Part 15

"Miss Lucy Joy, kauneuskilpailun voittajatar ja filmitähti, lähtee kirkosta miehensä, kapteeni H.B. Smithin kanssa — —", luki Archie, keskeyttäen sanansa huudahtaakseen: "Vanha Smith?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi amiraali.

"Kyllä, hyvin! Hän on ystäväni, sir... Mutta..."

"Te ette tiennyt tästä?"

"En ensinkään. Se on ollut minulle aivan tuntematonta", vastasi Laverock tuijottaen yhä tuota käsittämätöntä kohtausta, jonka kolmen päivän vanha sanomalehti näytti hänelle.

Smith? Tuo tyyni kerjäläinen? Kuka sitä olisi luullut? Tietysti häntä oli pyydetty Siniseen Bungalowiin ja hän oli ottanut banjonsa mukaan ja soittanut hänelle. Niinpä niinkin! Hän ei ollut kadottanut paljon aikaa.

Archie — joka oli unohtanut tykkänään nuo ihmiset, koska oli tapahtunut niin paljon siitä lähtien — sanoi puoliääneen: "Hän ei kirjoittanut siitä sanaakaan minulle. Ei kumpikaan heistä."

Amiraali sanoi katsellen nuorukaisen kasvoja puolittain tiukasti, puolittain hyvätuulisesti: "Hän siis antoi teille rukkaset, poikaseni, vai mitä?"

"Niin, sir", hymyilevä vale luiskahti kevyesti Archien huulilta.

"Tulkaa ottamaan ryyppy", vastasi amiraali. "Olen juuri ajatellut jotain."

Pienessä laivabaarissa kapteenin hytin vieressä nuori Laverock sai tarjouksen neljänteen toimeensa tänä kesänä. Amiraali selvitti sen hänelle muutamalla sanalla.

"Jos tahtoisitte olla muutamia kuukausia jonkinlaisena autonohjaajana ja päälakeijana — —

"Sitähän juuri olenkin", mutisi nuori moottorimies alakuloisesti.

"No niin, he ovat sisareni ystäviä ja aikovat lähteä Skotlantiin. He lähtevät ylihuomenna. Suuri seurue, kolmessa autossa ja neljäs mukana, missä on kaikki matkalla tarvittavat kapineet. He pysähtyvät matkalla Yorkiin ja Edinburghiin. Minä lupasin lainata heille oman autonkuljettajani, joka on hyvin luotettava. Mutta en olisi oikeastaan tahtonut luovuttaa häntä. Jos te tahtoisitte — —"

"On ystävällistä teiltä ehdottaa sitä, sir."

"Teidän pitäisi ajaa neljättä autoa ja pitää huolta toisista, kun tulette sinne." Amiraali irvisti jollekin omalle ajatukselleen ja lisäsi: "Heillä on rahaa kuin roskaa. Nuorin sisareni meni raha-avioliittoon, tiedättehän. (Järkevä tyttö.) He pitäisivät teistä kyllä hyvää huolta."

Archie epäröi. Totuus oli, että hän oli kyllästynyt tällaiseen hommaan. Puuhata toisten ihmisten autojen ja vaunujen ja tavaroiden kimpussa elääkseen. Hän oli oikeastaan tehnyt päätöksensä...

Mutta — —

Vilahdus Skotlannista ja kanervista, kautta Luojan, viimeisen kerran ennenkuin hän lähtisi vanhalta mantereelta. Sillä sen hän aikoi tehdä. Nuo yhdeksäntuhatta frangia, jotka hän oli aikonut tuhlata Concarneaussa — ne Archie nyt aikoi käyttää matkarahoiksi — jonnekin. Ehkä brittiläiseen Itä-Afrikkaan. Hän ei ollut vielä selvillä yksityiskohdista, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän aikoi lähteä pois Englannista ja näistä oloista johonkin miehenarvoiseen toimeen, niinkuin mrs. Wilmot oli sitä nimittänyt.

Tämä amiraalin ehdottama toimi antaisi hänelle aikaa valmisteluihin ja tilanteen selvittämiseen.

Hän otti tarjouksen kiitollisena vastaan.

"Hyvä." Amiraali veti esiin kortteja ja osoitteita. "Tänne teidän pitää lähteä. Minä kirjoitan heille kortin heti päästyäni kaupunkiin."

"Monet kiitokset."

"Ja minä luulen kaiken käyvän hyvin." Hän loi nopean katseen miellyttävään nuorukaiseen, joka seisoi lasi kädessä hänen vieressään. "Ei sitä voi koskaan tietää, Laverock; voisittehan itsekin siellä siepata perijättären, poikaseni", sanoi hän myhäillen jälleen hyvätuulisesti. "Eikö? Kyllästynyt naisiin? No, no — — No niin, seurue lähtee Royal autoklubista noin puoli kymmeneltä maanantai-aamuna. Ylihuomenna."

* * * * *

Ja tässä nuori Laverock siis oli, sanalla sanoen. Pall Mallilla, autoklubin ulkopuolella.

Kolme tyhjää autoa... Neljäs täynnä hienoja matkatavaroita...

Archie seisoi vakuutuskuitit taskussaan järjestellen tavaroita, pannen jonkun istuimen alle ja korjaten toisen nyöritystä. Hän toimi kuin työmies; hänellä oli lippalakki, nahkainen ohjaajanpuku (joka oli halvalla ostettu eräältä ystävältä ilmailuvoimissa), vanhat khakikankaiset ratsastushousut ja siistit ruskeat kengät. Hän katsoi kelloaan.

Täsmällisesti astui seurue alas klubin portaita.

"Seurueeksi" he jäivät Archie Laverockille. Amiraalin järkevä sisar oli todellakin mennyt raha-avioliittoon. Neljätoista tai viisitoista heitä oli.

Archie näki pitkän ruskeapukuisen miehen, joka pisti mahtavan wiskypullon taskuunsa; hän huomasi seurueen jakaantuvan pienempiin osiin, näki amiraalin siniset silmät pienen nahkahatun alta (siinä oli sisar) ja vaihtoi muutamia sanoja toisen miehen kanssa, joka näytti komentavan.

Sitten kuului ääni: "Missä Kiddie on? Mahtuuko hän Rollsiin?"

Toinen ääni: "Ei ole tilaa! Ei voi edes ojentaa jalkojaan — —" Toinen: "Meidän autossamme on tilaa vaikka kuinka paljon! Tulkoon hän tänne äitinsä kanssa!"

"Ei, ei — —" Sitten päättäväinen ääni, kaikuva altto. "Pojan ei ole hyvä olla aina äitinsä kanssa. Minä en voi häntä pitää. Viekää hänet tavara-autoon, kas niin!"

Viimeiset sanat olivat osoitetut Archielle, ja ne lausui kallisarvoiseen pukuun puettu nainen, joka työnsi hänelle pienen avuttoman näköisen pojan, jolla oli päässään koululakki. Päättäväinen alttoääni ilmoitti lujasti: "_Te_ saatte ottaa hänet."

"Te" oli nuori Laverock, joka huomasi olevansa tuolle kontra-altolle ja soopelinnahoille ja helminauhalle ja hienoille kengille vain muuan alempiin luokkiin kuuluva — jonka tunteille tämä ei omistanut ajatustakaan. Hän löi kantapäänsä yhteen ja vei kätensä lakinreunaan mitä hienoimmalla sotilastavalla; sitten hän nosti ujon lapsen auton etuistuimelle, jota hän — ent. kapteeni Laverock — ajoi.

Lähtö. Koneiden jyskytystä.

Lukuisia huutoja nuorelle Laverockille: "Seuratkaa heti jäljessä — —"

Matka oli alkanut.

Archie tärisi naurusta ajaessaan. Hän mietti, milloin hän lakkaisi nauramasta sille, että hän noille ihmisille oli vain Te; nimetön olento.

He ajoivat eteenpäin...

Pistettyinä jonnekin noiden kalliiden pukulaatikoiden keskelle olivat kaikki hänen maalliset tavaransa; kaikki merkittyinä "Kapt. A.L. Laverock" ja varustettuina hänen entisen rykmenttinsä nimellä. Sangen köyhät varusteet. Mutta — —

Hänellä oli myös lompakossaan nuo satakahdeksankymmentä puntaa. Tämä toimi (se kestäisi joka tapauksessa vain muutamia viikkoja) säästäisi ne, ajatteli hän jälleen iloisesti. Se antaisi hänelle mahdollisuuden päästä Itä-Afrikkaan, Vancouveriin tai minne tahansa. Mahdollisuuden miehen työhön ulkomailla. Ellei siellä olisi naisia, niin sen parempi.

(Sillä — tarvitseeko tässä lisätä, että Archie nyt oli sillä tuulella, jolloin hän oli kirjaimellisesti, täydellisesti ja vilpittömästi välinpitämätön kaikkia naisia kohtaan?)

Oli parempi rakentaa patoja, raivata metsiä, järjestää alkuasukastyötä. Lyhyesti, mitä miehen työtä tahansa tässä maailmassa, jossa oli työtä enemmän kuin milloinkaan ennen.

Äkkiä kuului kirkas ääni hänen vierestään. Pieni koulupoika oli avannut suunsa tehden Archien mielialaan varsin sopivan huomautuksen.

"Minä en pidä tytöistä", sanoi hän.

Archie kääntyi. "Mitä sanoit, poikaseni?"

"Minä en pidä tytöistä."

"Se on oikein se", vastasi ohjausrattaan ääressä istuva mies. "Se on hyvin viisaasti ajateltu."

"Nähkääs, he eivät ole muuta kuin tyttöjä... Siellä Skotlannissa, minne menemme, on kamalasti tyttöjä."

"Mitä ihmettä!"

"On. Siellä on joukottain serkkuja. Yksi, jonka nimi on Elsie ja joka on Laura-tädin tytär. Ja Angela. Ja Maudie. Ne ovat kaikki siellä. Sitten siellä on Babs. Hän on iso tyttö. Isompi kuin minä. Hän pelaa kuin poika. Hän on yhdentoista vanha."

"Se on hyvä ikä. (Sitä vain ei kestä). Hän on siis suurin kaikista, vai mitä?" sanoi Archie.

Pikku poika sanoi ujosti: "Mikä teidän nimenne on?"

Archie oli ajatellut sanoa "mr. Te", mutta hän sanoikin vain "Laverock".

"Laverock. Meidän ajajamme nimi on Smith."

"Entä sinun?"

"Minä olen Freddie Royds. Minulla on uusi sähkölyhty", sanoi poika, joka kuului niihin, jotka uskovat omat asiansa ystävilleen kyselemättä heidän asioitaan. "Minä näytän sen sinulle, kun se on pakattu esiin, Laverock. Pidätkö sinä pähkinäsuklaasta? Minulla on vähän." Hän veti esiin epäsiistin paketin.

Näiden kahden naimattoman miehen keskustelu oli sangen hauskaa heidän ajaessaan eteenpäin.

Pohjoiseen päin Lontoosta, läpi Hertfordin, Hitchenin, Bedfordin. He olivat osa sitä suurta auto- ja moottorikaravaania, joka oli matkalla pohjoiseen päin. Kuinka paljon rahaa oli vielä tässä maassa! Miten vähän sitä muutamat näyttivät saavan! Mutta hänen satakahdeksankymmentä puntaansa; hän puristi niitä. Ne merkitsivät hänelle vapautta, seikkailuja!

Market Harboroughissa pysähdyttiin. Lounastettiin. Seurue kerääntyi.

Tuo mies, jolla oli iso wiskypullo, tuli Archien luo.

"Ovatko pyssykoteloni kunnossa?" kysyi hän. Ja sitten: "Mutta entä lounaanne? Pidättekö huolta itsestänne? Hankkikaa itsellenne jotain syötävää."

"Kiitos", sanoi Archie.

Hän käsitti, että tässä oli mies ja veli (siis amiraalin lanko). Sitten hän lähti hankkimaan itselleen kylmää pihviä, pikkelsiä ja olutta.

Sitten lähdettiin taas liikkeelle harmaiden pilvien alla, ohi peltojen, joilla kultainen peltosinappi kukoisti ja joilta tuuli toi tuoksun.

Sinä yönä seurue söi päivällistä ja oli yötä eräässä satumaisessa kaupungissa, jonka kirkontornit kohoavat yli vihreiden puutarhojen, paksujen muurien, hopeisen kanavan veneineen ja aluksineen — Yorkissa!

Kaikki näytti muodostuvan sangen hauskaksi; oli hauskaa nähdä maata ja kaupunkeja noiden ihmisten kustannuksella ilman mitään omia seikkailuja.

Seuraavana päivänä pikku poika oli jälleen hänen toverinaan suurella pohjoiseen vievällä tiellä, missä Englanti tuntuu koko ajan kohoavan jalkojen alla. Lapsi alkoi laskea noita tienviittoja, jotka osoittivat "Pohjoiseen".

Tultiin Newcastle-on-Tyneen; se oli ruma ja musta ja kiireinen.

"Kaupunki, joka voitti sodan!" mutisi joku miehistä; hänen äänensä hukkui naisten huudahduksiin, heidän nähdessään likaiset kasvonsa hotellin kuvastimessa.

Mustat kaupungit jäivät taakse.

Sinä päivänä kanerva alkoi.

Se sekoittui kultaiseen maarianheinään ja sinikelloihin, jotka reunustivat kohoavaa pohjoista tietä; se antoi tielle paljon eloisamman värin sinipunervan ja purppuranvärisillä läikillään ja juovillaan. Autoja vastaan puhalsi raitis, kylmempi, elähyttävämpi ilma leyhyttäen pikku koulupojan hiuksia hänen otsallaan.

"Pohjoiseen", huudahti hän, kun jälleen tieviitta vilahti ohi. "Mahdammeko huomata rajan, sivuuttaessamme sen? 'Pohjoiseen', katso — —"

Ja vihdoin he kulkivat ohi valkoisen viitan, jossa oli luettavana yksi ainoa, ylpeä sana — "Skotlanti".

* * * * *

Edinburgh Castle oli ilmaantunut taivaanrannalle kuin suuri merirapu, joka on kiivennyt ylös Forthista ja lepää päivää paistattaen kukkulallaan.

Kolmas päivä oli kulunut, ja matka suunnattiin Invernessiin, läpi maan, joka muistutti Archielle hänen äitinsä maata. Mutta Wales oli kuin mallikirja, kerätty Ylämaista. Vuorenrinteet olivat täällä niinkuin Walesissakin koivumetsien peitossa; järvet, jyrkät tiet, vuoristoinaan eloisat ja iloiset värit, missä maksaruohot loistavat keltaisempina, kuusama ruusuisempana, sinikellot sinisempinä kuin kalpeassa etelässä — suot, vuoristolehdot, korkeat jyrkänteet! Kaikki tämä oli kuin Walesissa — — Mutta oi, mitä matkoja autojen täytyi kulkea, ennenkuin ne tulivat kylään tai taloon — — oi, mitä määrättömiä erämaita!

Inverness, luja ja harmaa kuin paasi, oli seurueen yösijana sinä yönä.

Seuraavana päivänä — neljäntenä! — osoittivat tienviitat yhä "Pohjoiseen".

Eteenpäin! Eteenpäin!

Valkoiset putoukset syöksyivät tummilta kallioilta heidän ympärillään ja takanaan. He jättivät vuoriston...

Vihdoin, vihdoin näkyi kaukana taivaanrannalla, korkeana ja mahtavana sumunkin läpi, tornilla varustettu rakennus.

"Se on linna!" huudahti pikku poika Archien vieressä. "Eikö se ole meidän linnamme, Laverock?"

"On, poikaseni. Olemme miltei perillä."

Omituinen väristys kulki nuoren Lawerockin läpi hänen niin sanoessaan. Ehkäpä hän myöhemmin vakuutti itselleen: "Heti nähdessäni nuo tornit taivaanrannalla tiesin sen. Tiesin, että siellä tapahtuisi minulle jotakin. Tiesin, että jokin odotti. Se oli kai kohtalo — —"

Tultiin pitkälle, suoralle tielle. Linna, sen yhdennentoista vuosisadan keskusrakennus ja sen viidennentoista vuosisadan sivustat, joita kummallakin puolella koristivat vanhat sykomoorimetsät, tuli lähemmä. Näkyi vanha tykki, joka oli asetettu vartioimaan siltaa, jonka yli autot porhalsivat sisäänkäytävää kohti.

Holvimaisessa sisäänkäytävässä portaiden päässä näkyi palvelustyttöjä, joilla oli yllään kirkkaansiniset puvut ja värikkäät karttuuni-esiliinat; heidän ohitseen syöksähti esiin ruskeasäärinen yhdentoistavuotias tyttö, huutaen: "Äiti — — äiti!"

Seurue oli saapunut perille.

* * * * *

Linnasta ja sen asukkaista nuori Laverock näki varsin vähän sinä iltana. Hänen toimenaan oli huolehtia matkatavaroista, autoista, alaisistaan miehistä, autotalleista ja omasta asunnostaan.

Oli järjestetty niin, että amiraalin hankkiman ohjaajan piti nukkua ja syödä ateriansa eräässä "majassa", joka sijaitsi vähän matkan päässä linnasta ja oli metsänvartijan ja hänen sisarensa hallussa. Nämä asukkaat, joilla oli ylämaan skotlantilaisten hieno käyttäytymistapa, toivottivat nuoren englantilaisen tervetulleeksi ja näyttivät hänelle hänen makuuhuoneensa.

Täällä Archiea miellytti kaikki paitsi se, että hänen täytyisi puhdistautua matkan tomuista tuossa pienessä sinikirjavassa pesuvadissa, joka seisoi kolmikulmaisella mahonkisella pesupöydällä.

Hänen ikkunastaan näkyi meri — tai oikeammin Pentlandin lahti — neljännesmailin päässä; se oli tyyni, vain hitaat, pitkät mainingit vierivät valkoisin vaahtopäin läheisiin kallioihin. Niiden takana loistivat Orkney-saaret ilta-auringon valossa vihreinä ja punaisina. Pieniä tummia purjeveneitä kiisi siellä täällä; suuria valkoisia lokkeja liihotteli rantaa kohti uskaltaen aina linnaan asti ja ajaen kanat pois ruoan äärestä.

"Ihanaa päästä alas ja saada uida heti huomisaamuna", ajatteli Archie.

Mutta nyt hänen täytyi saada peseytyä. Hänellä oli oma ajatuksensa siitä; hän oli huomannut suuren kivisen ammeen, jonka yläpuolella oli hana ja joka seisoi suuressa tyhjässä vajassa. Nopeasti hän otti esiin pesutavaransa, harjansa, saippuansa. Kylpysuolan hän jätti lipastolleen. Hän otti pyyhinliinansa ja astui ulos verrattomaan ilmaan, ja räpäytteli silmiään astuessaan sokaisevasta päivänpaisteesta vajan ruskeaan varjoon.

Täällä oli todellakin amme; hana ja kylmä vesi.

Archie heitti yltään takin, kauluksen ja kaulahuivin, hyräillen iloisesti sitä tehdessään. Hän oli hyvällä tuulella. Omituisen eloisa. Sellaisella tuulella, joka (jos hän olisi ruvennut sitä miettimään) voi johtua uuden paikan viehätyksestä, uusista ihmisistä, uusista olosuhteista yleensä.

Vasta tapahtuman jälkeen hän sanoi itselleen (ja toisille): "Miksi minä olin niin hämmästynyt? Pitihän minun tuntea juuri silloin, että se tuli minua kohti, että se tapahtuisi juuri silloin — —"

Ja juuri silloin se tapahtui.

* * * * *

Virtaavan veden kohina esti mitään muita ääniä kuulumasta. Archie ei ollut myöskään huomannut, että noin kahdeksan jalkaa hänen päänsä yläpuolella johti avoin nelikulmainen ovi yläkerrassa olevaan luhtiin. Mutta kääntäessään hanan auki hän kuuli ensi kerran ääniä yläpuolellaan ja takanaan. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut lähellä, ikäänkuin ponihevonen olisi nuuskinut heiniä.

Archie kääntyi.

Katossa olevasta aukosta hän näki riippuvan jalan ja nilkan.

Se oli pieni jalka ja sievä nilkka, jota verhosi hieno ruskea silkkisukka. Jalka ja nilkka hapuilivat avuttomina sinne tänne etsien jotain, mitä ne eivät löytäneet.

Sitten kuului ääni.

"Angus! Oh, Angus! Tuohan tikapuut!"

Archie syöksyi ovea kohti ja katsoi ympäri pihaa. Ei mitään tikapuita näkynyt. Joku oli vienyt ne pois sen jälkeen kun tuo ruskea sukka oli kiivennyt luhtiin.

Archie ei voinut juosta ympäri hänelle tuntematonta pihaa etsimässä tikapuita, jotka voivat olla ehkä puolen mailin päässä. Hän juoksi takaisin vajaan ja katsoi ylös. Se ei ollut korkealla.

Hän huusi ylös: "Halloo! Pudottautukaa alas. Minä otan vastaan."

Mutta ensin hänen kätensä lensivät nopealla, vaistomaisella liikkeellä hänen kaulalleen korjatakseen kaulusta ja kaulahuivia — jotka eivät lainkaan olleet kaulassa. Hän naurahti itsekseen. Sille ei voinut mitään; häntä pidettäisiin joka tapauksessa tallipoikana.

Sitten ilmestyi reunan yli ruskean villahameen alta toinenkin nilkka. Tyttö tuli alas selkä häneen päin. Sitten pehmeä hyppäys; hän oli päästänyt otteensa. Hän putosi koko painollaan Archien käsivarsille. Sitten hän kääntyi vielä hänen sylissään. Archien kasvojen tasalla olivat nyt nuoren naisen kasvot. Hän kallisti vartaloaan taaksepäin pysyäkseen tasapainossa ja piteli häntä.

Seuraava käänne oli odottamattomampi kuin mikään muu.

Tytön ääni, joka kohosi kimakaksi hämmästyksestä, huudahti: "Laupias taivas, Archie Laverock!"

Archie Laverock, joka yhä piteli tyttöä hämmästyneenä sylissään, tuijotti tuttuihin, mutta yllättäviin kasvoihin. Säteileviin kasvoihin, joiden piirteet olivat pehmeät, huulet avoimet ja silmät laajenneet.

Kuka — —?

Missä — —?

Sitten auringonsäde, joka pujahti sisään vajan ovesta, lankesi tytön hiuksille. Ne näyttivät leimahtavan kultaiseen liekkiin.

Samalla kertaa syttyi toisenlainen valo nuoren miehen mielessä tytön solahtaessa maahan hänen käsivarsiltaan.

Hämmästyneenä hän huudahti: "Meidän Gingerimme?"

Ennenkuin tytöllä oli aikaa vastata tuohon vanhaan sairaala-lempinimeensä, pääsi Archien huulilta jo toinen kysymys.

Hengästyneenä, miltei suuttuneena, tarttuen tytön käsivarteen hän kysyi: "Kuka Angus on?"

KAHDESKYMMENES LUKU.

Lyhennetty haastattelu.

Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään väärästä päästä!

Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä kaukaiselta kuin ristiretket.

Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa, eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla, joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa. Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua, niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —

Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa, jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää! Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni... Tämä oli lystikästä... Mitä te oikeastaan täällä teette?"

Ei mitään sellaista.

Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?

Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"

Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot. Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan sanoja: "Angus? Mikä Angus?"

"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi hänen edessään seisova mies syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."

Tyttö peräytyi hiukan ja veti henkeä.

"Oh — —"

Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi, Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"

Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai unohti, että aioin tulla heti alas."

Hän kääntyi, katsoi ovelle ja ympäri vajaa.

"Hän oli vienyt tikapuut pois, näettekös."

"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt naimisissa hänen kanssaan?"

Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema, kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.

"Oletteko?"

Tyttö kysyi ihmeissään: "Mitä?"

"Ettekö ole?"

Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot. Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."

"On mikä?" kysyi Archie kiihkeästi.

"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."

"Kahdentoista?"

"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi. "Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"

"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"

Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä, jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.

Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta niiltä ei kuulunut ääntäkään.

Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän. Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.

Riemuiten Archie toisti: "Te ette siis ole naimisissa?"

"En."

"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan. Te olitte kihloissa."

"Niin, minä olin kihloissa."

"Mutta ette ole enää!"

"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.

Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat se vastasi hänelle: "Te olette minun."

Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän katsantokantansa ja heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.

Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen, muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti niille levisi jokapäiväisyyden muuri.

Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän, ettemme voi jatkaa näin!"

Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"

Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin. Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.

Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"

"Ei nyt."