Part 3

Condy selitti asiansa huomauttaen samalla mairittelevasti laivan uudenaikaisesta rakenteesta. Perämies — vanhanpuoleinen patriarkkapartainen mies — sulatti sen silmänräpäyksessä ja kutsui heidät sisälle omaan laivan peräpuolella olevaan kajuuttaansa, niin, ottipa hän vielä esille telttatuolinkin Travikselle ja harjasi sen puhtaaksi hihallaan, ennenkun hän työnsi sen esiin.

Sillä välin kun Condy teki hänelle kysymyksiä, katseli Travis lapsen uteliaisuudella kaikkea mitä kajuutassa oli. Lavitsaa, joka oli kuin kidutuspenkki, pesupöytää, joka oli kekseliäästi laitettu niin, että sen saattoi työntää seinän sisään, kun ei sitä tarvittu ja monia valokuvia, jotka olivat soreasti pistetyt peiliin lasin ja puitteiden väliin. Siellä oli varsinkin yksi, joka kiinnitti hänen huomiotaan, vanha daguerreotyyppikuva, joka esitti hyvin kaunista nuorta tyttöä korkkioran muotoisine kiharoineen ja niskajakauksineen, puolivuosisataa sitten vallinneen muodin mukaan. Vanha perämies näki, kuinka tarkasti hän sitä katseli, ja niin pian kun hän oli antanut Condylle tämän pyytämät tiedot, kääntyi hän Travikseen ja kysyi päätään nyökäyttäen:

»Hän oli kaunis, eikö totta?»’

»Hyvin, hyvin kaunis», vastasi Travis kääntämättä katsettaan kuvasta.

Seurasi äänettömyys.

Sitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti eteensä:

»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te muistutatte häntä.»

Condy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä naurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään romanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän syntymistään.

Sitten sanoi Travis hillitysti ja hiljaa:

»Onko hän kuollut?»

»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen: voipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —, niin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja odottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli partaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta te olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän täytyy saada kuulla tämä kertomus.»

Condy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui plyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja kiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.

»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena. Olin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran ryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70 leiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin rannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko miehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin, mutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis, nuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät. Lähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan hänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä — se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti. Ensimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös pelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli joukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien kirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun menemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»

Perämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi hän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan tai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan veden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi luulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen taikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä vakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat ylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet, niin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä ovat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta kuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä on; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä luulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin. Minä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven vieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän valmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi minuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista. Hän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä, hän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan ojennetuin käsin.

»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa kajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt minua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin mieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä olisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien miesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan matojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja olisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut vanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun he vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika, nähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä annoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt jotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia jäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset unhoittaneet koko tapahtuman.

»Mutta minä en voinut sitä unohtaa. Minä kuljin aina häntä ajatellen, näin hänet edessäni, sellaisena kuin hän istui siellä alhaalla kirkkaassa, viheriäisessä vedessä pienessä hytissä ja odotti, että minä tulisin takaisin ja aukaisisin oven hänelle, mutta hän ei ollut muuttunut; hän on sama vielä tänä päivänä kuin silloin, kun hän hymyillen ja ojennetuin käsin tuli minua vastaan. Hän on muuttumattoman nuori ja terve ja kaunis. En ole nähnyt häntä kuin sen kerran. Mutta minä sain hänen valokuvansa myöhemmin eräältä trincomaleelaiselta naiselta, joka oli palvellut maaherran luona sisäkkönä. Oli miten oli, vaan sen jälkeen en ole välittänyt muista naisista, ja siinä on syy, minkätähden en koskaan ole mennyt naimisiin.»

»Sen kyllä ymmärrän», huudahti Travis hillityllä äänellä, kun vanhus vaikeni.

»Sepä oli kaunista; oh, kuinka se olikaan kaunista!» mumisi Condy haltioissaan.

»No», sanoi perämies nousten seisaalleen ja hieroen polviaan, »nyt olette kuulleet kertomuksen tuosta kuvasta. Haluatteko juoda lasin madeiraa, neiti?»

Hän otti esille aito Funchal-merkillä varustetun pullon ja täytti kolme pientä lasia. Travis siirsi harson kasvoiltaan, ja hän ja Condy nousivat seisomaan.

»_Hänen_ maljansa!» sanoi Travis vakavana.

»Kiitos, neiti», sanoi perämies, ja he tyhjensivät ääneti lasinsa.

Kun Travis ja Condy menivät alas porraslavaa myöten, tapasivat he kapteenin menossa laivaan.

»Vai niin, te olette olleet siellä ja puhuneet vanhan Mc Phersonin kanssa», tervehti hän. »Saitteko haluamianne tietoja?»

»Kyllä, kiitos, vieläpä enemmänkin», vastasi Condy.

»Uskallanpa panna pääni pantiksi, että hän on teille kehrännyt lankaa tytöstä, joka hukkui Trincomaleessa. Niin, luonnollisesti, tiesinhän sen. Siinä asiassa on vanha poika kairaa vailla. Hän ei edes _tahdo_ myöntää, että ruumiin aikojen kuluessa on täytynyt hajota. Oiva merimies, ensiluokan merenkulkija, mutta siinä kohdassa aivoiltaan pehmennyt.»

IV.

»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui maihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa mielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan välitä muista.»

»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä ihastuneena.

»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on — tiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka ainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»

Heidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he unohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä pitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava ja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli iloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä nopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli jätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.

»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa lukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa koko hänen työhalunsa.

»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle kustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan vain kuinka ne kirjoittavat.»

»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää toivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä kerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Ja _siihen_ te ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän harmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja mustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille käy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen novelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»

»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään. En ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan 6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen tähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me nyt olemme, Travis?»

He katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus oli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla seinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa. Mitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja porraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi huomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla oli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti silmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava sinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija, joka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella puolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen pääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin tulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina ja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä, kuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen täynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia tulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä olevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja joku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten tassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin, nopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi santelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun itämaalainen tuoksu.

»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy Rivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan erään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello näytti puolta kolmea.

»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle armollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»

»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä; minä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»

»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran olette täällä?»

»Niin tai joisi sitä täällä.»

»Missä?»

»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole ainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat teetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi teidänkin mielestänne mukavaa?»

Condy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi ihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei riitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia keksejä teen kanssa syödäksemme.»

He riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä kauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa. Heidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis Kearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa, joka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin kiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä kadulla.

»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he pyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten lasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.

»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren englantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon eteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»

He nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään kerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena hansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken yksinomaan itseämme varten!»

Ravintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan oli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan Plazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret varjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen kolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti Plazaan päin olevaan seinäsolaan.

Se oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen varjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana kultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala yli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan sinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä kauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon. Oven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten suuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui kohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja pitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin oli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli kultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän yläpuolella.

Eikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä. Syvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena uudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa, että se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi ja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta neliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.

Condy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä nimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan. Hän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi marmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa, sytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja poltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi pöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen ulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen ympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».

»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja tuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle — tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai oliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa. Joka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän postidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli pelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso, tuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»

He menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn tilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita, hillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia pähkinöitä.

Travis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne geometrisiksi kuvioiksi keksille.

»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin paljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi. Minkätähden te ette kysynyt minulta?»

»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä vikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin minulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin hänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»

»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh Condy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on teidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»

Kylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä melkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat melooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä. Sitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän sai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata kuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja hervottomaksi naurusta.

»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa tässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille itsellenne sellainen sattuu _huik_!»

»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte minut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää henkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että riisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»

»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tupakoin?»

»Mitä teillä on tuolla?»

»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minä _olen_ siis tupakoinut. Olen tomppeli. Nyt heitän sen pois.»

Travis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua vaivannut, niin olisin sen sanonut.»

»Mutta sehän on loppuun palanut», huomasi hän. »Tarvitsen uuden.»

Kun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän käteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä jotakuinkin hämillään.

»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen ja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en todellakaan muista siitä hituistakaan.»

»Mikä kirja se on?»

»Mitä? Mikä kirja?» Hän tuijotti häneen.

Travis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.

»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa vain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»

»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selitti Travis.

»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?» huudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa, niin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä minkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken ihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»

Ja ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä satumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa hänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka täältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja jonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä tai emme.

Kertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka havaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija ollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien kuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että ympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes oli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa vuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän aikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli, mutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko Travis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän itselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi oli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän luki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa kun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta siihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti kiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun hän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä säkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.

»Aivan niinkuin joku insinööri olisi sen kuvannut. Se on todellakin hyvä!»

»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette ainoa laatuanne, Travis!»

»Mitä te oikein tarkoitatte!» kysyi Travis hämmästyneenä.

»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen merkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen loppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä kupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn ihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä äkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin iloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman hänen herkälle sielulleen.

»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli ja herttuatar.»

»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole lukenut mitään häneltä varemmin?»

»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita luemme opistossa.»

»Nyt minä olen saanut siitä kyliäni!» mumisi Condy.

Hänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen hylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä siitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki, heidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa, säteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka hyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä, kaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.

»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva Banjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde Tin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen sopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää eriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby Bessien» nimellä.»

»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi avata käärettä.

»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta sopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen yksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän — suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja väärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän hyrräävän hengästyneesti myötäillen:

»Käytökseltään tyttöni mun on hieno, väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»

Hän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului kauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan, ja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy äkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi painolla: