Part 3

»Niin olkoon!» lausui Pietari ja läksi. Vaan eukon silmä vilkkuu ahneesti: »Nyt lukiessa kasvaa markkani; mut pussi täytyy tehdä väljemmäksi, niin miljoonia siihen mahtuvi!»

Hän pirtin orrelt' ottaa suuren säkin ja voimalla sen pohjaa viruttaa, mut irti siit' ei kättä enää saa; hän nyhtää, riuhtoo, alkaa itkeäkin, vaan käsiss' aina hursti hulmuaa.

Hän liuottaa ei häijy voi veteen, ei heltehessä eroon kuivata, ei ilmaan heittää, maahan haudata, kun polttoaikein vie sen uunin eteen, on käsi aina tulta vastassa.

Niin muorin sormet sitoo julma taika. Ja säkki suurenee, mut markkojaan ei eukko pääse siihen laskemaan, kädessä pussi kuluu tenhoaika, ja harvat kolikot on ennallaan.

Oi Kiesus auta! kurja vaimo huusi, kun tuska kiivain häntä ahdisti, hän toivettansa tyhmää soimasi; kun vihdoin loppuun kului kuuta kuusi, sen onneksi hän katsoi parhaaksi. —

Nyt orrella on suuri säkki siellä. Se muistutus on suurten toiveiden, jotk' itse turmelevi ihminen. — En toiveen kangasta ma teiltä kiellä, vaan kultaloimet luokaa varoen.

Kyyhkyset ja rotat.

Rakastatte laupeuden töitä. Hyvä! Kuulkaa ääntä sydämen! Mutta pettymyksen pähkinöitä, purra saatte niissä, tiedän sen. Nähnyt siitä selvän olen kuvan tuossa vastapäätä akkunan, jossa usein rouvan kapperan pihamaalle huomaan ilmaantuvan.

Ympärillä pienen kukkalavan puistossa hän näkyy hissuttavan. Valmun kasvattaja valkopäinen arvaten on aivan yksinäinen, etsii, missä olennoita ois, joita mielin lämpimin hän kohtaa, joille ennen sammumista vois lämmittävä poven hiillos hohtaa.

Omaiset on menneet eri teille. Nyt on vanhus hellä narsisseille, valvoo aina valppaimmalla huolla, talon kyyhkyt ettei saisi kuolla, pieneen puistoon niille puiden juureen kantaa leipää lautasehen suureen, sydämessään hiljaa riemuiten, kun niin joutuin tyhjäks saa ne sen.

Mutta täält’ on hauska tarkastaa, minne joutuu ystävämme leivät; sillä, nähkääs, linturaukat eivät niistä monta murenetta saa. Hän kun poistuu, rottalauma juoksee seinän alta herkkupalain luokse pesäänsä ne kaikki laahustaa; kun hän puistoon lyyhentäen jälleen hymyten luo kulhon täysimmälleen, sama auliin antimill’ on tie, rosvot julkeat ne kaikki vie. Turvatonten pienten kyyhkysparkain, parhaaksi hän luulee toimivaan, liuvaritpa tunnottomat varkain nauttivatkin hänen rakkauttaan.

Kerran rouva onnettomuudeksi puistoon hiipi liian aikaisin, Inhat varkaat kulhon luona keksi raastamassa kaikkein ahnaimmin.

Syvä harmi, säikähdys ja viha mieltä puistaltavi vanhuksen, pois hän kääntyi eikä koko piha nähnyt häntä jälkeen hetken sen. Valmut kuivui, nääntyi, narsissitkin, kyyhkyt nuohoi nurmen rajaa pitkin, rotat riensi pakoon etsien leipää toisen talon kyyhkysten.

Kristiina kuningattaren jouluyö.

(Verner von. Heidenstam.)

Sade virtaa kosken lailla. Soi kellot Rooman kirkkojen, takan ääressä näet kuningattaren pakolaisena, kruunua vailla. Käden kuivan hän seisoen luonut on kepinkahvahan norsunluiseen; mut pinnalta marmoripermannon on varjo kasvanut kattohon, sen parruhun piirrospuiseen.

Hän suuttuen lyö kepin marmoriin ja selkänsä — aina hän tekee niin — hän kääntää halkoihin loimuaviin, jotka pihkaa tiuhkuen hohtaa. Hän hameen nostaa luo lantion: — _Diavolo!_ Kylmävi kohtaa, valt’istuinta Ruotsin mi painanut on.

O! _Quantum mutatum ab illo!_ Mont' yötä ma hukkasin silloin; mut kelloni kiiti niin joutuisaan. Kuin, kaunis Juulia, kulkemaan nyt ajan sais askelin nopein? Kaikk' kynttilät sytytä uudestaan, niin koettaa pukua uutta saan, mi silkkiin on kirjailtu hopein. —

Niin liittää neitonen arkaillen, rivit neuloja pannen taajat, kuninkaalliset poimut laajat poven kuihtuneen päälle ja harteiden. Rusosormin harsosta muovaa hän pilveä varjoa luovaa yli harvakutrisen harmaan pään ja silmäin tuikkeesen himmeään. Mut Kristiina ääneti aivan ja poskilla riutumat vaivan ja katse niin jäykkä kuin olla voi nyt astuu peiliä kohti. Torin laidoilla vain urut yöhön soi ja kirkkojen valkeat hohti.

Vitivalkein silkkisin kaapuin — käy huoneessa saattue varjojen — hän seisoo itseään katsellen niin lähelle peiliä saapuin, ett' usva hengäisty kaihtaa sen.

— Ihan tottako, lausu, lapsonen, voit nähdä sieluhun ihmisten? Minä sormuksein sulle annan, jos, ennenkun vaipua silmäs suot, sen aatoksen selvästi julki tuot, mitä mielessä nyt minä kannan. —

Ja neitonen sen sekunnin, min kellon heilurin kirkkaan yks lyönti kaikuvi, piirteihin nyt katsoo vanhuksen, nöyrimmin hän sitten niiaa ja virkkaa: — Majesteetti, sa aattelet kuin minäkin. Ens kerran kun yön hämärässä olet valkeessa verhossa tässä, minä paaries eess' olen, saksillain vahakynttiläin liekkejä puhdistain.

Heti vanhus ojentaa sormuksen: — Niin, kiitos! Mut unhotit hiukkasen. Kädet ristissä hetkenä tuona sinä lausut mun paarteni luona: Nyt kellot Roomassa kumajaa. Nyt, Kristiina, olet vain tuhkaa. Sukus kaukana on, mut rauhaisaa ei kenkään untasi uhkaa. Kuin silkki nyt kalvas on Juulia: — Jos murheen vallassa ankean ma nostan peitettä paarilta, ma kuiskaan jo polville lankean:

On ihmisen kohtaloss' ongelma, ja maailman viisahin tutkija sen selvitystä ei tapaa. Taa merten aavain hän matkustaa ja vuorten harjalla huoneen saa kuin ilmojen lintunen vapaa, hän vihaa, heimonsa unhottaa; mut vuoteella vierahan linnan kodin puistot hän näkevi nukkuissaan ja ainaista polttoa rinnan hän tuntee povessa vieraan maan.

Totuus.

(Hannu Saksan aiheesta.)

Pyyvaaran leskiparooni jo monta hovissaan vietti vuotta ilotonta; ei viihdytykseks arvo-herran vakaan sanottavasti ollut narristakaan.

Kun paroonimme löytääksensä huvin pois kotoansa mennyt oli kerran, niin rengit, piiat herkkuloilla herran kuin kaarneet peustosivat omin luvin. Kun portaan eessä taas on herran reki ja isäntäänsä narri auttoi sieltä, niin hillitä ei malttanut hän kieltä, vaan kertoi, kuinka palvelijat teki, kuink' ylväästi he yhdess' elämöivät ja joivat hovin suojissa ja söivät.

Ei herra tuosta ollut tietävinään, mut väelleen hän lausui leikin vuoksi kuin mässäyst' ei pitänyt ois minään: »Kai viinit hyvin kurkustanne juoksi?» Näin herra saattoi salaisuuden ilmi ja väkeen katsoi hyvänsuovin silmin; mut palvelijat kummeksuivat, miksi yks heitäinnyt on heistä petturiksi. He narrille nyt nyrkkiänsä puivat ja häntä vastaan heti liittoutuivat.

Niin herra matkusti. He päivän vapaan taas elämöivät entisehen tapaan, ja joukossa myös narri istuskeli, söi, joi kuin muutkin, huoletonna eli. Mut kauan toiset häntä siedä eivät, he sitoi hänet, kellarihin veivät, he siellä häntä suomi selkää pitkin, hän vuoroon huusi, vuoroon taasen itki. He löi ja nauroi: »Täss' on totuus vasta, sit' et saa laata julki huutamasta!» Hän parkui: »Näin jos nahkaani se raastaa, en eläissäni totta tahdo haastaa, vaan huolellisna huuleni sen salaa!»

Niin parooni taas matkaltansa palaa. »No», kysyi hän, kun narri vastaan tuli, »kai täällä taasen herkut suussa suli? Pois _totuus_ lausu lainkaan peittämättä!» »Ai», huusi narri taakseen vieden kättä, »mun polttaa saatte taikka muuten tappaa, totuutta ette minusta voi lappaa; se äsken mulle iskettihin selkään, sen jäljet ikän' kirveltää, mä pelkään.»

III.

Suomen nainen.

[Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]

Ken kuvan loisi kevät-auringosta, mi voittavalla luomis-lämmöllään voi kirren alta kukkasia nostaa, saa luonnon kuolleet eloon elpymään, hän rakkauden kuvatkoon, mi hohti mun puolein armaan äidin katseesta sen väikkyessä valvattia kohti, mi uinui voimatonna kehdossa.

Ken kuvaa lammen sydämessä salon, ne kukkaset, se jotka kuvastaa, ja rauhallisen illan tähti-valon, kuvata siskon hellyyden hän saa; ken suviaamun kuvaa kultaruskon, mi maan ja taivaan kaikki purppuroi, mä hälle riemun kuvaamisen uskon, min neitoseni lempi mulle soi.

Ken kuvais, mit' ei kuvata voi kukaan, kukalla kastehelmen pirteän ja lauhan tuulen, joka toivon mukaan vie otsaltani hien hersyvän, hän kuvata saa onnen, lohdutuksen, min löydän luona vaimon rakkahan, kun pettyneenä, murhein kodin uksen ma avaan, majahani kiiruhdan.

Jos maamme onneks miehiemme aimoin on onnistunut joskus toimia, pää Suomen äitein, siskojen ja vaimoin on seppeleellä kaunistettava; he käsin hellin hoitaa pyhää tulta, mi työhön suureen miestä innostaa, ja heistä on se luonteen puhdas kulta, mi muita muistaa, itsens' unhottaa.

Niin, Suomen nainen, hän on sydän Suomen, on kansan terveys ja kunto maan. Kun kauneimmillaan kukoistus on tuomen, niin suviaika meill' on parhaillaan: kun ilo säilyy äitein sydämellä ja riemu siskojemme rinnassa, kun tyynnä valvoo kodin henki hellä, niin kansan syksykin on kaukana.

Sarkatakki.

Sua lauluin tahdon kiittää, sa, takki sarkainen, sun lämpimyytes riittää, pois sulkee pakkasen; ma hyvin viihdyn kyllä, kun mulla olet yllä, en kaipaa kalliimpaa; jos kuljen vaikka kunne, mua seuraa kodintunne, kun sarka vain mun verhoaa.

Tää lämmin sarkanuttu on vaate verraton, jo lapsuus-aikain tuttu se mulle ollut on, niin rakkaat muistot salaa yöst' unhon jälleen palaa kun sitä katselen; ja hellän heimon huolet, sen tointen kaikki puolet ma luen liitoksista sen.

Sen karitsan, jok' antoi tän villan pehmoisen, mun siskon' tupaan kantoi ja ruokki hellien, ja kevään tullen mäille sulille pälvipäille sen johti veikkoni, kuin se niin toivoi hänkin: jos luonnon, elämänkin keväästä kesä joutuisi!

Kun äiti käsin aroin pois villan nuotrean keritsi hellävaroin selästä karitsan, niin uutteralla työllä ja usein valvoin yöllä hän niistä langat loi, mut aatos maailmasta mua kaukaa etsi, lasta, mi äidin luo ei tulla voi.

Kun maammo takki kankaan sai sitten kuteellen, hän moneen loimilankaan pudotti kyynelen, ei oman vaivan tähden, vaan aatoksissa nähden tuon lapsen kaivatun ja vallassa sen pelon, ett' ehkä kylmyys elon sen koskee arkaan sieluhun.

Siks lauluin tahdon kiittää sua, takki sarkainen, sun lankas salvaks riittää myös pahan pakkasen. Ja hyvin viihdyin kyllä mä äidin sarka yllä, en kaipaa kalliimpaa, ja kodin lämmin tunne mua seuraa, vaikka kunne ma kylmää kuljen maailmaa.

Maaliskuun päivänä.

Sai olla Helleri pirtissään ja viettää viikkoja vangin tapaan, ol' aivan riutua ikävään, mut sai taas toimintavallan vapaan. Hän ulos läksi ja sulki uksen — on aamu herttainen maaliskuun —, hän tunsi raittihin tuulahduksen, mi helli kasvoja, sipui suun. Hän huomas, että on muutos säässä, sen takaa viikkojen nähdä voi; on talven silmä vain toinen jäässä, mut toinen kyynelin ilkamoi. Ja päivän paisteessa seinustalla jo lapset leikissä huiskivat, »Nyt suvi saapuvi!» kuiskivat... Siin' onkin pälvi jo räystään alla; siin' ensin selkänsä talvi näyttää ja pitää muualla puoliaan, mut varma ei ole vallastaan, sill' outo kuiske jo ilman täyttää; jää järvet kattaa ja hanget maata, mut kesän kultaiset unelmat, siit' eivät pettyä silmät saata, nyt nietoksilla jo hohtavat. Kun kevään kuohuva viini leilit jo kohta särkevi talviset, taas välkkyy vapaina vetten peilit, puut lehtii, pesivät peipposet.

Nyt mietti Helleri, ihmisellä yks ainut kevätkö onkin vaan, tuo nuoruus kukkiva, kirkas, hellä, tie suora sittenkö kuljetaan, tie kohti vanhuen syksysäitä ja kuolon hankien talvisjäitä?

Hän mietti. Syvältä rinnan alta sai vastauksen hän voimakkaan; on niinkuin jähmeä talven valta nyt raukeais hänen sielussaan.

Hän tunsi, minkä sa tunnet aina, kun sunkin tarmosi uudistuu, kun tuntees kuohuvat voimakkaina ja versoo raitisna elos puu; kun kevääs, pitkien vuotten taaksi min luulit jäänehen ainiaaksi, sun luokses nuorena palaa taas ja kultaa kuihtuvan kukkamaas.

Niin köyhä elämä lienee harvoin, ett' uudistuisi ei kevät sen ja uudet tehtävät uusin arvoin ei meitä kutsuisi luoksehen, ja ettei hangelle talviselle, mi sielus templihin kokoontuu, taas joskus loistaisi päivän helle ja hymyis nuorena maaliskuu.

Koti

Itselleen ken kaikki suopi yksin eläen, poveensa hän kylmän luopi sydämen.

Keskell' ihmisvirran vuolaan, elon lämpimän, jäiseen suljettu on luolaan aina hän. —

Mut jo jonkun niemen päässä kenties pirtin näät, luona huojuu poutasäässä tähkäpäät.

Sa loit majan, kätes raivas vainiot sen luo; nyt se palkinnoksi vaivas suojan suo.

Pihan portti sua vuottaa, puoleks auki on, sinuun pirtin perhe luottaa murheeton.

Valtakuntaas, kodin kesään, kylän kylmästä riennät niinkuin pääsky pesään myrskyllä.

Äänet tutut sieltä kuulet soivan vastahas, pääset pikemmin kuin luulet huolistas.

Ylläs suojaava on katto, piiri rakkaiden, rauha, viihdytys ja ratto alla sen.

Herttaista on sinne tulla jälkeen päivätyön, vuode lämmin siell’ on sulia saapuiss' yön.

Kauan kuoltuaskin salaa henkes kaivaten määräpäivin taasen palaa pirtillen,

jossa aina muistos jalo, muut min unhotti, niinkuin kirkas kevätvalo hohtavi.

Kädet hellät sijan siellä sulle säilyttäät, vaikka elon valtatiellä syrjään jäät.

Kotiemme rakentajat.

(Suomen Rakennusmestariliitolle.)

Niin moni mies ja nainen myös ahertaa elon päivätyössä on toimellinen, häärää muita varten, mut itselleenkin, suomast' onnetarten, niin kokoo riunoja ja riistaa kystä, saa arvoa ja mielentyydytystä, myös kateutta, muita enemmän jos miekkoselta milloin näyttäis hän.

Rakennusmestari — jos saanen luvan sanoa sen — hän ihminen on moinen; ja paljon paremman kuin joku toinen hän osottavi toimekkuuden kuvan.

Viel’ äsken laitamalla kaupungin me havaitsimme kolkon kivimäen, mut luokse sen tuon tutun mestarin eräänä aamun' astelevan näen.

Hän mittailee sen pitkin sekä poikki, ja kalliolla, jolla koirat loikki ja juopporentut rähjäsivät öin, nyt elo vilkas alkaa ripein töin.

Se huiskett' on! Ken helkyttelee poraa, ken vääntää kiviä, ken luopi soraa, ken paatta jäykkää norjaks kuonnuttaa, ja tiiltä kertyy sinne aavat kasat, telinehirret, vankat rautavasat... Ken kaaoksesta siitä selvän saa? Tuo mestari. Hän ohjaa sataa kättä. Hän kenraali on; värvähtelemättä työn taistotannerta hän tarkastaa. On pohjapatterina sokkel'-paasi, sen päälle tiilirykmentit hän kaasi ne sijallensa sitten järjestäin.

Kas kuinka visusti hän kaikki hautaa! Tää kenttä nielee kiveä ja rautaa, kovasti kasvaa korkeutehen päin. Näemme kohta vankan muurin rinnan — Hän, turvaks kalliin kaupunkimme, linnan siis kalliolle teettää kukaties? Tään vallin päällä urhot vartioivat, noist' aukoista ne surmaputket soivat, kun seutuamme vaanii vihamies?

Ei! Merkit ovat vallan toista maata. Nuo isät, äidit, jotka, lapset myötä, käy riemusilmin katsomassa työtä, ei sellaista he odotella saata. Tään muurin nousua he seuraamasta ei koskaan väsy. Arkin akkunasta tähynnyt ukko Noa aikoinaan sen hartaammin ei kuivumista maan. Kun toivon viheriä öljypuu nyt kasvaa heille uuden katon alla, siks, kun se yhteen liittyy korkealla, hymyssä heidän kaikkien on suu.

* * *

On kesä poissa, saapuu syksysää, mereltä tuuli kylmä tervehtää ja puiston lehdet katuojaan ajaa. Vaan entisellä koirakalliolla nyt ihmisten on turvallinen olla; he siinä pitää rauhallista majaa. Siell' uusin kaupungin on asuintalo; niin kutsuvasti vilkuttavi valo sen akkunoista uumentoihin yön. Siell' ansiosta rakentajain työn niin moni perhe alla oman katon sai öiden levon, puhdeajan raton, sen paikan, jolla nimi on niin hellä, kun koti näet on armain ihmisellä.

Mä kadehdin ... Hän vast' on miekkonen, ken iloksi näin elää lähimäisen ja tyydytyksen paikan herttaisen luo keskeen elon temmellyksen jäisen. Siis kunniassa olkoot kaiket ajat nää kotiemme rehdit rakentajat! Ja älkööt, luotuansa kodin muille, he itse jääkö paljahille puille!

Runottaren tupa.

[Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan Helsingissä 6/3 1898.]

(Runotar lausuu näyttämön väliverhon edestä.)

Mies nuori immyttänsä ihanaa maan halki haki kaihoavin rinnoin, hän toivottunsa viimein tavoittaa ja haastaa hälle silloin hellin innoin: »Mun armaani, mun ihanaiseni, sa kaunein ruusu toivon tarhassani, mun puhtain unelmani, käy elämäni päiväpaisteeksi ja iloks iltojeni pitkien nyt joita vietän yksin, itkien!» Ja nuorukaiseen neito silmät käänsi, soi hymyn suloisen ja hiljaa äänsi: »Sa, lietomieli, majaas matalaan mun, vapaan immen, vaadit astumaan?»

»En, kukkani, ma korven kentäks raadan, ma uhkeimmat salon hongat kaadan ja niistä pirtin lämminsaumaisen sun asunnokses, armas, veistelen. Sit' en voi luoda kullanhohtavaksi, mut kodikkaaksi, laajaks, korkeaksi, niin että alla uljaan kurkihirren on kajahdella tilaa ilovirren. Siell' onkin riemu, kun sun sinne saan, sun kultakanneltasi soittamaan; kun hymyilet, niin päivä siellä loistaa, sun rakkautesi talven kylmät poistaa, se torjuu nuolet myrkytetyt kateen ja vihan viimat, kuurat kaunasateen.»

Hän hongat kaatoi, pirtin oivan loi, sen valtijattareksi immen toi. Hän hymyili, ja pirttiin päivä loisti; toi talvi kylmät, rakkaus ne poisti; soi kannel vieno, sielu soinnut toisti.

Ma, runotar, kun hetki tyyn' ol' illan, tein pirttiin usein taivahasta sillan; näet valon lapset sinne tiensä johtaa, miss' aina lempi puhtaimmillaan hohtaa. Ma maailmasta hengen ikuisuuden ja ihanteen loin kuvan heille uuden —

Ja alla kurkihirren soi sävel virren, soi vapahana, soi sointuisana, soi voimaa, auvoa antavana.

* * *

Ma täällä parven Suomen sulhasia ja kaunoisia kassan kantajia rakennustyössä uutterassa nään. Te tupaa veistelette. Mutta kelle? Runottarelle, taivaan tyttärelle, te kodin luotte hengen kukkaselle, ja rakkaus on pohja työnne tään.

Siis Suomen hongat parhaat maahan luokaa ja yläviksi seinäin nousta suokaa ja suorikaatte saumat tarkoiksi; te upottakaa maahan vankat vaajat, ja holvatkaatte holvit ylhät, laajat, ja edustalle pylväsrivit taajat — niin uljas syntyy taiteen temppeli!

Kaikk' yksinkertaista, mut arvokasta! Siis omaan malmiin muusta maailmasta te parhaat ainekset nyt juottakaa; niin yhdistäkää juhlamieleen ratto, kotoisiin seiniin Hellaan tähtikatto ja Suomen palkkiin mosaikki-matto ja sopusointu niihin saattakaa!

Kun valmiiks saatte kartanonne jalon, niin kirkkahilta kunnahilta valon sen valtijattareksi saavun ma; ja minkä rakkautta puhtahinta tai vihaa, epäilystä murtavinta vain koskaan tuntenut on ihmisrinta, sen tulkitsen ma siellä taiteessa.

Näet ajan vuolla monet kalliit kuvat sen pyörtehesen vaipuu, unohtuvat; mut runotar kun minkä julki toi se ainaiseksi hukkumasta säilyy, ijäti päivän loistehessa päilyy; jos kuinkin hyrskyt ympärillä häilyy, sen kirkkautta kaihtaa ei ne voi.

Ma tunteet, aatteet vuosisatain takaa tän nyky-polven lapsille voin jakaa, niin uuteen eloon elvytellen ne; jos sydän kylmyi päivätyössä kellä, sen muistoilla ma tahdon lämmitellä, se ett' on jälleen armahtava, hellä ja sykkää ihmisyyden onnelle.

Avara, uljas luokaa huone siksi te runouden, muiston temppeliksi, niin rikkauteni runsaat siihen tuon, tuon riemut, tuskat menneisyyden yöstä, heleimmät helmet ihmishengen työstä. Ma tahdon — kuulkaa! — verhon hetkeks syöstä, nyt aarteihini vilkaista jo suon.

(Runottaren viittauksesta väistyy verho ja näyttämöllä vaihtuu jakso kuvaelmia maailman kuuluisimmista näytelmäkappaleista.)

Laulajain marssi

Kirvun lauluseuralle omistettu.]

On voima, mi mielet nuorentaa, elon soihtuna on joka aika, ilopäiviä ihmisen kirkastaa, luo huoliin hohdetta rauhaisaa; se on laulun tenhoisa taika.

Se sielusi pohjalta ilmi tuo, siellä piillyt mit' on ihaninta, näköpiirin se hengelle suuren luo, sen selvään tuntea meidän suo, mitä toivoo sykkivä rinta.

Me laulusta mielen myrskyisen sekasortohon sointua saamme, jalot tuntehet turvissa kukkii sen, niin lempi, kaipaus kauneuden, syvä rakkaus syntymämaamme.

Pohjan kesä.

Sen kuin satuas ymmärrän, Pohjan kerkeä, kaunis suvi, sen mun sieluni silmähän suuruutesikin ilmaantuvi.

Oman itsesi unhottain riemuin lyhyet elonhetkes työtäs muiden hyväksi vain teet sä, kunneka päätät retkes.

Katoovainen ja iäinen sinuun mahtuvi yhden rinnan, syksyin kuollessa kukkien katoovaiselle maksat hinnan;

kirkas värehes vuorilla, kalvossa järvien sinivöitten ikuisuuden on toivoa, tähtää talvien taa ja öitten.

Sammumatonta nuoruutta kesän kuulaista hohtaa säistä, siks sen helmahan halaan ma kyläin kiistoista itsekkäistä.

Näköalani.

Matkaten maailmaa tottua aina saa, jättää entiset, suostua uuteen; kuitenkin muutos tää mieltäni kirveltää, viedä on ihan toivottomuuteen.

Vielähän äsken näin rantojen vihreäin huojuvat puut, Savon suloiset tienot; huoneeni akkunaan nurmikko kukistaan tuulilla kannatti tuoksut vienot.

Seutua ihailin sydämin lämpimin ... Mutta nyt — mikä erotus suuri! silmän jos minne vie, suljettu silt' on tie, kaikkialla on kolea muuri.

Voi sua, kaupunki, ahdas on ilmasi, on kuin tiilies painon sais kantaa. Mutta jos laajat maat sielullein auki saat, kaikki voin sulle anteeksi antaa.

Talven saapuessa.

Pois pois saloilta Suomen kesä kultainen pakeni, suvi päivän kirkas huomen illan pilviksi sakeni; usvihin marraskuun kukkien tuoksu haihtui, tuore vihreys vaihtui talvehen kammottuun.

Häipyi maailma sorja, sävel sointuva nukahti, jääss' on tuomen oksa norja, jolla käkönen kukahti; paljaaksi jääneet on lehtevät vääräin rinnat, kaatui kaunihit linnat haaveisen aallokon.

Murheen sallitko tulla, sielus usvihin kutoa, tai on vihryt puisto sulla, jonka lehdet ei putoa; voinetko linnastas uhmia syksyn säitä, luoda keskelle jäitä kukkivan maailmas?

Ruusun umput.

Mun huoneessani tuuhea on kukka, luo altis umppuja se ruusu-rukka, ja umput joutuin suuriks turpoaa, mut teräänsä ne auki eivät saa.

Ja joka aamu ensi työnä mulla noit' umppuja on tutkimahan tulla, mut turhaan — kahleitaan ei katkaise, vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

On umput nuo kuin toivehitten kerkät, jotk' ihmispoveen syntymään on herkät ja kiireisesti sitten kasvavat, mut useimmiten kesken kuihtuvat.

(»Urpuja»)

Näkymättömät kädet.

Ma orhin valjastin, ma kohottausin korjaan, ja varsan ohjaksin ma juoksuun kiihdin norjaan.