Part 2
Kerran sattui meille tapaus, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Professori J.A. Palmén oli kehottanut meitä pitämään joitakuita lintulajeja silmällä, ja jos niitä saisimme ammutuksi, tuomaan nahan hänelle. Sitä varten oli meillä mukana rasiallinen arsenikkivoidetta, jolla nahat voitaisiin säilyttää turmeltumattomina. Tämä arsenikkivoide oli minun laukussani. Kulimme veneellä yli Vieljärven. Lännestä päin pistää järveen niemi, jolla on pienempi kylä. Tähän kylään poikkesimme muutamaksi tunniksi, kävimme taloissa kysymyksiä tekemässä, ostimme joitakuita kiviaseita, söimme, lepäsimme vähän aikaa rantapengermällä ja matkustimme eteenpäin. Vieljärven kylässä huomasimme, että minun laukkuni oli kadonnut. Seuraavana päivänä otin soutajan ja läksin takasinpäin sitä etsimään. Kylässä, jossa edellisenä päivänä olimme levänneet, vakuutettiin minulle, ettei semmoista laukkua kukaan ollut nähnyt. Kyselin kylän miehiltä ja naisilta, mutta ei kukaan tiennyt mitään. Kun jo astelin rantaan poislähteäkseni, tuli muuan vanha akka luokseni. Harvoin olen nähnyt niin rumaa ja niin ystävällistä naista. Aunukselaiseen tapaan puhutteli hän minua mitä hellimmillä ja kauneimmilla nimityksillä: "kallis" ja "kaunis" j.n.e. Hän neuvoi vaan vaatimaan laukkua, kyllä se kylässä oli. Viimein tulikin laukku esille. Muuan mies sanoi sen muka jostain saaresta löytäneensä, jossa emme koskaan olleet käyneet. Hyväksi onneksi tarkastelin laukun sisältöä. Kaikki muu oli tallessa paitse arsenikkivoide. Monen mutkan perästä sain viimein senkin pois. Olisi voinut olla ikävät seuraukset meille, jos olisivat minun arsenikkivoiteellani ruvenneet itseään parantamaan.
Runolaulajia emme monta tavanneet tällä matkalla, eikä niitä Aunuksessa yleensä ole koskaan paljoa ollut. Vienan Karjalahan se on runolaulajien kotimaa. Sen sijaan kuulimme monesti kanteleensoittoa. Meillä oli saattajana noin viikon päivät reipas, monitietoinen ja -taitoinen mies, nimeltä Tihon Paulow. Hän soitti myös kannelta. Meistä tuli oikein hyvät ystävät, jonka vuoksi eronhetki oli vallan vakava tilaisuus. Se tapahtui jossain kylässä Tulemajärven rannalla, muistaakseni Mantereen kylässä. Illalla jo olimme selvittäneet välimme ja sanoneet jäähyväiset, aikaisin aamulla ennen meidän ylösnousemistamme oli hänen määrä palata kotiinsa. Mutta aamulla tuli hän siihen huoneeseen, jossa me kaikki viisi miestä lattialla makasimme. Aivan ääneti istui hän pöydän ääreen, otti kanteleen ja soitti. Paitsi kaikenlaatuisia tansseja oli hänellä tapana soittaa "omaa mahtia", omia mielikuvitelmiaan. Nytkin soitti hän "omaa mahtia", mainitsi kunkin nimeltä ja soitti jäähyväiset. "Nyt soitan Vasleille (B:n nimen muunnos), nyt Iivanalle" (J.V.) j.n.e. Soitettuaan pisti hän ääneti kättä kullekin ja lähti paluumatkalle.
Paras kanteleensoittaja, mitä koskaan olen kuullut, oli Lahden kylässä Säämjärven rannalla. Jo aikaisemmin olimme hänestä kuulleet. Ja heti kylään tultuamme lähetimme häntä hakemaan. Hän tulikin, mutta vaatimattomasti ei hän sanonut mitään osaavansa. Häneltä olivat sormet äskettäin paleltuneet, eikä hän muka sen vuoksi mihinkään kyennyt. Kun me kuitenkin vaadimme häntä soittamaan, soitti hän muutamia tansseja, eikä sanonut muuta osaavansa. Me jätimme hänet rauhaan ja arvelimme, että häntä oli turhaan kehuttu. Joku meni sorsia ammuskelemaan, joku puhdisteli pyssyään ja joku kirjoitti muistiinpanoja. Kanteleensoittaja unohtui. Hän istui yksin nurkassa kantele polvillaan, tuijottaen eteensä. Vähitellen rupesi hän soittamaan vienosti, välistä kiihtyen ja lämmeten ja taas aivan hiljaan. Kun me silloin sanoimme semmoista juuri tahtovamme kuulla ja kysyimme, mitä se oli, sanoi hän, ettei se mitään ollut, että hän vaan soitti omaa mahtiaan. Sitten annoimme hänen olla rauhassa, puuhailimme kukin omalla tahollamme. Mutta kanteleensoittaja, kun ei kukaan häneltä mitään kysellyt, ja kun sai olla rauhassa, soitteli koko illan, ja me kuuntelimme häntä iloksemme.
Kansanelämää kaikin tavoin tutkimme ja tarkkasimme, ja paljon näimme sellaista, mikä ainaiseksi painui mieleemme. Kauneimpia muistoja on juhannusyö, jonka vietimme Viteleen kylän apajapaikoilla Repoirannassa Laatokan rannalla.
Juhannuksen aikaan asustaa siika niillä rannoilla. Suurilla nuotilla niitä pyydetään. Laatokan ranta on Aunuksen puolella saareton, pitkälti matala, hiekkapenkereinen. Näköala on niin laaja kuin minkä silmä kantaa. Rannalla oli kymmenen eri nuottakuntaa. Jokaiseen nuottaan kuului vähintään kymmenen henkeä. Mutta paitse varsinaisia nuotanvetäjiä oli ranta täynnä väkeä, kaikenlaatuista. Varmaan oli siinä yli kaksisataa henkeä. Kuleksimme pitkin rantaa, niinkuin muutkin joutilaat, apajalta apajalle. Ja siinäkös oli elämää. Tuon tuostakin lähti venekunta liikkeelle pyydyksineen, mekin läksimme välistä mukaan. Veneet olivat suuria, ranta pitkälti matalaa, oli ensinnä kahlattava veneen vieressä, ennenkuin veneeseen noustiin. Tehtiin kierros ulapalle, kirkkaalle, tyynelle ulapalle, nuotta heitettiin veteen, palattiin takaisin ja vedettiin nuotta maalle. - Melkein joka apajan kohdalla oli tuli, jossa keitettiin teetä, kalakeittoa. Kaikkialla oli elämää, naurua, laulua, puhetta, iloa. Eräässä paikassa oli hyvä-äänisiä tyttöjä. Ne asettuivat nurmimättäälle laulamaan. Lukkarin kukoistava tytär istui keskelle ja muut ympärille. He lauloivat venäläisiä lauluja, "pajattivat", niinkuin siellä sanotaan. Sanat olivat venäjänkielisiä, joita laulajat eivät itse ymmärtäneet, säveleet arolla syntyneitä, pitkäveteisiä, kauniita. Olimme täällä asutusten rajamailla, suomalainen luontokin oli loppunut ja venäläinen alkanut. Kun vielä muistelen, että oli juhannusyön tenhoisa valo, edessä Laatokan aava ulappa, ymmärrän, kuinka voimakkaasti mielet lumoutuivat niin meidän kuin muiden. Koko kesäyön vietimme Repoirannassa.
Matkan varrella ostimme kanteleita. Kun läksimme Tulemajärven kylästä, ratsastimme viidellä hevosella, kuudes kuletti tavaroita, kyytimiehet juoksivat rinnalla. Kullakin meistä oli viitta hartioilla, laukku selässä, kantele kainalossa, ja toisilla vielä pyssyt olalla. Olimmepa kuin entisen ajan vaeltavia trubaduureja.
Myöskin metsästyshaluamme saimme tyydyttää. Monesti ammuskelimme sorsia, jonkun kerran metson poikasia, yritimmepä kerran kontiotakin vaanimaan.
Suuren Mäen kirkonkylän läheisyydestä oli karhu kaatanut kaksi lehmää. Niiden haaskoilla vietimme yön karhua odotellen. Eihän se tullut, se oli nähtävästi ennättänyt käydä siellä ennen meidän tuloamme, mutta yö vietettynä salaperäisessä suuressa metsässä, jossa jokainen risahduskin sai viritetyn mielen värähtämään, säilyy vieläkin mielessäni matkan kauneimpien muistojen joukossa.
Myöskin luontoa ihailimme tällä matkalla. Olimme tilaisuudessa näkemään, miltä näyttää koskematon ikimetsä jättiläishonkineen. Rajattomia, suuria soita saimme samoilla. Eräällä viidentoista virstan taipaleella oli neljäkymmentä kahdeksan suosiltaa.
Matkan tulokset luovutettiin Muinaismuistoyhdistykselle ja osa Suomen Kirjallisuuden Seuralle. Meille kaikille matka tarjosi paljon opittavaa ja olemme sitä pitkin ikäämme mielihyvällä muistelleet. Hainarissa heräsivät kansatieteelliset harrastukset sen kautta entistään voimakkaammiksi. Mutta ennen kaikkea valmisti se hänen sielussaan maa-alaa hänen vastaiselle työlleen Karjalan kansan hyväksi.
* * * * *
Ensi aikoina Sortavalassa ollessaan kohdistui Hainarin harrastus tarkastamaan kansan elämää, sen tapoja, kieltä, puheparsia. Kaikki, mikä oli sattuvaa, sukkelaa, omituista, tuotti hänelle iloa. Lukemattomat olivat ne jutut, joita niihin aikoihin kerroimme toisillemme, joissa karjalaisten luonne ja kieli kuvastui. Menipä Hainari välistä niin pitkälle, että kun hän kuuli oikein mukavan sanasutkauksen, hän siitä antoi pienen rahapalkinnon.
Karjalan rajamurretta hän koetti paraimpansa mukaan oppia. Muistan kerran Suojärvellä, kun Hainari puhellessaan suojärveläisen kyytimiehemme kanssa, käytti jotain muotoa, joka minun mielestäni ei ollut murteen mukainen, ja kun minä siitä hänelle huomautin, Hainari sanoi puhuvansa Genetzin Karjalan kieliopin mukaan.
Kansatieteelliset harrastukset täyttivät niinä aikoina suuresti hänen mielensä. Sortavalaan tullessaan oli hän tässä suhteessa joutunut rikkaille maille, ja käydessään metsästysretkiltä rajapitäjissä vieläkin rikkaammille. Hän rupesi innokkaasti esineitä kokoamaan ja innostutti useita muitakin siihen. Aluksi niitä olivat hänen omat huoneensa täynnä, joka nurkka. Saatuaan innostuksen muihinkin herätetyksi, perustettiin Sortavalan kansatieteellinen museo, jolle luovutettiin huoneita Sortavalan kaupungin talolta.
Kaikenlaiset ihmiset innostuivat keräämistyöhön, ja monenlaisia merkillisiä kaluja museoon tarjottiin. Eräs paikkakunnalla niihin aikoihin yleisesti tunnettu omituinen henkilö H. toi kallisarvoisen löydön, jonka hän mielenliikutuksesta melkein kuiskaten, täyttä totta uskoen, tarjosi Hainarille: sen kiven, joka oli ollut leivottuna Kullervon leipään. - Muuan maakauppias kirjoitti erittäin innostuneita kirjeitä Hainarille, samalla kun hän esineitä lähetteli. Erään kirjeensä hän lopetti sanoilla: "tässä on sellainen mies, joka hakee niitä vaikka helvetistä". Maalaisväestö yleensä pani näille harrastuksille suuren arvon. Heistä oli hauska käydä museossa katsomassa ja vanhat innostuivat ja ilostuivat, kun he kertoivat, millaista ennen oli ollut. Näinä kansatieteellisten harrastusten aikoina he jo alkoivat oppia käymään Hainarin kodissa, jos ei muuta niin "tarattamassa".
Kansatieteellisiä esineitä koottiin monenlaisia. Kaunis kokoelma oli soittokoneita, pyyhinliinoja, nauhoja, monenlaisia talousesineitä, aseita, taikakaluja y.m.m. Museossa oli varsin suuri ja arvokas kokoelma kiviaseita. Ja vihdoin runsas rahakokoelma.
Vanhojen rahojen tutkiminen ja tarkastaminen oli jo aikaisemmin suuresti Hainaria huvittanut. Ensi vuosina Sortavalassa sai hän tätä haluaan mielin määrin tyydyttää. Itä-Suomessa oli säilynyt suuret määrät vanhoja ruotsalaisia plootuja, ja toisia löytyi. Esimerkiksi Impilahdelta löytyi niitä eräästä pellosta melkein hevoskuorma. Niitä oli suuria 4 talarin, olipa joku 8 talarinkin. Enimmät niistä ovat nyt Sortavalan museossa. Myöskin oli saatavana runsaasti muitakin vanhoja rahoja: venäläisiä tipoja, Görtzin rahamerkkejä, Kristiina kuningattaren 1 äyrin rahoja j.n.e.
Etenkin viimeksi mainittuja tutki Hainari huolellisesti. Niitä kuului olevan jotain harvinaista laatua, jotka vain vähän erosivat tavallisemmista. Kerran oli Hainarilla tutkittavana näitä pieni pytyllinen. Myöhään yöhön unohtui hän etsimään harvinaista muotoa. Siitä oli meillä huvin aihetta ja monta leikkipuhetta teimme: milloin kuvittelimme häntä keskiaikaiseksi alkemistiksi, milloin miksikin.
Tämä kansatieteellinen harrastus vei Hainarin lähelle kansaa. Se opetti hänet tuntemaan kansan tavat, kansan sivistyskannan, sen olot. Hänen toimelias, yritteliäs luonteensa ei tyytynyt pelkkään tutkijan silmällä katselemiseen. Hänessä heräsi halu suoranaiseen toimintaan.
Siihen aikaan eivät Oskar Hainarin silmät vielä olleet avautuneet näkemään Laatokan seutujen kauneutta. Hän vietti kesiänsä Hämeessä, enimmäkseen lapsuuden ajoilta rakkaassa Kurussa, vanhempien ja sisarusten parissa. Siellä hän metsästeli ja kalasteli ja seurusteli naapuriensa kanssa. Kun hän lukukauden alkaessa palasi Sortavalaan, oli hänellä aina uusi varasto hauskoja tarinoita kansanelämästä. Muudan vanha ukko, "Kauppilan vaari", oli niissä usein päähenkilönä.
Oskar Hainarin mieli oli valoisa ja sopusuhtainen. Mielessäni säilyy siltä ajalta monta pikku tapahtumaa, joissa hänen kaunis maailmankatsomuksensa, osanottavainen sydämensä ja kykynsä käsittää ihmisiä kuvastuu. Kerron tässä yhden, joka on samalla varhaisimpia.
Olin lähdössä metsästysretkelle. Metsästäjät olivat päättäneet yhtyä Sortavalan torilla. Hainarit asuivat silloin vastanaineina tämän torin varrella. Minä menin tamineineni heille odottamaan, ikkunasta oli minun katsottava, milloin muut metsästäjät tulisivat torille ja sitten liityttävä heihin.
Taloon tullessani olivat sekä herra että rouva keittiössä. Edellinen tuli työhuoneeseensa minun kanssani puhelemaan. Hän kertoi heidän keittiöön tulleen miehen, liekö ollut palvelijan tuttava, vai miten lie sinne tullut. Mies oli kertonut joutuneensa velkoihin eräälle kauppiaalle. Velka ei ollut suuri. Muistaakseni alle kahdenkymmenen markan. Pariin kertaan oli jo velka pantu ryöstöön, mutta ryöstömies ei muuta myödyksi saanut kuin sen verran, että sai ryöstökustannukset suoritetuksi, vaikka se vähäinen omaisuus, mikä oli vuoden kuluessa kokoontunut, myötiinkin. Velka jäi entiselleen maksamatta. Kolmannen kerran oli kauppias nyt antanut velan perittäväksi. Mies oli käynyt kauppiaan puheilla, oli pyytänyt kauppiasta peruuttamaan ryöstömääräyksensä, sillä entistä enempää ei ollut nytkään saatavissa. Kauppias ei ollut siihen suostunut. Kolmas kerta mieheltä kohta myötäisiin samasta velasta hänen välttämättömimmät tarvekalunsa. Ja itse velka jäisi tälläkin kertaa maksamatta.
Tämän oli mies kuivakiskoisesti kertonut, valittamatta ja moittimatta. Hainarin mielen se saattoi kuohuksiin. Sehän oli sydämmetöntä, kovaa, epäinhimillistä, väärää. Laki olisi muutettava... Siinä määrässä sääli hänet valtasi, että hän antoi omistaan miehelle lahjaksi sen rahamäärän, mikä tarvittiin velan maksamiseen. Iloisena ja tyytyväisenä hän tämän minulle kertoi ja iloitsi, että mies nyt pääsisi painajaisestaan.
Kun siitä juuri puhelimme, tuli rouva Hainari keittiöstä sisään. Hän puuttui puheeseemme ja sanoi, että se häntä niin ihmetytti, hän oli aivan toista odottanut. Kun mies sai nuo rahat, joilla hän pääsisi vapaaksi raskaasta, painavasta velastaan, ei hän tullut iloiseksi. Hän ei edes kiittänyt. Kasvot pysyivät yhtä jäykkinä, alakuloisina, ilmeettöminä. Oli niinkuin ei tuo tapaus olisi tehnyt häneen juuri mitään vaikutusta. Miksi ei hän tullut iloiseksi, miksi ei hän kiittänyt?
Silloin mainitsi Hainari seuraavat kauniit säkeet Vänrikki Stoolin tarinoista:
Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena, kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.
Samassa näin, että toiset metsämiehet olivat hevosineen tulleet torille. Sanoin jäähyväiset ja kiirehdin matkaan. Minulla oli sija varattu Turun rattaille, joissa entisestään oli kaksi miestä. Läksimme aika kyytiä ajamaan maallepäin.
Mutta minulla oli äsken näkemäni ja kuulemani tapaus elävästi mielessä. Minua viehätti Hainarin kaunis tapa sitä arvostella. Rupesin sitä sen vuoksi toisille kertomaan. Mutta kun olin päässyt kertomuksessani niin pitkälle, että mies ei tullut iloiseksi eikä kiittänyt, sanoi toinen herroista: "våra tuppar ä' sådana förbannade lorfvar" (meidän talonpoikaiskollot ovat niitä vietävän lurjuksia).
Juttuani en kertonutkaan sen pitemmälle. Mutta olen usein pitkin elämääni tätä tapausta muistellut. Niin eri lailla saattaa samaa tapausta arvostella. Riippuu niin suuresti siitä, millä mielellä tapahtumia katselee, ja minkälainen se sielu on, jonka mielikuvien sarjaan uusi liittyy.
Hainarin luonteessa ja koko olemuksessa oli ihanteellinen perusleima. Se näyttäytyi muun muassa siinä, että hänellä oli harvinainen vaikutus ympäristöönsä, kaikkiin, joiden kanssa hän seurusteli. Hänen oman mielensähän aina täyttivät aatteelliset harrastukset. Ja joutuipa kuka tahansa hänen seuraansa, alkoi se kertoa ja puhua yleisistä asioista. Ken kertoi jotain historiallisia muistoja, ken kansatieteellisiä huomioita, ken kielellisiä omituisuuksia, ken puhui kouluista, ken kirjastoista. Jokainen näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan, tuoden esille sen vähäisenkin yleisharrastuksen, mikä hänessä sattui olemaan. Liekö se ollut Hainarin perustukseltaan ihanteellinen olemus, joka houkutteli jokaista näyttäytymään paraimmalta puoleltaan?
* * * * *
Nuorempana miehenä Hainari oli innokas metsästäjä. Saaliinsaanti ei kuitenkaan ollut pääseikkana, vaan liikkuminen luonnossa. Välistä kävimme yhdessä ampumassa teeriä kuvilta. Muistelen vieläkin erästä retkeä. Pakkanen, talvinen luonto oli ihanimmillaan, hiihtelimme metsiä, mäkiä, järven jäitä. Kukin istuimme kopissamme odottaen teerien tuloa. Tenhoava äänettömyys täytti luonnon, sievät urpiaiset näpertelivät lepännorkkoja aivan edessäni, pikku nakertaja juoksi pelotta saappaani yli. Äkkiä kuuluu siukuva lento, teeriparvi istahtaa puuhun, laukaus rikkoo äänettömyyden, lumi tupruaa ympärillä, ja raskaana putoaa lintu maahan. Seuraavana päivänä oli niin pakkanen, ettemme voineet kojussa istua, hiihtämässä kävimme kuitenkin. Kauvan seisoimme sulan kosken reunalla ja katselimme koskenkarojen puuhia, jotka 30 asteen pakkasesta huolimatta ahkeraan sukeltelivat.
Hainari innostui ahkeraksi karhujen ampujaksi. Kaikkiaan oli hän mukana ampumassa kahdeksaatoista karhua. Hänellä oli tapana tuumailla, kuinka tuhoisa peto karhu oli, ja kuinka sen kaatamille oli ihmiskunnalle hyödyksi. Karhuja tietysti ei ollut asutuilla lähiseuduilla. Niitä pyydystäissä oli tehtävä pitkiä retkiä, enimmäkseen rajapitäjiin, joskus rajankin taakse Aunuksen puolelle.
Näillä retkillä tuli Hainari läheiseen suhteeseen rajapitäjien kansan kanssa. Ensinnä katseli hän niitä kansatieteilijän uteliailla silmillä, sitten oman kansan jäseninä, jotka olivat paljon kovaa kokeneet, joita oli suuresti laiminlyöty ja joille tämä laiminlyönti oli hyvitettävä.
Näin avautui hänelle rikas maailma, joka tuotti hänelle paljon huvia ja paljon iloa, paljon mielenkiintoa. Ja hänen rinnassaan syttyi voimakas rakkaus Karjalan kansaan, etenkin rajapitäjien, joka rakkaus vähitellen saattoi hänet tarmokkaaseen toimintaan sen hyväksi.
Kerron yhdestä tällaisesta retkestä, joka erittäin voimakkaasti vaikutti häneen ja joka tietääkseni ensi kerran ohjasi hänet suoranaiseen toimeen Karjalan kansan hyväksi.
Teimme metsästysretken Suojärvelle ja Korpiselkään. Ammuimme yhteensä viisi karhua. Retkemme teimme uudelta vuodelta päästyä v. 1886. Se ei ollut pelkkä tavallinen metsästysretki. Puen sen elämäni rakkaimpien, kauneimpien muistojen joukkoon. Kulimme suuria saloja ja ihailimme kaunista talvista luontoa, raskaita lumitaakkoja kantavia kuusipylväistöjä, mahtavia honkia ja lumiseinämiksi muodostuneita rikeikköjä. Oikoteillä kulki tie välistä nuoren metsän läpi. Lumi oli painanut puut luokille. Oli aivan kuin lumitunnelin kautta olisimme kulkeneet. Mutta tunnelin, jonka katossa tuhannet kiteet kirkkaina kimaltelivat.
Ja kun karhun olimme kaataneet, hiihdimme kilvan kiertäjiemme kanssa halki salon, poikki aukeitten majataloomme, ja kuumana ja terveenä virtasi veri suonissamme.
Samalla oli retkemme kuin kansatieteellinen tutkimusmatka. Majailimme monessa vanhassa, suuressa savupirtissä, jotka nyt ovat vanhuuttaan kaatuneet. Ne olivat täynnä merkillisyyksiä. Pylväät, räystäät, ikkunapielet kauniisti leikatut, uuni suuri ja komea, sintsoi tuvan vieressä ja sen toisella puolella väljä sarai. Me kyselimme ja katselimme joka kohtaa, ja iloitsimme kaikesta, mitä opimme.
Huomiomme kiinnitimme myös kansan kieleen. Jokaisen hauskan sanan, jokaisen mukavan lauseparren koetimme panna mieleemme. Kyytimiehemme Bloigu oli erittäin sukkela sanasutkauksien antaja, mutta runsaalla mitalla sai hän takasinkin.
Ihmisten kanssa puhelimme, tiedustelimme heidän elämäänsä, olojansa, ystäviksi tulimme. Onpa moni tällä retkellä solmittu tuttavuus ja ystävyys kestänyt kautta elämän iän.
Lisäksi olimme nuoria, iloitsimme kaikesta, laskimme leikkiä.
Mutta en tästä matkastamme aio laajemmalti kertoa, niin hauskaa kuin sitä onkin muistella. Rajoitun kertomaan yhden yhtymän ja sen seuraukset.
Retkellämme jouduimme Korpiselän Tolvajärvelle Ignoi Vornasen taloon. Hänen suuressa, mahtavan komeassa savupirtissään vietimme yötä.
Ignoi Vornanen oli suuri metsästäjä. Hän oli varsinaisesti ilvesten pyytäjä, mutta sitä paitse oli hän kaatanut monta karhua ja sutta. Koko Suomenniemi oli hänen metsästysmaanaan, poikineen ja tovereineen oli hän hiihtäen käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa paitse muistaakseni kolmessa. Hän oli kookas, komea, ryhdikäs mies, tukka ja parta pitkä ja harmaa. Hän kertoi meille pitkin iltaa metsästysretkistään, seikkailuistaan, paraimmista hiihtoennätyksistään. Voittehan arvata, kuinka viehätyimme ja ihastuimme.
Muun muassa sattui Ignoi sitten puhelemaan osallisuudestaan lastensyöjien susien metsästykseen, joista Suomen valtio aikoinaan maksoi niin runsaat tapporahat.
Niinkuin ehkä muistetaan, sattui alkupuolella 11880-lukua, että Etelä-Hämeessä ja Satakunnassa sudet alkoivat ahdistella ihmisiä, söivät kymmenkunnan lasta. Varmaan ne olivat samoja susia, jotka kerran olivat ihmisen lihan makuun päässeet. Sanomalehdet nostivat siitä suuren huudon, kuinka suureksi häpeäksi semmoinen oli meidän maallemme. Silloin ryhdyttiin virallista tietä susia hävittämään. Valtio lupasi runsaat ylimääräiset tapporahat petojen kaatamisesta. Palkattiin paraimpia metsämiehiä metsästystä johtamaan, Venäjältä hankittiin taitavia sudenpyytäjiä, lukashia, ajamaan susia takaa, ja kaartilaisia lähetettiin ajomiehiksi. Ignoi Vornanenkin lähti liikkeelle kahden poikansa kanssa. Koirineen he hiihtäen kulkivat halki Suomen. Etenkin Pyhämaan pitäjästä Satakunnasta he ampuivat melkoisen määrän ilveksiä.
Kun he metsästysretket päätettyään anoivat valtion lupaamaa palkkiota, joka teki 2,000 markkaa, mikä heidän oloissa oli suuri summa, saivat he ensin odottaa kauvan aikaa, ja viimein vallesmannin kautta senaatista tulleen ruotsinkielisen asiakirjan. Kuukauden päivät sitä käänneltyään kävivät he viimein vallesmannin luona tietämässä, mitä tämä protokolla merkitsee ja niistä rahat saadaan. Senaatin päätelmässä sanottiin, että tapporahat, 2,000 markkaa kyllä olivat saatavissa, mutta sitä ennen oli määräajan kuluessa hankittava lisätodistusta, lautamiehiä oli kuulusteltava Pyhämaan käräjillä. "Määräaika oli jo kulunut. Ja näillä papereilla ei enää tee mitään", oli vallesmanni sanonut. "Semmoiseen vahinkoon olivat nyt joutuneet. Mitä he tiesivät ruotsinkielisistä 'rotokollista', ja miten he Korpiselästä voivat asiansa ajaa määräajalla."
Nämä paperit haki Ignoi esille ja näytti niitä meille. Tämä kertomus teki meihin ja etenkin Hainariin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Tällaisiin vaikeuksiin joutuivat omatta syyttään. Muodollisuuksista pannaan riippumaan tärkeät asiat. Raja-Karjalan kansaa oli kohotettava itsetietoon ja sivistykseen. Tällä tavalla sitä ei tehdä:
Niin kovasti Vornasen kertomus koski Hainariin, että hän päätti koettaa tehdä jotain asian selvittämiseksi. Ignoi Vornanen uskoi paperinsa Hainarille, ja toimme ne mukanamme Sortavalaan.
Karjalassa oli ryhdyttävä monenlaisiin edistyspuuhiin, oli perustettava kouluja, rakennettava maanteitä, kohotettava elinkeinoja. Valtion puolesta oli näihin toimiin ryhdyttävä. Kuinka kansa saattaisi valtioon luottaa, jollei se selviä lupauksiaan pitäisi, niin tuumaili Hainari. Tietysti valtio vieläkin maksaisi tapporahat. Ei suinkaan se jättäisi lupaustaan täyttämättä sen vuoksi, että yksinkertaiset, korven helmassa asuvat talonpojat eivät olleet osanneet kaikkia muodollisuuksia täyttää.
Mutta asia ei käynyt niin helposti kun Hainari luuli.
Kun hän ensi kerran tämän jälkeen matkusti Helsinkiin, vei hän Vornasien paperit mukaansa. Helsingissä antoi hän ne eräälle entiselle laulutoverilleen ja pyysi häntä anomaan senaatista, että Vornaset saisivat saatavansa. Tämä hänen toverinsa oli jo silloin Helsingin tunnetuimpia asianajajia. Nyt hän on erittäin huomatussa asemassa oleva, yleisesti tunnettu henkilö. Valoisasti luotti Hainari häneen ja arveli, että asia oli selvä, kohta tulisivat rahat.
Mutta ei kuulu mitään, Hainari kirjoittaa kirjeitä, ei tule sen selvempää. Kun ainakin puoli vuotta on kulunut, ehkä vuosikin, en enää muista niin tarkkaan, käy Hainari Helsingissä ja entistä toveriaan tapaamassa. Mutta tämä antaa paperit takaisin. Hän ei ole asian hyväksi voinut tehdä mitään. Kun kerran määräaika oli laiminlyöty, niin asia oli menetetty, ei sille enää voinut mitään. Hän oli juristi, lain muotojen mies.