Part 4

Hei, tanner alla soi! tää vauhti leikkaa matkaa; maan ääriin päästä voi, näin uljaasti jos jatkaa.

Ja rinne kohoaa lähelle taivaan rajaa; sen tahdon saavuttaa, sen kukkulalle ajaa.

Siis, orhi, ennätäy, päin aurinkoa juokse; laella vaaran käy niin raitis tuulen tuokse! —

Vaan kädet, joit' en nää, kaikk' aukoo orhin valjaat; pois hepo kiitää, jää vain ohjat mulle paljaat.

Ja ympär' sydämen ma tunnen jäisen renkaan... Kuin kauvan itkien' ma korjass' istunenkaan?

Ihmissydän.

On ihmissydän pieni maailma, on siellä syvyydet ja meret aavat; sen ylle luokaa taivas loistava, niin syvät vedet kuvastaa sen saavat!

On ihmissydän pieni maailma, on vehmasmaata, aroa ja santaa; suo sateen vienon sinne vihmoa, niin erämaakin kukkasia kantaa!

On ihmissydän pieni maailma, vaan maailma on kerran katoava; iäisyys sydämeesi istuta, se kuolemasta on sun vapahtava!

Tikitin takitin kello käy...

(Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)

Tikitin takitin kello käy, sekuntit pienet sen vikkelä pirta tunneiksi, päiviksi, viikoiksi lyö; niistä se syntyvi vuosien virta.

Tikitin takitin, oikein jaa aikasi kallis ja oikein käytä, kaikki tehtäväs hetkelleen kellon tarkkuudella sa täytä!

Tikitin takitin, aika ei verkkaista varro, poikani rakas; mennyttä hetkeä milloinkaan kenkään ei sulle lahjota takas.

Tikitin takitin kello käy... Sulla on elosi kultainen aamu, päivän vaivoja tunne sa et, outo on illan huolien haamu.

Tikitin takitin kello käy — Päivä syntyy ja vaihtuu yöhön; aamun kummulta kuljet sa laakson taisteluihin ja työhön.

Tikitin takitin kello käy, raattaat, pontimet kunnossa kun on; varten tointasi vastaista voimias vaalia täytymys sun on.

Tikitin takitin kello käy, kun se on puhdas ja vireihin luotu; ehjänä, kirkasna sykkiä sunkin sielusi olkohon suotu!

En ilohon luota, en murheeseen.

En ilohon luota, en murheeseen, ne monesti petti mun aivan; ain' alta ma kirkkahan riemun veen olen löytänyt tuskan ja vaivan.

Ja kuohuissa murehen mustimman ja sivulla surujen summan ma helmen välkkyvän-kuulakan näin pohjalla lähtehen tumman.

En ilohon luota, en murheeseen, ne on oikkuja elämän säiden, ja määrätön maailma mittoineen yläpuolla on pilvien näiden.

Nauroin ja itkin.

Kulkeiss' elontietä pitkin vuoroin nauroin, vuoroin itkin; nauroin nauraakseni vain pakoin itkin itkujain.

Itkin salaa, nauroin julki... Niinhän monet täällä kulki virtaa tuskan kyynelten kaikkialle hymyillen.

Elon taikur' tutkimaton kivuistamme löytää raton, parantaissaan haavoittaa, iloon tuskan istuttaa.

Elon murheet, riemut yhteen liittyvät, sen luovat lyhteen, jolle pääni väsyneen lepoon lasken ikuiseen.

Jaakobin tunnustus Raakelille.

Sun lampaasi, neito, ma juotin nyt, en kauemmin kulkuas estäis, jos ei sieluuni jano ois syttynyt sinun hellästä silmäyksestäis.

Siis viivy mun luonani hetkinen vain, ja sun laumasi levätä joutaa; minä aavikon polkuja astuissain olen kärsinyt kuuminta poutaa.

Suo silmihis, armas, mun katsoa, suo että sun äänesi kuulen; yön pisara niissä niin vilpoisa on jäljille polttavan tuulen.

Pois kotoa köyhänä läksin mä, ja mun kirosi äitini lapsi, sua tiennyt ei sieluni etsiä, sinä, impeni hunajahapsi.

Sun löysin kuin salatun kukkaismaan mä jälkehen helteisen retken; nyt päivän jäähtyissä tottahan saan sen tuoksua nauttia hetken.

On rakkaus vahvempi kuolemaa ja kuumempi aavikon santaa; kaikk' aartehet mies sille lahjottaa, sen hinnaksi henkensä antaa.

Niin pyhä on sinetti sydämen, sinä vaimojen tyttönen jaloin; sua ijäti lemmin, mun sieluni sen veripunaisin kuiskivi valoin.

Kuningas Eerik.

(C. Snoilsky.)

Viirit liehuin venhot vettä vierii, illan rusko kultii Määlariin, aironloiske, torven kaiku kierii rannan lehtikoihin tuoksuviin. Vaivu, airo, pursi, irti jää, määrätönnä keinu kaunis yöhyt tää! Torvi, heitä työs, kaiku, tyynny myös: Nyt Eerik kannelta soittaa.

Eerik soittaa, seetrikannel sorjin kirjaillulla polvellansa on, kultakieliin valkosormin norjin hellän luo hän sävel-aallokon. Pieni Kaarin vaiti kuunnellen silmihinsä saapi suuren kyynelen. Murheiseksko tein paimentyttösein? Nyt Eerik kannelta soittaa.

Sieluin tähti, niinkö sua vaivaa pelko Ruskoparta herttuan? Eerik ohjaa valtakunnan laivaa, hän on herra Vaasain valtikan. Siks kun hohtaa huiput kukkulain kirkkahassa yössä lempikäämme vain. Kauvan vielä on aamunkoittohon. Nyt Eerik kannelta soittaa.

Pieni Kaarin, salli, niin ma tuon sun linnan valtijaksi Tukholmaan, virka vain, ja kultakruunun luon sun kultakutris päälle tummumaan. Eerik haaveiluiden prinssi on, päässä häll' on helppo kruunu kuutamon. Tyynny, lapsein mun, niin on kruunu sun. Nyt Eerik kannelta soittaa.

Mikä on kohtaloni.

Sun sielusi salaista merta ma monesti tutkia tahdoin, mut minkä sen ihmeille mahdoin, — koe turhaksi jäi joka kerta.

Kun selkeä kultasi sää sen ja kirkasna päilyi sen pinta, niin tutkijan riemuitsi rinta: »Nyt», kuiski hän, »selville pääsen».

Mut painoin ja tutkimusköysin kun kiiruhdin taas ulapalle, ne hukkuivat aaltojen alle, kädet tyhjänä rannan ma löysin.

Kun poltto mun päätäni vaivas, mun itseinkin nielasi meri. Mikä kohtalo niin minut peri? Kadotusko mun otti vai taivas?

Sua etsin.

Sua äsken etsin vilinästä väen; ma tuhansia tarkkaan kulkijoita, mut poskes päivä minulle ei koita, ei lämmitä ne kasvot, joita näen.

Kun sydämessä raivo myrsky pauhaa, kun mieltä raastaa vastakkaiset voimat, salainen lempi, pelko, tunnon soimat, sua kaipaan niinkuin kadotettu rauhaa.

Mun purten uhkan ulapalle lähti, miss' syvyys onnen rippehet voi niellä; yks valo vain on pimeällä tiellä: sun silmäs on se lohduttava tähti.

Sun silmäs, kun sen hohde täyttää hellä; kun suot sen tyynnä mua kohden palaa, niin synkeää ei sielussani alaa, siell' ettei alkais valo värähdellä.

Keinutuoli.

Suuri keinutuoli on jo ikäpuoli, väsyä jo alkoi heiluntaan, ennen virkeätä, vietti elämätä, raukeaa nyt kaikki oli vaan.

Joskus iltasilla surun-kaihoovilla silmillänsä kauas katsellen, siinä nuori Silja keinutteli hiljaa pudottaen puulle kyynelen.

Mistä moinen huoli, puinen keinutuoli tuot' ei tahdo kelvon ymmärtää; mutta pian tälle kauan eläjälle arvoitus jo vallan selviää.

Silja kummin kuumein oudoin onnenhuumein syliin sulhon keinuun istahtaa; lemmen kyllyydellä silloin neito hellä puunkin poven sykkimähän saa.

Suuri keinutuoli, vaikk' on ikäpuoli Siljan armastaissa sulhoaan, muistaa onnenpäivät, jotka kauas jäivät, nuortuu nuoreks puuksi uudestaan.

Niin se siirtyy sinne, missä vehryt rinne kevään mahlat juotavaks sen toi, lehviin päivä hohti, korkeutta kohti vapaa latva nousi, huminoi.

(»Urpuja»)

Eräässä toverijuhlassa.

Seppä säkeiden ei täällä saa sanan vasarata kalkuttaa, ahjon tulta ensin lietsokaamme, kuumaks että metallin sen saamme, josta uuden valtiattaren päähän luomme kruunun kultaisen.

Valtiatar uusi? Ken on hän? Katso, halki käy hän pirtin tän, silmää meitä niinkuin äiti lastaan ottain kaikkein tervehdykset vastaan, tuttu vanhastaan ja jälleen uus valtiattaremme — Toveruus.

Toveruus, oi, seurahamme jää! Silloin kylmät mielet lämpiää, nousee toivo maahan masennettu, vahvistuvi tarmo taivutettu, mikä särkyi, jälleen ehjä on, turvan lujan löytää turvaton.

Ajan ukkossää ei saavuta meitä toveruuden linnassa. Siellä haudatkaamme suuret surut, nauttikaamme pienet riemun murut; ilo kasvaa, kuorma katoaa, yhdessä kun niitä kantaa saa.

Hyvällen mä toveruudellen omani suon kaikki riemuiten;

siitä en mä köyhdy rahdun vertaa, rikkaammaksi tulen tuhat kertaa, muille annan yhden sydämen, voitan itselleni kaikkien.

Koulusta eroaville.

Nyt kevät on, nyt luonto herää; nyt poven auliin avaa maa, nyt salon kielo tekee terää, luo vaahter vaippaa vihantaa. Nyt orastaa jo pellon multa, siin armas kohta viljakulta maanmiehen avuks aaltoaa.

Vaan koulu ovet kiinni sulkee, sen luvut, leikit päätetään, ja nuorten vilkas parvi kulkee laveimpaan kouluun: elämään. Mut raskaat siin' on oppimäärät, ja ohjeet oikeat ja väärät siell' aina kiistää keskenään.

Sen jaloin leikki taistelua on vastaan hätää, vilppiä, ja siihen sotaan antautua sun tulee, nuori ystävä, niin täysin innoin, hartahasti kuin kumppaneines näihin asti sä liehuit nuorten leikeissä.

Sä sure surus, vaan kuin läsnä ne pian jälleen unhota ja vastuksista voitokasna kuin uljas urho suoria, ja määräs päähän intomieliä sa kilvoittele, vaikka tiellä saat kovaa monta koetella.

Käy viertä jyrkkää vuoren aavan ja tapaa äärtä kukkulan, sen huipulta jos henkes saavan sa katseen luulet laajemman, vaan viattomuus lapsuus-ajan sun povessas sen saakoon majan, miss' olla voi se ainian.

Niin liiton pyhän kanssa taivaan sä säilymään saat kautta sen, ja pettymyksiin, sielun vaivaan on lääke siinä suloinen; voit rakastaa ja anteeks antaa, voit elon raskaan kuorman kantaa, voit kerran kuolla siunaten.

Vuosileikki.

[Koulujuhlaan 12 lapsen esitettäväksi.]

Ma olen _tammikuu_. Mua moni kammoksuu, kun olen ankara. Ma syntynyt olen Lapin tunturilla; mua huurrekehdossa puhuri tuuti öillä myrskyisillä. Kun varmistuin, niin yllen' pu'in ma vaipan valkoisen, ja jäisin kengin ma kuljin Suomen saloillen; kun siellä hengin, puut hohdon saivat hopeisen. Saavuin suoden uuden vuoden: Ystävyyden lämpimyyttä etsikää, niin ei kammoksuta talven hanki, jää.

Olen _helmikuu_ heleä, lumiteiden taivaltaja, kulkusin kyliä kuljen suksin nuojun nietoksissa, jäiset kynttilät kuletan asuntonne akkunahan, vasaralla vaskisella kartanoita kolkuttelen, joista kilvan kiiriskellen uhrisauhut syöksähtävät luontoni lepytykseksi. — Paha on olla pakkaissäässä sydän hyyssä, rinta jäässä; mutta raitis, kiihkoton vapaa talven lapsi on.

_Maaliskuu_ tuo sanomaa saavunnasta kevätpäiväin. Aamuin vielä lapsiräiväin peukaloa paleltaa, vaikka lämmittävä syli aukeaa jo hankein yli. Elon taimet taivoon päin alkaa nousta vähittäin, urvut jo herää raitojen oksilla, auringon terää alkavat katsella. Oi nuoruus sulo, mitä toiveita voit sinä nostaa, kun kevään tulo näin talven pakkaset kostaa!

Nyt on teillä _huhtikuu_. Kulkeissani luonnonhenget vapautuu; nuori elo kaikkialta esiin pyrkii horron alta. Pälvet ovat laajenneet, puroissa nyt kevään veet tanssii riemuiten; mättäältä jo loistaa kukka, Kerttu pieni, kultatukka poimii sieltä sen. — Lailla kainon orvokin herää toiveet sydämien, vihdoin virroin keväisin povet kuohuu tulvehtien.

Jo _toukokuu_ tuli ja hanget metsästä suli, jo ilmoja liitävät ystävänne taas lentävät Suomehen tänne. Nyt uuden juhlaverhon luo luonto yllensä, nyt välkkyy siipi perhon, on nurmi vehreä. Kun toukopellon pinta taas kaunis orastaa, ilostuu ihmisrinta ja toivo kohoaa.

_Kesäkuu_, suvetar nuori, hymysuu! Mi sävelten helke ja värien loiste on kedolla, ilmassa, aalloilla! Nyt iloitse, lapsi, et koskaan toiste sa aikaa näe niin armasta. Kun koulust' on lupa, tee nurmelle tupa ja kummulta katsele synnyinmaata, kuva kaunis sen sieluhus paina, sitä palvele aina! Se on onnesi, josta et luopua saata.

_Heinäkuu_, heleät päivät, aholla makeat marjat, toukopellot tähkimässä, heinätalkoita taloissa. Ahdin aarteita ajavat kalamiehet kaislikossa, lahden vettä vilpoisata kahlailevat karjalaumat, hien hersyvät pisarat ovat työssä otsallanne; niitä te nureksi ette, niiss' on vihme virvoittava toivotulle touollenne.

Kun ehtinyt on _elokuu_, niin kesän toiveet toteutuu; sen onnen, min voi saavuttaa, nyt omaksensa kaikki saa. Ja kukin tähkä kultainen työn hedelmä on, tiedän sen, mut taivaan siunauksetta se näin ei voinut versoa.

_Syyskuun_ metsä on kuulakka, meri on vaahtopäinen, vilun tuska nyt luonnossa tuntuvi ensimäinen; kirkkaus lauhtunut otsallaan se katsoo, kun maamies korjaapi viljaa, se huokaa raskaasta rinnastaan, suven kukkaset kaikki kun riutuvi hiljaa. Pimeys kasvaa, mut tähtivyöt, hopeanhohtoiset kuutamoyöt taas kutsuvat valoa kohti; valonkaipaus Suomen lapsetkin lukemattomin laumoin riemuisin kotipirtistä kouluhun johti.

Kun minä saavun, _lokakuu_, niin luonto vielä kolkostuu. Rehellisesti lausun sen: ma suveanne suosi en, sen teillä hävittäen hiivin ja tallaan kukat viimeiset ja viime lehdet puista riivin ja jäädän niiden kyynelet. Kun ryöstö mielessä on kellä, hän hyvyytt' ei saa teeskennellä, kauniimpi totuus alaston kuin kukitettu valhe on.

_Marraskuu_: Kenties te tunnette, mik' olen virkamies? Ka haudankaivaja, en mikään halpa. Kun kaatanut on kenen kuolon kalpa, sen maan poveen heitän ja vaipoin valkoisin sitten peitän. Ei mikään auta; kesän vehreät kätkevi hauta. Ken tuonelan pihasta vuoteensa tapaa, hän toiveista, vihasta kaikest' on vapaa, On suuri rauha tän kalmiston, yön hohde lauha sen yllä on.

Vaan _joulukuu_ viittaa jo valoon uuteen. Ei mieltä valpasta toivottomuuteen voi syksyt syöstä; sen eteen syttyvi valkeus yöstä. Tänä aikana loisti se tähti, min johdolla paimenet lähti valon valtian seimellen, ja Pohjolan hangilta hohde, jo nousee taivasta kohden; se enne on keväimen. Tulet joulun sytyttäkäätte! Nää talven synkeät säät te pian jällehen voitatte; pyhä kuusenne vihannoikoon ja hymni helkkyvä soikoon ajanvaiheiden Herralle!

Kun joulu on.

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on!

Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat, vain laulu kaikuvi lasten suista ja silmät riemusta hehkuvat, ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on!

On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa, vaan seimi, pahnat ja tähti yllä ne silmiin kalleinna kangastaa; siks mieli hellä on kristityllä, kun joulu on!

Tervehdys kotiseudulle.

Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.

Sa, kotiseutu rakas lapsuuden, mua käsket: juhlihini laulu laadi! Mut pyydän, ettet muuta multa vaadi kuin tervehdyksen yksinkertaisen. Sen velvollisin arvonannoin tarjoon; suo sille hetki, heitä sitten varjoon.

Sa olet emo, poikanen ma vain. Ma perinnöllä, jonka suita sain, tein kauppaa kilpamarkkinoilla elon, ja vaihdellessa hellyyden ja pelon ma kerroin muille, mitä kuulin suita. Mi rinnassain on lämpöä ja tulta, sen lisiesi luota kokosin. Ja elämäni valo armahin on ollut kulkeissani maailmalla, se hellä tähti, liekin kirkkahin, mi loisti lapsuuteni taivahalla. Siis ketä muistaisin, jos sua en, sa, kotiseutu armas, kultainen.

En tiedä, vielä tuntisinkohan sun, lapsuuteni aamumaailman, sun koskes, salmes, väljät selkäveet ja päivänpaistehiset harjanteet, miss' siinsi talot, aaltos ohrapellot ja haasta helkkyi tutut karjankellot; nuo leikkipaikat, polut rakkahat, joit' ennen vanhempamme astuivat ja joilla vastahani juoksevan näin monen kumppanin niin rakkahan; nuo lehdot lempeät, nuo koivut, haavat, jotk' uusin juhlavaattehin nyt saavat taas seista vierahana kesän häissä ja joiden latvoissa ma lehvikkäissä näin päivän kirkkahimman värehen, suloimman kuulin soiton lintujen.

En tiedä, vielä tuntisinkohan ma kotiseudun kansan rakkahan, tuon hiljaisien kyläkuntain väen, mi kynti monen kivikoisen mäen ja kuumin otsin kaskeansa raatoi, mut pilkkahintaan honkametsät kaatoi ja saadut markat kauppiaalle toi ja lasten herkkuina ne söi ja joi.

En tiedä lainkaan, tuntisinkohan sen kansan, ajan koskemattoman. Se kuinka paljon oppinutkaan lie nyt, se silloin muista kouluista ei tiennyt kuin rippikoulu, kylän kinkerit ja pyhät helluntait ja mikkelit. Kun salmet suli, aallon harja nousi, niin lauantaisin pitkin venhein sousi se järvein takaa valkamahan kahteen, näet Kermanrantahan ja Vahvalahteen, sen vanhan kirkon äärimmilleen täytti, nukahtikin, mut hartahalta näytti, ja eväillänsä: rieskalla ja voilla ja kalakukolla ja piirakoilla, se syötti erään köyhän miehenalun, mi kanakopiss' asui lukkarin ja siitä varmaan lauluhun sai halun — En tiedä, kuinka sitä kiittäisin.

Mut jääkööt muistot menneisyyden sadun, ma arkana vain niihin kosketin. Nyt elämä on toisen saanut ladun. Sun rauhaisille rantamilleskin on aika, arvaan, tuonut myllynsä ja lausunut: »Kas tässä, jauha sitä! Et täällä enää yksin elä sä; sua katsoo länsi, etelä ja itä».

Sun koskes niskat taittuneet nyt on, ja vettes halki viiltää valtateitä, muun Suomen kanssa jaat sa kohtalon, ei sua se ja sä et sitä heitä. Mut huolettomin mielin astella et voi sa ajan tarjoomahan laivaan, vaan, ollen valmis taisteluun ja vaivaan, saat edelleenkin airos kastella. Ja iloistahan onkin soutaa sun, kun kaikki venheet rientää aallokolle; mut katso, ettet joudu tappiolle sa tuoksinassa suuren kilpailun.

Nyt soudun lomaan levähtää sä saat ja riemuisena laulaa kevätvirren, kun Luojan päivä sulannut on kirren ja puettanut kukkiin niityt, haat. On valkamia useampia, mut matkan määrä kaikilla on sama, tuo nuorten unelmien kirkastama; ja kummulla se loistaa korkealla, Jumalan kirkkaan sinitaivon alla; sen näemme selvemmin tai himmimmin, mut siellä kuumottaa se kuitenkin.