Part 2

Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista, miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä. Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon, ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli samaa.

Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin» — vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien seurassa.

He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille. He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä, joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta, voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon, suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.

Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen. Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne, ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen, epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi, joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja turmeltumaton, voimakas ja nuori.

»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»

»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.

»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja eilisestä ’Lauantai-illasta’.»

»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää olko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli juovuksissa?»

Travis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän niskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.

»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan mitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua hyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän, »mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole seuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko sellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla on kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota punssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»

»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita ja molempain nuorten Catlinien.»

»Siellä melutaankin joskus? Eikö totta?»

»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset — _useimmat_, sanon minä — eivät näy sitä paheksuvan.»

Neiti Bessemer jäykkeni hiukan.

»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi hän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että hän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä ollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo varemmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella äänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette oikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän on vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi odottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin hänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää minkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän oli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten tehneen?»

»Mitä hän teki?» Condy kumartui henkeään pidättäen hänen puoleensa.

»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä valheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi hiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»

Condy hyppäsi ylös tuolilta. »Sellainen peto, lurjus, sika!» huudahti hän.

»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi pyytää minua tanssiin —»

»Tekikö hän sen? Uskalsiko hän — — —»

»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se tapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen ennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi edessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa ajatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä minustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut selvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli käärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin päästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»

Condy istui sanatonna. Sitten nousi hän äkkiä.

»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että nikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä tunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna kutsuttu; silloin minä —»

»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä. Teidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden. Olettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en tiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin puhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi herrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun nimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin miesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi sanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksi _omalla_ tavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja lopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy, että minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa sisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on sitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt päätöksen.»

»Minkä sitten?»

»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä» — Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen sieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas itsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä jaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella ihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret tytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään, paitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on huvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin tulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia. Minäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja toista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan niin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään tapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen kanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»

»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette», väitti Rivers.

Hän pudisti päätään.

»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei ole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt kolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’. Eikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen väsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko tätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän tai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen omalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin kanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä lähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin rehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää. Minä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on jotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»

»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain kulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»

»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin asia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet sikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli kylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin hyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin siedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme. Niin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa maailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» — hänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta me olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi — eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja, niinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja tunnollinen, kuin vain voin.»

»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitä _todella_», väitti Condy ja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.

Travis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän neuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle pojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut liian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan silmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te tiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te minua?»

»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt havainnon.

»Siinä näette!» sanoi Travis. »En minäkään rakasta teitä!»

He purskahtivat molemmat nauramaan.

»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme rakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»

»Tämä on hullua, tämä», sanoi Condy koomillisesti huokaisten.

»Mutta eikö näin ole parempi?»

Condy hieroi otsaansa.

»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava rehellinen.»

»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa! Travis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»

»Ei se tee mitään. Onko se etu vai ei?»

»Mikä?»

»Se ettemme enää ole rakastavinamme toisiamme.»

»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun alan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä likimainkaan niin paljon.»

Travis ojensi kätensä. »Niinpä se siis on voitto.»

Condy tarttui hänen käteensä. »Niin, se se on.» Mutta kun hän, tapansa mukaan, aikoi suudella häntä kädelle, veti hän sen äkkiä pois.

»Ei, jättäkää se tekemättä!» sanoi hän vakavasti, voimatta kuitenkaan olla hymyilemättä. »Ei mitään tyhmyyksiä enää.»

»Ooh, miksikä ei», valitti Condy. »Pitääkö teidän olla noin jyrkkä? Ette suinkaan te tahdo lakkauttaa näin ikivanhoja ja kunnianarvoisia tapoja. Tämähän on suoranainen kapina!»

»Ei, teidän majesteettinne», siteerasi Travis ja koetti hymyillä, »tämä on vallankumous.»

III.

Vaikka maanantai oikeastaan oli The Times’in sunnuntai-lisälehden toimituksen vapaa päivä, aikoi Condy Rivers kuitenkin saapua toimistoon hyvissä ajoin seuraavana aamuna. Erityisistä syistä oli siellä kirjoitettava artikkeli, jossa oli kuvattava suuri hyljelaiva, joka oli satamassa ja lastasi viljaa vietäväksi Indian nälänhädän lievittämiseksi, ja Rivers halusi olla iltapäivän vapaana voidakseen mennä teekutsuille Laurie Flaggin luo.

Mutta kun hän tuli toimistohuoneeseen, joka hänellä oli yhteisenä pörssi- ja urheiluosastosta huolehtivan aputoimittajan kanssa, ja istahti pöytänsä ääreen, juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän nykyoloissa voinut odottaa tapaavansa Travista Flaggin luona.

»No, niin, niin», mumisi hän, »saattaapa olla samantekevä. Hän on helkkarin ihastuttava tyttö, mutta — voinpa sen yhtä hyvin tunnustaa — leikki on lopussa. Luonnollisesti en rakasta häntä hituistakaan enemmän kuin hän minua. Olen tapaava hänet yhä harvemmin ja harvemmin. Toisin ei voi olla, ja kun joku aika on kulunut, tunnemme tuskin toisiamme. Tavallaan on se kyllä synti, mutta täytyyhän olla järjen mukana tällaisissa asioissa... No niin, tuosta hylkeestähän minun piti kirjoittaa!» Hän soitti kauppakamariin ja sai tietää, että City of Ewerett, se oli laivan nimi, oli Missions-Steet’illâ. Tämä teki hänelle mahdolliseksi kirjoittaa kuvauksensa kahdella tavalla. Hän saattoi joko muodostaa otteen niistä asiaa koskevista painotuotteista, joita pörssiosastosta huolehtiva toimittaja oli pannut esille hänen varalleen, tai saattoi hän myöskin itse mennä paikalle, haastatella kapteenia ja tutkia laivan omasta puolestaan. Ensimmäinen menettelytapa oli helppo ja vaati vähän aikaa. Toinen oli vaivaloisempi, vaan päättyisi paljon mieltäkiinnittävämpään kuvaukseen.

Condy punnitsi asiaa pari minuuttia ja päätti sitten mennä laivalle. Satama ei koskaan ollut ikävystyttävä, ja hän saattoi ehkä saada kuvan hylkeenpyytäjästä. Äkkiä sukeltautui kirjoituksen aate ilmi hänelle, tuo lisäksi ajateltava, joka oli antava muistiinpanoille ja kuvaukselle merkitystä ja viehätystä. Hän oli heti tulessa ja liekissä.

»Siinä se on», huudahti hän.

Hän pani hatun päähänsä niin että ruusuke joutui väärälle puolelle, pisti muistiinpanokirjan taskuunsa ja oli siinä tuokiossa jo uudestaan kadulla. Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut pistäytyä klubiin noutamaan aamupostiansa, niinkuin hänellä oli tapana tehdä. Hän katsoi kelloaan. Vielä oli viljalti aikaa, ja klubin huoneusto oli vain kahden katukulmauksen takana. Hän päätti ensin noutaa kirjeensä ja sitten lukea ne satamaan mennessään.

Condy oli liittynyt San Franciscon taiteilijain, sanomalehtimiesten, soittajain ja oppineen väen klubiin, joka oli kaupungin vakinaisia laitoksia ja todellakin kuulu kaikkialla unionissa. Hän oli sen nuorimpia jäseniä, mutta kaikki tunsivat hänet ja pitivät hänestä, ja hän oli useamman kerran tuntuvasti lisännyt klubin juhlallisuuksien hauskuutta.

Hän löysi omassa lokerossaan kirjeen, joka oli heti luettava. Kotelo oli leimattu erään suuren new-yorkilaisen kustannusliikkeen nimellä, jolle Condy kuukausi sitten oli lähettänyt novellikokoelman. Hän meni klubin kadulle päin antavan pyöröikkunan luo ja repi ankaran jännityksen vallassa kirjeen auki. Se että liike oli kirjoittanut lähettämättä käsikirjoitusta takaisin, oli hyvä enne. Hän luki seuraavat rivit:

H. Condy Rivers, Bohême-klubi San Francisco, Cal.

Palautamme kunnioittaen tässä postissa käsikirjoituksenne novelleihinne, joita emme tällä hetkellä katso voivamme julkaista. Mutta meidän on kuitenkin lisättävä, että olemme useissa niissä huomanneet hyvin harvinaista lahjakkaisuutta. Mutta nykyään menee parhaiten kaupaksi noin 30,000 sanaa sisältävä lyhyt romaani, jossa on jännittävä toiminta. Esillä olevasta kokoelmasta päättäen oletamme, että Teidän taipumuksenne johtaa siihen suuntaan, ja ehdotamme kohteliaimmin Teille, että kirjoittaisitte sellaisen romaanin ja lähettäisitte sen meille.

Nöyrästi kunnioittaen

Riemukustannusosakeyhtiö. New York.

Condy pisti kirjeen taskuunsa ja vaipui masentuneena tuolille.

»Mitä se hyödyttää? Turhaa vaivaa!» mumisi hän ja tuijotti apeana kadulle. »Minä sovellun erinomaisesti rivityöhön paikalliseen sunnuntailehteen, mutta houkkiomaista on minun ajatellakaan muuhun ryhtymistä.»

Hänen innostuksensa City of Ewerettiin oli kuin poispuhallettu. Se oli aivan yksinkertaisesti ihan mahdoton aihe. Hänen äsken vielä loistava »aatteensa» paljastui naurettavaksi, vanhaksi lauseeksi. Ei, hän menisi virastoon ja kirjoittaa raapustaisi kokoon aiheen niistä leikkeleistä, joita siellä oli.

Mutta sitten huomasi hän äkkiä tutun olennon, joka hienosti mustiinpuettuna seisoi vastapäätä olevassa kulmassa odottaen raitiotievaunua. Se oli Travis Bessemer. Kukaan ei voinut niinkuin hän pukeutua aistikkaasti ja samalla kuitenkin noudattaa ankarinta yksinkertaisuutta: musta hame, musta venäläinen pusero, mustahuntuinen musta englantilainen olkihattu ja valkoiset hansikkaat ja musta napitus. Itse yksinkertaisuus. »Mutta niin tyylikäs», sanoi Condy Rivers itselleen, »että siitä suorastaan häikäistyy.» Ja saattoiko ajatellakaan mitään täydellisempää kuin tämä vartalo? Ja kuinka kauniisti kuulsikaan hänen keltainen tukkansa harson läpi! Siinä oli mitä lumoovin sopusointu. Ja komea ryhti ja pään heitto, ja — ei siinä nyt mikään auttanut: Condyn täytyi mennä sinne juttelemaan hänen kanssaan.

»Mitä, mitä?» sanoi Travis, kun näytti siltä niinkuin Condy olisi juossut suoraan häntä vastaan käytävällä. »_Teidän_ tulee mieluummin laittaa niin, että toimitatte jotakin! Kuljeksia kadulla kello 10 aamupäivällä, mitä se merkitsee?»

»Ei kai se liene — ei, mahdotonta — ja kuitenkin - se on _hän_», lausuili Condy. »Niin monen vuoden viertyä.» Ja sitten rupesi hän puhumaan luonnollisella tavallaan:

»Kas, hyvää päivää T.B.»

»Hyvää päivää, C.R.»

»Minne te olette menossa?»

»Kotiin. Minä olen vain ollut kaupungilla pikimältään saadakseni banjoni korjatuksi.»

»Jos saan luvan viedä teidät raitiovaunuun, odotatte kai, että minä maksan konduktöörille?»

»Herra Condy Rivers, olen aikoja sitten luopunut ollenkaan enää toivomasta, että teillä milloinkaan olisi pikkurahoja.»

»Ah, niin, ne menevät kaikki teatteripiletteihin ja kukkiin ja konvehteihin eräälle tuttaviini kuuluvalle nuorelle naiselle. Mutta» — hän heitti häneen tarkoittavan silmäyksen — »ei enempiä tyhmyyksiä nyt!»

Travis nauroi. »Mitä teillä nyt aamusella on tehtävää, Condy?»

He kävelivät Kearney-Streetille päin, kun hän esitti raportin.

»Mutta minkä ihmeen tähden te ette sitten mene alas satamaan katsomaan laivaa, kun se on ehto kunnollisen kirjoituksen saantiin?»

»Joutavia, mitä hyötyä siitä on? Riemukustannusosakeyhtiö on hyljännyt minun novellini.»

Travis surkutteli häntä ystävällisesti. Sitten hän äkkiä huudahti:

»Ei, teidän täytyy todellakin mennä alas satamaan! Kuuletteko Condy? Ja, tiedättekö mitä — ottakaa minut mukaan!»

Se ajatus innostutti Condya: »Suurenmoista! Suurenmoista todellakin! Mikä siinä olisi esteenä?» Ja tuskin puolituntia sen jälkeen kävelivät he laiturien ja telakoiden välillä alhaalla satamassa.

Siellä oli lukemattomia laivoja telakoiden loppumattomissa riveissä, masto kohosi maston yli ja kokkapuu pisti esiin kokkapuun takaa, niin että katse eksyi aivankuin lehdettömän metsän oksien paljouteen. Kauempana sulautui tämä massa taklausten kanssa harmaaksi usvaksi sinistä taivasta vasten. Valtavat laivarungot, vihreät, mustat ja liuskakiven harmaat, laskeutuivat pitkin rantalaitureita ja ojensivat hitaasti mahdottomia touvejaan. Niiden sivut aukenivat ja lasti vieri, aivan niinkuin se olisi ollut sisuksia, ulos rantalaitureille laatikkojen, vasujen ja paalujen hurjassa epäjärjestyksessä. Niiden välillä kuhisivat kuin mitkäkin madot merimiehet, makasiiniväki ja satamatyömiehet. Kokonaisia jonoja kuormavaunuja vieri esiin, raskas kavioiden kapse rummutti lankkuja vasten. Rautakettingit kalisivat, eräällä kajuuttaportaalla haukkui muuan laivakoira lakkaamatta, touvit naksahtelivat, hihnat juoksivat ja väkipyörät kalisivat, rantapalkit vonkuivat, ähkivät ja taipuivat kaareviksi. Kaikkialla oli touvien, honkapuiden, maalivärin, maustimien ja kypsien hedelmien, puhtaiden, raikkaiden rakennushirsien, kahvin, tervan ja pohjaveden hajua, samalla kun kaikki oli hienon, raittiin merituulen kantamaa ja läpitunkemaa.

Travis oli hurmaantunut. Hän katseli ympärilleen säteilevin silmin ja hehkuvin poskin. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Ajatelkaahan», hän melkein huusi, »kaikkia niitä paikkoja, joista nämä laivat ovat tulleet! Ja katsokaa minkä nimisiä ne ovat. Eivätkö ne ole kauniita? Kaikkia mitä nämä nimet kertovat: _Mary Bake_ Mullista, _Annandale_ Liverpoolista, _Kaksi sisarta_ Calcuttasta, ja sitten tämä, jota ne parhaillaan juuri tilkitsevät, _Montevide_ Calloosta; ja tuo tuolla, se on juuri se, jota me olemme etsimässä, _City of Ewerett_, San Francisco.»

Se oli jättiläismäinen teräslevysilinteri, joka loikoi ja ahmi sisäänsä San Joaguin-laakson vehnää, — toisen tuhannen tynnyrinalan sadon toisensa jälkeen — kaikki aiottu ruuaksi ihmisille, jotka Himalayan juurella kuljeskelivat kuin luurangot kummallisissa pukineissaan. Travis ja Condy pujottautuivat veneiden ja vehnäsäkkien, höyryävien vaunujen ja pyörivien rattaiden lomitse, ja pääsivät vihdoinkin peräsillalle, jossa muuan merimies pysähdytti heidät. Condy näytti sanomalehtikorttinsa.

»Minä edustan The Times-lehteä», sanoi hän juhlallisella äänellä, »ja haluaisin puhutella vartiossa olevaa upseeria.»

Merimies antoi heidän heti mennä.

»Sanomalehden voima», kuiskasi Condy Travikselle heidän mennessä laivaan.

Täällä tuli toinen merimies, joka vei heidät merkintäluukulla seisovan perämiehen luo, joka, hullunkurista kyllä, paraillaan puhdisti kitukasvuisen geraniumin lehtiä.