Part 17

He olivat kulkeneet vain mailin verran; oli vielä valoisaa, mutta Archie ei vastustellut, vaan käveli takaisinpäin hänen rinnallaan.

He puhuivat tuskin lainkaan kulkiessaan.

Niityn päässä, missä he ennenkin olivat eronneet, sanoi Archie: "Niin, hyvää yötä. Kiitoksia paljon siitä, että säälitte minun yksinäisyyttäni täällä. Hm — en kai uskalla pyytää teitä tulemaan huomenna jälleen kappaleen matkaa kanssani?"

"Miksei?" kysyi tyttö — aivan huolettomasti.

"Oh, arvelin, että te piditte minua tungettelevana, minusta tuntui, että ette ollut minulle aivan ystävällinen eräässä suhteessa."

"Oh!" huudahti tyttö äkkiä; liian äkkiä. "Ei millään lailla. Tietysti tulen kävelemään; pidin tästä. Hyvää yötä, mr Laverock!"

Jälleen työpäivä... täynnä, touhua kuten ennenkin... jälleen ilta, joka pyyhki pois kaiken, mikä koski seuruetta, autoja, koko päivän ponnistuksia. Kaiken paitsi harmaan hämärän, joka toi tuon punatukkaisen, hienon nuoren olennon häntä vastaan niitylle, kävelemään hänen vieressään läpi tämän laajan, salaperäisen vuorimaiseman.

Heidän tunteensa tänä kolmantena iltana eivät olleet toverillisia eikä riitaisia, kuten toisena iltana. Jokin odotti, vartioi, seurasi heidän kantapäillään: jokin riippui kuin pilvi heidän yllään — pilvi, joka ennusti myrskyä.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, he lähtivät kävelemään. He kävelivät maalle päin, kohti uinuvaa rämettä, jolla ampujat tänään olivat olleet. Mailin verran he vaikenivat. Siten nuori Laverock äkkiä, ikäänkuin hän olisi ollut vielä kesken eilistä keskustelua, alkoi: "Puhuimme teidän kihlauksestanne — ettekö tahtoisi sanoa minulle, miksi puritte kihlauksenne?"

Hänen kihlauksensa, hänen kihlauksensa! Se oli muuttunut hänelle painajaiseksi. Hän kysyi itseltään, miksi hän välitti siitä. Ja välitti sitten yhä edelleenkin. Hän välitti enemmän kuin mistään muusta, mitä oli tapahtunut hänen elämässään, siitä tosiasiasta, että tyttö oli kerran aikonut mennä naimisiin toisen miehen kanssa — että hän oli ollut toisen miehen kihlattu morsian. Se koski yhä edelleenkin.

Se oli sietämätöntä!

Sillä nyt todellakin Archiesta tuntui, että hän oli koko elämänsä ajan odottanut antaakseen tälle yhdelle tytölle koskemattoman sydämen. Se kuului mielettömyydeltä, jos rupesi sitä miettimään... Mutta häntä ei huvittanut miettiä mitään. Hän oli vain alakuloinen. Häneen koski syvästi, että hän — jonka elämässä tähän asti ei ollut tapahtunut mitään merkittävää — oli nyt hullaantunut tyttöön, joka oli ollut kihloissa toisen kanssa. Toisen miehen... Se ei tehnyt asiaa siedettävämmäksi, että tuo toinen ei nyt ollut läsnä. Hän oli joka tapauksessa ollut olemassa — Ethel oli ollut kihloissa.

Tuo vihattu ajatus valtasi hänet kuin saapuva yö.

Tyttö käsitti hänen kysymyksensä syytökseksi. "Monet ihmiset purkavat kihlauksensa! Mitä järkeä on olla kihloissa, ellei halua olla? Se on kuin — kuin istuisi konserttisalissa tuntimääriä sen jälkeen kuin konsertti on loppunut ja valot ovat sammutetut ja penkit jälleen peitetyt ruskeilla verhoilla! Miten olisin voinut sitä jatkaa?"

Archie Laverock kysyi kiihkeästi nopean, ilmilausumattoman ajatuspyörteen jälkeen: "Sellaiseltako se teistä tuntui?"

"Niin! Jos sen kerran tahdotte tietää!" huudahti tyttö. "Juuri sellaiselta."

"Miehet eivät ymmärrä paljoa. Kun he ovat rakastuneet, he eivät näe mitään," selitti tyttö hengästyneenä. "Jos mies tekee kaiken, jos hän lakkaamatta huolehtii ihailemastaan tytöstä, niin ei tämä saa — ei hän saa aikaa edes hengähtää! Muutamille meistä ei ole mitään hauskaa siinä, että meistä pidetään. Se on kuin — kuin menisi tanssiaisiin ja saisi istua vain katselemassa. Aivan hullua. Mutta — ehkäpä ei voi tehdä mitään oikein, jos itse on väärä henkilö — —"

Archie Laverockista tuntui, ettei hän kuunnellut ainoastaan korvillaan, vaan koko ruumiillaan. Hän kuunteli, ei vain sitä, mitä tyttö sanoi, vaan satoja ääniä, jotka täyttivät pehmeän hämärän. Ja noiden äänien lomaan hän vastasi aivan proosallisesti: "Miksi sitten menitte kihloihin hänen kanssaan?"

"Oh! Miten minä sen tietäisin?" huudahti Ethel kiihtyneenä kuin jostakin hyvin vanhasta hermostuksesta tai väsymyksestä. "Ehkäpä siksi, että oli märkä sunnuntai-iltapäivä, enkä minä voinut pelata bridgeä," huudahti hän huolettomasti, "ja koska ei ollut mitään muuta tekemistä sillä hetkellä!"

Archie innostuneena: "Siis — se oli siis aina yksipuolista?"

Hän odotti tytön vastausta. Hän odotti, että hän myöntäisi: "Kyllä; aina."

Mutta jostain syystä — se oli tietysti järjetöntä — hän tiesi tulevansa pahoilleen, jos tämä vastaisi niin. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen.

Mutta tytön vastaus olikin varsin odottamaton: "Oh, ei, ei! En voi sanoa niin," selitti hän, äänessään syvä suru ja hellyys. "Se ei ollut aina yksipuolista. En tahdo kenenkään ajattelevan niin. Se olisi halpamaista. Minusta olisi inhoittavan kiittämätöntä väittää, ettei joku asia ollut ihana siksi, ettei se enää sitä ole. Se on arvotonta. Ei kenenkään pitäisi olla sellainen. Minun — minun ei olisi pitänyt sanoa, että se oli siksi, ettei minulla ollut muuta tekemistä. Sillä minä pidin hänestä. En tiennyt miten paljon voisin rakastaa, mutta rakastin häntä silloin niin paljon kuin tiesin voivani — —"

Vakavuudessaan hän kiiruhti askeliaan ja siirtyi Archien edelle.

"Odottakaa!" sanoi tämä käskevästi. "Älkää juosko tuolla tavoin."

He pysähtyivät. He olivat kiivenneet pienen harjanteen huipulle, ja siinä he nyt seisoivat mustina varjokuvina taivasta vastaan. Heidän jalkainsa juuressa levisi kanervameri; yläpuolella loisti tiikerintaljan näköinen taivas keltaisine juovineen, jotka olivat viimeisenä muistona auringonlaskusta.

"Odottakaa!" toisti Archie. "Tahdon kysyä teiltä jotain."

Hänen sydämensä jyskytti. Koko hänen olentonsa oli siirtynyt siihen, mitä hän aikoi nyt kysyä. Hän ei voinut kiiruhtaa edelleen tytön vieressä ja kysyä sitä. Hän ei edes tiennyt, ettei ollut sopimatonta tunkeilevaisuutta, että hän lainkaan sitä kysyi.

Mutta hän oli siis kuitenkin ollut kihloissa (jälleen tuo ajatus kiusasi häntä). Kihloissa joka suhteessa sopivasti ja onnellisesti. Hän oli itse sanonut, että alku oli ollut "ihana". Ehkä kaikki rakkaus oli yhtä ihanaa hänelle — kuten rakkaus kaikkine vikoineen oli aina ollut Archie Laverockille. Ilman katkeruutta hän ajatteli nopeasti entisiä rakastumisiaan. Niiden joukossa ei ollut ainoaakaan, josta hän ei olisi voinut ylpeillä. Hän oli kiitollinen. Ne auttoivat häntä. Hän ajatteli, että ne auttoivat häntä nyt täällä, suuren rakkauden edessä. Sillä mitä mies uhraa rakkaudelle — se annetaan hänelle jollain tavalla takaisin.

Archien perinnöllinen naisellinen vaisto sai hänet salamannopeasti yhdistämään yksityiskohtia, jotka tiesivät kertoa jotain.

Hänen kihlauksensa; ensin onnistunut. Sitten mies, koska hän oli "väärä henkilö" eikä voinut tehdä "mitään oikein". Miksi hän — tuo uskollinen, hauska, miellyttävä poika — oli muuttunut tytölle "vääräksi henkilöksi"?

Sitten jälleen eräs sairaalamuisto. Se oli nyt Archielle aarre, niinkuin joku kauan säilytetty lasku, joka vihdoin oli suoritettu. Se oli eräs Ethelin katse, kun hän kerran meni ulos huoneesta ja luuli Archien silmäin olevan suljetut. Ne olisivatkin voineet olla suljetut. Miksi hän ei ollut nähnyt, mitä tuo katse merkitsi? Hänen valkopukuinen ruumiinsa oli lähtenyt huoneesta, mutta kaikki muu oli jäänyt sinne, Archie Laverockin luo...

Oliko se mahdollista — —?

Hänen huudahduksensa kaksi päivää sitten: "Oi, Archie, miten ihanaa jälleen kuulla ääntänne!" Oliko se merkinnyt, että tyttö oli koko tämän ajan nähnyt hänet unelmissaan?

Hän aikoi uskaltaa.

Ja hän kysyi siis samaa mitä oli ennenkin kysynyt.

"Miksi te puritte kihlauksenne?"

Viimeisessä valohämyssä hän näki tytön silmät.

Ne näyttivät kysyvän: "Miksi?"

Miksi? Eikö ollut mahdotonta olla purkamatta kaikkea paitsi parasta unelmaa? Hänen oli täytynyt purkaa. Ilman mitään toivoa siitä, mikä nyt vuosien kuluttua vihdoin oli tullut, tänä iltana matalalla kulkevain pilvien alla, keskellä autiota rämettä, hänen rinnallaan.

"Sekö se oli?" kuiskasi Archie riemuitsevasti. Ja sitten hän odottamatta enää sanaakaan tytön huulilta veti hänet syliinsä. Hän piteli häntä raudanvahvalla otteella, veti hänen nuoren, joustavan vartalonsa lähemmä, lähemmä ja päästi omituisen pienen äännähdyksen — riemun huudahduksen, jonka päästää lapsi, joka jossain leikissä on saanut kiinni toisen lapsen.

"Ah — —" hän mutisi.

Tyttö hengähti nopeasti. Äkkiä hän tuntui riemusta painautuvan hänen rintaansa vastaan. Vielä puolittain suuttuneena, puolittain onnellisena ja nauraen hän huudahti hiljaa: "Mitä hyödyttää tehdä kysymyksiä, jos tietää — —"

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Yhdeksän päivän ihme.

Kihlaus neiti Ethel Johnstonen ja mr Archie Laverockin välillä purkautui taas yhdeksän päivän kuluttua.

Se ei tapahtunut, ennenkuin onnettomuus todella saapui kirjeen muodossa. Kuka olisi voinut aavistaa — —

Mutta ehkä on parasta puhua hiukan yhdeksän päivän onnesta niin kauan kuin kihlaus kesti, ottaen päivät oikeassa järjestyksessä?

* * * * *

_Ensimmäinen päivä._ — Nuori Laverock teki kuumeisesti työtä päivänvalon aikana vastapainoksi kärsimättömyydelleen, joka kaipasi iltaa. Ylpeinä, tietoisina, vieläpä ujoinakin — he kohtasivat toisensa ensi kerran kihlattuina! He kävelivät hyvin hitaasti rantaan päin.

Archie sanoi: "Kuulehan, kultaseni," — tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän sanoi siten; molemmat tiesivät sen erittäin hyvin, mutta ei kumpikaan räpäyttänyt silmääkään — "kuulehan, kultaseni, eikö sinulla ole omaisia tai muita, joille minun pitäisi kirjoittaa ja kertoa — _meistä?_"

"Ei ainoaakaan, Archie. Minulla on äitipuoli — lady Castletoy — mutta miksi vetäisimme hänet tähän? Hänkään ei sanonut minulle, kun hän aikoi mennä uusiin naimisiin. Olen siis aivan yksin maailmassa."

"Ihanaa. Niin olen minäkin."

"Tarkoitatko, ettei sinulla ole myöskään ketään, joka esimerkiksi voisi ajaa minut ulos ovesta?"

"Ei ketään — ei ketään omaisia jäljellä. Ei ketään oikeita ystäviä. Tietysti joukottain tuttavia, mutta heistä ei ole väliä."

"Oi, Archie, miten ihanaa!" huudahti morsian. "On paljon ihanampaa näin, kun ei tarvitse valmistautua arvosteluihin ja huomautuksiin!"

Nuori Laverock, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, katsahti taakseen linnan torneja kohti, jotka kohosivat kiviaidan takana, kohti kaurapeltoja, kaatunutta veräjää, ruohokenttiä.

"Etkö luulisi olevan parasta kertoa seurueelle —"

"Oi, ei, ei!" pyysi tyttö. "Se on osa huvia, että he eivät siitä tiedä. Miksi heillä pitäisi olla aavistusta siitä, kenen kanssa heidän autonohjaajansa menevät kihloihin?"

"Mutta heidän autonohjaajansa voi olla niin ylpeä siitä, mitä hän on aikaansaanut," väitti Archie Laverock, "että hän aivan kuolee halusta kertoa sen jollekulle!"

"Hän voi sanoa sen minulle. Hän ei voi kyllin usein sanoa sitä minulle," kuiskasi tyttö. "Mutta ei kenellekään muulle!"

_Toinen päivä._ — Tänä päivänä tapaus julkaistiin. Myöhään iltapäivällä eräs Ethelin lapsista, joka oli salaa ahnehtinut makeita puutarhamansikoita ison teekupillisensa jälkeen, sairastui. Hänen hoitajattarensa jätti hänet vuoteeseen kuumavesipullo pienellä vatsallaan ja skotlantilaistyttö vartijanaan ja kiiruhti hetkiseksi autovajaan ilmoittamaan, että sinä iltana ei kävelystä tulisi mitään.

"Oh! miten ikävää!" huudahti nuori Laverock onnettomana, seisten siinä öljyisenä ja tomuisena päästä kantapäähän asti. "Mokomakin lapsi!"

"Minun täytyy olla siellä ja hoitaa häntä, kunnes hän paranee, lapsi raukka —," selitti Ethel.

"Entäs minä raukka? Kultaseni, sinulla ei ole aavistustakaan siitä. Olen vain elänyt puoli yhdeksän toivossa! Etkö voi pujahtaa ulos myöhemmin? Vain sekunniksi? Jos minä tulisin tammimetsikön reunaan? Vain sanomaan hyvää yötä? Tulethan, enkelini? Älä ole sydämetön! Tule!"

Hänen äänensä oli jälleen niin sametinpehmoinen! Tyttö naurahti. "No niin — —"

"Sinä tulet! Sinä tulet!"

"Tulen, jos vain voin jollain tavoin — mutta se ei ole luultavaa!"

"Sano minulle sitten nyt hyvää yötä. Sano se väliaikaisesti — —"

Äkkiä heidän muodostamaansa sievää ryhmää häiritsi kömpelö hahmo, joka häämöitti vajan oven ulkopuolella; ja tämä hahmo olisi vetäytynyt taaksepäin yhtä nopeasti, ellei Ethel olisi nähnyt sitä Archien olan yli ja hätkähtänyt.

Archie päästi hänet uskomattoman nopeasti irti ja kääntyi suurta miestä — sir Kabea — kohti.

"Hm! Asianlaita on niin, Sir, että olen kihloissa neiti Johnstonen kanssa," ilmoitti nuori Laverock hyvin selvästi.

"Toivotan onnea sydämestäni," sanoi sir Kabe ystävällisesti ja tarttui leveällä, puhtaalla kädellään ohjaajan pitkään, öljyiseen ja tomuiseen käteen. "Toivotan teille onnea, neiti Johnstone. Saanko kysyä, aiotteko ehkä puhua siitä?"

Ethel epäröiden — — "Ei suinkaan — —"

Archie sanoi nopeasti: "Minä kyllä, sir."

Suuri mies katsoi hyvin ystävällisesti toisesta toiseen. "Niin minäkin tekisin, jos olisin teidän sijassanne. Jos saan antaa teille sen neuvon — —? Se selvittäisi asioita, Laverock. Loma-aikaa ja muuta... Aivan niin. Minulla on siis teidän ja nuoren neidin lupa. Minä sanon sanasen vaimolleni ja toisille — —"

_Kolmas päivä._ — Tämä päivä näki todella merkillisen tapauksen; lastenhoitajattaren ja autonajajan päivällisellä koko seurueen kanssa.

Niin; sen "sanasen" johdosta, jonka sir Kabe oli sanonut toisille, oli päätetty tällä tavoin juhlia kihlausta.

Pöytä oli järjestetty kauniisti; sillä lady Kabe, amiraalin sisar, joka piti huolta kukista, oli kerännyt sen koristeeksi kerrattuja kehäkukkia, — oranssin-, sitruunan- ja kermanvärisiä — mustaan Wedgwood-maljakkoon ja hakenut esiin mustia kynttilänvarjostimia.

Nuori Laverock istui puhellen sievästi mrs Oben kanssa, ajatellen alakuloisena: "Miksi nämä eivät ole meidän kynttilänjalkamme, meidän samppanjalasimme, meidän hopeakalustomme? Tekee minut suorastaan hulluksi nähdä nuo toiset naiset helmikoristeineen; ei siksi, että tahtoisin nähdä helmiä oman tyttöni kaulalla, mutta miten saan hänelle edes kunnollisen sormuksen? Miksi minulla ei ole tällaista paikkaa, minne voisin hänet heti viedä? Jos meillä olisi edes autovaja..."

_Neljäs päivä._ — Ostoskäynti kaupungissa Ethelin ja joidenkin hänen "lastensa" kanssa. Freddie Roydsin läsnäolo neiti Johnstonen ja ohjaajan välillä esti keskustelun käymästä helläksi. Vain tähän tapaan: "Ethel, sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä teit ylhäällä heinäladossa tuona ensimmäisenä iltana? Vakoilitko minua, vai mitä?" nauroi hän.

"Taivas, en. Minä olin mennyt katsomaan oliko Babs kadottanut huivinsa sinne; hän oli ollut siellä hakemassa munia aamulla."

He suorittivat linnan taloudenhoitajattaren määräykset; täyttivät auton lihalla, metsälinnuilla ja punaisilla silleillä: tinkivät herttaisten kalamuijien kanssa, jotka möivät tavaraansa pitkulaisista kalakoreista kadunkulmissa.

"Minä tahtoisin asua jossakin tällaisessa skotlantilaisessa maalaiskaupungissa," selitti Ethel. "Kaikki näyttää niin lujalta, mukavalta, pysyvältä ja rauhalliselta ja sellaiselta kuin kaikki oli ennen sotaa. Aivan erilaiselta kuin meidän kiireiset kotimme etelässä!"

"Ei sinun tarvitse asua kiireisessä kodissa," mutisi Archie lohduttavasti Freddien pään yli. "Kun olen löytänyt onneni, niin elämme missä vain huvittaa. Kuusi kuukautta vuodesta John o'Groatsissa, kuusi Ritzissa."

Samassa auto pysähtyi talon eteen, jonka alakerrasta he löysivät pinottuja huonekaluja, kiinalaista porsliinia, kokoonkasattuja tauluja — jonkun ikäneidon tavaroita, sanottiin heille, jotka myytäisiin seuraavana päivänä huutokaupalla.

"Ajattelehan, että naimattomalla vanhalla naisella sai olla kaikki nämä huonekalut," mutisi kihlautunut mies, "kun meillä ei ole edes keittiökaappiakaan! Mitä vanhat neidot tekevät kolmella mustalla sorvatulla tammivuoteella, sitä minä en jaksa käsittää —" Freddien ääni kuului innostuneena hänen vierestään: "Laverock, Laverock! Täällä on mitä ihanimpia tavaroita! Tulkaa katsomaan, neiti Johnstone. Minä tahdon ostaa ne. Valkoisia norsuja. Enkö voi ostaa niitä taskurahoillani? Enkö voi ostaa niitä huomenna huutokaupassa, jos tarjoan enemmän kuin muut? Enkö voi?" Ja lapsi katseli ihastuneena kahta valkoista norsua — kiinalaista porsliinia nekin.

"Omituista," sanoi Archie Ethelille, "millaisista tavaroista pikku poika voi pitää — —"

"Tai suuri poika," sanoi Ethel. He säteilivät toisilleen, niin sanoaksemme, aivan kuten kaikki kihlatut parit. He olivat erinomaisen onnellisia ja tyyniä ollessaan toistensa läheisyydessä.

Toisin ajoin Archiesta tuntui ikäänkuin Ethel yksin kaikista naisista kykenisi tekemään hänet erinomaisen onnettomaksi ja levottomaksi. Jospa hän vain voisi heti naida hänet ja olla varma siitä, että tyttö ei enää koskaan pääsisi hänen näkyvistään!

_Viides päivä._ — Ethel lähti hänen näkyvistään, ja olosuhteissa, jotka saivat hänet mitä levottomimmaksi; hän ja kaksi hänen hoidokeistaan vietiin kaupunkiin toisessa pienessä autossa, olemaan mukana huutokaupassa, ja ajajanaan pitkäsäärinen, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka kihlajaispäivällisillä oli koettanut hakkailla Etheliä.

Sillävälin linnan ohjaaja, jonka oli kuljetettava muut seurueen jäsenet kaikkein kaukaisimmille ampumapaikoille, salaa kiehui mustasukkaisuudesta... Mutta illalla hän kohtasi Ethelin ystävällisin hymynsä huulillaan.

"Saitteko norsut?" hän vain kysyi.

"Kyllä, rakkaani, me saimme norsut," iloitsi Ethel. "Roska meni ensin, mukaanlaskettuna kourallinen kiinalaisia harvinaisuuksia, joiden joukossa olivat Freddien norsut. Niistä minun oli mentävä aina viiteentoista shillinkiin, ajattelehan! Toisin sanoen, majuri Oben oli tehtävä niin, koska lapsi oli niihin kiintynyt. Hän on hyvin ystävällinen — —"

"Oliko siellä mitään sievää, joka olisi sopinut meille?"

"Joitakin tammituoleja, jotka kohosivat kahteentoista puntaan kappale. Mutta huutokaupanpitäjästä ei ollut mihinkään. Hänellä ei ollut vasaraa eikä omanarvontuntoa. Ei! ei edes silloin kun koko huutokauppahuone puhkesi nauruun, koska eräs salaperäinen huiluntapainen esine, jonka hän oli merkinnyt 'soittokoneeksi', huomattiin naisparan astmanhoitovälineeksi. Archie! Sinä et ole iloinen!" keskeytti tyttö rupattelunsa. "Mikä sinua tänä iltana vaivaa?"

"Ei mikään... paitsi se, etten voi antaa sinulle tammituoleja. En voi lähteä kaupunkiin milloin haluan. Eikö ole typerää harmistua siitä?"

"Sinä olet mustasukkainen," huudahti tyttö ihastuneena. "Minä luulen sinun olevan mustasukkainen, koska menin sinne tuon majurin kanssa."

"Oh, enpä luule," sanoi nuori Laverock tyynesti. Mutta sattumalta hän sittenkin oli intohimoisesti mustasukkainen tuolle majurille. Ja Ethelin hyljätylle sulhaselle, ja jokaiselle miehelle, joka koskaan oli puhunut hänelle tai katsonut häneen.

Mutta vaikka hän oli näin mustasukkainen, ei hän ollut niin mielettömästi, niin hurjasti mustasukkainen kuin hänen tyttönsä!

_Kuudes päivä._ — Se oli tuollainen kolea kesäpäivä, jotka tuntuvat talveakin kylmemmiltä. Taivaalla näkyi indigonsinisiä ja heleänharmaita juovia; maa oli ikävän vihreä; linnan puutarhassa olivat lehdet kääntyneet tuulessa näyttäen vaaleamman puolensa. Auringon laskiessa tuuli tyyntyi. Kaiken peittävä Skotlannin sumu verhosi märkänä maan.

"Eikö olisi parasta pyytää noita kahta nuorta mukaan saliin?" ehdotti mrs Obe. "He eivät suinkaan halua lähteä kävelemään tuollaisella ilmalla."

"Hyvänen aika, mikseivät he haluaisi?" vastasi sir Kabe. "Minä lyön vetoa, että he lähtevät kernaammin kävelemään kuin mihinkään muualle."

Mutta neiti Johnstone, kun häntä pyydettiin jäämään, äänesti katon alla vietettävän illan puolesta. (Mahdollisesti kiusatakseen sulhastaan; siihen hän kyllä kykeni.) Archie otti asian rauhalliselta kannalta ja ilmestyi päivällisen jälkeen saliin — tuohon ihmeelliseen sekamelskaan, jossa yhtyivät vihreäruusuiset seinäpaperit, punaiset plyyshihuonekalut, saksalainen kultaus, hieno rokokookalusto, pellavaiset kalustosuojustimet, marmorilevyiset pöydät ja raskaissa kehyksissä riippuvat italialaiset taulut. Hän yhtyi lieden ympärillä istuvaan piiriin ja yritti olla kohtelias lady Kabelle.

Amiraalin sisar kuului noihin valppaihin, tyyniin, sinisilmäisiin naisiin, jotka ovat aistikkaasti puettuja ja joilla on tyyni ääni, joka kuuluu selvästi kimakan lörpöttelyn, yli. Ethel Johnstonen korviin, hänen keriessään silkkiä majuri Oben avulla, kuuluivat seuraavat sanat:

"Te tapasitte siis Joylla veljeni. Ei, en ole koskaan nähnyt tuota ihastuttavaa Lucya, paitsi tietenkin kaikissa sanomalehdissä. Oliko hän yhtä sievä kuin kuvat?"

"Varmasti," sanoi Archie. "Sievempikin. Väri tuli lisäksi." Hän kääntyi morsiantaan kohti. "Ethel, tunnethan sinä Lucy Joyn. Hän sanoi minulle olevansa sinun koulutoverisi... Ja ihmeellistä kyllä näin Ethelin valokuvan heillä. Tunsin sen heti, ennenkuin Lucy Joy sanoi — —" ja niin edespäin.

Hän voi puhua huolettomasti tuosta entisestä ihastuksestaan, joka oli saanut hänen sydämensä sykkimään — miten kauan? Noin kaksi viikkoa. Se kaikki oli siis mennyttä. Lucy Smith oli onnellisissa naimisissa.

Mutta koska hän näki välähdyksen Ethelin silmissä, niin häntä huvitti puhua enemmän toisen tytön, kauneudesta.

Se loppui vasta, kun joku toinen seurueesta — seurueesta, joka nyt oli hyväksynyt henkilökohtaisiksi ystävikseen kaksi palvelusväestään — ehdotti vanhanaikaista leikkiä "Mitä he sanoivat ja mitä sitten tapahtui?"

Kyniä. Puoliarkkisia paperia. Kiireisiä raapustuksia. Kääntelemistä. Pöydälle panoa. Naurunpurskahduksia, kun mr Obe lystikkäällä äänellään luki tulokset.

"_Sietämätön mrs Royds_ — hyvänen aika sentään! tapasi _Tarzanin käytävän päässä_. Nainen sanoi: '_Sinä ihana mies, minä jumaloin sinua_.' Se on nuori Laverock. Laverock, te kirjoititte sen, hahah; sellaista te kai saatte kuulla, vai mitä? Hmm. Mies sanoi: '_Minä inhoan tällaisia ampumaretkiä_.' Seurauksena oli — — oi, hyvä ihme; en mitenkään voi — lukekoon joku toinen sen minun sijastani."

Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.

Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut, rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"

"Mitä minä sanon? 'Hyvää yötä' kaiketi?"

"Aha, olet suutuksissasi. Nyt on sinun vuorosi olla mustasukkainen!"

"Mitä lorua!" tiuskasi tyttö.

Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt. Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin, siinä kaikki."

"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"

"Aivan liian väsynyt."

"Ei sitten." sanoi Archie Laverock kylmästi.

Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä; niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — — ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän tyttöjen tyttöön.

"Hyvää yötä," sanoi Ethel ja käänsi poskensa hänen suudeltavakseen.

Mutta Archie ei koskettanut hänen poskeaan.

Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.

Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman kulmikkaat, vahvat, miltei poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä ja suuteli keveästi jokaista sormea.