Part 14

Se tarjoiltiin hyvin ja oli erinomaisesti valmistettu: salaatteja ja munaruokia ja harvinaisia kalaruokia, jotka nuorukainen hyväksyi. Mutta äkkiä hän tuli vakuutetuksi jostain: "Hän on pyytänyt minut tänne puhuakseen minulle kahdenkesken jostakin; mutta mitä se on?"

Hän alkoi samalla tavalla kuin kaikki naiset alkavat keskustelun miehen kanssa. "Kertokaa minulle jotain itsestänne, mr Laverock." Hän jatkoi nopein, älykkäin kysymyksin siitä, mihin hän oli ollut komennettu sodassa, ja missä hänen kotinsa oli. Eikö hänellä ollut oikeaa "kotia"? No, sitä ei kai nykyään enää pidetty niin suurena tragediana kuin ennen?...

Archie arveli ihanan kala-annoksensa lomassa, että mies kaipasi jonkinlaista pohjaa, joskus. Nykyäänkin.

"Teillä ei siis ole äitiä", sanoi tanskalainen nainen myötätuntoisesti. "Entä sisaria?"

Hän pudisti päätään. Ei, hän huokasi (koska hän alkoi tuntea olonsa helpommaksi.) Sisaria! Hän oli aina arvellut, että se olisi ollut ihanaa toveruutta. Oikeastaan ainoa tapa, jolla mies voi saada käsityksen ystävyydestä toista sukupuolta kohtaan, ilman — ilman mitään sekaannusta ja häiritseviä olosuhteita!

"Mahtaisittekohan te suuria välittää siitä ystävyydestä, herraseni," huomautti "Äiti" hiukan kuivasti — ja siirtyi heti keskustelemaan kansallisuuksista; hän alkoi puhua tyypeistä kysymättä Archielta hänen mielipidettään.

"Olen täysihoitolassani aina voinut tutkia kaikkien kansojen lapsia", selitti hän. "Ranskalainen tyttö — viisain eräällä tavalla. Mutta — hän näkee vain tosiasiat. Hän luulee ulkonaisten tosiasioiden olevan kaiken. Mutta sitä ne eivät ole, kuten tiedätte. Vähän lisää juotavaa monsieurille, Simone."

Archie kuunteli sangen huvitettuna, mutta oliko tämä emäntä, joka puhui kuin kirjasta ja joka oli kuin Rodinin Balzac-patsas, kutsunut hänet tänne vain puhumaan tällaisista ylimalkaisista asioista?

Tanskatar jatkoi: "Amerikkalaiset naiset — —"

Archie kohotti katseensa.

"Kun puhuu amerikkalaisesta, niin täytyy ensin ajatella: onko hän latinalais-amerikkalainen, vai germaanilais-amerikkalainen, vai etelä-amerikkalainen vai englantilais-amerikkalainen? Se on ensimmäinen kysymys, jonka eurooppalainen tekee kohdatessaan heitä."

"Hm — monet amerikattaret", sanoi nuorukainen mielessään vain yksi, "monet amerikattaret, joita tapaa, voisivat olla erikoisen onnistuneita englannittaria."

"Mutta siinä on ero", keskeytti "Äiti". "Englannitar parhaimmillaan on ihastuttava. Hän osaa olla iloinen, kun sitä eniten tarvitaan ja kun siihen on vähiten syytä. Ja mitä työhön tulee — minä tunnen englantilaiset sotahoitajattaret. Vain yhdessä suhteessa englannitar ei loista."

Archie (joka yhä ajatteli: "Mistä tämä henkilö oikeastaan tahtoo puhua kanssani?") kysyi: "Missä suhteessa?"

"Se nainen, joka odottaa saavansa englannittaresta todellisen ystävättären, on narri", vastasi tanskatar. "Poikkeuksia on. Mutta tavallisesti ei englannittarella ole käsitystä oman sukupuolensa arvosta. Hän halventaa pitkäaikaista ystävätärtään miehen silmissä, jonka juuri on tavannut."

"Mutta hyvänen aika. Madame!"

"Amerikkalainen nainen ei ole sellainen. Mahdollisesti se johtuu siitä, että hän ei rakasta miehiä kylliksi. Kahvia, Simone, ja tuo myöskin vihreäjalkaiset liköörilasit ja savukkeita", jatkoi tanskatar palvelijattarelle yhtä hyvällä ranskankielellä kuin hänen englanninkielensä oli. "Sitten saat olla vapaana, kunnes on aika auttaa illallisen tarjoilussa. Miten haluatte kahvinne, mr. Laverock, mustanako?"

Ja sitten, kun palvelijatar oli poistunut, oli sen aika. Asian, johon lounas ja nuo yleisarvelut naisista olivat olleet johdantona.

Archien emäntä sanoi ojentaen hänelle kupillisen mainiota kahvia: "Pyysin teitä luokseni tänään, koska tahdon pyytää teiltä palvelusta."

"Niinkö? Mitä vain voin tehdä", alkoi mies, "tietysti — —"

Graniitinharmaat silmät kääntyivät häntä kohti sangen ystävällisinä. Tanskatar puhui hiljaa.

"Tahdon teidän heti lähtevän pois."

"Pois — —? Heti pois — —?"

Mutta kun hämmästynyt Archie nousi tuoliltaan, niin nainen hymyili ja teki pienen kädenliikkeen. "Oh, istuutukaa vain. En tarkoita, että lähtisitte tässä silmänräpäyksessä, mr. Laverock. Ei ennen kuin olette maistanut kahviani. Olkaa hyvä! Te jäätte ainakin siksi, kunnes olette kuullut, miksi" — hän vaikeni ja hymyili jälleen — "miksi ikävä vanha nainen tahtoo karkoittaa teidät Mon Reposista."

Archie ajatteli hämmästyneenä: "Hyvä Jumala! Mitä hän kuvittelee?"

Kiireesti, epäilevästi hän tokaisi väliin: "Tarkoitatteko, että ette halua minun tulevan takaisin?"

"Tarkoitan, mr. Laverock."

"Oh!" huudahti nuorukainen yhä hämillään. "Minä — hm — —"

Hänen ajatuksensa kiitivät eteenpäin. Hän oli tehnyt jotain hullua. Mutta mitä? Joka tapauksessa vain erehdyksessä. Mitä se saattoi olla?... Tämä oli tosiaankin odottamatonta — hiukan naurettavaa... Häntä, Laverockia, kiellettiin enää tulemasta taloon!

Hän jäykistyi. "Tietenkään", sanoi hän, "en uneksikaan palaamisesta. mutta saanko kysyä. Miten olen ollut kyllin onneton loukatakseni teitä?".

Tanskatar hymyili leppoisasti. Tämä harmitti nuorukaista. Hän jäykistyi yhä enemmän.

"Mitä lienenkään tehnyt, on se tapahtunut tahtomattani, sen minä vakuutan."

"Sen uskon", myönsi nainen. "Mutta niin on kuitenkin."

"Mikä on?"

"Tosiasia."

"Mikä tosiasia?"

"Se, että te, mr. Laverock, olette liian vaarallinen tälle talolle, joka on täynnään tyttöjä."

Hän lisäsi: "Lyhyesti, kaikki tyttöni ovat aivan onnettomia. Teidän tähtenne."

"Minun tähteni?" huudahti nuori Laverock teeskentelemättömästi suutuksissaan. "Vakuutan, että olette aivan, aivan, aivan väärässä!"

"Minä en erehdy."

"Sallikaa minun sanoa, että nyt olette erehtynyt. Vakuutan teille, että olette — ehdottomasti väärässä."

"Oman ikäni vakaumus ja kokemus painaa enemmän", sanoi "Äiti" nopeasti. "Minä olen oikeassa."

He katsoivat toisiinsa pöydän yli; nuorukainen suuttumuksen puna poskiensa ruskean ihon alla, valppaana, vihastuksen kuvastuessa koko hänen olemuksestaan — vanha nainen tarkkana ja hillittynä.

Nainen keskeytti hetkisen kestäneen hiljaisuuden.

"Se ei ole mitään korjaamatonta, tiedättehän sen! Ei mitään murhenäytelmää ole vielä tapahtunut. Mutta — hyvin pian olisi mieluisa kesäloma, jota teidän tuttavuutenne on niin hauskuuttanut, kerrassaan pilalla. Teidän takianne! Nyt jo — —"

Hän kohtasi miehen vihaisen katseen.

"Pitääkö teidän saada kuulla siitä? Nyt jo eräs tytöistä on lakannut vastaamasta sulhasensa jokapäiväisiin kirjeihin. Toiset eivät enää suunnittele mitään ohjelmaa päivän varalle ennenkuin ovat tavanneet teidät. Nyt he jo vaihtavat uintivuorojaan. Ei vuoroveden tähden. Kaksi heistä, jotka ennen olivat ystäviä, ovat jo riitaantuneet. Nyt jo, mr. Laverock."

Tässä viisaat kasvot synkkenivät hiukan: "Eräs heistä, lapsiraukka, on niin onneton — —"

"Ei, ei!" huudahti Archie ja laski kupin kädestään. Hänestä tuntui kuin olisi hän koskettanut kädellään merenpihkahelmiä, sileitä ja lämpimiä. "Niin ei ole, uskokaa minua!"

"— — niin rakastunut, että hän pian voi koota kaiken rohkeutensa ja kosia teitä."

Madame maisteli kahviaan ja täytti Archien vihreäjalkaisen liköörilasin. Sitten hän sanoi: "Minä en pidä tällaisista tapahtumista täällä. En tahdo teille mitään pahaa, mutta sanon teille totuuden kaikella myötätunnolla ja ystävyydellä. Tiedän, että ette tarkoita mitään pahaa. Te paistatatte päivää kirkkaissa silmissä. Yhtä te ihailette hänen kasvojensa vuoksi. Toista hänen vartalonsa vuoksi. Kolmatta hänen sievän äänensä vuoksi. Ja neljäs huvittaa teitä. Teillä ei ole ketään erikoista tähteä! En luule teidän erikoisesti välittävän kenestäkään täällä. Mutta he —! Teidän täytyy poistua. Poistukaa niinkauan kuin vielä olette unelma, esimaku siitä, miten he haluaisivat olla onnellisia. Olisitte ystävällinen, jos lähtisitte Dinardista."

Archie oli katsahtanut nopeasti tanskattareen hänen sanoessaan "ei erikoisesti kenestäkään". Miksi hän luuli hänestä sellaista. Olihan hänellä joku erikoinen. Sama tunnelma, joka oli vallannut hänen mielensä tuona aamuna hiekkalinnojen luona Jennien ja hänen pikku poikansa seurassa, valtasi hänet jälleen. Tietysti Jennie oli tuo erikoinen.

Hän karisti kurkkuaan, kohtasi suoraan tanskattaren katseen ja sanoi: "Tietysti lähden heti Dinardista, jos sanotte sitä haluavanne. Ystäväni omaiset tulevat tänne ensi viikolla. Mutta minä lähden huomenna, madame. Aioinkin oikeastaan lähteä — aioin matkustaa etelämmäksi — —"

Vanha nainen kysyi nopeasti: "Aiotteko matkustaa lähelle Concarneauta?"

Archie oli hiukan hämmästynyt: "Ehkä — ei! Mutta miksi sanoa ei — — onhan mahdollista, että lähden Concarneauhon."

Hän ajatteli jälleen noita yhdeksäätuhatta frangia, jotka hän oli voittanut viime yönä.

Hänen emäntänsä sanoi kuivasti: "Vai niin. Sitten olisin voinut säästää teidät sanoiltani. Luulin teidän tulevan tänne katsomaan ympärillenne, tekemään itsenne ihailluksi eikä ottamaan mitään kovin vakavalta kannalta."

"Te ette pidä luonnettani erikoisen miellyttävänä", huomautti Archie hiukan katkerasti.

Hänen emäntänsä lopetti kahvinjuonnin ennenkuin hän katsoi jälleen vieraaseensa. Sitten hän sanoi: "Suokaa anteeksi." Ja hän jatkoi yksinkertaisesti ja miellyttävästi: "Minä olen liian vanha loukatakseni kenenkään nuorukaisen tunteita."

Archie katsoi jälleen noihin harmaihin silmiin lumivalkoisen tukan alla. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä, että oli kovaa, että kenenkään naisen piti tulla vanhaksi ja harmaaksi. Hänen oma äitinsä oli kuollut kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana. Hän nousi ja puhui toisenlaisella äänellä.

"Hyvä Luoja! Ettehän te loukannut minua. Mutta minä loukkaannun, ellette tunne, että — että jätätte hyvästi minulle ystävänä?"

Tanskatar tarttui hänen ojennettuun käteensä sydämellisen asiallisella puristuksella. Hän vastasi hiukan veitikkamaisesti: "Koska olosuhteet ovat muuttuneet, niin miksi jättäisimme nyt jo hyvästi toisillemme? Miksi ette palaisi tänne, mr. Laverock, syömään päivällistä toisten kanssa?"

"Saanko sen tehdä?" innokkaasti. "Te ette olisi siitä pahoillanne?"

Tanskatar päästi hänen kätensä, keräsi hameenlaskoksensa ja teki liikkeen, joka näytti työntävän syrjään kaiken kunnianarvoisuuden.

"Tulkaa takaisin", sanoi hän, "ja viettäkää tämä ilta tuon erikoisen kanssa, jos tahdotte."

"On jotakin, josta pitäisin enemmän."

"Mitä se on, mr. Laverock?"

"Antakaa minun olla luonanne, kunnes toiset palaavat", pyysi hän. "Soittakaa hiukan ihanaa musiikkianne, vain minulle. Soittakaa minulle. Lupaatteko? Olkaa niin kiltti!"

"Ah", huudahti vanha nainen katsoen häneen. "Tyttö parat! Tyttö parat! Nyt minä käsitän! Hyvä on, minä soitan teille."

Hän meni Archien edellä kääntöovien läpi hämärään, hienoon salonkiin. Hän osoitti nojatuolia, istuutui itse suuren pianon ääreen, johon norsunluukoskettimet ja tanskattaren erikoinen, jalo pää kuvastuivat kuin vedenkalvoon.

"Mistä te pidätte? Haluatteko klassillista musiikkia? Niinkö? Beethovenia?"

"Ei, ei Beethovenia, ellette pahastu", sanoi Archie muistaen nopeasti Kuutamosonaatin — ja Mauven. "Mitä muuta tahansa."

Ja tanskatar soitti hänelle jotakin muuta, mikä johtui hänen mieleensä. Hän soitti hänelle, kunnes toiset palasivat.

* * * * *

Kun toiset palasivat, valtasi nuoren Laverockin mieliala, joka ei ollut hänelle tavallinen.

Ehkäpä tanskattaren soitto vielä kuohui ja hehkui hänen veressään. Ehkäpä heinäkuunilta puhalsi avoimista ikkunoista sisään jonkin pakanallisen taian. Heti nähdessään Genevièven erikoiset kasvot ovessa Archie sanoi itsekseen (päättävästi): "Niin, tuo on minun tyttöni. Tämän jälkeen en enää hapuile. Tämän illan jälkeen en ajattele ketään muuta tyttöä."

Pöydässä — pisimmässä pöydässä, jolla loistivat ranskalainen pöytäliina ja englantilainen porsliini ja ruusut ja käsinmaalatut kynttilänvarjostimet, joissa oli purppuranpunaisia hedelmiä keltaisen hehkuvalla pohjalla — Archie istui Geneviève Wilmotin ja koulutyttö Gwenin välissä, vastapäätä Selmaa, joka oli komea kuin puutarhalilja kultaisessa ja valkoisessa puvussaan. Jokaiseen näistä kolmesta Archie teki sen vaikutuksen, että hän ei vilkaissutkaan kehenkään muuhun kuin häneen. Ja saman vaikutuksen hän teki toisiinkin. Hän kohotti lasinsa, sanoi hiljaa: "Onnellisia päiviä!" ja jokainen tyttö omisti sen henkilökohtaisesti itselleen; hän ei voinut sille mitään... Archien tyyppiä olevan miehen ei tarvitse liikuttaa kättään eikä jalkaansa; ei sanoa ainoatakaan sanaa, joka kirjoitettuna ilmaisisi enemmän kuin ystävällistä kohteliaisuutta.

"Miten oikeassa olin, miten oikeassa!" ajatteli "Äiti" pöydän päässä, silmäillen ihastuneita tytönkasvoja vieraan ympärillä.

Tähän asti oli aina laskettu nuorukaisen eduksi, että hän miellytti tahtomattaan. Hän ei ollut koskaan vaivannut sillä itseään.

Tänä iltana hän teki (sitä ei voi kieltää) tarkoituksella kaiken, minkä osasi, miellyttääkseen. Nuo hänen kissansilmänsä — tuo hänen liikkeittensä varma nopeus — tuo siro lepoasento — tuo ääni, joka sisälsi kaikki mahdolliset vivahdukset — nuo seikat, joita oli jo ylistetty sanoilla, jotka hän muisti puheen lomassa tänä hetkenä! Nämä ominaisuudet hän otti nyt lopullisesti käsiinsä aseina.

Tanskatar katseli häntä silmin, jotka olivat liian vanhat ollakseen rakastuneet, mutta kyllin viisaat nähdäkseen enemmän kuin vain nuoren mr. Laverockin.

Hän näki Archien aukaisevan taikaikkunan noiden tyttöjen elämässä. He eivät koskaan unohtaisi sitä romantiikkaa, joka oli lähtenyt ja jättänyt jälelle arkipäivän.

Kaikkea tätä hän ajatteli ehdottaen lähtemistä puutarhaan antaakseen Simonen ja toisen tytön siistiä salia. He näyttivät viipyneen tavallista kauemmin päivällisellä, sanoi hän asiallisella äänellä. Tuli jo myöhä.

Niin myöhä, että kuu oli jo korkealla taivaalla loihtien tuoksuavan puutarhan merkilliseksi kudelmaksi mustasta sametista ja hopeapitsistä ja muuttaen pienet viiniköynnösten ympäröimät lehtimajat salaperäisiksi luoliksi.

Juuri eräässä tällaisessa lehtimajassa — riippuiko se yksinomaan hänen omasta kulustaan vai "Äidin" ohjauksesta — Archie huomasi olevansa eristetty tyttöjen pääjoukosta, joiden kiihtynyt puhelu kuului yli sirisevien sirkkojen ja kasinon kaukaisen soiton. Hän katsoi Geneviève Wilmotin tummiin, salaperäisiin silmiin.

Nyt!

Se hetki oli tullut, jota hän koko päivän oli odottanut.

Omituista, nyt kun se oli tullut, hän tiesi, että hän olisi aivan hyvin voinut odottaa kauemmin, jos hänen olisi täytynyt; hän olisi voinut kääntyä poispäin ja puhella Selman tai madamen tai kenen tahansa kanssa! Hän olisi voinut olla kärsivällinen, kunnes hän olisi tavannut Jennien jälleen huomenna hiekkarannalla.

Mutta siitä ei enää tulisi mitään.

_Nyt_ oli hetki tullut.

Hän puhui katkonaisesti.

"Tehän tiedätte, että aion lähteä täältä huomenna?"

"Niinkö?" vastasi Geneviève äänellä, jota Archie ei voinut pitää pelkästään kohteliaana, pyytävänä tai hämmästyneenä, mutta jossa kaikui hiukan kaikkea tätä. Hän sanoi: "Sehän on äkkinäistä, eikö totta? En tiennyt teidän aikovan lähteä niin pian."

"Ettekö?" sanoi Archie.

Hänen ympärillään hiljaisessa yössä täytti ilman Euroopan voimakkain kukkaistuoksu; se tuli korkeista tupakantaimista, joiden valkoisia tähtikukkia loisti kaikkialla tummassa lehvistössä. Hän hengitti sitä ennenkuin hän puhui jälleen.

"Minä lähden ennen teitä. Tuletteko lainkaan kaipaamaan minua?"

"Me tulemme kai kaikki kaipaamaan teitä", yritti Jennie — — yhä tuolla samalla epävarmalla äänellä.

Archie kuunteli tarkoin, odottaen kaikkea, jota ei tullut. Sitä ei kuulunut, tuota kaikua, joka olisi muuttanut kaiken, mitä hän sanoi, musiikiksi. Ei vielä! Mutta... sen täytyi tulla...

"Tarkoitatteko", sanoi nuorukainen hyvin hiljaa, mutta itsepintaisesti, "kaikki te? Sitä minä en tarkoittanut."

"Oh." Hän naurahti hiukan tavalla, jossa oli hienoa keimailua. Se antoi tuoksun kaikelle, mitä hän sanoi tai teki, aivan niinkuin tupakantaimet antoivat tuoksun koko puutarhalle. Keimailu eli hänen kiharaisen päänsä jokaisessa piirteessä, hänen silmissään, hänen poskiensa kuopissa, siinä liikkeessä, jolla hän heitti kilpikonnanluulla koristetun päivänvarjonsa hiekalle.

"No niin?" mutisi Archie hiljaa.

"Niin?... Marcus tulee kai kaipaamaan teitä kovin. Hän — —"

Kirkkaana kaikui kuutamoisessa ja tuoksuavassa ilmassa pehmeä huuto yläkerran ikkunasta.

"Äiti! Äiti! Sinä et tullut päivällisen jälkeen sanomaan hyvää yötä."

"Tulen, kultaseni", huusi äiti takaisin. "Tulen heti."

Eikä hänen vastauksensa ollut tarkoitettu ainoastaan hänen pojalleen, vaan myös hänen kosijalleen.

Archie huomasi sen äkkiä, tuon sävyn hänen äänessään, jota hän oli odottanut; mutta se ei ollut hänelle.

Jennien kasvot olivat olleet kääntyneet hänen pikku poikansa makuuhuoneen ikkunaa kohti. Hän käänsi ne jälleen Archieen päin.

Mutta noina sekuntteina, jotka olivat kuluneet, oli jotain — jotain omituista — tapahtunut nuorukaiselle. Side oli pudonnut hänen silmiltään. Hän näki hänet, itsensä, heidän suhteensa.

Jennie piti hänestä. Ennemmin tai myöhemmin, jos Archie tahtoisi, hän suostuisi tulemaan hänen vaimokseen. Häntä miellytti hauskannäköinen mies, joka ei ollut paljon vanhempi häntä itseään. Ja hän oli myöskin mielissään siitä, että Archie oli pikku Marcuksen leikkitoverina.

"_Hän_ ei välitä muista miehistä kuin siitä, joksi pikku Marcus kerran varttuu", sanoi Archie itsekseen. Ja sitten — —

"Hän ei huoli minusta!" ajatteli hän, ja hänen nuori ylpeytensä kohosi kiivaaseen vastarintaan. "Hän ei todellakaan välitä minusta."

Kerrankin tämä teki häneen aivan saman vaikutuksen kuin toisen tytön ylenmääräinen ihastus — Lucy-raukan.

Hän suoristautui. Vasta silloin hän käsitti, että hänen äskeinen asentonsa oli todistanut ihailua ja rakkautta.

Mutta tässä ei ollut mitään rakkautta... ei hänelle. Ei hänelle! Mainio äiti, loppunut hakkailu — ei rakkautta.

Äänellä, joka sai Jennien katsahtamaan ylös hämmästyneenä, koska se niin suuresti erosi äskeisestä, hän sanoi:

"Tämä siis on jäähyväiset — —"

Jennie pidätti hengitystään. Hän oli pahoillaan; niin, pahoillaan kuin tyttölapsi, joka on sanonut "ei kiitos", kun jäätelöä on tarjottu ja jäätelö sitten on korjattu pois pöydältä. Oli selvää, ettei hän ollut tarkoittanut tätä lopullisiksi jäähyväisiksi. Senkö vuoksi, että Archie oli englantilainen, ei hän käsittänyt, että hän sai toivoa? Pitikö noiden miesten saada selvä rohkaisu — vai lähtivätkö ne muuten?

Hän sanoi (mutta ilman tuota pehmeää sävyä äänessä, jonka vain lapsi voi saada siinä kaikumaan): "No niin! Pitääkö minun sanoa, Archie, että minä tulen kaipaamaan teitä?"

"Oh, ei", vastasi Archie naurahtaen. "Sitä teidän ei pidä sanoa. Te ette koskaan tule kaipaamaan minua — tarkoitan, että olisi liian paljon onnea toivoa sitä. Minä ymmärrän."

Hän tarttui hänen käteensä.

"Hyvää yötä, Jennie. Toivotan teille onnea elämässänne. Sanokaa se pojallennekin minun puolestani."

Hämmästyneempänä kuin milloinkaan ennen elämässään Jennie huudahti: "Ettekö tule ylös sanomaan hänelle hyvästi?"

"En luule tulevani, kiitos vain. Ei, en luule saavani enää nähdä pienokaista. Sanokaa hänelle hyvää yötä minun puolestani. Tällä tavoin — —"

Ja kumartuen jälleen alas hän painoi suudelman lyhyille paksuille kiharoille hänen korvansa yläpuolella.

Ne olivat silkinhienot ja tuoksuavat ja niiden kosketus sai hänen päänsä pyörälle. Hän oli kuullut, että kun hänen äitinsä oli tahtonut saada hänet olemaan hiljaa vuoden vanhana lapsena, oli hän heittänyt hänelle turkiksensa leikkikaluiksi. Siitä asti oli Archiea miellyttänyt kaikki tuoksuava ja pehmeä. Niin, ehkä juuri tuo yksityiskohta, mrs Wilmotin tukan pehmeys, toi takaisin sen mielialan, joka hänet oli päivällispöydässä vallannut.

Hän astui sykkivin valtimoin ulos kuutamoon, joka valaisi puutarhaa, missä tuskin erotti, mikä oli tyttöjä ja mikä kukkia...

"Hyvästi, tytöt!" huusi Archie Laverock hiljaa, mutta äänessään tuo kaiku, joka sai jokaisen naisen luulemaan, että hän kutsui erikoisesti häntä. "Hyvästi, kaikkityyni. Minä menen. En saa enää nähdä teitä."

"Oh", kuului hiljaa, ja "Oh — — —" ikäänkuin he olisivat hiipineet häntä kohti. Hän huomasi äkkiä olevansa keskellä piiriä.

"Sanokaa nyt kiltisti hyvää yötä minulle vain tämän kerran."

Hän tarttui lähimpään tyttöön; se oli Gwen, koulutyttö. Hän suuteli hänen pieniä kasvojaan ja jätti ne punastuneiksi ja hurmaantuneiksi. Tyttö ei sanonut sanaakaan.

Eikä kukaan muukaan tytöistä sanonut mitään, kun hän vuoron perään kääntyi jokaisen puoleen ja suuteli häntä, jokaista kuin olisi hän ollut hänen omansa, jokaista niinkuin ei häntä oltu koskaan ennen suudeltu ja niinkuin häntä (ellei kohtalo ollut erikoisen suopea) ei luultavasti koskaan enää tultaisi suutelemaan.

Niin hän jätti hyvästi koko joukolle — Dorothylle, Eileenille, "Macille" ja kaikille muille.

Hän kääntyi "Äidin" puoleen.

"Saanko suudella soittoa?" pyysi hän ja kohotti hänen kätensä huulilleen.

Vasta kääntyessään hän muisti, että oli yksi, jolle hän ei vielä ollut sanonut hyvästi.

"Selma! Missä Selma on?"

Hän oli kadonnut. Mennyt sisään.

"Hyvästi, Selma!" hän huusi taloa kohti.

Vastausta ei kuulunut. Hän ei nähnyt yläkerran ikkunassa kultaista päätä, joka varovasti painui uutimia vastaan nähdäkseen viimeisen vilauksen hänestä. Selma katsoi häntä viimeisen kerran. Archie vei mennessään surun niinkuin ilonkin mahdollisuudet. Taivas tiesi, mitä olisi voinut tapahtua... Ei kukaan kuullut kiihkeää hyvästi-kuiskausta, joka seurasi häntä, kun hän astui kukkien reunustamaa tietä pitkin portille.

Kadulle päästyään hän katsahti taakseen heiluttaakseen kättään tuolle ryhmälle, jonka muodostivat tytöt ja kukat, kukat ja tytöt. Jotkut heistä viittoivat vastaukseksi.

"Hyvästi!" hän huusi viimeisen kerran. Ja syvällä hänen mielessään voitokas, tyrannimainen, parantumaton valloittaja huudahti sydämensä pohjasta:

"Mikä kirottu vahinko, että en voi saada heitä _kaikkia!_"

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hän tapaa tytön.

Paluumatkallaan Ranskasta Englantiin Archie Laverock joutui uuteen seikkailuun. Mutta se ei tällä kertaa ollut romanttinen seikkailu.

Oltiin Lauran kannella, missä nuorukainen oli päättänyt viettää yönsä huopiin käärittynä suuressa nojatuolissa. Oli viileä ilta; St. Malon tuomiokirkon huippu kohosi valkoisena harmaita pilviä vastaan; heikko tuuli puhalsi.

Tuo tuuli kahisutti erään toisen matkustajan sanomalehteä, matkustajan, joka oli ojentautunut huoville Archien taakse. Äkkiä voimakkaampi puuska tarttui siihen ja vei sen lukijan kädestä.

Lehti olisi lentänyt mereen, mutta se tarttui Laverockin olkapäähän. Archie otti sen. Hän palautti sen omistajalleen.

"Oh, kiitos", sanoi tutunomainen ääni.

Archie huomasi olevansa vastapäätä tuttuja kasvoja; miehekkäitä, punervia, nelikulmaisia merimiehen kasvoja, joiden yllä oli verkalakki, joka oli hiukan rikki toisen silmän yläpuolelta.

Silmät, jotka olivat merensiniset, tuijottivat häneen hetken ja sitten tuo ääni huudahti: "Kautta Luojan! Sehän on nuori Laverock, eikö olekin?"

"Kyllä, sir", sanoi Archie hymyillen tuttavallisesti.

Sillä mies oli — niin! Hän huomasi sen nyt. Hänhän oli noiden menneiden päivien amiraali, noiden Surreyssa vietettyjen päivien amiraali. Vanha amiraali!

"Siinä paha, missä puhutaan! Ajattelin juuri teitä!" sanoi vanhempi mies. "Eikö se ollut omituista. Kautta Luojan... Olen ollut toisella puolen pelaamassa hiukan golfia... pelaatteko te?" Sitten hän yhtäkkiä sanoi: "Oletteko nähnyt tätä?" Hän ojensi Archielle sanomalehden, jonka tämä juuri oli pelastanut.

"En ole nähnyt englantilaista lehteä kokonaiseen viikkoon."

"Vai niin. Katsokaa sitten tätä. Tässä on rakas ystävämme."

Archie katsahti paperiin, jota amiraali osoitti sormellaan.

Siinä — — siinä oli suurilla mustilla kirjaimilla seuraava uutinen:

_Filmitähti menee naimisiin Intian armeijan upseerin kanssa._

Sen alla oli kuva morsiusparista, joka seisoi kohotettujen miekkojen muodostaman kunniakujan alla. Morsian, valkoisessa harsossaan, hymyili säteilevää hymyä — nuo pienet, hienot, pitkulaiset kasvot olivat — niin, ne olivat Lucy Joyn.