Part 2

Mut huudettuhan, kieltää sit' ei saata, myös huulin likaisin on isänmaata; sen rakkauteen on tehtaanleima lyöty ja markkinoille raastettu ja myöty, ja yllä vaippa isänmaallinen, mut alla halpa omanvoiton kuona, kuin korpi-kansa riitaveden luona on kahakoitu Herraa kiusaten. On loidontuneet rajat Kaanaan maan; mut syytä lienee siihen myöskin meissä, meiss' eväs-rihkamista riidelleissä, me teoillamme tunne tahrataan.

*

Kun työlle isänmaalliselle on taas koti kaunis saatu katon alle, siin' eläköhön tunne tahraton, mi horjumatta joukon huudannalle ja säikkymättä uhkaa mahtajain vain omaa totuuttansa noudattain niin ohjaa neuvoja ja toimintaa, siit' että Suomi kunniata saa.

Midianilaisten erämaissa.

Hän paimenena Jethron lampaiden käy aamuin metsiin, illoin taasen palaa, mut raskas tunne muukalaisuuden ei lakkaa rintaa kalvamasta salaa. Voi hillitöntä nuorten intoa!

Se hänetkin sai suunniltansa syöstä; hän murtaa mieli kahleet orjilta, pois heimokunnan saada sorron yöstä; nyt asukkaana oudon erämaan hän tuomittu on karjaa kaitsemaan.

Vaan mieltäkirveltävä voivotus se korven halki kuuluu kansan oman kuin siskon itku, isän huokaus ja valitukset äidin toivottoman. Ja vihamies sit' ilkkuu tunnoton, min pelonhaamuna on heimo halpa. Tuo paimen kerran uskoi, hän ett' on se sankari, min säkenöivä kalpa kaikk' isän itkut, maammon mahlut kostaa, lyö sortajan ja sorrettavat nostaa.

Nyt hän vain polo pakolainen on. Hän laumaa ruohokunnahilla ohjaa, mut ajatus niin raskas, lohduton syvintä mataa synkän rotkon pohjaa. Jos huojennusta luoda hiukankaan hän voisi noiden kärsivien vaivaan, hän riemuisesti kulkis kuolemaan ja viime työksi kiittäis Herraa taivaan.

Taas kerran värisevin sydämin hän karjoineen käy kaltahalta vuoren... Mi ilme tuolla ihmeteltävin? Mimoosa-pensaan havaitsee hän nuoren, mi kulumatta kirkkain liekin palaa, tuon kumman nähdä läheltä hän halaa. Hän ottaa tuskin askeletta kaksi, kun liekistä jo ääni varottaa: »Pysähdy, Mooses, täss' on pyhä maa; tee tomusta siis jalkas puhtahaksi! Ma Jumal' olen isäs Jaakopin, on mulle tuttu Israelin hätä, sen huudot olen kuullut taivaihin ja auttamatta kansaani en jätä. Nyt ajan näet kauan toivotun, ja aseekseni valitsen ma sun.»

Ja sydän aaltoilevi paimenen, hän nöyrästi luo silmät maata kohti. Vaan päivän paahtamille poskillen tuo ihmevalo pensahasta hohti.

Vuosisatojen yö.

Usva kattavi kaupungin, ilma raukea painaa mieltä, mutta kerkein askelin hetket rientävät hetken tieltä; päivä sammuu ja taivahilta saapuu päättyvän vuoden ilta, saapuu vuosisatojen yö.

Vuosisatojen tumma yö! Suuret tuntehet kuohumaan lietsot ahtaasen ihmispoveen, paljalla jätin voimakkaan moukaroitset sa sydän oveen; sielun silmissä vuoreks paisut, olleen kaikki mi alleen peittää, turhaan, turhaan me lapset vaisut taakses katsetta koemme heittää, salaperäinen, outo yö!

Nukkuu ilma ja nukkuu maa, mutta kansa ei unta saa. Ahtaaks muuttuvi asuinmaja ihmisen. Mistä on tämä ahdistaja sydänten? Aatos mahdu ei orren alle, päästä pyrkivi laajemmalle...

Ukset auki! Nyt täytyy lähteä. Kaikki käy taivasta tarkkaamaan, mut tähteä siell' ei näy. Ilman holvi niin aava, ylhä kaikkialla on synkkä, jylhä, yltä-ympäri haamoittaa kohden katsetta tutkivaa pilvien raudanharmaa vyö, vuosisatojen synkkä yö.

Mutta tuolla on kummullaan temppeli Kaikkivaltiaan. Kellot sieltä niin kutsuvasti hiljaisuutehen helkähtää, valot välkkyvät rauhaisasti yötä halkoen himmeää, voimakkaammin kuin tällä erää tehonnut ne ei koskaan lie, kaipuu kuihtunut elpyy, herää, kansan virtana templiin vie, siellä vastahan uutta aikaa uskon voimakas virsi raikaa ... Kuule! Toivoa täynn' on se: »Jumala ompi linnamme ..

Mieleenkiintyvä juhlayö! Salaisuudet niin sangen syvät tumma kaapusi kätkevi; ennenkuin ne kaikk' ilmestyvät, hämärä sua tummempi, peittää meitä ja peittää sua; mutta aikojen vaihtelua silmä valvovi kaikkinäkevän, jumalan väkevän.

31/12 1899—1/1 1900.

Veljen muistopäivänä.

Laulettavaksi.

Vuodet vierii kosken lailla, virta vuolas meitä vie; äsken kuljit kukkamailla; koht' on eessäs syksyn tie. Aika rientää eteenpäin, kulkee kukkasin ja jäin, touoin, tähkäpäin.

Uhrit kalliit elo vaatii, kevät-innon, kesän työn, vastalahjaks meille laatii otsallemme valkovyön. Anna hehku auringon; rauha iltakuutamon siitä palkkas on.

Ikuisuuden kallis kaiho aarre suur' on sydämen, siin' on kirkas kevätlaiho syksysäässä vanhuuden, soihtu illan pimennon, valotorni siinä on öisen aallokon.

Veljyt, soihdunkantajaksi kutsumuksen saanut oot; itses tunnet turvaisaksi, kuinka vuodet virratkoot. Aikas on kuin ikuisuus, — Herran armo ain' on uus, armo aina uus.

Keväällä 1900.

Se siis on totta! Pettyivätpäs — oi — ne, jotka luuli, ett'et enää, Suomi, sa talven kinoksista nousta voi; ne, jotka toivoi, ettei sulo tuomi sun kummullasi kukkaa koskaan lois, ei kertun laulu latvassa sen sois.

Nyt mitä näen? Kevään ruhtinas on uskollisna entiselle laille sun vapauttanut talvikahleistas; vihanta vaippa levinnyt on maille, ja halki puiston lehtiseppelten väreilee päivänhohde kultainen.

Mi lohdun merkki! Viimat talviset ne kevään valtaa suotta vastustavat; povelta Suomen kukat tuhannet hedelmän luontiin uuteen puhkeavat, ja koetuksienkin aikoina sen kansa laulaa kevätlaulua.

Koulupihalta.

Aamukansa keväinen, rusoposki, punahuuli kesken leikin riemujen kutsun velvoittavan kuuli.

Ilot herkät heitti se, riveihinsä riensi heti, linnan tutun portille tuttu tie sen hiljaa veti.

Siinä nuori toivo maan... Hellin mielin katsoin heihin, ryhtihinsä luottavaan, hillittyihin askeleihin.

Silmät kirkkahat kun näin sitten innostuvan työstä, tiesin valoon, päivään päin Suomen käyvän syksyn yöstä.

Kehitystä keväämme mitkään hallat eivät estä, juurensa kun saapi se Suomen lasten sydämestä.

Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.

Ma kerran vielä viestiks lähetän tään kortin, joss' on leima kallis Suomen; tää päivä siltä päättää elämän, tää hyväksyy sen, vaan ei enää huomen.

Niin, vainiolla olemuksemme nyt halla kaikki hävittävä hiipii, ja vaakunamme, juhlamerkkimme pois tyly käsi tempaa, rikki riipii.

Ei viatonta heikon iloa nyt voimakkaiden itsetunto salli. He olojamme voivat ohjata, vaan sydän meill' on voittamaton valli.

Se sykkää, sykkää suomalaisena, ei siihen yllä valtakäsky mikään; siell' aina valvoo Suomen leijona ja vaakunamme säilyy ijäst' ikään.

13/1 1901.

Kansan edustajille.

Kun Siinain, käyden Kaanaasen, tavoitti Israeli, niin vuori peittyi pilvehen ja tulta leimahteli.

Vaan Israelin vanhimmat tien halki pilven tapaa, laelle vuoren nousevat, siell' ilma puhdas, vapaa.

Sees taivas niinkuin safiiri se hohti korkealta, ja miesten mielet tenhosi nyt Jahven hengen valta.

Ja Israeli vastainen, sen riennot, onnen kuvat, ne kaikki kansan vanhinten siell' eteen ilmaantuvat.

Kun vuorelt' alas astuu he, lain kansalleen he tuovat, sukunsa vastaisuudelle niin vankan pohjan luovat.

*

Te luokse tulta suitsuvan nyt vuoren tulla saatte, te pilven näätte taakean, sen halki astukaatte;

ett' taivas sees on yllänne, se seutu pilven alla, miss' äsken veestä sodimme me Herraa kiusaamalla.

Niin tekin näätte, miss' on tie, se korven polku kaita, mi Kaananiin myös meidät vie, vie kohti toivon maita.

6/12 1904.

Imatran ääni.

Kevät-innoissaan Karjalan virrat kuohuu, hyrskyy, Vuoksi on tulvillaan, Imatran pyörteet pauhaa, tyrskyy; Saimaan viljavat veet mereen vyöryvät vanhaa uomaa, eivät kahletta kylmän luomaa siin' ole sietäneet; yhtä jos partailla kukkii kevät taikka tuimina pyörtelevät talven viimanteet.

Kauas pauhina Vuoksen laineen kantaa Karjalan, Suomen maineen, laulaa ylväsnä maailmalle, kuinka suuria Karjalalle Luoja lahjoja loi, kertoo tietäjän mainetyöstä, kuinka täältä hän vuoren yöstä Suomen päivyen toi. Mutta sieluhun suomalaisten kosken kuohujen pauhaavaisten jätti-kantele soi:

»Katso, näin minä ryskän ja telmin, mustana mylvin ja kirkasna helmin; velttoutta en siedä halpaa, siks ei tielleni telkeä, salpaa estäjä panna voi. Ollos, Karjala, valpas ja vakaa, puolla paikkaasi tarmosi takaa! Kosken partaalla jos ken nukkuu, kuiluun vierii ja kuohuun hukkuu.»

Simson.

(Fröding).

Simson väänsi filistealaisten myllyä ja puhui itsekseen:

Jääsade lyö mua, myrsky se riehuu yllä mun otsani polttavan kaitaan, sokkona näen tulet leimahtavaiset, raastossa raivon mun hurmeeni kiehuu. Jääköhöt kaikki he saatanan valtaan nuo viheliäiset filistealaiset!

Pieni on kansa, sen mieli on halpa: suurta on sille nyt piinata saada Herran nasiiria, voimat min haipui. Herra, jo nostaos kostosi kalpa, Gideon-miekalla maahan he kaada, suo heidän vaipua kuin rajutuulessa vainio vaipui!

Jääraetulva nyt myrskyssä kanna, hukkua mun vihas suo rajusäihin, kostolla kostuta paahtuva nielu, päämiehet kaikki mun surmata anna, tähdätä iskuni kurjien päihin, Filistean ruhtinaat suo minun valtaani, suo joka sielu!

Suomalaisen työväen laulu.

Lauluun aikakauden tän meidän ääni päästä soimaan, tiedäthän sen liittyvän nuoren, raittiin luonnon voimaan; syvää on se heimon juurta, kuiske kuusten kotoisten, pienet varten määrää suurta tarkotus on koota sen.

Tuhat jos on koossa vaan, laulu vie? on valtaa vailla, miljoonaan kun kasvetaan, vyörähtää se myrskyn lailla; kukin Suomen mies ja nainen yhtynyt kun meihin on, Suomi meill’ on suomalainen, sorto saanut tuomion.

Lietsoessa orjien Suomen sampoa ei saatu; sen voi luoda vapaiden vapaa työ ja mielenlaatu. Liehukoon siis korkealta meidän vapaa viirimme, luokoon kaunis kansanvalta uuden sammon Suomelle!

II.

Kolkon pyhimys.

Sen Kolkon kylä ennestäänkin ties, ett' Yrjö Kolppanen on hurskas mies; kun sitten kuultiin, että hourupäisen hän terveeksi sai Iekko Kilpeläisen, niin pyhimys hän oli siitä erin, ja kaikki häneen herkin katsoi verin. Hän esikuva toimen on ja elon; mies laatuisin ja laittamattomin; ken kohtaa häntä arvonannon, pelon, ken rakkauden tuntein alttihin; näet eläimellekin kun pienimmälle hän hyvää aina suuttumatta soi, niin kaikki hyvää toivottivat hälle, ja vihata ei kenkään häntä voi.

Mut sielunvihollinen kateinen sai Yrjön tähden nähdä monta vaivaa, kun mietityks sai juonen mieleisen, hän saliin astui rohkeasti taivaan. — »No, mitä tahdot?» kysyi Kaikkivalta. — »Sa, oikea, et kiellä kiusaajalta taas oikeuttaan.» — »Ken se nyt on tiellä?» — »Tuo Kolkonkylän Kolppanen, hän siellä nyt pyhyydellä pilaa kaikki maat. Mut ennenkun sa hänen kanssaan jaat sun iki-kunnias, et voine estää mun keveästi tutkimasta miestä?» — »Hän saakoon sinun koetukses kestää; vaan pahoin et saa hurskastani piestä!» Ei toivonutkaan muuta saatana; hän tyytyväisnä läksi taivaasta.

Nimikko pässi Kolppasella on; hän sille aina ihmeen oli hellä, luo vei sen rehevimmän ruohikon, toi usein sille leipää kämmenellä; hän sitä haastatti kuin ystävää, niin rakas hälle eläin oli tää.

Kun lampaat kerran kotiin ajettiin, keritä näet niitä oli määrä, niin metsään jäikin Yrjön lempi-jäärä, ei löytynyt, vaikk' kuinka haettiin. Nyt Yrjön mieltä hipui oudosti: kaikk' aikoi kirota hän kehnot varkaat; sun, ilkiön, ken toisen laumaan karkaat, jos kadotuksen liekki polttaisi... Mut ei! Taas voitti rakkaus ja hyvyys. »Kai jääräni on niellyt rotkon syvyys, jos rosvo on sen vienyt, saakoon hän siit' itsellensä turkin lämpimän; jos köyhä mies, mi puuttehessa huokaa, sen kaatoi, saakoon siitä voima-ruokaa, ja anteeks suokoon Herra rikoksen!» Niin lausui synnitönnä Kolppanen. Siit' uuden sielunvihollinen vihan nyt povessansa tunsi kiihtyvän, kun variksena laajan karjapihan yl' lentäessään sanat kuuli hän.

* * *

On pyhäpäivä, kirkas suvihuomen. Kuin kukkaisvuode loistaa kylki mäen ja aho tuoksuu kukkasista tuomen, siell' laulaa peippo, helkkyy rinta käen; säteissä päivän Kolkon aallot kiiltää, mut airot niitä lyövät pirstoiksi, ja venheet soukat länttä kohden viiltää, miss' seurakunnan kirkko siintävi. Nyt rantaan Yrjö Kolppanenkin käy, hän järven yli aikoo Herran majaan. Vaan mitä tää on! Venhettä ei näy, ja äsken jäi se tänne metsän rajaan! Ken käytti oikeutta käden oman ja teki taas tän kiusan suunnattoman? Hän eikö pääse pyhään Jumalan, vaikk' on nyt sinne voittamaton veto? Tuoss' edessä on lainehtiva keto, sen takaa kuulee kutsun tenhoisan. Koht' irti katkeruuden tuli on — miks ihmisparka on niin voimaton!... Mut Kristus astunut on vetten yli, ja Pietarinkin vasta pelon vuoksi yritti niellä pohjattuuden syli, kun kulkea hän tahtoi Herran luoksi. Miks hän ei astuis pitkin aallon selkää? Hän, uskon-luja, syvvyttä ei pelkää ... Hän onkin vallassa jo henkien ... Tää ihmistyötä ei voi koskaan olla; on kultakehä ihme auringolla ja kristallia harjat aaltojen! Hän astuu, ei; hän antaa hengen viedä. Hän luonnon määristä ei mitään tiedä, ne rohkeasti rikkonut hän on. Siin' nousee, laskee aallon kirkas povi, kun Herran mies käy niitä pelvoton. Ei alas, sivuun katsoa nyt sovi; vain tuonne, missä templin huippu lakeen osoitti kirkkaan sinitaivahan hän järkkymättä katsoo, sieltä hakee hän voiman vetten yli kantavan.

Hän templiin astui. Mutta sellainen kuin kansa tää, min siellä nyt hän näki, ei ennen koskaan ollut kirkkoväki. Nää kasvot ovat miesten tuttujen ja kuitenkin niin oudoilta ne näyttää, kuin lasin läpi lukee niistä hän ne pyyteet, jotka kunkin sielun täyttää. Yks ajatuksin mittaa vainioita ja aumoja, hän niistä jotka saa, ja toinen miettii nurkuin sitä voita, min rovastille taas saa suorittaa. On tuossa sydämellä emännän tukilta päässyt palttinainen pakka; kun nurmelle sen äsken aukas hän, niin huomas, että muonarengin akka loi silmäyksen siihen väijyvän. Siks ei hän pääse mieleen rauhaiseen, ja rinnasta hän huokaa tuskaisasta: »Sun palvelustas, taivainen, ma teen; mut pidätkö sa huolta palttinasta?» Tää Kolppasta jo alkaa säälittää. Mut lukkari kun saarnavirteen ryhtyy, hän hartaimmasti säveleesen yhtyy, muut ajatukset tyyten häviää ... Niin, ylistelköön lukkari vain ääntään, ja kiroilkohon akkoja, kun kääntää ne »väärään nuottiin» seurakunnan laulun; se häiritse ei hurskaan vakavuutta. Hän saakin kohta tarkkaamista uutta ja nähtäväkseen ihmeellisen taulun.

Kun virsi loppuu, nousee kirkon pyttyyn rovasti vankka hitaast' astellen; sen reunaa vasten vaipuvi hän myttyyn niin rukousta hiljaa höpisten. Kun teksti taivaan piteloista puhuu, niin eteen kutsuttujen vieraiden kaikk' kantaa pappi — kuuma onkin, uhuu! — nyt paratiisin herkut pöydällen. Mut kuinka onkaan! Vieraat esteleivät kuin ennen profeettojen kutsumat, vaikk' emäntiään, peltojansa eivät he ajattele... ei, he — nukkuvat. Sen hurskas Yrjö näkee mielipahoin, ja rovasti niin täyteläisin mahoin, kuin syönyt viis ois härkäparia, niit' uhkaa kadotuksen kauhuilla, jotk' unhottaa vuoks nautittavan maisen hääkestit suuret yljän taivahaisen.

Tää tuomio ei pysty seurakuntaan, kun kirkkoväki nukkuu rauhan-untaan. Vaan tuohon lehterille suntion kädessä sulka, hieno nahkavuota nyt sielunvihollinen noussut on. Kun nahkaa Yrjö tarkasteli tuota, sen tunsi turkiks oman jääränsä; on saatanalla näet määränsä, kun uni ei sun hartauttas poista, hän osaa käyttää kiusausta toista. Ja sulkaansa nyt vikkelästi käyttäin hän jäärän nahkaa polvellansa siirtää, hän siihen nimet nukkuvien piirtää, sen niillä aivan ääriin asti täyttäin.

Ja pirun valtaa tyytyväisyys syvä: »Nää taivaan häihin tahdottihin ajaa, mut mieluummin he helvetiss' on majaa — siis kiitos kutsumasta, pappi hyvä!» Ja sitten vielä mielissänsä hymyin hän katseen heittää väkeen uinuvaan: No, mitä! Tuonne patsaan taakse lymyin viel’ yksi painunut on nukkumaan. Vie kaikki! Se on Iekko Kilpeläinen, tuon hurskaan parantama hourupäinen; hän hyvin kiittää taivaan armoa! Ja pirun kasvot loistaa vilkasna; taas käteensä hän sulan tempas heti ja polvellensa jäärän nahkan veti, mut se on täysi, aivan mahdoton nimeä Iekon siihen saada on.

Nyt vihamies jo näyttää kiusaantuvan, on Kilpeläistä kiroavinaan ja — Kolppanen sen kummallisen kuvan sai nähdä — tarttuu vuotaan hampaillaan; niin kynsin hampain viruttaa hän nahkaa, mut silloin leuat irti heltiää, ja kirkon seinän kovaan kivipahkaan niin järähtävi paholaisen pää.

»Ha haa! Se sulle parhaiks oli, ruoja!» niin lausuu Kolppanen ja naurahtaa. Samassa koko templin pyhä suoja niin kolkosti soi vastaan: ha ha haa! Se vavahutti hurskaan miehen mieltä. Hän katsahtavi lehterikin päin: on niinkuin joku irvistäisi sieltä ja häviäisi seinän lävistäin. Nyt Yrjön valtaa tunne kaamea; hän pahan valtaan joutuneensa huomaa, hän ilkkuin nauranut on kirkossa, ei muistanut hän pyhää Herran suomaa. Hän ympärilleen silmäyksen heittää, vaan sielt' ei mitään lohdutusta saa, kun kaikkein silmät unten harso peittää, ja häntäkin jo alkaa uuvuttaa.

Ei! Templissä ei olla voi hän enää; hän nousee, synkeänä astuu pois, ja sydäntään hän vastaiseksi penää, sit' ettei pettää pahan eljet vois.

Hän järven luo käy. Laineet vasten rantaa niin siellä vierivät kuin äskenkin; ne taivaskuvaa povessansa kantaa ja väreilevät kalvoin kirkkahin. Ne todistajat on sen uskon voiman, mi yli aaltojen vei Kolppasen, mut miehen epäilyksen rusikoiman nyt saapuvan ne näkee rannallen. Kuin otus vainottu hän rientää sinne, hänt' ajaa tunnon tuska sanaton, ja siinä eteen levinneenä on taas koetuksen kovan liukas rinne. Hän seisahtuu ja itseltänsä kysyy, viel' onko riittävä nyt uskallus; hän tokko enää vetten päällä pysyy? Sun täytyy! kuuluu poven kuiskaus. Niin, täytyy, täytyy! Voitto saatanalle niin vähällä ei tulla voi, ei saa; hän taivaalle voi vielä katsahtaa ja vaipua ei saata aaltoin alle. Se pieni siemen jumalainen, jolla voi vuoret siirtää, täytyy hällä olla, siis kuinka syvyyteen hän uppoaa.

Hän astuu aalloille, ne eivät taivu; hän eelleen kulkee pelvotta, ei vaivu, kun voima häntä kantaa korkea. Mut läikkyvään kun katsahti hän tiehen, niin aalloissa hän näki vihamiehen ja nahkan täytetyn sen hampaissa. Pään-iskun seinään näkevään hän luuli ja oman pilkkanaurunsa hän kuuli ja — hätähuudon sitten surkean. Kun yltä side kannattava laukes, niin kuilu syvyyden nyt alla aukes ja aallot nieli veellä astujan.

Vaan vähää ennen saarnan loppua unesta virkos Iekko Kilpeläinen, min uloslähtö kovin äkkinäinen sai huomiota paljon kirkossa. Hän tuskin jätti kirkkotarhan piirin, kun korviin hälle hätähuudot kiiri, ja tuulena hän riensi rantahan. Niin Kolppanen kuin Pietar entis-ajan sai hänessä sen nähdä vapahtajan, mi ojentavi käden auttavan. Hän laineilla ei käydä enää halaa, ei lähestyä huimaavata alaa, miss' ovelimmin vehkein saatana on heikon kuolevaisen kimpussa.

»Nouse ja käy!»

Yhdeksäs on rukoushetki. Auki temppelin portit on, pihaan Jehovan kartanon painuu pappien uhriretki. Luo käy Ijäisen alttarin työmies viljelysmailta saapuin, rikkaat purppurareunus-kaapuin, sitein otsilla kultaisin. Tungos on. Kuka rientää tuolla uhrikyyhkyjä ostamaan, kuka vaattehen poimuistaan pyhää sikliä etsii huolla. Templiin lahjansa kun nyt kantaa, luona alttarin makaa maass', aivan hurskaana palaa taas, kahdesti saa, min kerran antaa.

Myöskin portilla itäisellä, jonka Sidonin seppä on tehnyt vaskesta Korinton, kansaa laumoin on liikkehellä, templiin pyrkivän joukon tiellä sairaspaarit on suuret siellä. Nähkää! Rampana niillä makaa Herran valitun kansan mies painona puute ja taudin ies. Tänne portille tavan takaa — Kiitos hyville lemmestään! — kannetaan hänet kerjäämään. Kättään ohi-käypiä vastaan heikoin voimin hän kurkottaa, anoo ropoa ainoastaan, anoo, mutta niin harvoin saa. Työmies viljelysmailta saapuin templiin ainoan siklin vie, rikkaat purppurareunus-kaapuin tuskastuu, kun on työläs tie.

Käsi kuihtunut nousee, vaipuu siinä tuskien vuoteella, herää toive ja taasen haipuu kansan ohitse kulkeissa. Sairas paarilta katsoo hellään ylhäisimpiä Juudanmaan, mutta niillä on tuskin kellään sijaa säälille rinnassaan. Aivan kylmästi, niinkuin hohtaa kivi soljessa olkapään, niin he sairahan katseen kohtaa eteen Jehovan käydessään.

* * *

»Siimon Pietari!» kuiskaa kansa taakseen portilla katsahtain. Siimon, Johannes seurassansa, liittyy parvehen kulkijain, huomaa mennessä templin pihaan, minkä kohtelun sairas saa; kiivas luonne jo syttyy vihaan, tuli silmästä leimahtaa. Ramman luokse nyt apostoli astuu tavaten taskuaan: Siit' ei kykene antamaan, Se jo aamulla tyhjä oli. Säälinalainen säälitellen silmät köyhästä kääntää pois: voimaa suotu ei ihmisellen, sille, tahtoa jolla ois.

Tuntehet vihan katkeroimat pian syttyy ja sammuukin; vaan nyt tai vahan suuret voimat herää sielussa Siimonin. »Minuun katso!» hän niinkuin anoin lausuu sairaalle, ja kun tää häneen silmänsä kiinnittää, jatkaa hän ylevimmin sanoin: »Mull’ ei hopeaa, kultaa ole; vaan sun toivoas hiljaista hyljää ei eikä maahan pole kärsiväin jalo auttaja. Nimeen sen, joka huusi: voi! vastaan maailman mahtajoita, mutta raukimmillekin soi rakkauden, jot' ei kuolo voita; nimeen sen, joka armollaan ilahduttavi köyhän majan, nimeen Jumalan laupiaan, kaikkein huolien huojentajan; nimeen Jeesuksen Kristuksen nouse, käy!»

Ja se ihminen, rampa, murtama pitkän vaivan, sillä hetkel' on terve aivan; nousee, templihin rientää siitä, eikä vilpittömämmin kiitä kenkään lahjasta elämän kuin nyt pyhässä kiittää hän.

* * *

Luukas teosta Siimonin näin on kertonut maailmalle. Kuinkas meidän on aikoihin? Tielle templihin johtavalle paarit tuotu on useammat, tuskissaan niillä viruu rammat. Siimonia ei kuulu, näy. Kenkään lausu ei: »Nouse, käy!»

Uudenvuodentoivotus.

Kun uunna vuonna käyskenteli kerran maan tanhuoita pyhä Pietari, hän ihmisasunnoihin kurkisti ja kysyi siellä, mitä, minkä verran on toivo hyvää siksi vuodeksi.

Hän myöskin kohtas erään köyhän lesken. Nyt oikes selkä eukon käkkyrän, kun pyyntönsä hän tiesi täyttyvän, hän anoi, ettei puoli-vuonna kesken työ loppuis, jonka ensiks ottaa hän.