Part 1

O. A. HAINARI

Muistelmia

Kirj.

O. RELANDER

Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1917.

Katsellessani O.A. Hainarin elämää tuntuu minusta siltä, että harvoin ihmisen kehityksessä, mielipiteiden muodostumisessa ja harrastusten heräämisessä ja kasvamisessa saattaa huomata niin suuren selvyyden ja johdonmukaisuuden. Minusta tuntuu siltä kuin alku- ja lisävaikuttimet näihin olisivat päivän selvänä edessäni. Hänen tekonsa ja mielipiteensä eivät johtuneet satunnaisista vaikutelmista, ne perustuivat kauvas taaksepäin, olivat johdonmukainen tulos monista elämän varrella sattuneista sisäisistä ja ulkonaisista seikoista. O.A. Hainari olikin sen vuoksi harvinaisen ehyt luonne. Hän oli karakteeri, luonne, sanan kauneimmassa merkityksessä.

Kerron tähän vaan yhden esimerkin. Kansallisen innostuksen valtaamana hän monien muiden kanssa muutti Forsström nimensä suomalaiseksi. Oli aivan luonnollista, että hänen piti ottaa Hainari nimekseen. Rakkaus tuohon Hainari-nimeen ulottui hänen koulupoika-ajoilleen. Hänen äitinsä isä oli Hainarin vänrikki K. Polviander, yksi Runebergin "Vänrikki Stooleja", Hainarin nuoruudenihailun esine. Mikäpä nimi oli luonnollisempi kuin Hainari, johon liittyi tuhannet voimakkaat tunteet siltä ajalta, jolloin tunteet olivat lämpimimmillään, ja johon nimeen hänellä oli täysi oikeus.

Toiselta puolen elämän tapahtumat tekivät Hainariin hyvin syvän ja tavallisesti pysyväisen vaikutuksen. Vuosien kuluessa sattui monesti, että joku tapaus, joku kirja, milloin mikin teki häneen ja meihin muihin syvän vaikutuksen. Sen sattuessa saattoi monikin puhua siitä paljon, valitella, keskustella, mutta Hainarin se johti tositoimeen.

Vielä mainitsen yhden läpikäyvän piirteen Hainarin luonteesta, ennenkuin yksityiskohtaisemmin alan hänestä kertoa. Hän aina ihaili jotakuta tai joitakuita. Ainakin niin kauvan kuin minä hänet tunsin. Jos voisin palauttaa mieleen eri ajoilta nämä hänen ihailunsa esineet, niin varmaan jo saisi elävän kuvan hänen harrastuksistaan ja elämästään.

* * * * *

Hainarin isä oli postimestari G.A. Forsström ja äiti Augusta Polviander. Isä oli vakava mies, oli aikaisin liittynyt herännäisyysliikkeeseen ja solminnut tuttavuuden ja ystävyyden liittoja useiden herännäisyyden johtomiesten kanssa, joista liitoista toiset pysyivät lujina aina vanhuuden päiville saakka. Kun postimestari Forsström v. 1896 vietti kultahäitänsä kävi muun muassa arkkiaatteri Hjelt häntä tervehtimässä ja puhui hänelle kauniita sanoja muistellen yhteisiä harrastuksia pitkän elämän varrelta.

Hainari kunnioitti ja rakasti syvästi isäänsä. Isän vanhoilla päivillä oli Hainarin tehtävä melkoisia taloudellisia uhrauksia isänsä vuoksi. Hän sattui olemaan minun luonani vähää ennenkuin hänen oli Tampereelle matkustettava niissä asioissa. Hän puhui silloin pitkään isästään, kuvasi hänen vakavaa, ankaran totista luonnettaan, muisteli monia tapahtumia lapsuutensa ajoilta. Lopputuloksena hän lausui hyvin sopusuhtainen, lämmin, rauhallinen hymyily kasvoissa ja sointu äänessä, jotka vieläkin ilokseni muistan, että sen uhrauksen, joka hänen nyt oli tehtävä, sen hän teki hyvin mielellään. Hauska oli isän luo mennä, hauskaa selvittää hänen asiansa.

Monesti kertoi Hainari isästään erästä juttua, joka hänen mielestään ilmaisi ytimen isän luonteessa ja maailmankatsomuksessa. Hän oli jollain tavalla joutunut johonkin selkkaukseen; en enää muista, mikä se oli. Hänelle oli mielestään tapahtunut siinä vääryys. Hänen oli asianomaiseen paikkaan lähetettävä valitus ja selvitys. Tämän kirjoituksensa hän vasten muitten neuvoa itsepäisesti alkoi sanoilla: "land skall med lag byggas" (maa on lailla rakennettava).

Isä omasta puolestaan lienee pitänyt poikaansa suuressa kunniassa. Kuulin äskettäin mukavan tarinan, joka sitä osoittanee, enkä malta olla sitä kertomatta. Monta vuotta sitten oleskeli muuan itäsuomalainen lakimies Karlsbadissa terveysvettä juomassa. Täällä hän tutustui kahteen tamperelaiseen kauppiaaseen. Saadakseen keskustelun aihetta he koettivat muistella yhteisiä tuttaviaan. Hainari oli joku vuosi sitä ennen muuttanut Sortavalaan. Se antoi aihetta meidän lakimiehelle sanoa: Teillähän on siellä postimestarina Forsström, se taitaa olla kelpo mies.

"Kyllähän se on ollut hyvin kelpo mies, mutta nyt se mies parka on mennyt pilalle, ei siitä ole enää mihinkään."

"No, mikä nyt on tullut?"

"Se on antanut sen Oskar poikansa narrata itseään."

"Miten niin?"

"No! Se on tehnyt siitä fennomaanin. Meidän kelpo, hyvä postimestarimme on nyt aivan hukkaan mennyttä."

Hainarin äiti oli Augusta Polviander. Varmaan se, mikä Oskar Hainarin luonteessa oli valoisaa, tuo läpi elämän ulottuva optimistinen peruspiirre, oli äidin perintöä. Herttainen, lämminsydäminen, tasainen äiti olikin aina poikansa suuren, lämpimän rakkauden esineenä.

Äidin isä oli vänrikki Kaarlo Polviander. Hän oli ottanut osaa Suomen sotaan, oli ollut porilaisten lipunkantajana. Mellinin novellissa "Paavo Nissinen" häntä kuvataan. Hän eli sodan jälkeen pitkät vuodet Kurussa Hainarin virkatalossa ollen vanhoilla päivilläänkin erittäin ahkera pyssymies. Runeberg asuessaan Ruovedellä Ritoniemen kartanossa kävi usein hänen kanssaan metsästämässä. Hän oli siis yksi Runebergin vänrikki Stooleja.

Postimestari Forsströmin perheen oli tapana viettää kesänsä Kurussa, aikaisemmin Hainarissa, myöhemmin läheisessä Tienarissa. Monet tarinat Oskar sai täällä kuulla, tosin enimmäkseen välillisesti, Suomen sodasta. Ja luulenpa tämän suhteen ja siitä johtuvan suoranaisen vaikutuksen laskeneen perustuksen hänen historiallisille harrastuksilleen sekä hänen isänmaalliselle mielelleen.

Pitkin ikää tämä suhde oli Hainarille ilon aiheena. Loppupuolella 80-lukua oleskeli hän kahtena kesänä Tukholmassa kokoamassa aineksia väitöskirjaansa Ruotsin valtionarkistosta. Siellä oli hän monasti puheissa erään hyvin ylimysmielisen, sukututkimukseen hyvin perehtyneen herran kanssa. Valtionarkistossa oli käynyt paljon muitakin historian tutkijoita Suomesta ja monet näistä olivat hyvin huolellisesti ja tekisi mieleni sanoa melkein vasten parempaa tietoaan selittäneet, kuinka hienoa sukua he olivat ja kuinka sinistä ruotsalaista verta heidän suonissaan virtasi. Tämä herra kyseli myös Hainarin sukua ja alkuperää.

"Minä ja minun vaimoni me olemme puhtaita suomalaisia, täysiä tsuudeja."

"Mutta eikö teidän suvussanne ole ketään tunnetuita henkilöitä?"

"Ei—muuta kuin - minun isoisäni oli Vänrikki Stool."

"No, mutta - sehän on jotain!" ja kunnioitus ja ihastus valaisivat hienon herran kasvot.

Jo nuorena ylioppilaana Oskar Forsström välistä tuumaili muuttaa nimensä suomalaiseksi. Silloin ajatteli hän Polvianderien alkuperäistä nimeä Köylypolvi. Kun hän paljoa myöhemmin toteutti tämän nuoruuden aikeen, ei hänestä tullut Köylypolvi, vaan vänrikki Polvianderin kotitalon mukaan Hainari.

* * * * *

Oskar Adolf Hainari syntyi 7 p:nä maaliskuuta 1856, Tohmajärvellä, missä hänen isänsä oli postimestarina. Sieltä muutti isä Heinolaan, jossa Oskar alkoi koulunkäyntinsä. En tunne tältä varhaisemmalta lapsuudenajalta syvempiä vaikutelmia, jotka liittyisivät näihin paikkoihin. Tampereelle perhe muutti v. 1867, Oskarin ollessa 11 vuotias. Siellä hän ensinnä kävi yläalkeiskoulua, jonka rehtorina oli A.F. Rosendal, jota Hainari muisteli syvästi kunnioittaen.

Rosendalin muistolle hän nuorena ylioppilaana piti luullakseni ensimäisen julkisen puheensa. Se oli juhlatilaisuudessa, jota vietettiin sen johdosta, että Kyttälä oli tohtori Idmanilta ostettu Tampereen kaupungille. Tässä juhlassa vallitsi tamperelais-isänmaallinen mieliala ja muisteltiin niitä henkilöitä, joilla oli ansioita paikkakunnan edistykseen nähden. Niitä oli rehtori Rosendal, ja se sai Hainarin puhetta pitämään. Kaikinpuolin hyvän puheensa hän lopetti sanoilla: "eläköön rehtori Rosendal!" - "Taikka hänen muistonsa", lisäsi joku hyväntahtoinen, vanhempi herra, sillä rehtori Rosendal oli jo muutamia vuosia sitten kuollut. - Ja sen jälkeen tietysti kaikki läsnäolevat huusivat eläköön.

Ylemmät luokat Hainari kävi Hämeenlinnan kimnaasissa eli lukiossa, josta hän myös tuli ylioppilaaksi. Sikäläisistä opettajistaan hän mieluimmin muisteli tohtori Lindstedtiä, hänen opetustaan aineenkirjoituksessa sekä hänen originellia olemustaan.

Hämeenlinnassa ollessaan luullakseni Hainarissa heräsi voimakkaana rakkaus historiaan, johon hänellä nähtävästi oli luontaiset taipumukset, joita tuki hänen hyvä historiallinen muistinsa. Niinpä vuosilukujenpa nimien muistaminen eivät hänelle tuottaneet mitään vaikeutta. Yrjö-Koskisen Suomen kansan historian hän luki moneen kertaan, ja sen rinnalla, mitä käsiinsä sai, Held-Corvinin historiaa, Schlosserin historiaa y.m. Sivistyshistoriaa hän aikaisin ihaili.

Niihin aikoihin jo hänen silmänsä myös aukenivat näkemään Kalevalan kauneutta. Vahvistaakseen suomenkielen taitoaan - kodissa näet puhuttiin ruotsia ja hän kävi ruotsalaista koulua - hän oppi melkein koko Kalevalan ulkoa.

* * * * *

Ylioppilaaksi tuli Hainari v. 1876. Hänen ylioppilasaikansa ei ollut pitkä, mutta se oli rikas ja iloinen, täynnä hyviä harrastuksia ja syviä vaikutelmia, joiden seuraukset ulottuivat kautta elämän.

Hänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös luki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt muistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa käsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa Suomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät, ja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä suuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat hänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia. Hegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen. Myöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.

Julius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän tarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja kirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen nimimerkkiä "Virta". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan "Europan alkuasukkaat", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen kirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti palasi Turkin sodasta, oli Hainari Suonien Kuvalehden puolesta sitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta ylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä.

Laajempia tutkimuksia suomenkielen alalla hän ei harjoittanut. Luki "Murteiskirjaa", "Suomenkielen rakennusta" j.n.e. Kalevala se etusijassa yhä vieläkin viehätti. Kalevalan lukeminen jo näihin aikoihin lienee ohjannut häntä lukemaan Snorre Sturlasonin Eddaa. Siitä tuli sitten sellainen kirja, jota hän luki usein, yhä uudestaan pitkin ikäänsä. Etenkin myöhemmin, kun hän antautui ahkeraksi kirjalijaksi, luki hän usein Eddaa oman tyylinsä kehittämiseksi. Hän ihaili Eddan lyhyitä, selviä lauseita, liikojen sivulauseiden välttämistä ja sattuvaa lausumatapaa, ja koetti kehittää omaa kirjoitustapaansa samanlaiseksi. Katseltakoon esimerkiksi hänen historian oppikirjainsa lukukappaleita ja myös keskiajan historiaa, niin luulen, että niiden lausuntatavassa helposti huomataan Eddan vaikutusta.

Ylioppilasaikana kansallinen mieliala hänessä sai paljon virikettä historiallisista ja kielellisistä opinnoista, samoin kuin seurustelusta toverien ja opettajien kanssa. Ylioppilaana hän jo tutustui Agaton Meurmaniin, vierailipa joskus Liuksialassakin. Meurmania hän sitten ihaili ja kunnioitti pitkin koko ikäänsä.

Ylioppilasvuosina heräsi hänessä uusi harrastus, joka antoi uuden suunnan hänen elämälleen moniksi vuosiksi. Hän innostui voimisteluun. Itse hän sen ajan käsitteiden mukaan oli hyvä voimistelija. Hänellä oli vahvat ruumiin voimat, lujat lihakset, ja ne säilyivät lujina melkein koko iän. Aina hän hakkasi mielellään halkoja, raivasi metsää ja oli väsymätön soutaja. Hänellä olikin tapana sanoa, että jos hänen jostain syystä täytyisi lähteä Suomesta pois, hän elättäisi itseään soutamalla ihmisiä New Yorkin ja Brooklynin välillä.

Tämä voimisteluharrastus sai hänet antautumaan voimistelunopettajaksi. Hankkiakseen itselleen ansiota tuli hän lehtori Göösin sijaiseksi Jyväskylän seminaariin syksyllä 1878. Uno Cygnaeuksen kehoituksesta hän vuosina 1879-1880, jo ennenkuin oli saanut kandidaattitutkinnon suoritetuksi, kävi anatomia-salilla suorittamassa anatomian ja fysiologian harjoituksia ja suoritti ne tutkinnot, jotka siihen aikaan vaadittiin voimistelunopettajalta. Lukuvuoden 1880-1881 oli hän toiseen kertaan Jyväskylässä lehtori Göösin sijaisena.

Hainari antautui aina kokonaan siihen, mitä hän milloinkin teki, niin nytkin. Anatomian, fysiologian ja terveysopin tutkiminen täyttivät kokonaan hänen mielensä. Niistä hän puhui ja niitä hän ajatteli. Siitä johtui, että hänelle jo koulupoikana annettu liikanimi "tohtori" sai uutta virikettä, jonka nimen suomalaista muotoa käytettiin ruotsalaisessakin puheessa. Sitä liikanimeä hän sitten kantoi toverien kesken, kunnes hän myöhemmin sai saman nimen varsinaiseksi arvonimekseen. Menipä se nimi perintönä hänen monille nuoremmille veljilleenkin, sitä myöten kun niitä yliopistoon tuli, kaikki ne olivat "tohtoria". Niihin verrattuna oli vanhin veli "alkuperäinen tohtori".

Paljon iloa ja valoa Hainarin ylioppilasaikaan, jota jo taloudelliset huolet raskauttivat, tuotti se, että hän, samoinkuin hänen nuoremmat veljensä, oli hyvä laulaja. Se vei hänet yhteen useiden muiden hyvien laulajain kanssa. Hän oli mukana laulamassa monissa juhlatilaisuuksissa; suomalaisessa oopperassa, konserteissa, keisariperheen vieraillessa. Suomessa. Sittemmin niin kuuluisan M.M.-laulukunnan perustamiseen otti hän osaa ollen jäsenenä jo sen edeltäjässä P.C:ssä (Petersburgska conserten). Mutta koska toisella taholla näiden laulukuntain historiasta on tarpeeksi puhuttu, en huoli siitä sen enempää kertoa.

Yhden hauskan muiston kuitenkin mainitsen. Pietarin konsertista ei tullut mitään. Sitä näet siihen aikaan pidettiin hyvin vaarallisena ja sopimattomana yrityksenä. Sen sijaan tehtiin joitakuita laulumatkoja maaseutukaupunkeihin. Ne matkat olivat hyvin hauskoja ja eräästä matkasta, jolloin muun muassa käytiin Kotkassa, Hainari kirjoitti hauskan kuusimittaisen runon, jolle annettiin vanha nimi Anabasis. Se on paljoa myöhemmin painettu M.M.-laulukunnan toimesta. - M.M:n johtajien O. Mechelinin ja G. Sohlströmin kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Elämä vei heidät eri tahoille. Mutta kun joskus myöhemmin yhteen sattuivat, iloitsivat he nuoruutensa yhteisistä muistoista.

Pitkin ikäänsä Hainari rakasti musiikkia ja lauloi mielellään mukana. Vasta kun hän loppuiällään joutui politisen elämän pyörteeseen, jäivät lauluharrastukset unohduksiin. Todellisen ylioppilaslaulajan tavoin oli hän taipuvainen, muiden muka korkeamman musikaalisen sivistyksen omaavien harmiksi, asettamaan mieskvartettilaulun korkeimmalle kaikkeen muuhun musiikkiin verrattuna.

* * * * *

Lyhyt mutta vaikutelmarikas ylioppilasaika päättyi pian. Niinkuin jo mainittiin oli Hainari ensin Jyväskylän seminaarissa virkaatekevänä lehtorina. Sieltä hän siirtyi Sortavalan vastaperustettuun seminaariin vakinaiseksi voimistelun ja, niinkuin silloin sanottiin, anatomian ja fysiologian lehtoriksi, sen viran ensimäiseksi hoitajaksi. Sortavalasta käsin hän vielä kävi suorittamassa kandidaattitutkinnon.

Nyt alkoi Hainarin elämässä uusi ajanjakso, alkoi työn ja toiminnan aika, tuli paljon uusia vaikutelmia, avautui uusia näköaloja.

Varmaankin se oli rakkaus Kalevalaan, joka oli ohjannut Hainarin Itä-Suomeen. Kohta Sortavalaan tultuaan alkoi hän tarkastella kansaa ja sen elämää, tiedustella runonlaulajia, katsella ja kysellä kansatieteellisiä oloja.

Ensimäinen runonlaulaja, jonka tuttavuuteen hän tietääkseni tuli, oli Ontrei Vanninen eli, niinkuin häntä isänsä nimen mukaan kutsuttiin Borissa, Sortavalan pitäjän Rautalahden kylästä.

Borissa, joka oli vanhaa tietäjä- ja laulajasukua, oli lempeäluonteinen, sopusointuinen vanhus. Hänessä yhtyivät uusi ja vanha aika, mutta ilman ristiriitaisuutta. Uudenajan tohtorien keinot ja konstit ovat varmaankin paljoa paremmat, mutta: "myö tuhmu rahvas" koitimme ennen tulla omillamme toimeen, ja hyvät olivat meidänkin keinomme. Loitsuja ja lukuja sanoi hän käyttävänsä enimmäkseen vaan heinäaikaan, jolloin ei joudeta kaupungin tohtoreissa käymään.

Oli ihana kesäkuun ilta ja yö vuonna 1882, jonka Hainarin ja kolmen muun nuoren miehen kanssa vietimme Borissan kotona. Se käynti on minun muistossani säilynyt runollisen kauniina. Ukko lauloi meille monet laulut Väinämöisestä, Ilmollisesta ja Joukahaisesta, lauloi Kaukomielestä ja Kullervosta. Me innostuimme ja lämpenimme ja jouduimme salaperäisen tenhon valtaan, jota varmaan osaltaan lisäsi kesäyön puolihämärä. Ukko oli laulanut laulujaan ja kertonut isästään ja muista entisen ajan suurista laulajista ja tietäjistä, jotka tietysti olivat toista kuin nykyajan. Sitten hän valitti, etteivät hänen lapsensa olleet huolineet esi-isäin perinnöstä, eivät olleet oppineet laulamaan ja loitsuja lukemaan. "Ainoastaan tämän pikku Outi rakastaa lauluja." Ja sitten hän otti pikku Outin, poikansa 8-vuotisen tyttären, syliinsä ja lauloi hänelle sievää lapsenvirttä.

Keskiyön jälkeen läksimme ajamaan eteenpäin Impilahdelle päin. Moneen kertaan pysäytimme hevoset, kuuntelimme laulurastaan laulua ja katselimme yökehrääjän lentoa. Nousimme rattailta, astuimme hiljalleen eteenpäin ja muistelimme Aleksis Kiveä.

Nämä tämäntapaiset yhtymät herättivät niin voimakkaan vastakaiun, synnyttivät niin syviä tunteita Hainarin mielessä, että ne soivat ja värähtelivät hänessä koko elämäniän.

Jo ensi aikoina Sortavalassa ollessa Hainarissa myös heräsi ajatus ruveta kokoamaan kansatieteellisiä esineitä. Se harrastus ei ollut hänelle aivan outo entisestäänkään. Ylioppilaana ollessaan oli hän jo ottanut osaa ylioppilaiden kansatieteellisen museon luomiseen. Kansatieteellisiä esineitä oli siihen aikaan Sortavalan seuduilla runsaasti saatavissa, jos lie osittain vieläkin. Aluksi Hainari niitä kokosi omaan huoneeseensa, sen nurkat täyteen. Eikä tietysti ensiksi ollut selvillä, mitä niillä aiottiin tehdä.

Vuonna 1882 Hainari silloisen maisteri Julius Berghin, sittemmin tohtori J.A. Lylyn, kanssa yhteisesti haki Suomen Muinaismuistoyhdistykseltä apurahaa tutkimusmatkaa varten Venäjän-Karjalaan Aunuksen lääniin, jonka matkarahan he saivatkin. Heidän seuraansa liittyivät omalla kustannuksellaan vielä maisteri Hj. Basilier ja näiden muistelmien kirjoittaja. Viidenneksi otettiin mukaan piirustajaksi ja venäjänkielen taitajaksi silloinen seminaarinoppilas J. Väänänen.

Hainari oli tosin sinä keväänä mennyt kihloihin, ja varmaan olisi hänen tehnyt mieli jäädä kotiin, mutta kun matka oli kerran niin suunniteltu, matkaraha haettu ja saatu, niin lähdettiin kuitenkin.

Matkustimme maitse hevosella Impilahden ja Salmin pitäjien halki Venäjän rajalle. Rajan yli menimme Virdilässä. Sieltä kulimme Kontuun, Viteleeseen, Isoon Mäkeen, Vieljärvelle, Tulemajärvelle, Hyrssylään, Sodjärvelle, Lahteen. Täällä jakaannuimme eri seurueisiin. Lyly ja Väänänen kulkivat Petroskoille ja sieltä Pietariin, Basilier kaaressa takaisin Kontuun ja Salmiin. Hainari ja minä jatkoimme pohjoiseen päin: Säämjärvelle, Lindärvelle, Porarvelle, Kuudamlahteen ja Mekriin Ilomantsissa. Sieltä Liusvaaran ja Kuolismaan kautta Möhkölle ja sieltä kotiin.

En voi tässä ruveta tätä matkaa yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Meillä osanottajilla se on säilynyt erittäin hauskassa ja rakkaassa muistossa. Paljon sillä matkalla näimme ja opimme, monenlaisia seikkailuja koimme, vaivaa näimme. Mutta olimme nuoria ja terveitä ja reippaita. Vaivat eivät meitä rasittaneet, huviksemme ne kestimme.

Matkan päätarkoitus oli muinaistutkimus. Varsinaisia muinaismuistoja emme löytäneet, joitakuita kivilatomuksia kumminkin mittasimme. Kiviaseita sen sijaan kokosimme suuret määrät ja vähän muitakin muinaisesineitä, niin että meillä lopulta piti olla kolme miestä niitä kantamassa. Kaikenlaatuisia kansatieteellisiä oloja koetimme tarkastaa, oppia niitä tuntemaan ja kirjoittaa muistiin nimityksiä ja kuvauksia niistä. Historiallisia tarinoita entisistä sissiajoista ja muita merkitsimme kirjaan. Kaikkialla otimme talteen myös sukunimiä. Runolaulajia tiedustelimme ja kanteleensoittajia ja heitä laulatimme ja soitatimme, kun tapasimme. Yleensä koetimme oppia tuntemaan kansaa, sen kieltä, tapoja, katsantokantaa, uskonnollisia ja muita käsitteitä.

Tietysti ei kansa uskonut meidän selityksiämme, miksi matkustimme ja mitä varten kaikenlaista vanhaa romua kokosimme ja ostelimme, ja kaikkein tavallisimpia asioita kyselimme ja utelimme. Kansa käytti siellä vanhoja kiviaseita, "pyhälän talttoja", taikakaluina. Me koetimme paraimman mukaan selittää, ettei niillä taikakaluina ollut mitään merkitystä, vaan että ne olivat aivan arvottomia kivipalasia. Ja sen jälkeen me olimme valmiit maksamaan niistä heidän oloihin nähden aika kalliin hinnan ja näimme paljon vaivaa niitä hankkiaksemme. Luonnollista on, että he eivät uskoneet meitä. Miksikäs me niistä kalliin hinnan maksoimme, jos ne niin arvottomia olivat. Meidän antamaa todellista selitystä he eivät käsittäneet. Joku muita viisaampi arveli niitä hankittavan Helsingin tohtoreita varten.

Viteleen suuressa kylässä olimme joutua aika pulaan. Osa seurasta oli eräänä aamuna matkustanut Tuuloksen kylään. Siellä olivat he kaivaneet vanhoja hautakumpuja ja ottaneet niistä muutamia pääkalloja mukaansa. Illalla myöhään palasivat he Viteleeseen, jossa B. ja minä olimme viettäneet päivän kaikenlaisia kyselyjä ja muistiinpanoja tehden. Kun sitten yöllä 12:n tienoilla teetä joimme ja puhelimme päivän vaiheista, isäntä seurassamme, kertoivat he myös pääkalloista, ottivat ne esille konteistaan ja näyttivät niitä. Silloinkos talon isäntä pelästyi, hyppäsi ylös, risti silmiään eikä enää uskaltanut olla samassa huoneessa kuin me. Seuraavana aamuna läksimme eteenpäin kulkemaan, maksoimme taloon, ja kun emme siitä saaneet ketään saattajaa, läksimme etsimään. Tapasimme veneessä joen rannalla miehen. Hän saattoi meitä ruuhellaan seuraavaan kylään, josta saimme oppaita ja kantajia. Perästäpäin kuulimme kerrottavan, että koko kyläkunta oli joutunut suureen mielenliikutukseen meidän tekomme johdosta. Aamulla olivat kylän miehet jo kokoontuneet vangitakseen meidät ja viedäkseen meidät Aunuksen läänin kuvernöörin tuomittavaksi. Mutta kun olimme ennen sitä ehtineet vapaehtoisesti lähteä kylästä, jäi heidän aikeensa siihen.

Toisilla seuduilla elivät sissitarinat vielä niin voimakkaina, että meitä epäiltiin sisseiksi.

Muutenkin herätimme suurta huomiota. Kaikkea, mitä meillä oli, ihmeteltiin ja tarkastettiin. Monesti, kun aamulla heräsimme, oli tupa täynnä ihmisiä, siinä arvokkaita valkopartaisia miehiä. Äänettöminä he seisoivat ja odottivat meidän heräämistämme. Kaikki meidän vaatteemme, liikkeemme, tekomme joutuivat ihmettelyn ja arvostelun alaisiksi. Kun menimme uimaan, seurasi kylän väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset meitä katsomaan, meidän uidessa kulkivat kaikki vaatekappaleet kädestä käteen, ja kun sukelsimme, luulivat he meidän etsivän sieltä jotain malmia.

Joka kylässä tiedustelimme sukunimiä. Välistä saimme pelkkiä venäläisiä nimiä. Ja vasten kaikkia tiedustelujamme ei myönnetty muita suomalaisia nimiä heillä olevan, kunnes joku sattui esim. kysymään: mikä sen Rossin nimi on. Me silloin siihen tartuimme. Löytyiväthän ne suomalaisetkin nimet, mutta niitä vaan ei sopinut kirjaan panna.