Part 3

Hainari toi paperit mukanaan Sortavalaan. Mutta hänen mielensä ei saanut rauhaa. Näinkö rajapitäjien kansaa kasvatettiin kansallistuntoon? Asiaa ei heitetä sittenkään. Jolleivät asianajajat osaa sitä selvittää, niin minä rupean itse asianajajaksi, hän tuumi. Kun hän seuraavan kerran matkusti Helsinkiin, kävi hän monenkin senaattorin ja esittelijäsihteerin puheilla. Maanviljelyspäällikkönä oli silloin senaattori G. von Alfthan. Kun Hainari hänelle selitti asiansa, lyöden kaikki valttinsa pöytään, tulistui ja lämpeni senaattori. - "Jättäkää paperit senaattiin, minä lupaan, että Vornaset saavat tapporahansa".

Anomus jätettiin, ja pian tuli vastaus. Kunhan Vornaset vieläkin hankkivat Pyhämaan käräjiltä vaaditun lisätodistuksen, ovat tapporahat saatavissa.

Muistan kesäillan. Ignoin vanhin poika Petri oli Hainarin kanssa tullut minun kotiini. Hainari, minä ja muutamat muut varustimme Petrin matkarahoilla ja toimitimme hänet Pyhämaan käräjille. Parin viikon perästä palasi hän sieltä tyytyväisenä tuoden mukanaan vaaditun lisätodistuksen. Nyt saatiin tapporahat nostaa ilman vaikeuksia.

Tämä oli luullakseni Hainarin ensimäisiä suoranaisia toimenpiteitä Karjalan kansan hyväksi. Luulenpa, että tämä tapaus sai häntä ajattelemaan syvemmälti, se herätti myös halua toimia yhä eteenpäin.

Kun rahat tulivat Hainarille, toimitti hän ne perille. Samalla lähetti hän Vornasille kirjeen, jossa hän neuvoi heitä viisaasti käyttämään rahojaan. Tämän kirjeen hän omaksi ilokseen ja huvikseen kirjoitti Kiven tyyliin. Se on kuin seitsemästä Veljeksestä otettu. Panen tähän loppuosan siitä:

"Yhden ystävällisen neuvon tahdon teille antaa. Käyttäkää nyt, te veljekset, osanne yhteisesti talon velkojen maksamiseen ja asukaa kaikki yhdessä kotitaloanne. Eläen sovinnossa yhdessä, niinkuin veljesten tulee tehdä, voitte te yhdistetyillä voimilla tulla hyvin toimeen. Te voitte asua ja viljellä velatonta taloa. Työvoimia on teillä kylläksi. Omalla väellä voitte hyvin maatanne raataa. Talvella voitte taas ansaita rahaa petojen tappamisella. Mutta yksi veljeksistä jääköön aina kotiin talon asioita hoitamaan, sillä aikaa kun kaksi on hiihtomatkalla. Naidun sisarenne osuus maksakaa siis pois, mutta äitinne ja teidän veljestenne osuus jättäkää yhteiseen pesään. Jos niin teette, niin leipää ei teiltä koskaan tule puuttumaan. Jos taas hajoitatte omaisuutenne, niin se katoaa, ennenkuin voitte sitä aavistaakaan. Tämä on minun neuvoni."

Täten alkunsa saanut ystävyys Korpiselän Vornasien kanssa kesti kautta aikojen. Kun vanha Ignaattei kuoli ja vanha savutupa Tolvajärven rannalla, joka aikoinaan oli ollut niin komea, alkoi rappeutua ja Ignaattein pojat olivat kasvaneet aikamiehiksi ja perustaneet omia perheitä, oli veljesten hajaannuttava vanhasta kodista. Niihin aikoihin sattui avoimeksi eräs metsänvartijan paikka salolla. Hainari kehoitti Jyrki Vornasta, joka oli toinen veljeksistä, hakemaan sitä. Mutta ehtona oli omakätinen hakemus. Jyrki ei ollut kirjoitustaitoinen. Hainari ei kaukaa miettinyt, kutsui Jyrin Sortavalaan luokseen muutamaksi viikoksi ja opetti häntä kirjoittamaan.

Oman huoneensa luovutti Hainari hänelle harjoitteluhuoneeksi, varusti hänet runsaasti tupakalla, - kun oli itse kova tupakkamies, hän käsitti, että ilman tupakkaa kävisi elämä Jyrille kovin ikäväksi, — ja käski välillä hakkaamaan halkoja, kun kirjoitustyö alkaisi tuntua ikävältä. Jyrki piirteli rihvelitaululle piirtoja, niin että korvia vihloi, huone oli sakeana savua, jotta seiväs olisi seissyt, ja tuontuostakin hakkasi hän vihaisesti halkoja, sillä "kirjoittaminen pani niin harteita kivistämään", sanoi Jyrki.

Mutta tulos oli hyvä, Jyrki oppi kirjoittamaan, haki ja sai viran.

Metsästysretket rajapitäjiin ja kansatieteelliset keräilypuuhat olivat vähitellen tutustuttaneet Hainaria Karjalan kansaan, sen elämään, sen omituisuuksiin ja puutteisiin.

Aluksi me vaan ihailimme Karjalaa ja sen kansaa me näimme niin paljon kaunista, niin paljon ominaista, niin paljon runollista siinä. Hetken aikaa me ajattelimme kuinka sitä raatsisikaan sivistyksellä turmella, sillä tullessaan sivistys varmaan hävittäisi paljon siitä, mitä me siinä rakastimme. Mutta sitten heräsi toiminnan halu. Karjalan kansa oli korotettava sivistykseen, itsetietoisuuteen. Suomen kansa oli Raja-Karjalalle suuressa velassa. Silloin kun muun Suomen kohottamiseksi oli tehty työtä, oli se laiminlyöty. Mutta se oli yhtä oikeutettu sivistykseen kuin muutkin, yhtä oikeutettu saamaan huolenpitoa osakseen kuin muutkin. Näin tuumaili Hainari. Ja tätä velkaa tahtoi hän ensimäisenä ryhtyä maksamaan.

Karjalaisharrastus, karjalaisten olojen tutkimishalu hankki Hainarille monta ystävätä. Mainitsen tässä yhden, jonka kanssa Hainari vuoden 1886 tienoilla, ennen ja jälkeen, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Se oli maakauppias Antti Kaksonen Suistamon Jalovaarasta. Siellä erämaiden rajoilla, kaukana kaikista sivistysharrastuksista, erillään muista oli Antti Kaksosessa herännyt voimakas halu tehdä työtä rajalaisten sivistyksen kohottamiseksi. Eikä yksistään halu, vaan hän oli ryhtynyt tositoimeen. Hän piti omassa kodissaan itse koulua kyläkunnan lapsille, hänen vaimonsa, hänen renkinsäkin opettivat tässä kotikoulussa.

Antti Kaksonen ansaitsee muistamista Karjalan sivistyshistoriassa.

En tarkemmin tiedä, miten ja milloin Hainari ja Kaksonen tutustuivat, mutta luulen, että Kaksonen vaikutti innostavasti ja lämmittävästi. Heillä oli loppumattomasti puhumista keskenään ja neuvottelemista ja tuumailemista.

Muistan, kun tulimme karhunpyyntiretkeltämme. Kaksonen oli sanonut, että mihin aikaan vuorokautta me kuljimmekin hänen talonsa ohi, oli meidän sinne poikettava. Me satuimme tulemaan Jalovaaraan kello 12 yöllä. Puheen mukaan poikettiin taloon, talonväki jyskytettiin hereille, ja sitten alkoi tarina. Kaksonen ja Hainari juttelivat kaikki Karjalan asiat pitkin ja poikki. Kaksosen sinisissä silmissä paloi innostuksen tuli, niinkuin monesti myöhemminkin sen näin. Neljä tuntia kesti tätä yöllistä tarinaa. Minä olin tarinoissa mukana ja hauskasti kului yö. Mutta mukana oli myös kaksi nuorta miestä, joille Karjalan asiat olivat vieraita. Ja voi poikaparkoja. Heillä oli ankara taistelu unen kanssa.

Ensimäisiä kansanvalistusharrastuksia Karjalassa luulen Hainarilla kirjastojen hankkimisen olleen. Kaikkein ensiksi puuhasi hän jonkun kiertävän kirjaston Sortavalaan. Siinä puuhassa tuli näkyviin hänen jo mainitsemani kyky nähdä hyvää ja herättää hyviä harrastuksia kaikissa. Kirjaston hoitajaksi ja kulettajaksi pantiin muuan hupakko nainen. Ei hän itse kyennyt kirjoja lukemaan. Mutta hänellä oli synnynnäiset kirjanystävän taipumukset, väitti Hainari, hän osasi kirjojaan sopivasti suositella. - "Tätä punakantista, tätä hyvin luetaan, j.n.e."

Mutta kohta alettiin kirjastoja puuhata täyttä totta rajapitäjiin. Rahoja koottiin, kirjoja koottiin, omista annettiin, mikä suinkin jouti. Kirjat nidotettiin, luetteloitiin, pantiin laatikkoihin ja lähetettiin. Ainahan muutkin apua antoivat, mutta paljon panivat Hainarit omistaan.

Kirjastohomman rinnalla tuli kouluharrastus etualaan, ja se täytti mielen moniksi vuosiksi. Kansakoulujen perustamiselle rajapitäjiin oli pahana esteenä se, että lukutaito vanhemmassa polvessa oli melkein tuntematon, joten alkuopetusta ei kodeissa voitu ollenkaan antaa. Ja ylempään kansakouluun oli pääsyehtona jonkinlainen lukutaito.

Tämän epäkohdan poistamiseen ryhtyi Hainari. Rajapitäjiin päätettiin järjestää yleisillä varoilla kannatettavia kiertokouluja valmistamaan alaa kansakouluille. Kiertokouluja varten oli valmistettava opettajia. Ja valtion varoilla perustettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen valmistuskurssit kreikanuskoisia kiertokoulunopettajia varten.

Hainari ajoi ensimäisenä tätä asiata. Jo v. 1884 Sortavalassa, yleisessä kansakoulukokouksessa hän esitti ohjelman tälle toimelle. V. 1887 saatiin viimein kurssit aikaan ja niiden johtajaksi tuli Hainari. Erinomaisen innokkaasti ja lämpimästi koetti hän kehittää ja sivistää näitä oppilaitaan, kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja herättää vastuunalaisuuden tunnetta.

Kun ensimäinen tarve oli tyydytetty, herkesi valtio näitä kursseja ylläpitämästä. Toisessa muodossa ja toisten jatkamana on vieläkin olemassa Sortavalassa n.k. kiertokoululaitos, joka nauttii valtion kannatusta.

Kiertokoulun tehtävänä oli valmistaa alaa kansakoululle. Erinomaisen innokkaasti ryhtyi Hainari puuhaamaan kouluja rajapitäjiin. Hän oli väsymätön neuvomaan, suunnittelemaan, kirjoittamaan näiden koulujen hyväksi. Toinen koulu toisensa jälkeen kohosikin luomaan valoa ja kylvämään sivistyksen siemeniä Karjalan kansan keskuuteen. Luonnollisesti oli tässä puuhassa monta muutakin osallisena, mutta erittäin suuret ovat Hainarin ansiot niiden suhteen. Oikeastaan vaatisi jokainen koulu oman historiansa, mutta se veisi meitä liian laajoille aloille.

Koulupuuhat tuottavat aina monenlaisia vaikeuksia. Milloin on vaikea saada paperia kuntoon, milloin ei ole varoja saatavissa, koululla on monenlaisia vastustajia, kyläkunnat joutuvat riitaan keskenään koulunpaikasta, ja paljon muuta. Kaikenlaisissa tällaisissa asioissa käännyttiin Hainarin puoleen ja hän oli aina valmis auttamaan ja auttoikin. Näissä kouluasioissa sai hän paljon kirjeitä, joista toiset olivat varsin lystikkäitäkin. Muuan lopettaa kirjeensä sanoilla: "Jollemme teiltä saa apuva ja armova, emme saa sitä mistään".

Vihdoin kohdistui harrastus myös kansanopistoon. Hainari kulki tämänkin puuhan etupäässä. Sillä välin oli koittanut meidän maallemme valtiollisesti vaikeat ajat. Kansanopistohankkeelle tuli odottamattomia ja loppumattomia vastuksia. Hainari oli kuitenkin väsymätön. Rahoja koottiin, yhä uusia anomuksia kirjoitettiin, uusia paperia hankittiin, mutta yhä oli hanke tuonnemmaksi lykättävä. Odotellessa lähetettiin nuorukaisia rajapitäjistä kansanopistoihin ympäri Suomen.

Vihdoinkin kävi mahdolliseksi perustaa kansanopisto Impilahdelle v. 1906. Hainarille on myönnettävä suuri ansio sen perustuksen laskemisessa.

Alkupuolelta 80-lukua aina vuoteen 1893, jolloin Hainari siirtyi Jyväskylään, oli Hainarien koti kaikenlaisten karjalaisten ja etenkin rajalaisten ainaisena käyntipaikkana. Ken kävi joitain kansantieteellisiä esineitä tuomassa, ken karhunkierroksia kaupalla, ken koulu- ja kirjastoasioita puhumassa, useimmat vain muuten terveisiä tuomassa, pakisemassa. Ja jos ei ken ymmärtänyt ja rohennut itse tulla, sen kävi Hainari hakemassa. Kun hän vain näki rajalaisen tai rajantakaisen karjalaisen markkinoilla, kaduilla tai torilla, antautui hän puheisiin ja pian kutsui kotiinsa. Lukemattomat karjalaiset siellä kävivätkin. Ja kaikille riitti aikaa, ystävyyttä, kestitystä.

Luonnollisesti tämmöisestä ahkerasta seurustelusta syntyi kansanelämän, sen katsantotapojen, sen olosuhteiden tarkka tunteminen. Mutta siitä muodostui myös luja ystävyys ja harras kunnioitus. Hainarista tuli "Karjalan jalo ritari", tuli rajalaisten "oma Hainari".

* * * * *

Sortavalan seminaarissa oli Hainari voimistelunopettajana. Hänen pääaineensa oli kuitenkin historia. Vuosien varrella hän alkoi yhä enemmän ikävöidä opettamaan varsinaista ainettaan. Siksi hän haki ja sai Jyväskylän lyseossa historian lehtorin paikan. Jyväskylään hän muutti, kuten jo sanoin, v. 1893 palatakseen sieltä 7 vuoden perästä takaisin Sortavalaan samanlaiseen virkaan. Sekä Jyväskylässä että Sortavalassa hän oli lyseon rehtorina. Sortavalassa oli hän toiseen kertaan 4 vuotta. Vuonna 1904 oli hänen valtiollisista syistä pakko siirtyä Helsinkiin. Siellä hän lopunikänsä oli opettajana Suomalaisessa Normaalilyseossa.

Opettajana ei Hainari ollut aivan tavallinen. Jos kaikki opettajat olisivat samanlaisia kuin hän, ei se olisi koululle hyväksi. Mutta toisten muodollisesti tarkkojen rinnalla oli hän mainio paikallaan. Hän ei opettajana mukaantunut kaavoihin. Hän ei kulkenut eteenpäin tasaisissa läksyissä. Hän puhui toisista asioista paljon ja toisista vähän, poikkesi monesti kauas pois varsinaisesta päivän tehtävästä. Mutta hän vaikutti hyvin herättävästi, kasvattavasti ja kehittävästi oppilaisiinsa, saavutti heidän ehdottoman kunnioituksensa.

Mainitsen pienen tapauksen, joka mielestäni kuvaa Hainarin asemaa rehtorina ja opettajana. Oli kerran Hainarin poismuutettua syntynyt pieni kinastus oppilaiden ja erään opettajan välillä. Opettajaa moitittiin ja vanhemmat menivät lasten puolelle. Mielestäni oli opettaja oikeassa, ja kun hänen puolustuksekseen sanoin eräälle arvokkaalle kaupunkilaiselle, että niinhän Hainarikin teki, sanoi hän: "sehän on toinen asia. Hainari oli sellainen mies, että hänelle se kyllä sopi".

* * * * *

Opettajatoimensa ja karjalaispuuhiensa rinnalla harjoitti Hainari laajaa kirjalijatointa.

Niinkuin jo mainitsin, alkoi hän kirjalliset kokeensa jo ylioppilaana, kirjoittaen jonkun verran Suomen Kuvalehteen sekä Hämäläis-osakunnan albumiin. Saman ajan tuotteisiin on luettava ne kolme kirjoitusta, jotka hän antoi Sortavalan seminaarin opettajain julkaisemaan "Kymölä" albumiin, "Kaarlo Kustaa Polviander", "Vanhimmat jäljet ihmisestä Europassa", "Nuoren tytön ensimäinen Helsingin matka". Aikaisempiin julkaisuihin kuuluu myöskin Kansanvalistusseuran toimituksissa ilmestynyt "Kuvia Raja-Karjalasta".

Sitten tuli aika, joka oli lähinnä omistettu kirjalliselle työlle. Sitä olivat viimeiset vuodet Sortavalassa ja koko Jyväskylässä vietetty aika. Historiantutkimus oli häntä viehättänyt jo kouluvuosilta saakka. Tämä mieltymys historiaan pyrki pukeutumaan tositoimeen, niinkuin kaikki muutkin hänen harrastuksensa. Kahtena kesänä kävi hän Tukholmassa kokoamassa aineksia Ruotsin valtionarkistosta. Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon enemmän kuin hän ehti käyttää.

Jyväskylässä ollessaan hän kirjoitti laajan Suomen keskiajan historian, toisena osana K.J. Gummeruksen suurisuuntaiseen kuvitettuun Suomen historiaan. Ainoastaan se, joka lähemmin tuntee, miten tällaista työtä tehdään, voi käsittää, kuinka paljon vaivaa se vaatii, kuinka paljon sitkeyttä ja kestävyyttä. Kirjallisuutta on hankittava suuret määrät, arkistoja koluttava, tietoja etsittävä tavattoman laajoilta aloilta. Monesti saa jonkun pienen tiedon vuoksi nähdä vaivaa viikkomääriä. Lisäksi oli hänen tämä työ suoritettava pienestä maaseutukaupungista käsin, kaukana kaikista historiallisista arkistoista ja suurista kirjastoista.

Myöskin toisen osan, Ruotsin suurvallan aikakauden kuvauksen, samaa laajaksi suunniteltua teosta hän otti kirjoittaakseen. Monta vuotta teki hän työtä sitä varten, mutta sittenkin jäi se kesken.

Hänen päiväjärjestyksensä oli näinä kirjallisen työn aikoina seuraava: Aamulla meni hän kouluun, hoiti opettajatehtäviään, sitten kotona käytyään omisti aikaa rehtorin toimelleen. Kotiin tultuaan hän sitten makasi parisen tuntia mitä sikeintä unta. Iltapäivällä hän mielellään seurusteli tuttavainsa ja ystäväinsä kanssa, oli hilpeä ja iloinen, mieluimmin puhellen töistään tai kertoellen juttuja Karjalasta. Illan tullen antautui hän tutkimaan ja kirjoittamaan historiaansa ja teki sitä useimmiten kauas yli keskiyön. Luulen, että tämän suuren työn suorittaminen tuotti hänelle paljon tyydytystä.

En malta olla kertomatta hauskuuden vuoksi pientä juttua näiltä ajoilta. Keskiajan historia tuli kustantajalleen K.J. Gummerukselle kalliiksi. Tarvittiin paljon kuvia ja valmistuminen viipyi kauvan. Kerran Gummerus valitti tätä asiata Hainarille ja sanoi, ettei hän saanut omiaankaan takaisin. Siihen vastasi Hainari: "mutta sittenhän sinä todellakin voit sanoa, että se kirja on ilmestynyt sinun kustannuksellasi". Tämä vastaus täydellisesti tyydytti hyväntahtoista kustantajaa.

Myöskin koulukirjoja Hainari toimitti: Terveysopiu kansakouluille ja Suomen historian ja Yleisen historian sekä Maantieteen oppikirjat kansakouluille. Etenkin historian oppikirjojen lukukappaleisiin pani hän hyvin paljon huolta. Moneen kertaan hän ne kirjoitti uudestaan. Jokainen lause, jokainen sana oli tarkoin harkittu, koetettiin saada mahdollisimman sattuvaksi.

Koulukirjoihin kuuluu vielä hänen viime vuosinaan kirjoittamansa Suomen yhteiskuntaoppi.

Itsenäisten kirjallisten töittensä ohessa hän vielä suomenteli ahkeraan ja mukaili. Hänen suomennoksistaan on tärkein Bangin suuri Europan Sivistyshistoria.

Tulipa hän toimittaneeksi sellaisestakin aiheesta kirjasen kuin Chicagon kaupungista. Se on arvattavasti lyhentelemällä vapaasti suomennettu.

Siihen liittyy hauska tarina. Oli niillä mailla eräs varakas mies, joka piti Hainaria suuressa arvossa ja aina tilaisuuden sattuessa jutteli hänen kanssaan. Hän ei ollut kirjallisiin asioihin mainittavasti perehtynyt. Chicago-kirjassa mainitaan m.m., mitä siellä päivässä syödään, niin ja niin monta kiloa lihaa ja perunoita ja jauhoja j.n.e. Kun meidän liikemies luki tämän kohdan, sanoi hän täynnä ihmettelyä: "mistä hitosta hän senkin tietää?"

Niinakin vuosina, kun Hainari asui Jyväskylässä, ei hän Karjalaa unohtanut. Hän oli vuosien varrella oppinut rakastamaan Laatokan luontoa. Hän oli ruvennut viettämään kesänsä ensin Haavuksen saaressa ja sitten omassa huvilassaan kauniissa Vasikkasaaressa. Jyväskylästäkin tuli hän joka kesä tänne. Sitä paitse teki hän tuontuostakin matkoja rajapitäjiin.

Saaristossa eläessään tuli hän Laatokan kalastajain ystäväksi seurustellen ahkeraan heidän kanssaan. Rajalaisia kävi usein hänen luonaan ja kirjeenvaihto oli ehtymätön.

Ja oleskellessaan muuallakin ei yhteys katkennut. Muuanna kesänä oli hänen satunnaisista syistä vietettävä kesäkausi Lohjalla. Kerran maantietä kulkiessa tuli pari vienankarjalaista laukunkantajaa häntä vastaan. Hauskuudekseen tokaisee hän heille: "kudamall' tsurall' doroga proidii". - Samalla oli tuttavuus valmis. Laukunkantajat kävivät hänen luonaan, lähettivät muitakin. Ja Lohjalla pidettiin karjalaista pakinaa pitkin kesää. Muutamat hauskat valokuvat kertovat vieläkin tästä seurustelusta.

* * * * *

Tilaisuuden sattuessa muutti Hainari takaisin Sortavalaan. Karjalaisharrastukset pääsevät taas etualaan. Nyt tulee suurten kysymysten vuoro, laajoja pitäjiä koskevien kysymysten. Rajapitäjät olivat vanhaa lahjoitusmaata. Valtio oli lahjoitusmaat lunastanut. Pitkän odotuksen jälkeen oli pantu toimeen isojako. Vähitellen olivat olot kehittyneet sille kannalle, että voitiin kohta maat luovuttaa talonpojille, entisille n.k. lampuodeille. Mutta metsiä oli karttunut paljon, niistä ajallaan saataisiin paljon rahaa. Ja tukkiyhtiöt vaanivat kuin haukat saalista. Moni käsitti, että jos maa joutui ilman muuta lampuotien käsiin, ei kestänyt kauvan, ennenkuin keinottelijat olivat sen heiltä houkutelleet pois. Tämän vaaran torjumiseksi ryhtyi Hainari puuhaamaan kunnallisrahastoja, joihin ainakin osa metsärahoista saataisiin pelastetuksi ennen maiden ja metsien jakoa. Kunnallisrahastoja saatiinkin perustetuksi, toinen Suojärven kunnalle käsittäen yhden miljoonan markkaa, toinen Ägläjärven kyläkunnalle käsittäen 90,000 markkaa.

Sanomattakin ymmärtää, että näitä rahastoja ei ilman muuta saatu perustetuksi. Siinä oli monet neuvottelut pidettävä ja monet vaikeudet voitettava. Oli näet voitettava ihmisten omanvoitonpyynti.

Hainari sai senaatilta erityisen valtuuden neuvotella asiasta asianomaisten talonpoikien kanssa. Tammikuussa 1908 hän piti Suojärven kuntalaisten ja Korpiselän pitäjän Ägläjärven kyläläisten kanssa kokouksia asiasta. Näitten neuvottelujen johdosta asetettiin erityinen komitea, joka kokoontui Helsinkiin Hainarin johdolla asiata lähemmin pohtimaan. Koko Hainarin vaikutusvoima ja vuosikymmenien ystävyyden perustama arvonanto oli pantava liikkeelle, ennenkuin komitean jäsenet suostuivat tulevien sukupolvien hyväksi luovuttamaan käyttöoikeuden omaisuuteen, jota he itsekin olisivat voineet käyttää.

Aikaisemmin jo v. 1907 oli Hainari kutsuttu jäseneksi hallituksen asettamaan komiteaan, jonka tuli tutkia Viipurin läänin oloja ja erittäinkin tehdä ehdotus tarpeellisiksi toimenpiteiksi sen epäkohdan poistamiseksi, että monet lahjoitusmaiden talonpojat möivät tilansa ylen halvasta hinnasta henkilöille, jotka eivät harjoittaneet maanviljelystä. Tämän komitean mietintö Salmin kihlakunnan oloista on melkein kokonaan Hainarin kirjoittama.

Olisi paljonkin kerrottavaa näistä komiteatöistä ja niiden yhteydessä olevista seikoista. Mutta osittain ovat ne kovin arkaluontoista laatua, osittain ne vaativat erityisen esityksensä. Jätän ne sen vuoksi sikseen.

Luonnollisesti sellaista henkilöä kuin Hainaria käytettiin myöskin monenlaisiin kunnallisiin ja valtiollisiin luottamustoimiin. Sekä Sortavalassa että Jyväskylässä ollessaan hän oli valtuusmiehenä. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä hän oli pappissäädyn jäsenenä, koulun opettajain edustajana vuosina 1899, 1900 ja 1904-5. Yksikamariseen eduskuntaan hänet valittiin Viipurin läänin itäisen vaalipiirin edustajaksi vuosina 1908 ja 1909. Valtiopäivätyöhön antautui hän, niinkuin kaikkeen muuhunkin, koko sielullaan ja mielellään.

Varsinaiseksi suureksi puhujaksi ei Hainaria voi sanoa, mutta silloin tällöin hän kuitenkin piti erinomaisia puheita. Ehkä paraimpana hänen puheistaan pidän sitä, minkä hän piti Sortavalassa v. 1901 Savo-karjalaisen osakunnan kesäjuhlassa. Siinä hän käyttää muutamia Kiven Seitsemästä veljeksestä ottamiaan aiheita erinomaisen taitavasti, samoin erästä kirjettä, jonka Antti Kaksonen oli saanut Jalovaaran lapsilta. En tätä puhetta huoli tarkemmin selostaa. Se kumminkin antoi aihetta ilmiantoon, aivan hullunkurisen vääristetyssä muodossa. Muutamat muut yhtä turhat ilmiannot vaikuttivat, että hänen oli pakko, muka "kansan villitsijänä ja valtiollisesti vaarallisena" henkilönä näillä rajamailla, muuttaa Sortavalasta pois Helsinkiin.

Kesken ahkeraa työtä, puuhaillessa koulunopettajana, kirjailijana, historioitsijana, Karjalan kansan lämpimänä ystävänä toimiessa, koko Suomen hyväksi kuolema odottamatta Oskar Hainarin saavutti 23 p. tammik. 1910.

Perustukseltaan oli Hainarin luonne optimistinen ja valoisa. Hän meni aikoinaan melkein liiallisuuteen siinä, ettei tahtonut puhua pahaa kestään. Muistan monesti sattuneen, että kun minä tai joku muu tulimme hänen luokseen ja puhe sattumalta kosketteli jotakin yleistä päivän juorua, voi sattua, etten minä sitä tiennyt: "jollet sinä sitä tiedä, niin minä en kerro, minä en tahdo puhua pahaa toisista". - "No, mutta saanhan minä sen tietää ensimäiseltä, joka kadulla vastaan tulee, voithan sinä sen yhtä hyvin kertoa." - "En, se on saman tekevä, minä en levitä juoruja."

Siitä ajasta, jolloin Hainari toiseen kertaan muutti pois Sortavalasta, alkoi raskaampi ajanjakso hänen elämässään. Elettiinhän silloin n.s. "routa- eli kirovuosia", eikä Hainarikaan säästynyt siltä vihalta, joka kohtasi kaikkia huomatuimpia, suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia kansalaisia. Olisi luullut sellaisen miehen säästyvän syytöksistä, sellaisen miehen kuin Hainari, jolla oli sellainen elämäntyö takanaan.

Hänen muistoaan eivät nuo ajat himmennä. Kauniina se säilyy lukuisain kansalaisten mielessä, kauneimpana niiden, jotka tunsivat hänet läheltä.