Part 1

NUORUUDEN RAKKAUTTA

Kirj.

Frank Norris

Suomentanut

Irene Mendelin

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923.

I.

Kamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki oli lyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaan kahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasen viereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkäärityn sunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kun hän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.

Perhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälle ulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oli ihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpä kukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oli osoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaa paikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoista näki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon Mount Diablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisin aina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä — kirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.

Victorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaa näköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.

Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen oli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli kymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin, tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta vähääkään odottaa toisia.

Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa suojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen ryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen panivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.

Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä perheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät hänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut. Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä hänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään siltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän harvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa Howardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja »kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».

Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja hänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö. Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä hän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin hän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy vähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen unhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on? Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei, tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»

Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan kahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja alkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.

Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen oli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni persoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan sisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää heidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa alaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa paitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa sisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.

Hänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa saanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai Detti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt oli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista välillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä matalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen pieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena. Pienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin ritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat yhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.

Kun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana — pöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.

»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö hän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja piti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin kauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan olisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka koski hänen perhettään.

»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä suusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.

Travis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset kaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää kaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein karkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja lujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa, vaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin puhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen aallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että hänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset käsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean ruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä keltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan yksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan valkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan punaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli hänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin tumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi hän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton sanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat, loistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja keltainen tukka.

Hänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö; hänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta eikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa, että hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä siitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä tutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei ollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena päivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja suloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve, kunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.

Vaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän aistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa kahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen puseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri kiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän vyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli hyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista Sankt-Bernhardilaiselle.

Hän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut nuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut täsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi kuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja enin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän olentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli yhdeksäntoistavuotias.

Hän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi huomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän sunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra Bessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan, ellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.

»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut kuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon. Victorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin väkevää, isä?»

»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti ympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa yhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä. »Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa. »Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu vatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää. Luulen, että syön liian paljon. Missä nyt on _minun_ palstani lehdessä? Minä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia johtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa epäselvästi kuiskaten.

He jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään kaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä koskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa: »Anna olla!»

»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen siitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»

»A-a-anna oooolla!» vinkui Detti.

»Ja pane sydän erilleen isän varalle. Hän saattaa sen hyvinkin tarvita — — —»

»A-a-anna oooolla!»

»Puolueettomia ja ennakkoluulottomia», mumisi herra Bessemer, »voimakkaita ja valtaavia. Tahdon vielä kakun!»

»Isä, kiellä Howardia!»

»Howard?» puuttui Travis asiaan. »Mikä on?»

»Howard ampuu minua meloonin siemenillä», ulisi Detti, »eikä isä sano, että hän ei saa.»

»Ei, sitä en varmastikaan tehnyt!» selitti Howard. »Minä puristin vain yhtä sormieni välissä tällä lailla, ja silloin se luiskahti itsestään tiehensä.»

»Viiden minuutin kuluttua menet minun kanssani ylös ja laitat itsesi kuntoon pyhäkoulua varten», ilmoitti Travis.

Howard tiesi, että sisaren päätös oli luja kuin persialainen laki, ja hän laittautui valmiiksi määräajan kuluessa, vaikkakaan ei ilman vastaväitteitä. Kohta nousi esirippu sunnuntai-aamun tavallista näytelmää varten: Howardin pukeutuminen sunnuntaikouluun menoa varten. Joka hetki kuultiin hänen kohottavan äänensä kimakkoihin valitushuutoihin ja selityksiin. Ei, hänen kätensä olivat kyllin puhtaat, eikä hän tiennyt minkätähden hänen piti käyttää tuollaista punaista kaulusliinaa, joka oli kuin vanha rätti, ja voi — voi! hänen uudet kenkänsä olivat aivan liian ahtaat, ja yhteen hänen varpaistaan teki niin kipeää, eikä hän tahtonut, ei, hän ei tahtonut muuttaa paitaa, ei, vaikka häneltä pää poikki pantaisiin. Mutta hänen ei onnistunut hetkeksikään suututtaa Travista. »Hyvä on», tyytyi Travis lopulta selittämään, »ensi kerran kun minä näen Minersin pikku tytön, kerron minä sinun sanoneen, että hän on sinun morsiamesi. Tahdotko nyt seistä hiljaa, kun minä harjaan hiuksesi?»

Pari minuuttia ennen yhtätoista menivät Travis ja hänen isänsä kirkkoon. He olivat episkopaleja ja olivat ikimuistoisista ajoista vuokranneet puoli penkkiä heidän seurakuntansa omistamasta kirkosta Kalifornia-streetin varrella, ei kaukana kiinalaisesta kaupungista. Sitten kokoontui perhe taas päivällispöytään, jolloin herra Bessemer söi kanansydämen — sittenkun Travis kolmasti oli häntä siitä muistuttanut — ja esitti saarnaa ja papin teologiaa koskevia huomautuksia puhuen milloin tyttärelleen, milloin itselleen.

Päivällisen jälkeen olivat Howard ja Detti taas yhdessä lastenkamarissa tavaliisine leikkikaluineen. Travis meni huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä ja herra Bessemer istuutui ruokasalin ulkonema-ikkunan ääreen lukeakseen vielä kerran perusteellisesti sanomalehden.

Viiden ajoissa lähti Travis huoneestaan. Oli Victorinen vapaa-ilta. Travis kattoi pöydän valkoisin korko-ompeluksin somistetulla jaava-liinalla, jonka pohjalta mitä loistavimmin erottautui hopeainen kahvikalusto ja hienot hollantilaiset kupit, joista hän oli niin ylpeä. Sitten sitoi hän esiliinan vyötäröilleen ja meni keittiöön laittamaan mayonäsia perunasosetta varten, leikkaamaan liikkiöitä ja auttamaan illallisen valmistamisessa keittäjätärtä, hyvin taitamatonta irlantilaista tyttöä, joka oli pestattu vain kuukaudeksi, siksi aikaa kun koko perheen rakastama ja kunnioittama Sing Wo oli poissa.

Kello puoli kuusi joivat he teetä; ruokalista oli kerta kaikkiaan sama: kylmää liikkiötä, perunasosetta, sianlihaa papujen kera, sokeroituja hedelmiä ja sitten välttämätön jäävesi.

Victorinen poissa-ollessa palveli Maggie pöydässä ja tunsi olevansa hyvin tyytymätön sunnuntaihameessaan ja kovitetussa valkoisessa esiliinassaan. Hän oli niin tilanteen valtaama, että hänen luonnollinen kömpelyytensä tuli kerrassaan yliluonnolliseksi. Hän asetti lautaset väärältä puolen ja ojentautui änkyttämällä anteeksipyynnön sopimattomimmalla hetkellä. Hän pudotti lusikan. Hän läikytti lattialle jäävettä. Hän käsitteli lautasia ja kuppeja äärimmäisellä varovaisuudella juuri kuin ne olisivat olleet pommeja. Hän harjasi leivänmuruset herrasväkensä polville eikä muruslapioon, ja kun hänen vihdoin viimein oli onnistunut hermostuttaa tyyni Traviskin, katosi hän käskyä noudattaen keittiöön huokaisten sanomattomasta helpotuksesta.

Äkkiä rämähti sähkökellolaite, ja Howard virnisti Travikselle paljonpuhuvasti. Detti hyppäsi ylös, ja työnsi tuolinsa paikoilleen huudahtaen:

»Minä kyllä avaan! Kuuletteko?»

Herra Bessemer tuijotti levottomasti Travikseen.

»Herra Rivers kai tulee. Etkö luule?»

Travis hymyili.

»No niin, on kai sitten parasta — tarkoitan — —» Hän vaikeni äkkiä.

»Ei, miksikä niin?» sanoi Travis. »Ole sinä vain siinä, missä olet, isä. Sehän olisi aivan turhaa!»

Vanhus istuutui tottelevaisesti takaisin paikalleen.

»Hyvä on, Maggie», sanoi Travis, kun keittäjä riensi esiin. »Mutta Detti meni jo avaamaan.»

»Ooh!» huudahti Howard ja virnisteli vielä leveämmin. »Ooh!»

»Painappas mieleesi, Howard», sanoi Travis kylmäverisesti, »että sinä et pyydä herra Riversiltä ainoatakaan äyriä säästölaatikkoosi!»

Herra Bessemer hypähti ylös.

»Onko poika ennen niin tehnyt?» kysyi hän kiivaasti kääntyen Travikseen.

»Hän ei sitä enää tee», sanoi Travis tyynnyttäen. Isä katseli Howardia, joka vääntelehti tuolillaan.

Sillä välin oli Detti mennä kolistanut portille ja keskustelu katkesi mainitun nuoren Riversin tullessa sisälle.

II.

Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi, olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia, niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».

Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä — kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina, sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria kuukaudessa.

Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.

Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi — pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin. Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään, että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.

Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra Bessemerin luo:

»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa. »Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»

Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.

»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua _odottanee_? oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä olenkaan!»

Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa siniraitaisella nenäliinalla.

»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden lautasen.»

»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään; sitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun puoleltani.»

Travis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja antoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.

Sillä aikaa Condy vain moitti itseään.

»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen liian myöhään.»

Hän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja muutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli niitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin kellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.

»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon? Mistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan ennen nähnyt. Mistä se on tullut?»

»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy Rivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden kuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole riippunut seinällä kuin tämä.»

Mutta Condy oli jo unohtanut kellon.

»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti, istuessaan taas pöytään.

Herra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä en saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun täytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän enemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on hankittava uusi avain huomenna.»

»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra Bessemerin ajatuksen juoksua.

»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään. »Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte. Minä olen muuten lukenut teidän novellinen tänään _Timesissä_.»

Pari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat novellista, nousi herra Bessemer.

»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan sanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»

»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne sohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»

Niitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla ylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He sanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard hiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut pyytää.

Maggie ilmestyi taas tyhjentämään pöytiä.

»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis nousten.

Arkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi koko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.

Travis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka lamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.

Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli »suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.

Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä; sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.

Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten alkoivat he jutella.