Part 16

"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?

"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.

"Minä pyydän", rukoili hän. "Kuulkaa, minä pyydän — —"

Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja kimeä naisen ääni.

"Neiti Johnstone!" Ja vieläkin kovemmin: "Neiti Johnstone!"

Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys, helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen kasvoissaan.

"Laupias taivas!" hän huudahti. "Minun täytyy mennä — —"

Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti; ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.

Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"

Nuoren miehen edessä oli uneton yö.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Valkea yö — ja päivänvalo.

Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön hetket.

Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne, kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.

Sairaalamuistoja! Miten ne kaikki nyt palasivat hänen mieleensä!

Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita. Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot. Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.

_Hänen_ hahmonsa.

Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut univormussaan. Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.

* * * * *

Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin hän kuuli hänen puhuvan.

"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen ne tähän pöydälle, eikö niin?"

"Kiitos, sisar — —"

(Suunnilleen niin.)

* * * * *

Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."

"Paljon kiitoksia."

(Juuri niin hän oli sanonut.)

Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen oli ottanut hänet autoonsa... Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli. Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä. Se oli uskomatonta.

* * * * *

Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle. Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle sanotakaan... hyvää yötä?"

Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.

Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt. Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni Laverock."

* * * * *

Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.

Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?

Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.

"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie... tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä... Niin! Koska olette kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta! Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette koskaan ennen ole nähnyt tyttöä..."

Voi! Miten pirullisen totta!... Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se! Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon ennustuksen.

"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä. Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"

Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä hirveää peliä elämä olikaan!

Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada jälleen kuulla ääntänne..."

Eikö se ollut — —

Oh, ei. Se voi merkitä kaikkea tai ei mitään. Ei mitään, päätti Archie Laverock. (Tämä oli nimittäin surkea hetki, kello kahdelta aamulla). Tyttö oli vain iloinen nähdessään entisen potilaan, jota hän ei ollut lainkaan muistanut vuoden 1917 jälkeen.

Hän muisti hyvästijättönsä sairaalassa ja miten hän oli tuhlannut miltei viisi puntaa lahjoiksi ylihoitajalle ja hoitajattarille, jotka olivat hänestä huolehtineet. Sisar Johnstone oli saanut ison pullon hajuvettä; hän oli kerran huomannut hänessä heikon hajuveden tuoksun, kun hän oli tullut kotiin oltuaan kaksi tuntia lomalla.

Hän oli sanonut keveästi: "Oi, miten herttaista teiltä!"

Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"

Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!

Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen maksamista, kunnes aamu sarasti.

* * * * *

Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.

Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta sisäänpäin.

Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.

Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli ympärilleen.

Laaja ranta... Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan päänsä korkeammalle.

"Ihana paikka!" sanoi Archie.

Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.

Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —

Tukka kuin palavaa kultaa... Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.

Hän alkoi mietiskellä.

Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän rupesi järjestelemään kohtaamista.

Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin (joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä postitoimistoon sähköttämään?

Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi selvittää se hänelle.

Selvittää mikä?

Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.

Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja annettu jonkun hoivaan.

Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien toistavan erästä nimeä.

"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne etsiä meitä, neiti Johnstone — —"

Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan, meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille, siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti, törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:

"Hei, Laverock!"

"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja tahriintunut. "Mitä sinä teet?"

"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki piiloon serkkujeni hoitajaa —"

"Naisparka; kuka hän on?"

"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."

"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun. "Mitä neiti Johnstone on?"

"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen", vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen irti.

Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle, missä tyttö seisoi.

Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.

Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata, auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana, kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän —"

"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.

Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa silmiin.

"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"

"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."

"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"

"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.

"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."

"Niin, tiedän niin tehneeni."

"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"

"Niin."

"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"

"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"

Tyttö kääntyi nopeasti.

"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"

Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta, punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman miellyttämiskyvyn ja voiman.

"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne laita, kapteeni Laverock?"

"En käytä sitä, tiedättehän."

"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"

"Ei; kapteenin arvonimeä."

"Oh! Sanon siis mr. Laverock."

"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."

"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"

"Varmasti."

"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"

"Eikö se sitten kestä?"

"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.

"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket — kestävät."

Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun täytyy."

Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän. "Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"

Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi minua?"

"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua kanssanne ja missä?"

Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme varmastikin vastakkain —"

"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."

"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.

"Kuulkaahan! He huutavat minua!"

"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"

Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja sen jälkeen — se ei käy."

"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies loogillisesti.

"En luule sen käyvän lainkaan."

"Tänä iltana", sanoi hän.

"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"

"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"

"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."

"Puoli yhdeksän sitten," päätti mies. "Hyvä!"

Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon itsepäisyyttä.

Mies lisäsi nopeasti ja varmasti: "Entä missä? Minä sanon — —"

Hän kertoi hänelle rantaniitystä, jota myöten hän oli juossut uimaretkelleen tänä aamuna... He erosivat.

Sinä iltana he kohtasivat ensi kerran kävelläkseen ja jutellakseen.

Se oli ilta ennen kahdettatoista päivää.

Kolmen illan kuluttua siitä mr. Archie Laverock oli jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut vaihtelevan elämänsä aikana ollut — lopullisesti kihloissa.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Kolmen päivän kosinta.

Nuo kolme iltaa, jolloin he kohtasivat toisensa, jakautuivat kolmeen selvään osaan.

Kaikkien niiden aikana oli nuori Laverock tarkoin tietoinen yhdestä tämän kosinnan piirteestä; omasta asenteestaan tyttöön nähden. Kuten hän sanoi: "Kun hän ei ole lähettyvillä, niin olen kylläkin järkevä. Minä ajattelen: Olkaamme nyt järkeviä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Eikö se voi taaskin olla typerä erehdys? Mutta niin pian kuin näen hänet — —!"

Saattoiko syynä olla se, että tyttö yhdisti itseensä tusinan tavallisia tyttöjä?

Tuona ensimmäisenä iltana hän kohtasi nuoren naisen, joka varmaankin oli valmistautunut tähän; joka oli yhtäkkiä täynnään pirteyttä ja hauskuutta ja toverillisuutta; todellakin entinen hoitajatar, joka inhosi tunteellisuutta.

"Hyvää iltaa!" huusi hän Archielle iloisesti. "Pikku Freddie Royds on puhunut 'Laverockistaan koko päivän."

"Onko? Se oli pikku Freddie Royds, joka kertoi minulle, että te olette lastenhoitajattarena täällä. Menkäämme polkua pitkin kallioita myöten, menemmekö?"

"Hyvä."

He lähtivät yhdessä liikkeelle Pohjolan vähitellen tummenevassa, hitaassa hämärässä. "Kertokaa nyt minulle, mitä olette tehnyt siitä asti kun lähditte sairaalasta."

Archie Laverock kertoi hänelle lyhyesti toimistaan rauhantekoon asti ja kahdesta vuodesta autoliikkeessä.

"Hekö teidät lähettivät?" kysyi Ethel.

"Ei. Minä olin jo eronnut siitä. Eräs mies ehdotti, että tulisin tänne ohjaajaksi — —" ja niin edespäin.

"Miten pitkäksi ajaksi?"

"Noin kuukaudeksi. Sitten lähden ulkomaille."

Jos hän toivoi tytön osoittavan jonkinlaista pettymystä, niin hän itse pettyi. Hän virkkoi vain: "Oh, miten järkevää — —", ja teki jonkun huomautuksen joistakin serkuista, jotka kiiruhtivat takaisin siirtomaihin samana hetkenä kuin riisuivat khakipuvun yltään. Puhuttiin työstä ja siitä, millä tavoin sodassa köyhtyneiden piti siihen suhtautua.

Puhuttiin Ethelin omasta hommasta.

"Minä en enää halunnut olla sairaanhoitajattarena," hän selitti. "En tahdo enää nähdä sairasta ihmistä eläissäni. Sen vuoksi ilmoittauduin leikkitädiksi. Henkilökohtaisesti luulen olevani liian nykyaikainen," nauroi hän. "Minusta koko homma on pötyä. Mutta he ottivat minut kuitenkin. Sitten minun oli loma-ajakseni valittava, menisinkö äitipuoleni luo Woorthingiin, mitä inhoan, vai vastaisinko ilmoitukseen ja tulisin pohjoiseen Hopkinson-Kaben perheen kanssa."

"Pidättekö tästä — —?"

"Oh, minä olen aina pitänyt lapsista. Ja paikka on ihana, eikö teidänkin mielestänne?"

"On nyt," vastasi Archie merkitsevästi, siirtäen katseensa tummenevalta taivaanrannalta tytön kasvoihin.

Mutta Ethel ei tänä iltana tahtonut puhua henkilökohtaisista asioista! Hän lörpötteli kuin koulutyttö, kepeästi kuin höyhen ja ilman minkäänlaista vastuunalaisuuden tunnetta.

Archie oli hämmästynyt, hän ei voinut houkutella eikä pakoittaa tyttöä tänä iltana heittämään tuota iloista toverillisuutta. Oliko tämä sama tyttö, joka oli huutanut heidän ensi tapaamisensa hetkellä vajassa, joka oli punastunut nähdessään hänet niityllä? Sitä tyttöä hän oli rakastanut; mutta hän rakasti myös tätä nauravaa veitikkaa. Oh, mikä ihana ilta!

Tämä oli ajan tuhlaamista, ajatteli Archie tupakoidessaan; syntistä tuhlaamista. Miksei hän voinut heti sanoa hänelle kaikkea, mikä hänen sydämessään kuohui...

* * * * *

Mutta aamu toi tullessaan viileän järkevyyden ("Itse asiassa siinä ei taida olla mitään. Vain hyviä ystäviä.") — ja päivä työn.

Kahdestoista päivä.

Nuori Laverock alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hän oli sattumalta erinomainen ampuja; hän kaipasi suunnattomasti saada olla päivän ulkona koirien keralla — ulkona purppuraisilla ja ruskeilla rämeillä, kalpeanharmaan taivaan alla.

Mutta urheilu ja rakkaus olivat kielletyt uudelta köyhälistöltä.

Ja kuitenkin...

Illalla he jälleen kohtasivat; hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä näyttivät riemuitsevan.

Hän antoi tytölle kimpun valkoisia kanervia, jotka hän oli löytänyt sinä iltapäivänä ajaessaan metsästäjien luo. Tämä kiinnitti sen rintaansa aivan asiallisesti kiittäen. Tänä iltana hän ei ollut niinkään hyvä toveri, huomasi Archie, vaan pikemminkin ärsyttävä, valmis pistelemään reikiä kaikkeen olevaiseen... Hän ei tiennyt miten se alkoi; tyttö pilaili kohta jostain valkoisesta kanervasta, joka oli lähetetty Archielle sairaalaan; se oli ollut kasvava kanerva ruukussa, joka oli mustan kissan muotoinen.

Se oli kai tuonut hänelle paljon onnea, arveli tyttö; ja sitten hän yhä muistellen sairaalan päiviä kiusotteli häntä jälleen sen hedelmä- ja kukkatulvan vuoksi, joka hänelle tavallisesti oli virrannut.

"Ihastuttava potilas! Suositumpi kuin pikku meripoikamme!" pilaili hän. "Me muistamme kaikki ne ihanat autot, jotka tulivat noutamaan kapteeni Laverockia saamaan raitista ilmaa —"

Nuori mies näytti hiukan suuttuvan. Hän tahtoi sanoa jotain henkilökohtaista, kiusoittavaa. Eihän hän kuitenkaan voinut tarttua tyttöön ja pudistella häntä heidän kävellessään tuona rauhallisena iltana. Hän sanoi, tietämättään, että aikoi niin sanoa: "Ehkäpä muistatte myöskin sen auton, joka siihen aikaan tuli hakemaan _teitä_ ulos?"

"Kyllä muistan," vastasi tyttö. "Minä olin siihen aikaan kihloissa autoni kanssa, niinkuin tiedätte."

Tämä pisti Archieta, kuten ehkä oli tarkoitettukin. Tietysti. Ethel oli ollut kihloissa. Kaikki sairaalassa tiesivät sen. Archie muisti äkkiä kihlasormuksen, joka oli ollut... hänen sormessaan... Kullanpunaisia loistavia kiviä. Tuli-opaaleja, jotka sopivat hänen loistavaan tukkaansa... Häneen koski ajatella sitä. Se koski.

Hän ei voinut sanoa muuta kuin: "Mistä te tiedätte, että minä en ollut itsekin kihloissa?"

"Oh! Tekö!" kiusotteli tyttö. "Tiedän, että ette ollut."

"Tiedättekö?"

"Oh, teidän kaltaisenne ihmiset eivät mene kihloihin. He kaipaavat vaihtelua, erilaisuutta! Heidän täytyy saada sitä. Olisi puiden pilkkomista partaveitsellä, jos joku teidän kaltaisenne menisi naimisiin. He eivät tulisi onnellisiksi. Kuvitelkaa heitä huoneustopuuhineen ja taloushuolineen ja vaimoineen! Vaimoineen! He eivät voisi tehdä ketään muuta onnelliseksi — —"

"He? Tarkoitatteko minua?"

"Tarkoitan teidän tyyppiänne."

"Te ette tiedä mitään minusta," mutisi Archie Laverock. "Mitä hyödyttää puhua tyypeistä?"

"Oh! Enkö tiedä teistä mitään? Luuletteko, että en ole tavannut ihmisiä, jotka tuntevat teidät? Niin, niin, sairaalan ulkopuolella. Useammat ihmiset tuntevat paremmin Häiritsevän Lumoojan kuin Häiritsevä Lumooja aavistaakaan — —"

"Mitä roskaa!" tiuskasi Archie punastuen ja kiivaasti hänen vieressään. "Pyydän anteeksi, en aikonut olla töykeä — —"

Ethel nauroi ilkeästi. Archie tiesi hänen valmistavan jotain uutta kidutusta hänelle. Hän valmistautui siihen. Hän loi nopean katseen taaksepäin kaikkiin niihin tytönkuviin, jotka hänellä olivat muistissa. Kasvoihin, jotka olivat hymyilleet hänelle ystävällisemmin kuin tämä tyttö. Hän muisti Selman, ruotsalaistytön tummansiniset silmät, tuon tytön, joka oli rakastanut häntä ja jolle hän pysyisi ihanteena, elipä hän missä hyvänsä ja rakastipa ketä tahansa. Ne näyttivät antavan hänelle rohkaisua ja apua. Ja ne olivatkin auttaneet häntä.

Ja nyt tuo punatukkainen kiusantekijä, joka oli hänen rakkautensa ja epätoivonsa samalla kertaa, kysyi vahingoniloisesti naurahtaen: "Esimerkiksi, onko teillä ollut niinkutsuttu 'hauska' kesä?"

"Oh, koko lailla," vastasi kohteliaan pidättyvästi poika, joka oli niin ylpeänä valloittajana kulkenut läpi toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun. "Kyllä. Sangen hauska, kiitos."

Se oli hänen kostonsa.

Tyttö kääntyi äkkiä ympäri tiellä.

"On aika mennä sisään," sanoi hän lyhyesti.