Part 1

NUORUUDEN MUISTOKSI

Viisikymmentä runoa

Kirj.

ALPO NOPONEN

Helsingissä, E. W. Pönkälä kustannuksella, 1912.

SISÄLLYS:

I.

Nuoret. Jos väsyy vanhat soutajat. Markus Kurtius. Muisto. Mahdoton ratkaista. Suokoon taivas nousuvuoden. Kolme luotetta. Tunne ja teot. Midianilaisten erämaissa. Vuosisatojen yö. Veljen muistopäivänä. Keväällä 1900. Koulupihalta. Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla. Kansan edustajille. Imatran ääni. Simson. Suomalaisen työväen laulu.

II.

Kolkon pyhimys. »Nouse ja käy!». Uudenvuoden toivotus. Kyyhkyset ja rotat. Kristiina kuningattaren jouluyö. Totuus.

III.

Suomen nainen. Sarkatakki. Maaliskuun päivänä. Koti. Sotiemme rakentajat. Runottaren tupa. Laulajain marssi. Pohjolan kesä. Näköalani. Talven saapuessa. Ruusun umput. Näkymättömät kädet. Ihmissydän. Tikitin takitin kello käy. En ilohon luota, en murheeseen. Nauroin ja itkin. Jaakobin tunnustus Raakelille. Kuningas Eerik. Mikä on kohtaloni. Sua etsin. Keinutuoli. Eräässä toverijuhlassa. Koulusta eroaville. Vuosileikki. Kun joulu on. Tervehdys kotiseudulle. p/

I.

/p Nuoret.

»Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.

Mont' elämässä kalleutta on: vapaus, kunto, maine, mielen suoruus ja neron lahjat, hetket nautinnon, mut kalleinta on toivorikas nuoruus.

Ei yksin vuoksi lemmen unelmain, ei haavekuteen kultaisien vöitten, vaan kevät-voimain vuoksi uhkuvain, joiss' alkujuuri suurien on töitten.

Niin, nuoret omistavat maailman; ei tyrannien sortovaltikalla, vaan vallalla sen hengen mahtavan, mi syvyyksistä pimeyden alla

maan vankan nosti luomisvoimillaan, loi sille elämän ja määrän luki, sen taivaalle toi päivän paistamaan, sen kummut yrttiin, kukkasihin puki.

Siis tinkimätön »terve» nuorilleni He vanhaan leiliin uuden viinin valaa. Kun kulkee he, niin liekki kaunoinen ylitse harmaan tuhkakentän palaa.

He voivat sen, mit eivät vanhat voi. He murtaa läpi vastuksien vuorten; se työ jos heille harmaat kutrit soi, on tiekin auki vastaisien nuorten.

Nää iloitkoot! Työt uudet odottaa taas heidän kättään, mieltä innokasta; ei mikään aika, mikään kansa, maa voi nuorten puoleen laata katsomasta.

Kun epätoivo toisten tarmon lyö, niin kestää vielä nuorten uljas usko, ja vaikka laaja levittäikse yö, siin' uuden päivän lupaava on rusko.

Yks oikeuden kauppaa harjottaa, ja toisen sokaa suosio ja kulta, mut lahjomatta aina leimuaa nuor' rinta pyhän kiivauden tulta.

Muut harkitsevat lahjaa antaissaan; he suovat sen, mi selvän hyödyn kantaa, mut nuoret eivät tingi milloinkaan, he antaa kaikki, itsensä he antaa.

Se ainoa ei nuorten uhraus, mi heimon rakkaan auttoi ahdingosta, kun kuiluun syöksee nuori Kurtius tai Hellaan pojat seuraa Deksiposta.

Tuoss' astuu maamies jälkeen auransa... Kivikko maa, ja turpehet on tiukat. On työläs raataa uutispeltoa, ja vanhuksella voimat ovat niukat.

On jalka raskas, vanhus huoahtaa: »Ois huomenna jo kylvöpäivän aatto!» Mut poikansa hän silloin nähdä saa. Tää tulee, lausuu: »Lepää, rakas taatto!»

Nyt uudet voimat työhön tarttuvat, ja kova pelto kuohtuu viipymättä; kun tähkät siinä aaltoo armahat, niin vanhus siunaa pojan nuorta kättä.

Näen tiedemiehen luona pöytänsä. On kesken ijän tutkimusten summa. Mut sammumass' on häitä kynttilä, yö lankee päälle pelottavan tumma.

Hän painaa päänsä epätoivoissaan... Mut kasvot lauhtuu tuskan katkeroimat, kun valmihina työtä jatkamaan jo heti nuorten virkeät on voimat.

Ja kolmas tuossa, uuras matkamies. Hän etsii suurta ihmisyyden majaa, miss' aina viluun lämmin olis lies ja täyteen luotais onnen mitta vajaa.

Nyt kaukana hän vielä siitä on, mut kohta hälle vartija jo soittaa, ja turha loppu elon taistelon se kuoleman voi hältä katkeroittaa.

Vaan kun hän näkee, kuinka nuoriso taas luottain alkaa uuden pilgrim-retken, on niinkuin määrä löydetty ois jo, se tyydytys on pyhä viime hetken.

Niin suvut täällä seuraa toistansa, kaikk' alaspäin ne elonvirtaa soutaa; mut aamusta on matka kauneinta, sen kirkasta me ihailemme poutaa.

Kun väsyneinä vanhat painuvat taa rannan, missä päättyy näköpiiri, niin sijalla on nuorten armeijat edellä toivon seppelöity viiri.

Jos väsyy vanhat soutajat.

Jos väsyy vanhat soutajat, heit' ällös, nuorukainen, soimaa, tuo työhön jäntees joustavat, suo airon ponsiin nuorta voimaa!

Tuo kevään koivut keulahan ja kaariin tuomen lehvät nouda ja helmaan toivon valkaman niin venhe seppelöity souda!

Markus Kurtius.

On aika ankara Roomassa. Kun kuumehöyryjä rotkot syvät taas luovat Tiberin tienoilla, niin ilman ainekset myrkyttävät. Maan turvan, uljahan Kamillon, pois rutto kauhea vienyt on. Se antaa intoa etruskeille; he laumoin tulvivat Rooman teille, he jälleen kaupungin saartaa, salpaa, sen muurten luona he hijoo kalpaa.

On auki temppeli Januksen, ja kättä vääntäen, auki hapset, käy sinne kulkue neitojen, siell' itkee äidit ja itkee lapset; mut kaksikasvoinen jumala ei naisten tuskasta lainkaan huoli, ja miehet vailla on tarmoa, kun parhain sankari heistä kuoli. Ja lisäks angen ja onnettuuden syyn kasvaa saa pian kauhistus, suo tulla Jupiter turman uuden. Pajassaan suuttuvi Vulkanus; sen raivo hillitön ruhjoo maata niin Rooman forumin halkaisten, Kapitoliumilta ettei saata nyt päästä luo Palatinuksen. Tuo kita kauhea manalan, mi auki keskell' on kaupunkia, on kammo suurempi kulkijan kuin koko mahtava Etruskia, sen joukot muurien ulkopuolla ja ruttokaasut Suessan suolla; siit' uhkaa furiat kauhistavat, jotk' ihmisverestä siitti maa peloksi tahratun omantunnon, vaan jotka, oikein kun raivoavat, myös aikeet puhtahat, parhaan kunnon voi vihan vimmassa kukistaa.

Nyt luokse Augurein kansa kulki: »Te, joiden tahdolle jumalten salaiset neuvot on suotu julki, oi, vastatkaa, joko Roomallen ne sääsi kauhean kukistuksen, tai miksi hirveän manan uksen ne loivat auki sen keskellen?» Ja Kapitolium-kummulle nyt käyvät ilmojen ennustajat, ja taivaslaen, sen laajat rajat niin tyystin tutkivat siellä he. He tarkkaa lintujen lentoa ja kaakotuksia pyhäin kanain, he vartoo syntyä ennussanain; ne onkin kohta jo valmiina.

Näin lausuu Augurit: »Hekate, yön synkän henki ja kauhistuksen, hän vannoi tuhoa Roomalle. Hän yllyttänyt on Vulkanuksen ja kaikki jumalat alla maan meit' ahdistelemaan kauhuillaan. Vaan Rooman miesten ja Rooman naisten tää viha kauhea manalaisten se voitettava on lemmellä; ja taivaan haltijat suuret, hyvät meit' auttamaan heti ilmestyvät, sen äsken päätti he pilvissä. On kita auennut hornan yöstä, mut roomalainen jos siihen syöstä voi sen, mi kallehin hälle on, niin kuilu saatu on täytetyksi, ja Rooma jälleen on ehjä, yksi kuin kylki marmorikallion.»

Nyt Markus Kurtius esiin astui, nuor' uljasryhtinen patrisi, ja monen kuulijan silmä kastui, kun selkein äänin hän lausuvi »On henki, elämä mulle kallis ja nuoruus, kultaiset hetket sen; on Rooma kalliimpi, sit' en sallis kukistaa henkien kateiden. Kun kallehinta en antaa saata, en Roomaa, armasta isäinmaata, min elää täytyy ja kukoistaa, niin kelvatkohon, sen pyynnön hartaan ma huudan puolehen jumalten, se, jok' on kallehin jälkeen sen! Te, kansalaiset, luo kuilun partaan nyt käykää, henget mun uhrin' saa.»

Ja kohta tuonelan jumalille hän nuoren henkensä vihkivi ja ratsun korskean noutaa, sille hän seppelöitynä istahti. Ja silmät säihkyen innostusta ja aamun kirkkaus otsallaan hän kiitää ratsulla kitaan maan, ja umpeen painuvi kuilu musta.

Kuin kylki marmorikallion, jot' ei voi särkeä myrskyn laine. niin ehjä, vankka taas Rooma on. Siell’ elää ainian urhon maine ja kansan sillä on siunaus. Se parhain palkka on jokaiselle, ken isäinmaalle, sen ehjyydelle kaikk' uhraa, kuin teki Kurtius.

Muisto.

On muisto kansalaisten jaloin niin kirkas, ylhän-kuulakka kuin taivaanholvi; tähtivaloin mi kaartuu korkeudessa.

Luo jalon kansalaisen muisto niin hartautta mieleemme kuin temppeli tai pyhä puisto, kun juhla-aamuin näemme ne.

Me yllä parhaat juhlavaatteet avaamme portin malmisen, pois kaikki halvat arki-aatteet sen ulkopuolle heittäen.

On jalon muisto niinkuin tuli, mi kuonan meistä puhdistaa, sen tieltä mielen nurjuus suli, se nöyryyttää, se nostaltaa.

Se hohtava on käskynsana: »Mi velvollisuus on, se tee!» Ja armaana ja ankarana se vapauttaa ja tuomitsee.

Se herttainen on liekki yössä ja puhteen kaunis kynttilä, se innostuttaa meitä työssä, vie painon päivän helteeltä.

Se arvokas on aarre meille ja kulta tummentumaton; kun muu on mennyt turman teille, se rikkautemme vielä on.

Mahdoton ratkaista.

Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton, minä aikana ihminen kaunein on...

Valokummulla suojatun kotimäen hänen lapsena leikkivän ensin näen sinitaivaan puhtaus silmissään, sulot kutrit kullasta ympäri pään. Elon nuoren siinä on aamunkoi, jota päivä kaukainen purppuroi. Hän on ystävä tähtien, enkelten, hän on kevään kaunehin kukkanen, hän on toivon nouseva, vihryt saari, hän on auringon hohde ja sateenkaari. Hänt' aina ma katselen ihailuin, väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin: Hän kaunis on, min' en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.

* * *

Minä nuorukaisena sitten saan hänen nähdä rientävän maailmaan. On toiveita täysi ja uljas hän, hän uhkuvi voimia elämän; viel' otsalla kirkkaus aamuinen kuin sankari käypi hän riemuiten, on poskilla verevä rusko, poven täyttää luottamus, usko. Hän seppelöidyllä purrellaan elonvirtaa valmis on laskemaan, meren aavan hän etsivi selkää, ei kareja, myrskyä pelkää. Sen tehdä, mi toisilta kesken jää, sen voittaa, min vuoksi muut maatuu, sen tahtovi hän, se on määränpää; hän sen saavuttaa tahi kaatuu. Kun silmänsä näen mä säihkyvän, kun uhrauksiin on valmis hän, hän kaunis on, min' en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

* * *

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan. Häll' on elämän vakavuus kasvoillaan; hän taistelee ja hän tekee työtä, tuul' enemmän vastahan käy kuin myötä. Hänen matkan varrella ainiaan on pakko hillitä purjeitaan, sillä keskellä kuohuvan aallokon hänen pieni purtensa vaarass' on. Elo pettää niin monet toivehet, monet kuihtuvat kesken kukkaset; minne kylvää hän, siitä toinen niittää, häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää, joka riemu murehen myöskin tuo, valohetket kaikki ne varjon luo. Hän on vavissut kohtalon ankaruutta, kun huolen jälkeen sai huolta uutta; hän onnen iskuista maass' on maannut, mut kilvoituksista vain ei laannut, kun toipui, riensi hän taistoon samaan ja oppien itsensä unhottamaan hän velvollisuuttansa täyttäen niin siirtyi päivästä toisehen. Hiki virtaa otsalta, rinta lyö, mut jalouden leimankin antaa työ. Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien ja huokaa hetkisen laidassa tien, hänen katseessansa ja piirteissään näen jälkiä kestetyn myrskysään, näen suuren, ylevän ilmehen, joka uhmii oikkuja hetkien, jopa sortuessakin vielä on luja pantti voittoisan taistelon ... Hän kaunis on, min’ en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

* * *

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä, pää harmaana, hartiat kyyryssä; ovat kasvot ryppyiset, silmiss' on valo lauhtunut ilta-auringon. Tuoss' sauvan turvissa astuu hän, ja hän näyttää alati miettivän tien kulkua kummuilta lapsuuden sen loppuun, hautojen äärehen. Hän matkan tappiot, harhailut on kaikki tyynenä kuitannut. Kun elon vaihtelevaiset kuvat taas vuoroon hänelle ilmaantuvat, hän niitä katsoo ja hymyää: »Niin, unta vain oli kaikki tää!» Hän lepää töistään ja odottaa vain tuonen airutta kutsuvaa, ja niin hän taipuu sen vietäväksi kuin muinoin leikistä kehtoon läksi. Ja armaat lapsuuden muistelmat ja nuoren unelmat uhkeat, ja parhaat hedelmät miehuustyön hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön, jota kantain käypi hän tähystäin unelmainsa uusihin maihin päin. Kun kilvoituksien raueten −ja−haudan−vuotehen aueten− hän kunniaseppele ympäri pään käy luottavaisena lepäämään, hän kaunis on, min' en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.

Suokoon taivas nousuvuoden!

Ei unhottaa voi synnyinmaata mies vakaa vuotta alkaissa, ei rukouksistansa saata pois sulkea sen onnea; siis nouskoot puhtaat suitsutukset nyt alttareilta sydänten, ja kuulkoon Suomen huokaukset. Hän, kansain Isä ylhäinen!

Vaan liikaa älkää toivotelko, sen verran vain kuin kohtuus on: kun mielestämme poistuis pelko ja epäröintä ponneton; kuin vainiolt' ei koura kadon, ei rae, halla viljaa veis, vaan, kantain kaunihimman sadon, se päivän alla aaltoileis;

Ei pettäis pelto kyntömiestä, vaan mitan kukkuralleen lois, ei hartioille pantais iestä sen raskaampaa kuin kantaa vois; kun valtikkaa vain hoitais armo, ja totuus ohjat pitää sais, ja miehiemme vankka tarmo sumusta meidät johdattais;

sais kansa ruhtinaalta hoivan, ois turva luja luottamus, ja epäluulon katkeroivan hajoittais raitis tuulahdus, ja palatsit ja linnat kuulla vois ääntä kansan pienoisen, vaikk' emme liehu sydän suulla tai pöyhitsele kerskuen;

ja että kuva kalliin maamme vain eheämmäks kirkastuu, ja vaikka vaiheet mitkä saamme, me seisomme kuin vankka puu, mi, taivuttuaan myrskyn tullen, taas latvan uljaan nostattaa — Niin, taivas nousuvuoden sullen nyt suokoon, armas kansa, maa!

Uudenvuodenpäivänä 1899.

Kolme luotetta.

Katkelma.

Altain vuoristo. Suomen suvun suuri tietäjä Osmo istuu kallioilla. Takana ja sivuilla jylhät vuoret.

_Osmo_. Oudostellen, vanha Osmo, katselet ajan kulua, kun koko sukusi suuri, heimo kuuluisa Kalevan tutut nuotiotulensa heittänyt on hiiltymähän, virrat kaunihit, kalaiset hylkäs yksin hyrskymähän, antinensa metsät aavat jätti tuulien tuvaksi, vuoren rintehet vakavat ilvesten ilosi joiksi. Mikähän vetävä voima iltaruskossa asuvi, kun sen luo haluvi heimo? (Katsoo vasemmalle). Suomi, sorja tyttäreni! Hänkö heittävi hyvästit?

_Suomi-neito_ (saapuen vasemmalta Osmon luo). Kulkeissa kuvetta vuoren kiven korkean kukulta kusakoissa kultaisissa, hopeaisissa helyissä Päivätär pakisi mulle: »Kauan et Kalevan lapsi, Suomi-neitonen sorea näillä ilmoilla iloitse, kulje näillä kunnahilla. Meren läntisen lähellä, liepehellä laajan Pohjan vartovi varattu maasi, milloin välkkyen vesinä kukkakumpujen välistä, milloin hohtain kuin hopea alla tähtien tuhanten. Sinne jo samoa, Suomi! Kullat hohtavat kedolle, haavan oksille hopeat eeltä siuon seulomahan, että seutuhun sulohon sydän kiintyisi sinulta.» Niin hän haastoi ja hävisi.

_Osmo_. Kuultuasi kutsun moisen mitä mielessäs kytevi?

_Suomi-neito_. Olen kuin keväinen pääsky, jolle Pohjolan periltä suvituulet tuoksahtavat, tai kuin taimen tyynen lammen, jolle kuuluvi kohina kosken kukkulantakaisen. Kuink' on sun, isäni Osmo?

_Osmo_. Olen kuin haapa huolainniekka, lehdet tuulehen lähetän.

_Suomi-neito_. Seuraisit minua sinne, tuohon maahan mairehesen?

_Osmo_. Runko lehtien mukana, kanto puuta kaadettua!

_Suomi-neito_. Oudon maailman oville lähtevätä lastas neuvo! Katsehes terävä tunge halki aikojen hämärän, kerro kohtalot tulevat, au'o arvat vastaisuuden! Kuinka on käyvä kasvattisi, miten Suomi suoriaapi varatuista vaiheistansa meren läntisen lähellä, liepehellä laajan Pohjan? Jos ma uhkuhun uponnen, meren jäälle jähmettynen, sortunen sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan; tahi soisko suuri luoja Suomelle suviset päivät, lauhat tuulet lapsillesi, sois sen ilmoja ihata vapahana vieriskellä, rannoilla rakastetuilla kuulla käen kukkumista, kuusen kultaisen humua, kieltä kantelon kotoisen? Kerro, kultainen isäni, syrjähän nyt syökse verho!

_Osmo_. Sitä en taida, tyttäreni. Ei Ukko ylijumala salli ihmenon ikinä kammiohon kurkistella, jossa juovat kohtalomme kaikkiviisas on kutonut. Sokkona ei siltä huoli mannun lapsen matkustella; niit' on luotteita lujia, pysyväistä pontta monta, jotk' ovat aina onnessamme paraimmat peränpitäjät, johtavat jalosti myöskin ajan aatkelan ylitse.

_Suomi-neito_. Ilmoita, isäni, mulle näistä luotteista lujimmat!

_Osmo_. Kolme luotetta lujana turvanas on, tyttäreni. Jos ne heitti sun hädässä, silloin on kadonnut kaikki, surma Suomeni tavannut.

_Suomi-neito_. Mitkä on ne kolme? Kerro!

_Osmo_. _Yks_ on taimi taivahasta, siemen siunattu jumalan, joka on maahan juurrutettu, ihmis-sieluhun syvennyt, kohonnut pyhäksi puuksi, luonut herttaisen hedelmän. Elon yössä eksyneelle on se tähti tuikkavainen, korpehen kadonnehelle lämpöinen luvattu liesi, hyljätyn ja heikon hoiva, turva tuskien alaisen, haavat hellästi sitovi, viihtävi vihaiset mielet; polttehelle raivon rinnan on se lääke lievittävin, tunnon paiseille pahoille suistava sula metonen. Kaikki muut kun ponnet petti, silloin siihen sa kurotat niinkuin hukkuva hädässä köyden päähän katsottuhun; ja kun maan matalan lapsen katse tuskissa tähyten sumuhun on sammumassa, tämä luote luottamusta korvahan sen kuiskuttavi, että on elämä vielä, toivo tähtien takana tuonen virran tuolla puolen.

_Toinen_ on maassa muovaeltu, perus pantu taivahassa; se ei lahjoja lähesty, polvistele puolueita, siitä on saanut suojelijan etu orvon onnettoman sekä riista rikkahankin. Peto polkea sen voipi, luonnon voimat lyövät rikki, vaan ei kuoleva kukana siihen kostotta kajoa; kalliona kaatui päälle juuriensa jäytäjälle, ken sen huolti horjumahan, taitteli omat tukensa; heimokuntien kukoistus seurasi sen suosimista, vaan sen käskyn kiertäminen tuotti turmiot tuhannet. Jos se luote lonsiavi, jos se ponsi ei pitäne, silloin on susilla valta, horna herraksi ylennyt.

_Kolmas_, lapsi kansanhengen, herui helteistä sydänten, innon läksi lietsimistä; siivin liitävi lehossa, yli suon kuin myrsky soipi, luopi hongat huojumahan, vaappumahan vahvat vuoret; vaan kuin hiljainen hyminä vierivi se viihdytellen aaltoja asettuvia. Kastenurmikon keralla rannalla selän sinisen kerkeyttä kesyen surren kylpevi se kyynelissä, mutta vinkuissa vihurin, rajutuulen raivotessa nousevi kuin nuori karhu uhmimahan uhkasäätä; kehän kultaisen kutovi päähän urhon uljasmielen, väärän sortajan sitovi hihnalla häpeäpaalun; katehinen kansansyöjä ei sen soisi elpyväksi, sukukunnan suosijasta vara siin' on vastaisuuden; se on palkeista parahin, kun on ruostunut rovio liekkimähän lietsottava, tuli loistava takassa, joka yöhyen ylitse perhettä pitävi yllä; ja jos viikon valvominen, kauan kestävä kidutus, sais sun, Suomi, sortumahan, kuuna aina kumpuasi kaihoten se kirkastaisi.

_Suomi-neito_. Voi en, hetken lieto lapsi, nousta tietojes tasalle, nähdä syntyihin syvihin; laukaise jo lausehesi, ponnet paljasta minulle!

_Osmo_. _Uskonto, laki_ ja _laulu_ — niissä syntyjen sisällys, oka vankka ongelmoiden.

Tunne ja teot.

Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910. Lausunut Iida Aalberg.

»Mun nimellein te minkä teette huoneen?» Niin Jahve lausui Israelille, ja vieläkin on vahva totuus se; tai tiedämmekö jonkun täällä luoneen sen rakennuksen muodon, holvit, pylväät, mi käsittäisi kaikkein korkeimman ja rajoituksiin paikan ahtahan sitoisi hengen aavistukset ylväät?

On suuret tunteemme, mut työmme halvat; se, minkä teemme, vajavaksi jää; kun aate, henki saapi muodon salvat, niin hienoin, kaunein siitä häviää.

Sä sielussasi joskus laulun kuulet niin helkkyvän kuin virta hopeinen, sä ystävilles laulaa tahdot sen ja siinä myöskin onnistuvas luulet; sä voitkin äänet säveliksi liittää, mut tultasi et täyttä niihin saa, siks kultamaljaksi ei voi ne riittää, mi henkes lämmön muille ammentaa. Sä kuoren vain saat ilmi hopeestas, sen ydin syvällä on sielussas.

Ja rakkautes, elos sisin valo, sun lempes olentohon kalliiseen, se piilee povessas kuin helmi jalo ja säteileepi onnen sydämeen; se on kuin jumalainen tuli hellä, saat sieluas sen luona lämmitellä. — Mut helmes muiden nähtäväksi avaa, se tummuu kohta julki tullessaan; jos hellyytes ei ole naurettavaa, se kömpelöksi, heikoks huomataan.

Kun elon kurjuutta sa katselet, min pyörteisiin niin monet menehtyvät, näet orpoin hädän, äitein kyynelet ja kasvoillansa surun uurteet syvät, sa sulat sääliin, poves sykkäilee, sun mieles kovaa kohtaloa soimaa, sen vääryyden sun tuntos tuomitsee, sä ihailetkin kärsivien voimaa ...

Mut mitä teet? — Sun suuri hellyytes suo jonkun lantin kouraan kerjäläisen, alastomalle säässä talven jäisen tuot rippehiä vaatehylkyjes. Sun säälis kaunis on, on suurinta, mit' elää kätköss' ahtaan ihmisrinnan, mut tästä sielus rikkaudesta sun tekos suorittaa niin kurjan hinnan.

Mut povees mailta valon, totuuden voi joskus lentää sytyttävä säen niin oudon liekin sieluus virittäen ja vanhan rauhas tokeet riistäen. Sä silloin näet, mit' ennen nähnyt et: työss' uupuneiden selät kyyryiset, näet miljoonittain nääntyvätä lasta, mut toiset hoippuvan näet hekumasta; näet minkälaisen elon täytyis olla, mut ympärilläs kaikk' on hunningolla, sydäntä arkain kourii kädet tylyt, lamass' on rehdit, kunniassa hylyt, ja ihmisyyden pyyteet ihmisyys lyö maahan niinkuin kesän kukat syys. — Kuin julmistunut poika Jupiterin sä sotaan nouset vastaan maailmaa, sen kurjuuden sa tahdot karkoittaa kaikk' kerrallansa taikka pienin erin. Sun siihen pakko sisällinen vie, saat itses unhottaa ja alttiiks antaa; mut tuskin huomaat, kun jo sua kantaa vain kunnian- ja vallanhimon tie.

Ja isänmaallisuus! Me emme tiedä, min tulen tutkittavaks meidän on tää huolten kulta pakko vielä viedä; siit’ erota on meidän mahdoton kuin äidin hellän tutun kehdon takaa, miss' ainut lapsi tuskissansa makaa.

Se kehdost' asti seurannut on meitä tää pyhä rakkautemme synnyinmaan; se meidän kerallamme kulkeissaan on nähnyt iloa ja kyyneleitä, se kuullut puhtaat huokaukset on, jotk' ovat nousseet korkeutta kohti, sen tulen nähnyt, silmissä mi hohti, kun toivoon vaihtui aika toivoton. Se luonnon-tuores on ja puhtoinen kuin kirkas vesi Suomen kallioista; sen luova lähde povestasi poista, niin kuiva olet ruoko laineiden.