Part 8
Äkkiä Agnete tuli ajatelleeksi olevansa itsekäs. Tässä hän ajatteli itseään, persoonallista nöyryytystään, loukattua turhamaisuuttaan. Aagea hänen tuli ajatella. Täytyi koettaa pelastaa hänet, vaikka ylpeys kärsisikin siitä, että vielä kerran täytyisi rukoilla häntä, kuten äsken, jolloin hän ei antanut vastausta.
Kun musiikki taukoaa, kun tanssi loppuu, niin hän menee etsimään Aagea tanssisalista, ennenkuin hän istuutuu pelaamaan. Ellei muu auta, niin hän kertoo miten on sairas. Se ehkä koskee Aageen ja taivuttaa hänet täyttämään hänen rukouksensa. Hän tiesi, että Aage piti hänestä, — mutta miten kaukana tuo tunne oli rakkaudesta!
Nyt — nyt oli salissa hiljaista. Agnete sulki silmänsä ja hengähti syvään. Hänen täytyi koota voimiaan.
Samassa eräs vanha ruotsalainen rouva sanoi hänelle jotain. Hän tuskin tiesi mitä vastasi, sillä häntä tuskastutti viivytys. Oi, tämä viivytys saattoi käydä hänelle kalliiksi! Hän saattoi tulla liian myöhään; Aage oli jo varmaan mennyt.
Vihdoin hän keksi tekosyyn, millä lopetti keskustelun. Hän oli ehkä epäkohtelias, mutta se oli yhdentekevää. — Kunhan hän vain tapaisi hänet — — — Suuri sali oli melkein tyhjä tanssin tauottua. Seiniä pitkin asetetuissa pienissä, punaisella sametilla päällystetyissä sohvissa istui joitakuita pareja naureskellen ja veikistellen. Muut olivat hajaantuneet viereisiin huoneisiin. Aagea ja Lottenia ei näkynyt.
Agnetesta tuntui vaikealta mennä yksinään suuren tyhjän lattian poikki kattokruunujen valossa. Hänestä parit seinävierillä keskeyttivät puhelunsa ja tuijottivat häneen. Mutta hänen täytyi mennä tanssisalin poikki, jos mieli löytää Aage toisista huoneista.
Hän kulki huoneesta huoneeseen löytämättä. Vieraita ihmisiä oli kaikkialla. Vihdoin hän näki rouva Sandellin. Miten ankaralta ja vakavalta tämä näyttikään ruskeassa silkkileningissään, tukka kiinteästi kammattuna, huulet lujasti suljettuina ja silmissä kylmä kiilto. — — Mutta Agnete alkoi ymmärtää häntä. Hän oli itse kokenut tänä iltana, miten hymy voi kuolla huulilla, miten kummasti voi kiristää ohimoissa ja silmissä. Kun nainen on rakastettu, on hän aina iloinen ja kaunis — kuin kukkanen auringonpaisteessa. Mutta katkeruus ja mielipaha on hyljätyn osana, ja he menettävät lempeyden ja naisellisuuden vetovoiman — — —
»Onko rouva Sandell nähnyt tilanomistaja Sparrea?» kysyi Agnete epävarmalla äänellä. »Neiti Sparre puhuu kotiinlähdöstä.»
»Nyt jo? — Ettekö te tanssi, neiti Kaas?» kysyi rouva Sandell emännän muodollisella kohteliaisuudella. Mutta kun Agnete vain pudisti päätään vastaukseksi, selvisi hänelle, että tämä nuori, kalpea neitonen hätäili ja kärsi, kuten hän itse oli kärsinyt niin monia vuosia.
»Herra Sparre on mieheni työhuoneessa pelaamassa korttia tilanomistaja Tholanderin ja muutamien muiden herrojen kanssa. Minä tulen kanssanne, rakas neiti, vaikka en luule herrojen pitävän siitä, että heitä häiritään.»
Rouva Sandell otti Agneten käden omaansa. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli ollut näin ystävällinen vieraille. Mutta Agneten silmissä oli jotain, joka liikutti häntä ja sai hänet muistelemaan aikoja, jolloin hän itse oli ollut nuori ja taistellut pelastaakseen rakkautensa ja onnensa.
He nousivat yhdessä leveitä portaita, joita peitti kirjava brysselinmatto. He kuulivat hiljaista soittoa, tanssi oli varmaankin jälleen alkanut salissa. Ylimmässä kerroksessa rouva Sandell pysähtyi valkeaksi maalatun oven eteen ja koputti. Karskilla äänellä huudettiin sisältä: »Kuka saakeli siellä?»
»Se on rouva Sandell. Olkaa hyvä ja avatkaa.»
Hetkisen kuluttua tilanomistaja Tholander avasi oven ja kumarsi teennäisen kohteliaasti rouva Sandellille samalla katsoen Agneteen epäilevästi. Hän oli juovuksissa. Hänen silmänsä olivat kalseat ja lasimaiset, ja joka kerta kun hän puhui, levisi hänestä väkevä viinanhaju.
»Ketä te haette?» kysyi hän lyhyesti.
»Neiti Kaas haluaa puhutella patruuna Sparrea», vastasi rouva Sandell. »Vanha neiti Sparre on väsynyt ja haluaa lähteä kotiin.»
»Vai niin — — — Luulen, ettei Sparre anna häiritä itseään. Mutta miten haluatte — voitte koettaa.»
Agnete näki vilaukselta pienen neliskulmaisen huoneen, jonka seiniä peitti tumma tammipaneeli. Kirjoituspöydällä oli vihreävarjostiminen lamppu. Keskellä lattiaa olevalla pelipöydällä lekotti kaksi kynttilää, ja kynttilänjalkojen keltainen messinki heijastui kiiltävään mahonkipöytään. Pöydällä oli korttipakkoja ja hopearaha-kasoja. Hän näki kahdet vieraat kasvot, yhtä viinin punaamat kuin Tholanderin, sekä Aagen — Aage oli kalpea, hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja näytti kuin tumma tukka olisi liimautunut otsaan. Käsi, joka piteli kortteja, vapisi hermostuneesti.
Jäätävä tuska kouristi Agneten rintaa. Mimmoiseen seuraan Aage olikaan joutunut! Nämä juopuneet miehet — entä hän itse — oliko hänen järkensä selvä? — Taustassa näkyi pöytä, jolla oli joukoittain pulloja ja laseja. Entä nämä rahamäärät — pelattiinko siellä uhkapeliä?
— Voisiko Aage kestää suuria rahatappioita — hänhän puhui aina köyhyydestään — — — Ja Aage, joka oli niin ylpeä, halusi tietysti maksaa velkansa viimeistä äyriä myöten, menettipä vaikka kaikkensa.
Kuinka vihaisesti nuo vieraat herrat katsoivat häneen — — Hän tunsi heidän katseensa pistoina selässään, kun meni Aagen luo ja kumartui hänen puoleensa. Aage oli puolittain noussut Agneten astuessa sisään, mutta vaipui väsyneenä ja velttona takaisin tuolinsa selustaa vasten.
»Aage, minä tulen pyytämään sinua lähtemään täti Gertrudin ja minun kanssani kotiin.»
He katsoivat toisiaan silmiin. Aagen katse muuttui; näytti kuin hän olisi silmillään riippunut hänessä kiinni anoen apua ja tukea. Agneten sydän sykki kiivaasti. Oi, jospa hän nyt voittaisi, niin voisi pelastaa hänet.
»Tee se, rakas, tee se», kuiskasi hän. Hänen äänensä oli kuin hyväilyä. Hän oli tarttunut Aagea käteen.
»Ei mutta, Sparre, ette kai lähde kotiin? Siihen me emme suostu. Ei sitä niin vain jätetä kanssapelaajiaan. Täällä on yllinkyllin nuoria herroja, joka hyvinkin mielellään saattavat neidin kotiin.»
Tholanderin viinistä käheä ääni lausui nämä sanat, ja niiden takana piili uhkaus. Aage oli hänen vallassaan, sen Agnete ymmärsi. Hänen syyllisyytensä kai teki hänet niin heikoksi tämän miehen edessä, jonka vaimo ehkä oli hänen rakastajattarensa. Jos he olisivat eläneet jossain toisessa maassa, niin Tholander kai olisi vaatinut vihamiehensä kaksintaisteluun. Täällä hän pakotti hänet pelaamaan kanssaan syöstäkseen hänet perikatoon ja epätoivoon.
Aage katsahti muualle pudistaen päätään. Hän veti kätensä pois ikäänkuin työntäen Agneten luotaan.
»En voi, Agnete. Sinun täytyy suoda minulle anteeksi. Pelin täytyy loppua, ennenkuin voin palata kotiin. Minähän sanoin sinulle, että Gertrud täti ja sinä voitte ottaa vaunut milloin vain haluatte.»
»Mutta me tahtoisimme niin mielellämme — sinut mukaan.»
Hän pyysi vieläkin, vaikka tiesi sen ole van turhaa. Aage ei katsonut häneen enää, istui vain kumarassa ja sekoitti kuumeisesti kortteja.
»Ei käy laatuun, Agnete, sen hyvin ymmärrät.»
Agnete meni hitain askelin ovea kohti. Rouva Sandell oli jo siellä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt miten kävisi. Hänen katkera kokemuksensa oli hänelle opettanut, että naisen sekaantuminen asioihin on harvoin minkään arvoista, kun intohimo sitoo miehet pelipöytään.
Pitäen kättään ovenrivassa Agnete katsahti vielä kerran Aageen. Hän ei ollut mitenkään voida jättää tätä huonetta, jättää Aagea yksinään vihamiestensä käsiin, onnettomuuden ja synnin valtaan.
»Aage — milloin tulet kotiin?»
Aage vilkaisi ylös levottomin katsein.
»En tiedä, Agnete — älkää odottako minua.»
Tholander oli jo istuutunut paikalleen selkä naisiin päin, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että heidän sekaantumisensa asioihin sai loppua tähän ja että pelin tuli alkaa.
»No, Sparre, miten käy? Teidän vuoronne on alkaa.»
Rouva Sandell tarttui lujasti Agneten käsivarteen ja veti hänet pois. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Käytävässä hän katsahti nuoren, onnettoman tytön silmiin ja siveli keveästi hänen hiuksiaan.
»Lapsi raukka», sanoi hän vain. »Minähän tiesin, ettei siitä ollut apua — — —»
VIII
Agnete heittäytyi nyyhkien neiti Sparren syliin, heti kun vaununovi oli sulkeutunut.
»Oi täti Gertrud, he joivat ja pelasivat — varmaankin uhkapeliä — ja Aage oli — hän oli juonut enemmän kuin kestää. Ettei hän vain menettäisi kaikkia rahojaan — kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta! Voi, mitä tehdä?»
»Emme me kai voi tehdä mitään, lapsi. Etkö pyytänyt häntä lähtemään meidän kanssamme kotiin?»
»Oi pyysin, pyysin — senhän vuoksi juuri meninkin häntä hakemaan. Ja hän olisi ehkä lähtenytkin — ellei herra Tholander olisi häntä estänyt.»
»Niin, Tholander tahtoo tietenkin kostaa.» — Täti Gertrudin pitsimyssy heilahti ikäänkuin vahvistaen hänen sanojaan. — »Mutta hän ei ajatellut, ettei syynä onnettomuuteen ole Aage, vaan hänen oma vaimonsa — senkin lutka!»
»Oh, täti Gertrud — — —»
»Säälitkö sinä häntä, Agnete?»
»Säälin, sillä luulen hänen olevan hyvin onnettoman, ja — jos hän rakastaa Aagea — —»
»Jos hän rakastaisi Aagea, niin hän ei olisi pettänyt häntä silloin», sanoi täti Gertrud ankarasti. »Hänen rakkautensa ei ole paljonkaan arvoinen. — — Mutta te nuorempaan sukupolveen kuuluvat olette kummallisia. Te pelkäätte aina kovin, että ajattelette asiata yksipuolisesti, niin että ette erota rajaa hyvän ja pahan välillä. Me vanhat olemme vallan toisenlaisia. Me olemme oppineet tarkoin erottamaan oikeuden ja vääryyden — ja minä luulen sen olevan terveellisintä ihmiselle.»
»Ehkä, Gertrud täti. Mutta sanohan, miten luulet — Aagelle käyvän?»
»Älä ole liiaksi huolissasi, pikku Agnete. Herra Sandell ei tosin ole mikään kunnian mies, mutta en usko hänen kuitenkaan sallivan, että joku hänen vieraistaan syöstään turmioon. Hänen on pakko sekaantua asiaan — ellei muun takia, niin ainakin välttääkseen skandaalia.»
»Mutta herra Sandell ei ollut siellä, täti Gertrud — — —»
»Hänen rouvansa oli siellä kuitenkin ja näki minnepäin asiat kallistuivat.»
»Oi, rouva Sandell parka, hän näyttää niin alakuloiselta — hänellä ei suinkaan ole rohkeutta puhua siitä sanaakaan. Miksi me oikeastaan lähdimme kotiin, täti Gertrud? Eikö olisi ollut parempi jäädä odottamaan Aagea?»
Agnete oli itse niin tuskaantunut, että neiti Sparren levollisuus vaivasi häntä. Hän oli aina ihaillut tämän vanhan naisen tasaista, arvokasta käytöstä ja toivonut itse kerran tulevansa samanlaiseksi — mutta tänä iltana hän ei ymmärtänyt häntä, tänä iltana, jolloin mielensä oli kuohuksissa, jolloin hermonsa värisivät niin, että hän tuskin saattoi istua alallaan vaunuissa — —
»Mitä meidän jäämisemme olisi hyödyttänyt? Hän ei kuitenkaan tulisi siitä syystä. Ja sinun täytyy myöskin muistaa, että minä alan jo olla vanha. Minun täytyy saada nukkua muutamia tunteja, muuten en voi huomenna täyttää tehtäviäni.»
Huomenna! Agnete ei voinut ajatella uutta päivää, jolloin elämä kuluisi vanhaan tapaan, jolloin jokapäiväiset askareet toimitettaisiin. Tähän yöhön sisältyi hänen kaikkensa, eikä hän jaksanut nähdä kauemmaksi.
»Voi, täti Gertrud, minkä arvoista tuo kaikki on — tuo jokapäiväinen askartelu — jos Aage kenties palaa kotiin kaikkensa menettäneenä, epätoivoisena — — Kukaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua — —»
Agnete oli kohottanut päänsä neiti Sparren olkapäältä. Hän väänteli käsiään, niin että hänen hennot sormensa rusahtelivat. Kuumat, katkerat kyyneleet polttivat hänen poskiaan.
»Mutta rakas lapsi» — täti Gertrudin ääni muuttui hyvin vakavaksi, melkein juhlalliseksi — »etkö sinä luota taivaalliseen Isään? Etkö luule Hänen voivan suojella Aagea paljon paremmin kuin sinä tai minä?»
Agnete oli vaiti. Tämä vanhojen ihmisten vakaa usko oli aina kummastuttanut häntä. Mikä hänestä tuntui toivolta, mahdollisuudelta, sielunkaipuulta, se oli heistä varmin, eittämättömin totuus. He eivät hetkeäkään epäilleet Jumalan olemassaoloa, että Hän käänsi kaiken parhain päin. Eivätkö he todellakaan nähneet elämässä hirveitä vääryyksiä? Sulkivatko he silmänsä ollakseen näkemättä elämän varjopuolia?
»Oi, täti Gertrud», kuiskasi hän. »Jospa sinä tietäisit, miten olen rukoillut rakkaimpieni puolesta — ja kuitenkin minun on täytynyt nähdä heidän kärsivän ja kuolevan — kaikkien —»
»Heille on ollut silloin parasta päästä pois.»
»Miten varmasti sinä sen sanot! — Etkö ole koskaan itse ollut epäilyksien vallassa? — — Oi, tahtoisin omistaa saman uskon kuin äitini, mutta tapahtuu niin paljon, joka hämmentää käsitteet, niin paljon, jonka ei voi ajatella lähteneen Jumalan rakkaudesta.»
Neiti Sparre katseli ulos vaununikkunasta, katseli tähtikirkasta taivasta, joka kaartui yössä uinuvan maan yli. Hän puhui lempeästi ja hellästi:
»Jos nyt olisikin asioita, joita emme ymmärrä, niin uskon kerran näkevämme selvästi — iankaikkisuuden valossa.»
Iankaikkisuuden valossa — nämä sanat rauhoittivat mielen, tuottivat lepoa. Jotain kaukaista tähtientakaista, äänetöntä kuin talviyö — —
»En minäkään ole aina ollut näin rauhallinen», jatkoi neiti Sparre. »Mutta aika, joka riistää meiltä niin paljon, tuo myös mukanaan sielunrauhan. — Pidin eräästä miehestä nuoruuteni päivinä, mutta hän petti minut. Kului aikoja, jolloin en ymmärtänyt miksi näin piti käymän — minä en voinut saada elämääni sisällystä, kun suuri rakkauteni oli ollut turhaa. Minusta oli vähällä tulla pahin mitä maailmassa on — katkera vanhapiika. Mutta sitten huomasin olevan muita, jotka minua tarvitsivat. Ensinnäkin veljeni — ja sitten hänen poikansa, Aage. Kunhan vain on joku, josta oikein pitää, kunhan ei sydän piinny itsekkyydessä, ei koskaan ole aivan onneton — ja siten ei ole niinkään vaikea uskoa, että kaikkea täällä elämässä ohjaa hyvänsuopa tahto.»
Agnete katseli täti Gertrudia. Hänestä täti näytti kasvavan puhuessaan. Tässä istui vanha, valkohapsinen nainen, pettyneenä ja petettynä, rakkauden marttyyri — ja kuitenkin hän puhui rakkauden puolesta. Se oli suurta. Agnete sulki neiti Sparren ryppyisen käden omaansa.
»Sinä olet niin herttainen, täti Gertrud, minä pidän sinusta niin äärettömän paljon — —»
»Ja minä sinusta — jospa sinä voisit ainiaaksi jäädä luoksemme Koivulaan.»
»Oi, Gertrud täti —» Agnete purskahti itkuun.
Neiti Sparren käsi tarttui lujemmin Agneten käteen.
»Minä ymmärrän mitä tarkoitat, lapsi. Sinä luulet, ettei Aage sinusta välitä. Mutta se on aivan väärä luulo. Hänen mieltään reutova huumaus menee varmasti ohi, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään sinun oikean arvosi. Kunhan sinä vain jaksat olla kärsivällinen ja vahva tämän ajan — — —
»Niinkuin minä voisin tuomita ketään — häntä kaikkein vähimmin.»
»Niin, niin, tiedänhän miten hyvää sinä ajattelet kaikista. — — Mutta emmekö käänny koivikkokujaan? Kohta olemme siis kotona.»
»Me kaksi yksinäistä naista», sanoi Agnete surumielisesti.
»Älä menetä toivoasi, lapsi. Saat vielä joskus sen seuran, jota eniten rakastat.»
Puutarhakäytävän hiekka narskui vaununpyörien alla. Äkkinäinen nykäys, kuski pysäytti hevoset kuistinoven eteen. Palvelustyttö unenpöpperössä näyttäytyi pidellen lamppua käsissään.
»Vieläkö sinä valvot, Maija? Sepä kiltisti», sanoi täti Gertrud, kun tyttö auttoi hänet vaunuista. »Oletko pitänyt huolta, että neidin huone on oikein lämmin?»
Tyttö vakuutti siellä palavan aimo takkavalkean. »Mutta missä herra on?» kysyi hän katsellen hämmästyneenä vaunuihin.
»Herra tulee myöhemmin. Nyt voit mennä nukkumaan, Maija. Hyvää yötä, Kustaa!» Neiti Sparre nyökäytti päätään kuskille, joka tervehti piiskallaan, ennenkuin käänsi vaunut ajaakseen tallipihalle.
Agnete seisoi hetkisen portailla tuijottaen kuutamoiseen yöhön ja sen mustiin, teräviin varjoihin. Hän katseli lehdettömien oksien hienoja ääriviivoja tummansinistä taivasta vasten, jossa tähdet tuikkivat — — —
Peltojen yllä näkyi aaltoileva usvapilvi, hopeanhohtavana kuutamossa — — — Tämä yö oli melkein samanlainen kuin se, jolloin hän Aagen kanssa oli seissyt puutarhanportilla. Nyt oli vain talvi, puut lehdettömät, kukat kuolleet — — —
»Tule sisään, Agnete. Sinähän vallan väriset vilusta.»
Täti Gertrud laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän lysähti kokoon ja kääntyi ympäri.
»Niin, nyt minä tulen», sanoi hän väsyneesti.
Porstuassa Maija auttoi heiltä päällysvaatteet yltä, kumarsi ja poistui. Neiti Sparre saattoi Agneten tämän huoneeseen ollakseen vakuutettu siitä, että siellä oli lämmintä ja valoisaa.
Agnete kyyristyi takkavalkean ääressä olevalle matolle. Hän ojensi värisevät kätensä tulta kohden. Hänen hampaansa kalisivat vilusta.
»Onko sinun noin kylmä, lapsi?» kysyi täti Gertrud pelästyneenä. »Etkö joisi lasillista viiniä lämpimiksesi?»
»En, kiitos, en halua mitään.» Agnete nousi ja meni neiti Sparren luo. — »Rakas Gertrud täti, sinä ajattelet aina meitä muita etkä koskaan itseäsi!»
»Me vanhat olemme saaneet tottua siihen. Siinä on ainoa elämisen oikeutuksemme. Oma elämämmehän on jo loppuun eletty. — Mutta nyt sanon sinulle erään asian, Agnete, — minä en poistu luotasi, ennenkuin olet kunnolla sängyssä. Sinä olet niin sairaan näköinen, että olen enemmän huolissani sinun takiasi kuin Aagen. Tule nyt tänne ja anna minun auttaa itseäsi.»
Agneten vastustelemiset eivät auttaneet mitään. Neiti Sparre alkoi aukoa hänen leninkiään ja päästeli neuloja hänen paksuista, ruskeista palmikoistaan. Ja pian hän lakkasi vastustelemasta ja nautti vain Gertrud-tädin rakkaitten käsien aikaansaamasta suloisesta hyvinvoinnin-tunteesta. Siitä oli niin kauan, kun joku oli häärinyt hänen ympärillään osoittaen äidillistä hellyyttä — — Ja nyt hän vasta tunsi, miten väsynyt itse asiassa oli. Viimeisten tuntien jännitys ja mielenkuohu laukesi, ja hän ikäänkuin herpaantui. Jouduttuaan sänkyyn hän varmaankin nukahtaa, vaikka hänen ei tulisi nukkua tänä yönä — — —
Hänen päänsä vaipui pielukselle. Silmät sulkeutuivat kuin kuolemanväsyneen.
Neiti Sparre seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hän ajatteli, ettei ollut koskaan nähnyt ihanampia kasvoja kuin nämä kalpeat, tummien hiussuortuvien kehystämät kasvot. Puhdas, sileä otsa hienosti kaartuvine silmäkulmineen, pitkät silmäripset poskia vasten, vaaleanpunainen suu — — — Sinisellä silkkipeitteellä oli kaksi läpikuultavaa, valkeaa kättä.
Neiti Sparre suuteli häntä otsalle.
»Hyvää yötä, lapsi. Rukoile Aagen puolesta, jos luulet hänen olevan vaarassa, ja nuku sitten rauhassa.»
Hän sammutti lampun ja lähti huoneesta.
Siellä oli nyt aivan hiljaista. Kuu valoi hopeitaan eteenvedettyjen uudinten raoista ja kiinnitti ikkunakehysten ristin varjon lattialle. Vuoteen hohtavanvalkeat lakanat ja tyynyt erottuivat nurkasta. Arkihuoneessa kello löi hopeanheleällä äänellä kaksi.
Agnete vaipui uneen, uneen, joka seuraa ruumiillista ja sielullista uupumusta. Hänestä tuntui, kuin raskas käsi olisi painanut hänen aivojaan pakottaen hänet vaipumaan unholaan. Hän vaipui vaipumistaan pohjattomiin syvyyksiin — pimeys hänen ympärillään synkkeni, ikäänkuin hän ei enää koskaan heräisi valoon ja elämään.
Aamupuolella hän näki unta.
Hänestä tuntui, kuin käytävään vievä ovi olisi avautunut aivan äänettömästi. Haalistuneeseen, tumman siniseen sotilaspukuun puettu mies astui sisään. Hänen ryppyisiä, kalpeita kasvojaan ympäröi harmaa tukka ja parta. Mies katseli häntä kumman väsynein ja sammunein katsein. Agnete tunsi hänet — hän oli nähnyt nämä kasvot eräässä vanhassa vintiltä romunurkasta löytämässään taulussa. Se oli kapteeni, Koivulan entinen omistaja. Unissaan Agnete kummasteli, että kapteeni tuli hänen luokseen — hänhän tiesi hänen kuolleen. Haamu kutsui häntä, ikäänkuin tahtoen häntä nousemaan ja tulemaan muassaan. Hänen äänettömässä rukouksessaan oli sellainen voima, ettei Agnete voinut olla sitä noudattamatta. Hän nousi ja meni haamua kohden. Miten kummallista — hän näki kapteenin vielä vallan selvästi — ja kuitenkin hän saattoi nähdä oven hänen hahmonsa läpi, oven valkeaksimaalatun pinnan kiiltävine messinkiripoineen — — —
Kapteeni lähti huoneesta, ja Agnete seurasi häntä. Ylös vintinportaita ja pimeän vintin poikki. Aagen oven eteen hän pysähtyi, huoneen luo, joka kerran oli ollut hänen omansa, ja loi Agneteen kummallisen surunvoittoisen, pyytävän katseen. Agneten tuska yltyi. Hän toivoi unissaan heräävänsä, tarvitsematta uneksia eteenpäin — hän ei uskaltanut nähdä mitä lukittu ovi sulki taakseen. — Siinä oli jotain kauheaa. Mutta kapteenin katse pakotti häntä. Hänen täytyi seurata, minne haamu tahtoi.
Avautuiko ovi vai solahtivatko he sen läpi kuin kaksi varjoa? — Nyt he olivat huoneessa, ja tuossa — tuossa lattialla heidän edessään, kuun valaisemalla kohdalla, makasi Aage Sparre, kuolleena, ampumahaava ohimossa.
Agnete heräsi kirkaisten — — —
Huoneessa oli aivan pimeä. Kuu oli laskenut, eikä päivä ollut vielä valjennut. Hän ojensi kätensä ja haparoi tulitikkulaatikkoa, joka oli yöpöydällä, sängyn vieressä. Saatuaan kynttilän sytytetyksi hän katsoi kelloaan. Se oli viiden ja kuuden välillä aamulla.
Kauhea uni oli yhä hänen mielessään. Hänen sielunsa sisimmässä kantamansa tuska, hänen salaperäinen kauhunsa oli saanut kiinteän muodon tämän unen johdosta. Nyt hän tiesi mitä oli pelännyt.
Hän oli noussut istumaan ja kuunteli hermot jännittyneinä. Oliko Aage tullut kotiin? Oliko hän voinut nukkua niin raskaasti, ettei ollut kuullut Aagen tuloa? Talossa oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut risahdustakaan — kyllä sentään, arkihuoneen kellon naksutus, hyvin, hyvin hiljaa. Kohta senjälkeen kuului kukon kieuntaa, johon toinen vastasi jossain hyvin kaukana. Luonto alkoi taas herätä, aamu sarastaa. Mutta missä Aage oli?
Agnete ei voinut kestää epävarmuutta kauempaa. Hän nousi ja puki kiireesti hiukan vaatteita ylleen — valkean villaisen aamunutun. Miten kylmä oli! Hänen kätensä vapisivat, niin että hän tuskin sai hameitaan kiinni. Sitten kengät. — Hiuksiaan hän ei ennättänyt kiinnittää. Pitkät, puolittain avautuneet palmikot riippuivat valloillaan valkealla aamupuvulla. Hetkisen hän oli kumartuneena uunin ääressä, jossa valkea ei ollut vielä vallan sammunut. Sitten hän nousi ja loi aran katseen ovea kohden. Mikä harmahtava haamu sieltä näkyi? Kapteeniko siellä häntä odotti seuraamaan itseään? Ei, se oli kai mielikuvitusta. Mutta uni ei jättänyt häntä ja hän alkoi kulkea unessa näkemäänsä tietä.
Eihän ollut soveliasta mennä Aagen ovelle koputtamaan kuullakseen, oliko hän tullut kotiin. Mutta sitä hän ei voinut ajatella tällaisella hetkellä! Ei hänen tarvinnut ajatella sitä, että oli nuori nainen ja että Aage oli nuori mies — tuskan ja hädän hetkellä he olivat vain kaksi ihmistä.
Pitäen kynttilää kädessään hän nousi vintinportaita ja meni ullakon poikki. Täällä kapteeni oli kulkenut viimeiset epätoivon askeleensa hautoen itsemurha-aikeitaan. Jos nyt Aage — ei, ei, Jumala häntä varjelkoon — Agnete ei voinut ajatella loppuun sitä ajatusta.
Ovenraosta näkyi valojuova. Aage oli siis palannut. Agnete koputti ja seisoi hetkisen äänetönnä pidättäen henkeään. Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain oman sydämensä kiivaan sykinnän. Sitten hän avasi oven.
Aage oli siellä. Hän seisoi ikkunan luona, selin oveen, mutta kääntyi äkkiä, kun Agnete astui sisään. Hän oli vielä hännystakissa, mutta liivi oli auki ja kaulaliina riippui kauluksen syrjän alta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä paloivat tumman, otsalle valahtaneen tukan alla. Hän tuijotti Agneteen ikäänkuin epäillen näkemäänsä — ikäänkuin epäillen, ettei se ollutkaan Agnete, joka seisoi hänen edessään.
»Agnete, sinäkö siinä olet? Mitä sinä tahdot?»
»Suo anteeksi», änkytti Agnete. »Älä ole vihoissasi, vaikka tulen. Minä olin niin peloissani sinun takiasi. Minä tahdoin vain nähdä, olitko tullut kotiin.»
»Olen tullut, kuten näet», sanoi Aage lyhyesti ja kärsimättömästi. »Mene nyt huoneeseesi ja levolle.»
»Niin, mutta —» Agnete meni pelokkaasti muutaman askeleen eteenpäin. »Menetkö sinäkin nukkumaan?»
»Tietenkin, miksi en sitä tekisi?» Aage asettui samassa hänen eteensä. Agnetesta tuntui, ikäänkuin hän tahtoisi peitellä jotain.