Part 9

»Siksi, että näytät niin kiihtyneeltä, siksi — —» hän pysähtyi ja huudahti kauhusta. Aage oli liikahtanut hiukan syrjään, ja Agnete oli nähnyt, mitä hän oli koettanut salata: kirjoituspöydällä kiilsi lampun valossa välkkyvä — revolveri — — —

Agnete tarttui hänen käsivarteensa vapisevin käsin.

»Aage, mitä tämä on? Et kai sinä — kaksintaistele herra Tholanderin kanssa?»

Aage nauroi terävästi.

»En, Agnete. Se ei ole tapana täällä Ruotsissa.»

»Mutta mihin sitten tarvitset revolverin? Sinä et ole oma itsesi tänä yönä, Aage. Sano minulle mitä on tapahtunut — anna minun auttaa — — —

Agnete tarttui yhä lujemmin hänen käsivarteensa ja loi rukoilevan, epätoivoisen katseensa häneen. Aagen kasvot olivat kovat ja kylmät, kulmakarvat rypyssä, huulet lujasti yhteenpuristetut. Ja kuitenkin oli Agnete nähnyt nuo silmät niin lempeinä, nuo huulet mitä herttaisimmassa hymyssä. Jospa hän vain löytäisi oikean tien hänen todelliseen olemukseensa, siihen, johon uskoi, jota uskonsa takia rakasti — — —

»Muista että me kaksi olemme olleet ystäviä vallan pienestä», pyysi hän. »Kukaan ei voi sinusta pitää niin kuin minä. Älä anna minun olla ulkopuolella kuten ventovieraan. Anna minun kantaa osa suruistasi, Aage. Enkö voi tehdä kerrassaan mitään puolestasi, Aage?»

»Kyllä, kyllä voit», sanoi Aage äkkiä päättävästi. »Sinä voit pitää huolta täti Gertrudista, kun minä — —»

Agnete ei antanut hänen puhua loppuun. Epätoivoisesti huudahtaen hän heittäytyi hänen syliinsä.

»Ei, ei, ei sitä sanaa! Sinä et saa kuolla — sinulla ei ole oikeutta lopettaa elämääsi, kun minä rakastan sinua niin äärettömästi —»

Aagen silmät himmentyivät, kulmien välinen syvä ryppy katosi. »Pikku Agnete», kuiskasi hän hiljaa. Hänen kätensä hivelivät hellävaroin Agneten hiuksia.

»Lupaatko minulle, että tahdot elää?» rukoili Agnete painaen huulensa hänen poskeaan vasten.

»Sinä et tiedä, miten arvoton se elämä on, jonka puolesta rukoilet, pikku, rakas ystävä parkani — —»

»Minä tiedän, että sinun elämäsi on myöskin minun. Minä tiedän jaksavani kantaa kaiken, kunhan sinä vain elät ja sinun on hyvä olla. Mutta ilman sinua on elämä tyhjää.»

»Mutta, Agnete — — —» kädet hänen olkapäillään Aage piti hänet loitompana ja katsoi terävästi ja tutkivasti hänen silmiinsä. »Jospa minä olisin uskoton ja kunniaton? Jospa minä olisin pettänyt sinut toisen naisen tähden ja pannut koko tulevaisuuteni kevytmielisesti alttiiksi — menettänyt kaiken omaisuuteni? Sanoisitko sittenkin samoin?»

Agneten silmiin kihosivat kuumat kyyneleet, ja huulet alkoivat vavista. Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä, mutta Aage piti ne omissaan. Armottomasti hän tuijotti toisen tuskasta vääntyneisiin kasvoihin.

»Sanoisin, minä sanoisin samoin», kuiskasi Agnete viimein heikosti, melkein soinnuttomasti. »Elä itsesi takia, ei minun. Älä ensinkään välitä minusta —»

»Sinä pyydät siis minua elämään — ilman ehtoja?»

»Niin.»

»Hyvä. Anna siis revolveri minulle. Minä otan patruunat pois.»

Agnete pysyi tuskin seisaallaan, kun Aage laski hänet irti. Huone pyöri hänen silmissään. Hän näki kuin unessa suuren ikkunan, josta talviyö kirkkaine tähtineen katsoi sisään, sängyn, jäykän jouhisohvan, kirjoituspöydän, jolla revolveri kiilsi — nämä näyt liitivät hänen silmiensä ohi, ja lattia keinui hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui, kuin hän sairastuisi jälleen. Tuo ajatus tuntui helpotukselta. Sairaus oli kuin syvä, synkkä kuilu, johon hän vaipuisi lepoon täytettyään ensin tehtävänsä, pelastettuaan Aagen.

Hän antoi hänelle revolverin ja katseli, kun Aage tyhjensi patruunasäiliön ja lukitsi aseen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten Aage ojensi hänelle kätensä hymyillen entisellä herttaisella tavallaan, ja tuota hymyä Agnete rakasti.

»Kiitos», sanoi hän. »Ellet sinä olisi tullut, olisin minä nyt kuollut.»

»Jumalalle kiitos, että tulin!» Ja hän kertoi Aagelle unensa.

Aage pudisti päätään ja hymyili jälleen.

»Vai niin, kapteeni on varoittanut sinua! Sepä kummallista. Voisi melkein luulla hänen tahtoneen pelastaa minut omasta kohtalostaan. Ehkei itsemurhaajan ole hyvä olla haudantakaisessa maailmassa.»

»Niin, sinä olet oikeassa. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkuin aika on tullut — — Mutta, rakkahin, sano minulle nyt, miksi olit niin onneton — — Rouva Tholanderinko takia?»

»En suinkaan, Agnete.» Aage naurahti lyhyesti. »Hänet olisin saanut millä hetkellä tahansa.»

Agnete vetäytyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hänen suuri rakkautensa oli niin ylivoimainen, että kaikki Aagen virheet ja rikokset joutuivat varjoon. Oliko Aage kyynillinen, katkera, kova — —? Mutta yhdentekevää. Aagea hän rakasti ja oli ollut vähällä menettää hänet — —

»Olen pelannut kuin mieletön», jatkoi Aage. »Olen menettänyt Tholanderille niin suuria summia, että minun on pakko myydä taloni maksaakseni velkani. Enkä voinut kestää ajatusta, että minut ajettaisiin talostani, kodistani. Siksi tahdoin mieluummin kuolla.»

»Mutta kuinka saatoit ajatella itsemurhaa rahojen takia! — Etkö tiennyt voivasi käyttää omaisuuttani kuten omaasi?»

»Tahdon olla rehellinen, Agnete. Olen ajatellut sitäkin. Minä tiesin sinun tahtovan auttaa minua, siksi että pidät minusta. Mutta sitten minusta tuntui olevan raukkamaista ja kunnotonta käyttää hyväkseni sinun rakkauttasi, kun en kuitenkaan tahtonut pyytää sinua vaimokseni.»

Agnete oli kuin kivettynyt, veri kuohui hänen suonissaan, ohimoissa jyskytti — — Oi, miksi Aage tahtoi nöyryyttää häntä näin syvästi! Oliko se välttämätöntä? — Hän oli niin häpeissään, niin nöyryytetty, ettei luullut enää koskaan voivansa katsoa Aagea suoraan silmiin.

»Luulitko minun haluavan tulla vaimoksesi tietäessäni, ettet minusta välittänyt?» kuiskasi hän poispäin kääntyneenä.

»Mutta minähän pidän sinusta, Agnete.» Aage kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. »Jumala tietää, että on vaikea päästä selville tunteistaan. Minä en ehkä ole yhtä rakastunut sinuun kuin aikoinani Lotteniin. Mutta minä kunnioitan sinua ja luotan sinuun, ja sinä olet ainoa, jonka kanssa voisin ajatella yhdyselämää. Jos minä vain voisin luottaa itseeni — — — mutta olisi sääli sinua, jos nyt sitoisin sinut. Ajattele, mimmoinen olen ollut. Vaikka minä näin sinut joka päivä, vaikka minä tunsin sinun pitävän minusta, en kuitenkaan voinut vastustaa Lottenia. Minä olen pannut koko tulevaisuuteni alttiiksi väärän ja turhan ylpeyteni takia, sillä en voinut alistua kilpailijani ivaan. Minunkaltaisellani miehellä ei ole oikeutta sitoa itseensä nuorta, viatonta naista. Ja katsohan — minä kärsisin sanomattomasti ajatellessani olevani velkaa sinulle kaikki voimatta antaa sinulle mitään. Minä muuttuisin kärsimättömäksi, mahdottomaksi seurakumppaniksi — minä tekisin sinut äärettömän onnettomaksi. — Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minä kiitän sinua, jos tahdot lainata minulle rahaa suorittaakseni velkani, ja tahdon tehdä parhaani maksaakseni lainan korot. Sitten pyytäisin sinua matkustamaan täältä pois. Luulisin sen olevan parasta meille kummallekin. Sinä unohdat minut, sinä tapaat muita miehiä, jotka voivat rakastaa sinua, niinkuin sinä ansaitset, ja tulet onnelliseksi. Minä alotan uudelleen taisteluni, köyhyys toverinani; ehkä joskus voitan itsekunnioituksen ja muiden kunnioituksen.»

Agneten kuunnellessa alkoi veri hänen suonissaan virrata yhä hitaammin — niin hitaasti, että hänestä tuntui, kuin sydän lakkaisi lyömästä. Agnete ei jaksanut tajuta puoliakaan Aagen sanoista. Hän ymmärsi vain sen, että oli menettävä hänet nyt kokonaan. Hän ei edes saisi elää hänen läheisyydessään hänen ystävänään. Hänen näkemisensä tuottaisi Aagelle tuskaa, koska se muistuttaisi hänelle hänen rakkausvelkaansa, jota hän ei koskaan voinut maksaa. Ehkä oli välttämätöntä, että hän joutuisi pois, jotta Aage voisi vapaana miehenä hallita itseään ja elämäänsä tarvitsematta kantaa edesvastuun ja velvollisuuksien taakkaa. Hänen läsnäolonsa Aagen kodissa olisi sanattomana syytöksenä. Hän ymmärsi nyt olevan Aagelle parasta, että hän lähtisi pois. Tämä oli suurin, raskain uhraus, mutta kieltäytymisen kaikki olisi silloin tyhjennetty. Hän oli kysynyt kerran, uskoisiko Aage rakkautta, joka uhraa kaiken vaatimatta mitään. Nyt hän oli näyttävä tarkoittaneensa silloin täyttä totta.

Oli äärettömän raskasta lähteä avaraan, tyhjään maailmaan, missä hänellä ei ollut ystäviä, missä hänellä ei ollut päämaalia — lähteä yksinäisyyteen ja kaipuuseen. Hän oli luullut työalansa ja kotinsa olevan täällä. Mutta hän oli valmis tekemään tämän uhrauksen. Hän voisi koettaa, kuten niin monet naiset ennen häntä, kestää elämän epätoivoista tyhjyyttä alistuvasti ja kärsivällisesti. Ehkä hänen elämänsä ei tullut niinkään pitkäaikaiseksi. Hänen rinnassaan ja selässään pisti taas kuin puukolla, mikä enne ilmoitti yskäkohtauksen lähestyvän, verensyöksyn olevan tulossa. Häntä vuoroin vilusti ja hiotti, ja lattia alkoi taas huojua. Hän näki pienien valopilkkujen tanssivan.

»Lähden, koska sitä toivot», sanoi hän. Hän melkein pelästyi omaa ääntään, niin murtunut ja soinnuton se oli. »Vaikeaksi lähtö kyllä tulee — minähän olen niin yksin, ja olin luullut saaneeni kodin täällä. Mutta mitä minusta, kunhan sinä olet onnellinen.»

Hän oli vetäytynyt aivan rauhallisesti Aagen sylistä. Nyt hän seisoi hänen edessään vaaleana, pitkässä valkeassa mekossaan, laahustin kietoutuneena jalkainsa ympäri. Aage ei voinut katsella hänen silmiensä ilmettä.

»Agnete, sinä et saa käsittää minua väärin — — Sinusta tuntuu varmaankin, että minä olen julma ja kova, mutta Jumala tietää, että olen enemmän ajatellut sinua kuin omaa parastani.»

Aagen kasvot olivat ikäänkuin hyvin kaukana. Agnete näki ne sumuharson läpi. Hänen sanansa tulivat niin kaukaa, eikä Agnete niitä oikein ymmärtänyt. Oli kuin hän ei siitä olisi erityisesti välittänytkään. Kärsimysten katkerin hetki oli ohi, ja hän oli nyt niin oudostuttavan veltto ja väsynyt. Nyt hän vain halusi päästä huoneeseensa, heittäytyä vuoteelleen kuin haavoitettu eläin, joka kätkeytyy kuollakseen.

»Minä menen nyt», sanoi hän. »Me tarvitsemme kumpikin lepoa, eikä minua pelota enää jättää sinua — minullahan on lupauksesi — —»

»Ei, älä mene, Agnete — meillä on vielä niin paljon puhuttavaa — —»

Aage tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta Agnete veti sen pois — vihatta, mutta silti päättävästi. Hänen siinä seisoessaan Aage tunsi, miten katkerasti tuli häntä kaipaamaan, sillä hänen omat sanansa olivat avanneet leveän kuilun heidän välilleen.

»Luullakseni kaikki on jo sanottu», vastasi hän. »Hyvää yötä, Aage.»

Agnete hoippui rappusia alas. Hänestä tuntui, kuin portaat liukuisivat hänen jalkainsa alta — hän luuli kävelevänsä myrskyisen meren keikkuvilla aalloilla. Nyt hän tuli alas, Jumalan kiitos. Hän meni huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.

Päivä oli valjennut. Uudinten välistä hohtavassa valossa hän näki äitinsä kuvan.

Äiti — hän oli tuntenut kuoleman katkeruuden ja voittanut sen. Seurasiko pimeyttä valo — löytyikö siellä suruista väsähtäneelle sielulle lepoa? Hyljätylle, halveksitulle, kodittomalle maan päällä — — —

Oi äiti, äiti, tule luokseni, jos voit, ja auta minua, sillä nyt pimeys valtaa minut — — —

IX

Päivällisten jälkeisenä päivänä rouva Lotten Tholander tuli myöhään aamiaiselle; hän oli kalpea ja silmänsä olivat punaiset, ikäänkuin hän olisi itkenyt. Hän pyysi rouva Sandellilta anteeksi miehensä puolesta, joka ei ollut vielä noussut. Molemmat naiset olivat kahden aamiaispöydässä Göstan kanssa. Herra Sandell oli seurannut herra Tholanderin esimerkkiä ja nukkui vielä. Gösta uneksi Margitista ja oli iloinen siitä, ettei kukaan puhellut sinä päivänä ruokapöydässä, joten hän sai rauhassa ajatella. Hän oli hetkisen ihmetellyt rouva Tholanderin kalpeutta ja hiljaisuutta. Mutta eilisestä alkaen hän ei enää välittänyt hänestä hitustakaan.

Syötyä rouva Sandell vetäytyi omiin toimiinsa, ja Gösta lähti ratsastamaan — luultavasti Fallnavekaan päin. Lotten jäi yksikseen arkihuoneeseen. Hän oli vetänyt tuolin takkavalkean ääreen ja tuijotti liekkeihin. Ulkona satoi lunta.

Mitä olikaan tapahtunut eilen illalla? Hän ei ollut saanut tietää mitään mieheltään, joka oli ollut uninen ja humalassa, heittäytynyt vaatteet yllä sänkyyn ja nukkunut heti. Lotten oli kääntynyt hänestä pois halveksien ja inhoten. Hän oli mennyt viereisen, rouva Sandellin hänen käytettäväkseen luovuttaman huoneen sohvalle nukkumaan. Mutta hän ei ollut saanut unta. Hän oli vilaukselta nähnyt Aage Sparren kalpeat, epätoivoiset kasvot, ennenkuin tämä ratsasti kotiin sinä yönä, ja muisto hänen katseestaan seurasi häntä. Hän muisti nuoren, kirkassilmäisen ylioppilaan, jonka kasvot olivat sädehtineet, kun he tapasivat toisensa Kööpenhaminan tanssisaleissa. Silloin ei kumpikaan heistä olisi luullut, että hän oli syöksevä Aagen turmioon.

Lotten istui uunin ääressä polkien pientä mattoa. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kätki kätensä punertavan tukan kiehkuroihin. Miksi häntä rangaistiin näin kovasti? — Hän oli ehkä kevytmielinen nainen, liehittelevä ja itserakas, — mutta oliko hän silti huonompi monia muita, jotka saavuttivat onnen maailmassa? — Jospa Aage ei olisi menettänyt rikkauksiaan, jospa hän olisi joutunut Aagen vaimoksi, niin — niin, mitä sitten? Sielunsa sisimmässä Lotten tunsi, ettei sittenkään olisi ollut hyvä. Kyllä hän itse sittenkin oli syypää suurimpaan onnettomuuteen — — —

Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut pyytää anteeksi. Hän saattoi tosin joskus huomata virheitään, mutta katumatta niitä, tuntien vain hiukan katkeruutta ja kärsimättömyyttä. Hän syytti vanhempiaan siitä, että oli sellainen, vanhempiaan, kasvatustaan, kohtaloa, mutta ei koskaan itseään. Ja hänen miehensä oli tällä kertaa hänen erikoisen harminsa esineenä.

Nyt se nukkui tuolia ylhäällä ja kuorsasi minkä ennätti, senkin sika! Ja tuollaiseen ihmiseen hän oli sidottu elämäniäkseen — mieheen, jolla oli oikeus puolellaan! Vaikka Lotten halveksikin häntä, pelkäsi hän häntä kuitenkin. Hän tuskin uskalsi kysyä, mitä eilen illalla oli tapahtunut, sillä hän pelkäsi, että syytös kohdistuisi häneen itseensä.

Mutta jos tuo mies oli tuhonnut Aage Sparren, syössyt hänet turmioon, niin hän ei ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Se oli varmaa se.

Nyt hän kuuli miehensä saapuvan ruokasaliin raskain, laahustavin askelin. Hän oli mennyt kaapin luo saadakseen ryypyn. Lotten hymyili katkerasti. Eikö hän ollut saanut kyllikseen eilen illalla? Mutta hän oli kai pohjaton — — —

Neljännestunnin tai kahdenkymmenen minuutin kuluttua, kun hän on saanut ryyppynsä ja syönyt suolaisen sillinsä, hän varmaankin tulee tänne Lottenin luo, ja silloin on selvittelyn hetki tullut. Kerran se kuitenkin tapahtuu.

Lottenin valtasi lamauttava herpaantumisen tunne. Hän tuijotti vain tuleen ajattelematta mitään ja odotti vain.

Viimein hän kuuli miehensä nousevan ja työntävän tuolin kauemmaksi. Heti sen jälkeen hän oli jo kynnyksellä lihavana ja rehentelevänä, kasvot punaisina, pöhöttyneinä ja silmäluomet turvonneina yön mässäyksestä.

Lotten katsahti häneen nousematta.

»Istutko siellä, Lotten! — No, sinä et näy edes viitsivän vaivautua toivottamaan minulle hyvää huomenta! — Niin, minähän en olekaan tottunut ystävällisyyteen sinun puoleltasi — — —»

Hänen äänensä kuului uhkaavalta. Lottenin sydän sykki kiivaasti. Mutta hän katseli yhä rypistynein silmäkulmin mieheensä. Hän ojensi pienen jalkansa ja työnsi kengänkärjellään tuolin lähelle tulta.

»Istu», sanoi hän.

»Sepä vasta kohtelias tapa tarjota tuolia.» — Mies näytti loukkaantuneelta, mutta istuutui kuitenkin.

He olivat kumpikin hetkisen ääneti. Lotten odotti jännittyneesti mitä nyt tuli. Hän saattoi nähdä miehensä kasvoista, että hän aikoi tänään torua häntä jostain erikoisesta. Ja vaikka hän pelkäsikin selvittelyä, niin hän kumminkin saattoi kiinnittää huomiota pieniin yksityisseikkoihin. Hän katseli Tholanderin suuria käsiä, jotka lepäsivät polvia vasten niin lujasti nyrkissä, että rystyt olivat valkeat ja suoniverkko näkyi selvästi. Hänen tuuheat, punertavat kulmakarvansa olivat rypyssä ja paksut huulensa yhteenpuristettuina riippuvien viiksien alla. Ikkunasta tuleva valo lankesi terävästi hänen lyhyeksi leikatulle vaalealle tukalleen. Hänen päänsä takaa näkyi huoneen tumma seinä, ja ikkunasta näki lumihiutaleiden leijailevan.

»Eilen illalla sain varmuuden eräästä asiasta, jota jo kauan olin aavistanut», alkoi herra Tholander viimein. Hänen äänensä oli käheä pidätetystä raivosta. »Kapteeni von Essen kertoi minulle, että sinä olit ollut kihloissa Kööpenhaminassa tuon kirotun tanskalaisen, Sparren kanssa. Mikset puhunut siitä minulle, kun kosin sinua?»

»Sehän oli sinulle yhdentekevää», sanoi Lotten soinnuttomasti. »Kyselinkö minä sinun rakkausseikkailujasi?»

Tholander kirosi hampaittensa välistä.

»On kai ero miesten ja naisten välillä. Minun entisyyteni ei kuulu sinulle, mutta sinun — — — Minä en olisi suinkaan sinusta huolinut, jos olisin tiennyt, että olit antanut toisen miehen syleillä ja suudella itseäsi ja että olit valmis sitä jatkamaan niin pian kuin hänet jälleen tapasit — — — Mikset sitten mennyt naimisiin Sparren kanssa, kun olit niin rakastunut häneen — ja olet vielä tänä päivänä?»

Lotten kohautti olkapäitään.

»Hänellä ei ollut rahoja», sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.

»Ja minulla oli. Siis vain rahojen takia sinä minut otit. Kiitos vaan! — Ja minä olen uhrannut parhaimmat tunteeni sinunkaltaisellesi naiselle — sydämettömälle hepsakkeelle — joka — joka —»

»_Sinun_ parhaimmat tunteesi!» toisti Lotten ivallisesti.

»Niin, ivaile sinä vain — — pelkkää ivaa ja kiittämättömyyttä olenkin saanut osakseni siitä, että olen rakastanut sinua ja täyttänyt kaikki oikkusi — — — Minusta olisi voinut tulla parempi mies, jos olisin saanut rakastavan vaimon — mutta sinä saat vereni kiehumaan, Lotten, sinä herätät henkiin pahan hengen minussa — minä joudun perikatoon sinun tähtesi — — —»

Tholanderin ääni oli käheä itkusta, ja kyyneleet kiilsivät hänen vaaleansinisissä silmissään. Lotten katseli häntä jäätävän halveksivasti. Äkkiä hän ojensi kätensä ja osoitti hänen liivintaskuansa.

»Tuolla on nenäliinasi», sanoi hän. »Pyyhi silmäsi, Klaus, — ja siivoa nenäsi myös.»

»Lotten!» Hän polki kiivaasti jalkaa. »Pidä varasi, ettet ärsytä minua äärimäisyyksiin! Kärsivällisyydellänikin on rajansa. Minua ehkä haluttaa kostaa — kostaa teille molemmille — — —»

Lotten kalpeni. Hän hengitti raskaasti ja käänsi päänsä pois.

»Sinä olet ehkä jo kostanut — hänelle?» kysyi hän hiljaa.

»Kas, kas, nytpä osuin arkaan kohtaan! Niin, minulla on taskussani velkakirja, jossa hän sitoutuu maksamaan minulle summan, jota — jota hän ei voi hankkia, kerjäläisparka. Silloin minä otan talon ja ajan ystäväsi maantielle — —»

»Sinä olet kai pelannut väärin.»

»Mitä olen tehnyt!» — Hän tarttui lujasti Lottenin käsivarteen. »Uskallapa sanoa se kerta vielä, niin —»

»Laske irti, Klaus — se tekee kipeätä.»

»Tehköön. Sinä ansaitsisit raippoja, sinä — senkin —»

Hän oli tarttunut rautakourin hänen olkapäihinsä ja kumartui kiihtynein, vihaisin katsein hänen puoleensa. Lotten vapisi pelosta, mutta säilytti kuitenkin ulkonaisen, hämäävän levollisuutensa.

»Minä huudan apua, ellet päästä minua», sanoi hän hiljaa ja selvästi.

»Huuda vaan. Täällä ei ole ketään, joka kuulisi —»

Tuskin hän oli sen sanonut, ennenkuin ovi aukeni. Gösta sieltä tuli pitkävartisissa saappaissa ja ratsupiiska kädessä, punaposkisena ja reippaana ratsastusretkeltään lumipyryssä. Hetkisen hän tuijotti äänettömänä heihin kumpaankin. Sitten hän ymmärsi, että Tholander pahoinpiteli vaimoaan, ja heikosti huudahtaen hän riensi Lottenin luo ja asettui hänen tuolinsa taakse piiska ojossa.

Tholander hellitti otteensa ja katsahti Göstaan ivallisesti hymyillen.

»Vai niin — onko hänkin sinun ihailijoitasi?» kysyi hän vaimoltaan.

Lotten huoahti helpotuksesta ja vaipui takaisin nojatuoliinsa silmät puolittain ummessa.

»Mitä vielä, luulen Göstan pettäneen minut», sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. »Nyt hän ihailee tuota pientä papintytärtä, jolla on keltaiset palmikot — —»

Gösta lensi tulipunaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että Lotten mainitsi Margitin nimeä. Ei yksistään se, että salaisuutensa oli tullut ilmi, vaikuttanut häneen niin tuskallisesti, vaan hän ymmärsi vaistomaisesti, miten suuri ero näillä kahdella naisella oli. Pikku Margit avomielisine kirkkaine katseineen! Hänessä heräsi miehekäs halu varjella ja suojella häntä. Margit ei saanut koskaan kokea mitään raakaa ja rumaa maailmassa, jos hän vain saattoi sen estää.

»Kuka oli muuten neiti Hedénin äiti?» kysyi Lotten vihamielisesti. Tämä kysymys oli hänen mielestään sopivin rangaistus Gösta luopiolle.

Margitin äiti — niin, miten sen asian laita olikaan? Ketään rouva Hedéniä ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan — — Nuorukainen katsahti hämmentyneenä herra Tholanderiin, joka äkkiä alkoi häntä puolustaa.

»Älä välitä siitä, poikaseni.» — Hän meni Göstan luo ja taputti häntä toverillisesti olalle. — »Tyttö voi silti olla hyvä, jos onkin jotain muistuttamista hänen syntynsä suhteen. Sydän ratkaisee, sydän — muista se, Gösta Sandell. Mies joutuu perikatoon naidessaan sydämettömän naisen.»

Lotten purskahti kovaan ivanauruun.

»Niin, sinä oletkin juuri sydämellisen ihmisen perikuva, Klaus, eikö totta? Sinä olet kuin luotu idyllistä kotielämää varten!»

»Minä olen luotu ainakin parempaa kotia varten kuin minkä sinä olet minulle valmistanut! — mutta sen minä sanon, Lotten, minä en kestä kauempaa. Minä vaadin avioeroa — — —»

»Hyvä. Se on kauan ollut hartain toivoni. Gösta on sanojesi todistajana.»

Gösta katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen. Hän oli monasti ollut näkemässä isänsä ja äitinsä välisiä tuskallisia kiistoja, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt kahden ihmisen katselevan toisiaan niin vihaisin katsein kuin herra ja rouva Tholander. Hän tuli levottomaksi. Oli niin paljon pahaa ja surkeata, jota tuskin saattoi aavistaa. Tämäkin ihana rouva Tholander, jota hän oli ihaillut kokonaista kaksi kuukautta, mimmoinen nainen hän itse asiassa oli? — Saattoiko niin erehtyä ihmisistä? — Mutta Margitiin hän saattoi luottaa — aivan varmaan Margit oli puristanut hänen kättään rehellisesti ja lujasti kuin mies — — — Hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli tuota kädenpuristusta ja Margitin valoisaa hymyä.

»Vai niin, sinä siis haluat erota minusta! Sinä kai menet naimisiin Sparren kanssa?»

Tholander oli kääntynyt Lottenin puoleen. Hänen mustasukkaiseen, kysyvään katseeseensa sisältyi hitunen entistä rakkautta.

Mutta Lotten ei huomannut sitä. Klaus Tholander tunteineen oli hänelle vallan olematon. Hän pudisti päätään ja hymyili katkerasti.

»Älä luule, saat nähdä, ettei hän huoli minusta, kun niiksi tulee. Hän tekee samoin kuin Gösta. Minä olen sopiva hetkellinen leikkikalu, mutta sitten miehet hakevat muita naisia — naisia, joilla on ylevä luonne. Minulla — ei ole sitä enää — — —»

Hän tunsi äkkiä kummakseen, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päänsä vaipui alas, ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Hän näki nyt selvästi, miten pirstottu elämänsä oli. Hän ei ollut kyennyt voittamaan kenenkään ystävyyttä ja rakkautta, ei Aagenkaan, jota hän kuitenkin oli rakastanut siten kuin kykeni, ja jonka takia hänen avioliittonsa nyt purkautui. Hänen tulevaisuutensa oli oleva katumusta ja omantunnontuskia; ehkä siihen oli sisältyvä uusia rakkausseikkailujakin — hän tunsi itsensä kyllin hyvin tietääkseen, ettei tulinen luonteensa, kuuma verensä vielä moniin vuosiin suo hänelle rauhaa ja lepoa. Ja niin hän on vajoava yhä syvemmälle, kulkeva kädestä käteen, sylistä syliin — ja kuitenkin hän oli ollut iloinen tyttönen, kun oli ensimäisissä tanssiaisissaan nojannut Aage Sparren käsivarteen.

Lotten ei tiennyt, kuinka kauan istui siellä itkien.

Kun hän viimein kohotti päätään, oli hän yksin huoneessa. Hänen miehensä oli mennyt, Gösta oli mennyt. Kumpikaan ei ollut katsonut maksavan vaivaa lohduttaa häntä.

X