Part 4

»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä mahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen sydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne hyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»

Travis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin enemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut mahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen sävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän uhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi pitkäveteisen surkean koiranulvonnan.

»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta. »Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin vissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»

»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin vaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen soittolaatikko.»

»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten lopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn päin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.

»Se on inhoittavaa, Condy. Minä vihaan teitä.»

»Tiedänpä toisia», vastasi hän ylimielisesti.

»Niin, olisittepa vain epäkohtelias.»

»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä. Lyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»

Sitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän karkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias taivas!»

Travis aivan säikähti: »Condy», huusi hän, »mikä teidän on?»

»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo. Minun olisi pitänyt olla siellä nyt.»

Travis huokasi helpotuksesta:

»Siinäkö kaikki tyyni?»

»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni! Kello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.» Sitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No, saattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan yksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen ja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme toimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas kuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme? Keksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä harppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:

»Ja kerranpa unssin[1] ma näin, juoks peto tuo yrmyssä päin, ja silläpä, nää, kuin kissalla pää. Nelijalkainen unssi, mi juoks, — kas, se juoks, nelijalkainen unssi, mi juoks.

Niin pientäpä nimi on tuo, mut joutuisitpa sen luo, peto painoltaan sata puntaa on vaan, ja niin ilkeän sukkela myös ja niin ilkeän sukkela myös.»

[1] Ounce, vanha lääkepaino, unssi. Merkitsee myös pantteri.

»Bravo! Bravo!» huusi Travis ja koputti pöytään.

»Kuule! Kuule! — Ei ketään Brutusta, ei ketään.»

Condy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden minuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi äkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet taskuihin.

»Enemmänkö juustoa?» kysyi Travis.

Hän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle juustosta!»

»Miten on laitanne, Condy? Voitteko pahoin?» kysyi Travis huolestuneena.

Hän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi vastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin samalla merkitsevästi nyökäyttäen.

»Mitä se sitten on? Nyt on teidän todellakin sanottava se minulle!»

»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan, ennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä hituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei ottanut häntä vakavalta kannalta.

»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte, Condy Rivers?»

»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua vakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»

»Mitä aihetta olen antanut teille sellaiseen luuloon?»

»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän traagillisesti.

Travis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä vastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli ollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.

»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen houkkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut suurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.

»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selitti Travis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»

»Minkätähden sitten?»

»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme vain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään rakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö teekin? Tuhat kertaa.»

»Mitä?»

»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä on ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole kertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»

»Niinkuin esim. eilen illalla», arvaili Condy.

»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla ilkeältä, vai kuinka?»

»Kyllä.»

»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut. Ettekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»

»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja parempaa päivää?»

»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain tovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt. Olkaa nyt rehellinen: kävikö se?»

»Säkene singahti siitä; niin se oli.»

»No, siis tästä lähtien ei mitään tyhmyyksiä. Vain hyvää toveruutta.»

»Hyvää toveruutta, niin. Ei mitään tyhmyyksiä enää.»

»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut minuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti hansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset, Condy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut eileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme rakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta tässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti huvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta ja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on taas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te ajattelette?»

»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin, juuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix te olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän innokkaasti.

»Blix? Mitä te tarkoitatte?»

Hän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan sen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva — kas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan? Blix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt vasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se on selvää, teidän nimenne on Blix.»

»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»

»Niin, miksipä ette olisi?»

»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä olisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat menemään.

»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn päin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian lujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään kapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä, tuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»

Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.

»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan.

»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se on ainoa keino.»

Blix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.

»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän kiinalaiselta.

»Puol’ dollaria.»

»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»

»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»

»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»

»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»

Ehdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden puoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.

»No, mikä nyt on?» kysyi Travis lempeästi.

»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että unhottaisin jotakin.»

»Te tarkoitatte, että _minä_ tiesin sen?»

Hän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi sen Traviksen käteen.

»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne», selitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön vastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.

»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toria Kearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»

»Kenet? Minutko? Se oli vasta ihmeellinen...»

»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa tulisi tälle päivälle huono loppu.»

»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada kirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»

Blix katseli häntä ilmeisesti huolestuneena.

»Älkää pelatko tänä iltana, Condy!» sanoi hän äkkiä vakavasti.

»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja millä pelata?»

»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla pelaamatta.»

»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla ei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta hylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan kirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»

»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin liian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se New York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun. Nyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se kuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen, vaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»

»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu kirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»

»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kun Condy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuota kolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi, Condy. Ja kiitos tästä päivästä!»

»Kiitos teille.»

»Eikö meillä ole ollut erinomainen päivä?»

»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni klubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja kysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut siellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.

Edellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä iltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin. Kun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä syventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut seuranpettäjä.

Sargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he joisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis kolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat pienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei hän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti vielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut hänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn palkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät teatteriin.

»En voi tulla; minulla on työtä tänä iltana», vakuutti Condy. .

Kun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja poltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti Condyn käsivarteen.

»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita muita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra Sargeantia.»

»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat varmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa, Condy?»

Condy muisti, että hän oli aivan rahaton.

»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä. Sargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.

»Ei, minä en ota osaa peliin, mutta minä tulen hetkiseksi katsomaan.»

He menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä sikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden. He pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin pelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.

Condy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä ikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan, taipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä kiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen jännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja jännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät väristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät kuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa Blixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta ja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon tieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt ruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä kiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla päällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä pelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja menivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin vaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä niinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja kiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.

Vihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä hän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut mitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois. Condy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja hän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja sanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä huutaen kaupaksi.

Kun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi lopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle. Pikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden silmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun ja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten seurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan hylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä rautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu seinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin laivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo, jossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix, joka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota hän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli; ja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa mustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine hiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.

Sitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle, että hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan masentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti vastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän rikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota päivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta mitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet lähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin sanoneet hyvästi »tyhmyyksille».

»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen pielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se minusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta hän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.

V.

Condy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet päänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon, sillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään ja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi heti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi luvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut suorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon pörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen kädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta oli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut selväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut. Kirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.

Parin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä tunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla tutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui tietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.

Mutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa sukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän klubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän innostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla. Saadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän pani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti koko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän oli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes novelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti; hänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli Blixiä.

»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi hän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön luokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.

Se oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut kotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin sattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea aamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt kauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella ja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten kanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja piteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana tuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä katoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.

Mutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti käytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet kaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat hänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin pitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma, ja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän äkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin pieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen ja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä ohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle. Siellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö. Detti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti mitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä ja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan heidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen, näköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen naisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar tuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin kielellä:

»Anna teetä hänelle, nainen.»

»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole suurenmoista! Huomasitko sitä?»

Kotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan. Oikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden nuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän äkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo» ja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin ajoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta mukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia päähänpistoja».

Lähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin talossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan noitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello soi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei ollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken mahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän oli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty Jack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi epäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään irstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän lavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin usein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi voitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle. Blix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset nuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat ja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista aikamiehistä.

»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka hänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin oli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin taloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.

»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille, kun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole päässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä, niinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.

»Mikä nyt? Mikä teitä vaivaa?» kysyi Condy.

Blix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.

»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»

»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti. »Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.

Blix piteli korviaan.

»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia, niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika, mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan mahdottomaksi.»