähtyi pystyssä päin, molemmat käsivarret pitkin ruumiin sivuja, vasen käsi pidellen sapelia kahvan alapuolelta.

Hän oli huomannut upseerin harmaaseen kauhtanaan kiedottuna lähenevän reippain askelin, ja tämän paljas näkökin oli ajanut pakoon parikymmentä husaaria, jotka lenkoilivat auringonpaisteessa pitkin seinuksia. Päällikkö seisahtui ensimmäisen rivin eteen, jonka muodostivat nuoret miehemme, Saksan armeijan reservin toivo. Hän oli iloinen ja vilkasliikkeinen, suuri seuramies ja sangen ponteva, milt'ei mustatukkainen ja tavallisesti julmakatseinen virkatoimissa ollessaan.

— Herra päällikkö, sanoi kersantti, tässä ovat vapaaehtoiset!

Heti rypistyivät päällikön kulmakarvat, ja tarkaten samalla vakavuudella kutakin näistä nuorista kasvoista, toista toisensa jälkeen, hän lausui:

— Te olette etuoikeutettuja. Oppinne vuoksi on teidän suvaittu palvella vain yksi vuosi. Osottautukaa sen arvoisiksi! Olkaa muille sotamiehille esikuvana! Ajatelkaa, että teistä myöhemmin tulee heidän päälliköltään! Ja kuria ei saa rikkoa! Ei hetkeäkään turhia haaveiluja sotilaspuvussa! Ei hetkeksikään siviilivaatteita! Varma rangaistus seuraa!

Hän antoi ojentaa itselleen vapaaehtoisten luettelon. Kun hän luki Jeanin nimen, yhtyi se hänen mielessään luutnantti von Farnowin nimeen, ja hän huusi:

— Vapaaehtoinen Oberlé!

Tämä astui rivistä. Muutamiksi sekunneiksi kiinnitti päällikkö nuoren miehen kasvoihin katseensa, jonka ankaruutta hän ei vähintäkään lieventänyt. Hän ajatteli, että tässä nyt siis oli Lucienne Oberlén veli, Lucienne Oberlén, jota hän oli luvannut veljenpoikansa kosia.

— Hyvä! hän sanoi.

Nopeasti vei hän kaksi sormea lakin reunaan ja kääntyi pois, ja pohjatuuli pullisti harmaata kauhtanaa, jonka aukosta se heti alkoi puhaltaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun eräs yliluutnantti, sorja poika, täydelleen virheetön sotilas ja maailmanmies, joka hoiti reiniläisen husaarirykmentin pataljoona-adjutantin toimia, asettui kokoontuneitten vapaaehtoisten rintaman eteen ja luki käskyn, joka kiinnitti kunkin heistä siihen ja siihen komppaniaan siinä ja siinä skvadroonassa. Jean joutui toisen osaston kolmanteen komppaniaan.

— Eipä ollut onnea, mutisi vierustoveri: se on Gottfried Hammin komppania!

Nyt olivat nuo viisitoista vapaaehtoista todellakin »sijoitetut»; heillä oli määrätty paikkansa tässä järjestetyssä ihmispaljoudessa, vastuunalaiset päällikkönsä ja oikeus pyytää sotilasvaatteita siitä ja siitä varastohuoneesta ja hevonen siitä ja siitä tallista. Sitä he heti alkoivatkin puuhata. Jean ja hänen sattumalta saamansa toveri, leipzigiläisen kirjakauppiaan poika, nousivat kasarmin ensi kerrokseen ja menivät vaatevarastoon, missä he saivat arki- ja juhlapuvun tarpeet. Muutamista niistä he luopuivat, kuten joistakuista ratsumieskauhtanoista ja saapaspareista, jotka kamarikersantti mielellään omisti itselleen tervetuliaisiksi tai otti ne toimittaakseen komppanian muille aliupseereille. Neuvottelua tästä kesti kauan. Vasta kello kymmenen jäljestä se päättyi. Sitten oli käytävä ensimmäisen hevossukijan huoneessa, missä pieni valkoinen puukaappi sijaitsi, joka tästälähin tuli olemaan sotamiehen ja vapaaehtoisen yhteisesti käytettävänä; sitten tallikersantin luona, jonka tehtävänä oli määrätä hevonen ja toinen sukija; sitten vielä rykmentin räätälin luona, niin että kello oli jo yli kahdentoista, kun Jean pääsi pujahtamaan kasarmista kaikessa kiireessä aamiaista syömään.

Vapaaehtoisten oli sallittu ensi päivänä tulla takaisin kello yksi.

Vasta kun hevoset oli su'ittu, ilmestyivät he kaikki yhdessä — niin he olivat keskenään sopineet — kasarmin pihalle ihkauusissa, komeissa univormuissa. Ratsumiestenkin katseita he saivat osakseen, mutta varsinkin aliupseerien, jotka ohimennessään kateellisina tutkivat puvun leikkausta ja kankaan hienoutta, kauluksen ja hihankäänteitten mallia ja kiillotettujen saappaitten väikettä. Yksi ainoa nuorista miehistä pysyi vieraana itserakkaalle mielihyvälle, jota toiset tunsivat. Hän ajatteli sähkösanomaa, jonka jo olisi pitänyt tulla, ja sen sovittu sisältö häilyi koko iltapäivän Jeanin silmäin edessä. Se yksin kiinnitti hänen ajatustaan. Levottomuus siitä, ett'ei saanut tietoa Ulrich enon lähdöstä, hermostuminen ja taisteluun-vaatimus, jonka hän huomispäiväksi ikäänkuin asetti tuolle samalle ylivallalle, jota hän tänään totteli, esti nuorta miestä tuntemasta päivän ylenpaltista rasitusta. Vasta kello puoli yhdeksän illalla, voimistelu- ja ratsastusharjotusten sekä tallipalveluksen jälkeen, hän oli vapaa. Muutamat vapaaehtoisista olivat niin väsyneet, että mieluummin läksivät illallisetta levolle. Jean teki samoin, vaikka toisesta syystä. Hän meni suoraan Balayeurs-kadulle.

Talon kynnyksellä emäntä hänet pidätti:

— Herra Oberlé, teille on tullut sähkösanoma.

Jean nousi ensi kerrokseen, sytytti kynttilän ja luki seuraavat kaksi sanaa ilman allekirjotusta, joita hän oli odottanut: »Kaikki hyvin.»

Se merkitsi, että kaikki oli valmiina huomista varten, että Ulrich herra oli pitänyt huolta kaikesta tarpeellisesta. Lähdöstä aikain oli suunnitelma siis tällainen: Jean oli jättävä kasarmin ja Elsassin lokakuun toisena, muutaman tunnin kuluttua. Vaikk'ei hän ollut hetkeäkään epäröinyt, tunsi nuori mies lukiessaan kuitenkin pistävää tunnetta: hänenkin oli kohta pantava panoksensa peliin. Lopullisen eron todellisuus valtasi entistä voimakkaammin hänen mielensä, ja kun väsymys tuli siihen lisäksi, purskahti hän itkuun. Riisuuntumatta heittäysi hän vuoteelle. Pää tyynyyn hautautuneena hän ajatteli kutakin niistä, jotka jäivät Elsassiin, kun Jean sitä vastoin ainaiseksi läksi pois; hän oli kuulevinaan heidän säälittelevän häntä tai hänen tähtensä kiivastuvan uutisen saapuessa Alsheimiin; hän oli näkevillään rakastettunsa, pääsiäis-aaton iloisen Odilen, epätoivoisena erohetkellä, jolloin tyttö aavisti kaikki ja rukoillen pyysi vastausta, jota Jean ei voinut antaa... Kaikki tuo oli välttämätöntä, kaikki oli korjaamatonta. Yön hetket vierivät. Katu oli käynyt hiljaiseksi. Jean käsitti pian tarvitsevansa kaiken siveellisen tarmonsa. Koettaen karkottaa kaipaustaan ja noita näkyjä, jotka vain kuluttivat hänen voimiaan, hän toisti itsekseen moneen kertaan sen, mitä eno ja hän olivat sopineet keskenään viime kohtaamisessaan kolme päivää sitten, ja se oli pantava aste asteelta täytäntöön tänäpäivänä.

Niin, tänäpäivänä, sillä kukonlaulu kuului jo naapuripihoista. Aamujunalla ei voinut lähteä. Vapaaehtoisten oli määrä yhtyä kasarmissa kello neljä. Mutta ensimmäinen juna Strassburgista Schirmeckiin päin läksi kello 5,48; vasta kello seitsemän jäljestä saapui se Russ-Hersbachiin, ja lähtö sillä junalla olisi pannut kovin alttiiksi vaaralle. Kolmea tuntia ei tosiaankaan saattanut kulua, ilman että vapaaehtoisen poissaoloa olisi huomattu ja hälinää nostettu. Ulrich eno ja Jean olivat olleet yksimieliset siitä, että milt'ei pettämätön keino päästä epäluuloa herättämättä rajan yli, oli astua junaan, joka lähtee Strassburgista kello kymmenen yli kahdentoista, s.o. vapaaehtoisten aamiaistunnilla.

»Olen itse tehnyt tuon matkan, päästäkseni selville asiasta,» oli Ulrich herra sanonut. »Olen varma numeroistani. Sinä saavut Russ-Hersbachiin kaksikymmentäyksi minuuttia yli yhden; neljännestunnissa vievät vaunut meidät Schirmeckiin. Käännymme oikealle, ja kolmekymmentä minuuttia myöhemmin olemme Grand-Fontainessa. Siellä jätämme vaunut ja nopsilla jaloillamme voimme ennättää Ranskaan kello neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä minuuttia yli kahden. Silloin eroan sinusta ja palaan takaisin.»

Ei saanut siis jäädä pois kello kahdentoista junalta, ja se olikin helppo toteuttaa, sillä tavallisesti olivat vapaaehtoiset vapaat kello yhdeltätoista.

Lopuksi nukahti Jean, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Ennen kello neljää aamulla hän jo meni sisään Pyhän Nikolain kasarmin portista.

Nauttimansa pieni lepo oli antanut entisen virkeyden hänen tahdolleen. Kuten useimmat tarmokkaat luonteet, oli Jeankin edeltäpäin levoton, mutta kun oli pakko toimia, silloin osasi hän jälleen täydelleen itseään hillitä. Hevosia suittaessa ja sitten ratsastusharjotuksissa ja muissa, joita kesti lähes kello yhteentoista, hän oli aivan tyyni. Hänen käytöksensäkin oli vähemmän välinpitämätöntä ja arkaa kuin eilen. Hänen saksilainen toverinsa huomasi sen ja sanoi: »Te näytte jo tottuneen, vai mitä?» Jean hymyili. Hän katseli nyt rakennuksia, upseereja ja sotamiehiä samalla tavalla ja samoin tuntein kuin vapautunut koulupoika katselee koulunsa seiniä, opettajia ja oppilaita. Hän tunsi olevansa jo kuin irti tästä yhteydestä; puoliksi huvitettuna ja uteliaana tarkasti hän tapahtumia ja ihmisiä, joita hän ei enää koskaan ollut näkevä.

Lähemmä yhtätoista huomasi hän vapaaherra von Farnowin, joka nuoruutta uhkuen, verrattomana sotilaallisessa jäykkyydessään ja itsensähillitsemis-taidossaan, saapui kasarmiin husaariparven etunenässä. Hevoset palasivat rintaa myöten loassa juostuaan monta tuntia pitkin Neudorfia; uupuneet miehet laahustivat eteenpäin, odottaen vain pysähtymiskäskyä sadatellakseen raskasta päivätyötään. Väsymätön Farnow ohjasi raudikkoaan pihan poikki yhtä huvitetun näköisenä, kuin olisi hän juuri saanut kutsun ajometsästykseen ja olisi lähdössä yhtymäpaikalle. Jean mietti: »Tuossa on sisareni tuleva puoliso. Emme enään tule tapaamaan toisiamme. Sodan sattuessa on hän viholliseni.» Hän näki edessään kuvan tulevasta, mahtavasta ratsuväenpäälliköstä, joka jalustinten varassa, suu ja sieramet levällään, huutaen ryntää pitkin pölyistä tasankoa. Farnow ei aavistanut antavansa moista ajanvietettä nuorelle vapaaehtoiselle, johon hän vain kerran pikaisesti loi siniset silmänsä. Hän poistui miestensä seuraamana pihan perälle. Kuului lyhyt, kimakka komennus, yhteensattuneiden aseiden kalsketta ja sitten ei enää muuta. Voimisteluharjoiusta, joka vei tavallista enemmän aikaa opettajan suuren innon vuoksi, kesti vielä puolen tuntia. Puoli kaksitoista kiipesi Jean levottomana, suurella kiireellä, hevossukijansa huoneeseen johtavia portaita, tietäen vaivoin ennättävänsä asemalle kello kahdentoista ja kymmenen junaan, kun joku komppanian miehistä huusi hänelle:

— Kello kaksitoista toisen skvadroonan kolmannen komppanian pukutarkastus! Kapteeni on käskenyt niin sanomaan. Teillä ei ole aikaa lähteä pois!

Jean kapusi yhä edelleen hetkeksikään panematta huomiota tähän esteeseen, joka viime tingassa nousi hänen tielleen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän lähtisi. Russ-Hersbachissa hän tapaisi Ulrich enonsa, joka vaunuineen odotti junan tuloa. Jeanilla oli vain yksi ajatus: lähteä ja juosta asemalle. Nopeasti sieppasi hän kaupunkipukunsa ja kiillotetut saappaansa, tuli alas pihalle, ja pistäytämällä vieraiden komppaniain vapaaehtoisten joukkoon, joilla ei ollut mitään syytä jäädä kasarmiin, hän pääsi helposti ulos portista.

Tultuaan muutaman metrin päähän vartiosta Balayeurs-kadulle, alkoi hän juosta. Kello hänen takanaan osotti seitsemäntoista vaille kaksitoista. Harpata nuo kolmesataa metriä, jotka hänet erottivat asunnostaan, nousta huoneeseensa ja vaihtaa sotilaspuku siviilivaatteisiin, eikö sekin jo vienyt liiaksi aikaa? Oliko mahdollista lähteä kello kaksitoista ja kymmenen? Sillä hänenhän piti kulkea koko kaupungin halki. Ja toiselta puolen olisi ollut hyvin varomatonta koettaa päästä rajan yli sotilaspuvussa. Jean mietti juostessaan, että hän voisi kantaa matkareppua ja muuttaa pukua vasta joko junassa tai Russ-Hersbachissa. Tullessaan käytävään hän huusi emäntää ja sanoi hengästyneenä:

— Minun täytyy hyvin kiireesti lähteä. Olkaa hyvä ja pysäyttäkää vaunut paikalle. Tulen alas takaisin.

Kolme minuuttia sen jälkeen oli hän pistänyt matkareppuun housut, takin ja lakin, jotka hän varovasti kyllä aamulla oli pannut valmiiksi vuoteelleen, ja hyppäsi vuokra-ajurin vaunuihin, antaen vain seuraavan osotteen: »Mésange-katu.» Mutta lähimmässä kulmassa hän nousi istuimelta ja käski:

— Ajuri, asemalle, ja aika kyytiä!

Hän saapui viime tingassa, osti piletin Russ-Hersbachiin ja astui kahden muun matkustajan kanssa ensi luokan vaunuihin. Hetkinen vielä, ja vaunut jysähtivät, liukuivat raidetta pitkin, tunkeutuivat tunneliin, joka läpäisee vallituksen, tulivat jälleen päivän valoon ja vierivät poikki Elsassin tasangon länttä kohden.

* * * * *

Juuri samaan aikaan toimitti kapteeni pihalla sotamiestarpeitten tarkastusta, ja huomattuaan toisen komppaniansa vapaaehtoisista, kysyi:

— Missä on toinen?

— En ole häntä nähnyt, herra kapteeni, vastasi Hamm.

Ja kääntyen Oberlén toverin, nuoren saksilaisen puoleen, hän sanoi:

— Tiedättekö te, missä hän on?

— Hän läksi harjotusten päätyttyä, herra aliupseeri, eikä ole vielä palannut.

— Tästä kerrasta, mutisi kapteeni, en rankaise; hän ei varmaankaan ymmärtänyt. Mutta huomauttakaa häntä minun puolestani, kun hän tulee, Hamm, älkääkä unohtako sitä.

Tapahtumasta ei siten ollut välittömiä seurauksia. Mutta kun miehet uudelleen kokoontuivat hevosia sukimaan, mikä tapahtui joka iltapäivä yhdestä kahteen, ei Jeanin poissaolo voinut jäädä huomaamatta. Pitkin tallien ulkoseiniä seisoi hevosia rautarenkaisiin kytkettyinä. Ratsumiehet käyttelivät sukaa, ja heidän joukossaan olivat eilen tulleet vapaaehtoiset oppimassa harjaamista toisen sukijansa johdolla. Kersantit valvoivat heitä velttoina, kun kolmannen komppanian aliupseeri tuli työhuoneestaan ja ohjasi kulkunsa pihan eteläpäähän, missä Oberlén olisi pitänyt olla. Paksuilla huulillaan hän pureskeli punaisia viiksiään. Katse lensi pitkin riviä.

— Oberlé ei siis ole tullut? alkoi hän.

Sama toveri vastasi:

— Hän juoksi kasarmista lähtiessään asunnolleen päin.

— Oliko hän ateriahuoneessa?

— Ei, hän ei syönyt aamiaista kanssamme.

— Hyvä, sanoi aliupseeri.

Hamm kääntyi nopeasti. Suu vääntyi irvistykseen, ja vaaleat silmät pyörivät, joka osotti, että asema oli hänen mielestään vakava. Se oli vakava Oberléhen, mutta vakava myös häneen itseensä nähden. Ei kapteenia eikä luutnanttia ollut tällä hetkellä kasarmissa. Jos sattumalta syntyisi joku juttu, ei kapteeni voisi olla sanomatta: »Miksi ette ilmottanut minulle?» Hamm asteli halki koko pihan, tuumien, mitä olisi tehtävä, ja muistellen isä Kammin, Obernain santarmipäällikön, puheita. Niinhän isä juuri sanasta sanaan lausui, kun Gottfried tässä kaksi viikkoa takaperin kävi Obernaissa: »Sinä saat rykmenttiisi herra Oberlén pojan. Pidä häntä silmällä! Ihmettelisinpä suuresti, joll'ei hän antaisi itsestään puheenainetta. Hän on iso-isänsä ilmikuva, hurjapää, joka inhoo saksalaisia ja kyllä hyvin kykenee kepposia tekemään!»

Mutta ensin täytyi tiedustella, ennenkuin rupeaisi kovin innokkaaksi. Se ei ollutkaan vaikeaa. Balayeurs-katu oli vastapäätä porttia. Hamm pyyhki sormensa päillä tomua sinisestä takistaan, kulki viistoon kasarmin porttia kohden ja läksi Jeanin emännän luo, suureen taloon vasemmalla, jossa oli vihreät akkunaluukut.

Vastaukseksi sai hän:

— Läksi ennen kahtatoista vaunuissa, matkalaukku kerällään.

— Minkä osotteen hän antoi?

— Mésange-katu.

— Eikö mitään numeroa?

— En ainakaan kuullut. En tiedä sitä.

Epäilys varmistui Hammin mielessä. Aliupseerin ei enää käynyt epäröiminen. Hän juoksi kapteenin luo, joka asui uudessa kaupunginosassa, aina Herderinkadun varrella.

Kapteeni ei ollut kotona.