Part 7

Mitä hän voisi antaa vastalahjaksi? Köyhyys ja velkataakka ei kai ollut suurenakaan esteenä, mutta hän ei voinut antaa täyttä ja ehyttä rakkautta — vain veljen hellyyttä. Hänestä tuntui, kuin onneton suhteensa Lotteniin olisi liannut hänen sielunsa. Jos hän voisi riistäytyä irti, oliko silti varmaa, ettei hän uudelleen tavatessaan Lottenin joutuisi hänen pauloihinsa, vaikkapa Agnete olisikin hänen vaimonsa? Hän ei luottanut enää omiin voimiinsa. — Ja itseään kohtaan tuntemansa halveksuminen muuttui katkeruudeksi Agnetea kohtaan — syyttömästi kyllä, mutta hän ei voinut olla kiusaamatta häntä tällä hetkellä, jolloin itse kärsi niin sanomattomasti.

»Oh, auttaa —» sanoi hän tylysti ja laski äkkiä irti Agneten käden. »Kuka tahtoo auttaa lähimäistään tositarpeen vaatiessa? Itsekkyys hallitsee maailmaa. Jokainen ajattelee vain itseään.»

Agnete kyyristyi kokoon kuin iskun saaneena, niin kova, niin odottamaton oli Aagen vastaus ollut. Kesti hetkisen, ennenkuin hän saattoi puhua. Mutta lopulta hän sanoi — yhtä lempeästi kuin tavallisesti, äänessä vain pieni surun väre:

»Luulen sinun erehtyvän, Aage. On ihmisiä — naisia ainakin — jotka mielellään uhraavat kaikkensa sen puolesta, josta pitävät.»

»Uhraavat!» toisti Aage katkerasti. »Siinä sana, jota naiset rakastavat. Eräät heistä ovat onnellisia vain luulotellessaan uhranneensa itsensä meidän, syntisten miesten tähden. He kiihottautuvat haltioitumistilaan, jossa kärsimys tuottaa heille nautintoa. Mutta etkö näe siinäkin jonkinlaista itsekkyyttä? — Tämmöinen toisen pelastamisen tarve on pohjatonta itsensä ihailua ja jumaloimista. Nautitaan omasta hyvyydestä — muututaan omissa silmissä marttyyriksi. Tuossa kaikessa on jotain sairaalloista. Suoraan sanoen en ymmärrä antaa sellaiselle uhraukselle paljoakaan arvoa.»

Agnete kuunteli äänetönnä, kauhistuen hänen sanojaan. Hän tunsi niiden valaisevan räikeästi jotain oman elämänsä puolta, jota hän ei ymmärtänyt. Olisiko mahdollista — rakastiko hän Aagea oman itsensä takia eikä hänen? Koettiko hän voittaa hänet vain täyttääkseen oman elämänsä tyhjyyden? — Hän tiesi toisinaan tunteneensa onnea ajatellessaan kärsivänsä hänen takiaan — — — oliko se sairaalloisuutta, mielikuvitusta — tai jokin muoto aistillisuutta? — Oi, miten tämä oli kauheaa! Hän oli kuin kivettynyt ja tutkisteli sydäntään. Nyt oli Aage tehnyt hänet niin köyhäksi kuin ihminen voi olla, sillä hän oli riistänyt häneltä uskon rakkauden oikeutukseen.

Hänen äänettömyytensä pelästytti Aagea. Hänen aikomuksensa ei ollut loukata Agnetea. Hän oli puhunut kuten epätoivoinen ihminen, ajattelematta keneen sanat osuivat. Agnete istui siinä niin hiljaa, niin omituisen velttona — — — miten häntä saattoikaan kohdella siten? — Vaikka itse oli onneton, ei hänen, Aagen, silti tarvinnut tehdä muita onnettomaksi! Mutta täällä hän vain kiusasi heitä, täti Gertrudia ja Agnetea, noita ainoita, jotka hänestä pitivät ja soivat hänelle hyvää. Etenkin kävi hänen sääliksi Agnetea — hän kesti vähimmän. Aage vihasi itseään siksi, että oli saattanut olla niin julma Agnetelle.

»Minä odottelen tässä vastaväitteitäsi», sanoi hän äänellä, jonka koetti tehdä keveämmäksi ja kirkkaammaksi. »Minä olen aina halukas kuulemaan vastapuolen mielipiteitä.»

Agnete hipaisi otsaansa.

»Ehkei minulla ole mitään vastaväitteitä», sanoi hän väsyneesti. »Pelkään sinun olleen oikeassa. Sinä näet kaiken niin selvästi. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta, on kai itsekäs.»

»Ei, ei, niin et saa sanoa!» huudahti Aage innokkaasti. »Minä en saata kuulla omia lausuntojani sinun suustasi. Opi täti Gertrudilta — hän antaa minun jutella, mutta ei silti väisty tuumaakaan vakaumuksestaan. Katsos, me miehet mielellämme kiusoittelemme naisia heidän tunteellisuutensa ja idealisminsa vuoksi, joista itse asiassa kuitenkin pidämme. Naisten täytyy rakentaa, Agnete — epäileväisyys vain repii maahan.»

Agnete oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin seuraisi vain niiden lentoa kuulematta toisen sanoja. Kun Aage lopetti, katsahti Agnete ylös. Aagesta hänen silmänsä paloivat kummasti ja poskilla hehkui punaiset täplät — ehkä niissä heijastui räiskyvän takkavalkean hehku — — —

»Aage», kysyi hän hiljaa. »Jos kerran löydät rakkauden, joka antaa kaikkensa — eikä mitään, kerrassaan mitään vaadi vastalahjaksi, tahdotko silloin uskoa sitä?»

»Mutta, rakas Agnete» — Aage ei oikein tiennyt mitä sanoa. Agneten kasvojen ilme pelästytti häntä.

»Lupaa minulle, että uskot sitä», pyysi Agnete.

»Lupaan — lupaan kyllä, — mutta minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — — —»

»Sinä ymmärrät kyllä, kun aika tulee.»

Aage tahtoi sanoa jotakin, väittää vastaan, mutta ei löytänyt sanoja. Keskustelun saama suunta koski häneen tuskallisesti. Mutta samassa soi ruokakello. Aage nousi helpotuksesta huokaisten.

»Täti Gertrud soittaa. Illallinen odottaa.»

Agnete ei liikahtanut paikaltaan.

»Etkö tule mukaan, Agnete?» — Aage ojensi kätensä auttaakseen hänet seisaalleen, mutta Agnete ei liikahtanut.

»En, kiitos. Pyydä täti Gertrudia suomaan minulle anteeksi. En jaksa syödä mitään.»

»Mitä joutavia!» Aage rypisti kulmiaan. »Sinulla ei ole ollut tapana oikkuilla. — Tule nyt mukaan ja ole kiltti tyttö!» jatkoi hän kärsimättömästi.

Vastoin tavallisuutta Agnete ei totellut. Hän pudisti päätään ja toisti hiljaisella, väsyneellä äänellään:

»En jaksa syödä. — Menen heti nukkumaan.»

»Oletko sairas?» kysyi Aage yht'aikaa harmistuneena ja levottomana.

»En. Voihan jokainen joskus kaivata yksinäisyyttä. Sen tiedät itsestäsi.»

Aage ymmärsi nuhteen — ensimäisen, jonka hän oli Agnetelta koskaan saanut. Hän puri huulensa yhteen, loukkaantuneena ja pahoillaan.

»Kuten tahdot. Hyvää yötä, Agnete.»

»Hyvää yötä — — —»

Ovi oli kiinni ja Aage oli poistunut vihoissaan. Agnete lyyhistyi kokoon kyynelettömin nyyhkytyksin. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi sortunut, kuin tämä keskustelu olisi murskannut kaiken. Hänen rakkautensa oli toivoton.

Äkkiä hän tunsi rinnassaan pistoksen, joka salpasi hengityksen. Hän oli tuntenut sitä usein viime aikoina. Ja hän odotti tuskallisin tuntein — niin, nyt tuli yskä. Jotain kosteaa ja lämmintä kohosi suuhun. Hän painoi nenäliinansa huulilleen.

Tuokion ajan tuntui siitä, kuin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä. Jäätävä tuska valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin lattia vaipuisi syvyyksiin hänen jalkainsa alla. Muutama minuutti sitten hän oli katkerassa pettymyksessään toivonut saavansa kuolla pian. Mutta nyt hänet valtasi mitä kauhein pelko. — — Kuolema, mitä kuolema on? Ei, hän ei uskaltanut kuolla — — — oi, elämä oli kuitenkin niin ihana. Yksinpä iltataivaan rusko, tähtien tuike ja huurteiset puut, miten ne olivatkaan kauniit — — — entä hänen kukkansa, tuo pieni orvokki tuossa — oi, hän siunasi niitä — — —

Mutta hänen täytyi saada varmuus. Niin pian kuin pyörryttävä tunne oli ohi, hän nousi ja meni ikkunan luo. — — Niin, hän ei ollut erehtynyt. Nenäliinassa oli verta.

VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen saapui Koivulaan kutsukortti suurille Dalassa pidettäville päivällisille. Neiti Sparre koki parhaansa mukaan taivuttaa Aagea olemaan vastaanottamatta kutsua, mutta se ei onnistunut. Silloin hän ja Agnetekin päättivät lähteä sinne.

Agneten pahoinvointi oli mennyt pian ohi, eikä hän puhunut siitä kenellekään. Mutta tuntemansa väsymys, usein uusiutuvat sydämentykytykset ja kuumeväristykset, jotka häntä vaivasivat iltasin, valmistivat häntä lähenevään kovaan sairauteen. Koko hänen olentonsa muuttui, kun hän ymmärsi sen. Hän ei enää levottomana kuunnellut, milloin Aage tuli tai meni, eikä koettanut pidättää häntä kotona. Hänen rakkautensa oli yhtä suuri, mutta hän tunsi, että onnen saavuttamiseen tarvittiin vahvemmat kädet. Hänestä tuntui, kuin elämä toiveineen ja suruineen valuisi hänen käsistään. Nyt hän ajatteli enimmäkseen vanhempiaan, etenkin äitiään. Hänen mielessään väikkyi viimeinen päivä, jonka he olivat olleet yhdessä, ja hän ajatteli ajan tulleen, jolloin itse voittaisi suurimman kokemuksen, jolloin hänelle selviäisi kuoleman salaisuus — —

Hän olisi mieluimmin ollut lähtemättä Dalaan. Hän yksin tiesi, miten sairas oikeastaan oli, ja sitäpaitsi häntä tuskastutti ajatus olla koko ilta herra ja rouva Tholanderin sekä raa'an tilanomistaja Sandellin kanssa. Mutta Aagen takia hän tahtoi alistua siihen. Hänessä oli herännyt aavistus, että Aage oli alkanut pelata — ja hän toivoi, että jos täti Gertrud ja hän olisivat läsnä päivälliskutsuissa, he ehkä voisivat taivuttaa hänet lähtemään kotiin, ennenkuin herrat istuutuivat pelipöytien ääreen.

Yöt olivat jälleen valoisat. Sinä iltana, jolloin heidän oli määrä lähteä, oli melkein täysikuu. Koivut — nyt lehdettöminä — huojuivat tuulessa, ja jäätynyt tie kimmelsi valkeana kuutamossa ikäänkuin lumen peittämänä.

Umpivaunut ajoivat oven eteen. Täti Gertrud lavendelinvärisessä silkkipuvussa ja Aage hännystakkiin puettuna odottelivat arkihuoneessa. Agnete tuli heidän luokseen ihanana pitkässä, laahaavassa resedanvihreässä samettileningissä, ja huoneessa-olijat eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta nähdessään hänet. Hänen hento valkea kaulansa kohosi puvun kaarroksesta kuin vihreästä verhosta pistävä kukka, ja kapeissa, aaltoilevan tummanruskean tukan kehystämissä kasvoissa oli sama puhdas kukkaskauneus. Hän seisoi äänetönnä ovensuussa heikosti hymyillen, mutta tuntematta iloa heidän ihastuksestaan.

»Vaunut ovat varmaankin ajaneet jo esiin — lähdemmekö?» sanoi hän vain.

Eteisessä Aage kääri hänet iltavaippaan — ei siihen vanhaan punaiseen, vaan maidonkarvaiseen, silkillä vuorattuun, tuoksuvaan vaippaan, joka kertoili suurkaupunkien ylellisyydestä ja kauneudenkaipuusta. Ensi kerran Aage tunsi ikäänkuin rakastuneensa Agneteen. Hän oli aina kaunis — mutta Aage ei ollut voinut uskoa häntä niin ihanaksi. Ja tämä omituisen kylmä ylevyys, joka hänestä oli säteillyt viime aikoina, oli niin erilaista kuin tuo entinen rakkautta uhkuva alistuvaisuus ja teki hänet entistä viehättävämmäksi Aagen silmissä. Aage oli luullut tarvitsevansa vain ojentaa kätensä omistaakseen hänet, mutta siitä hän ei ollut enää niinkään varma. Hän ei voinut enää lukea Agneten ajatuksia. Agneten suuret, ruskeat silmät tuijottivat hänen ohitseen uneksivina ja kaukokatseisina, ikäänkuin tähystäen salaperäiseen, tuntemattomaan maailmaan, johon Aage ei voinut seurata häntä.

Vaunuissa Aagea halutti puhutella häntä ja koettaa, eikö voisi herättää häntä unelmista, joissa hän näkyi elävän. Mutta neiti Sparren läsnäolo esti häntä puhumasta muusta kuin jokapäiväisistä asioista. Siksi hän oli mieluummin vaiti.

Kavioiden kapse kumahteli jäätyneellä tiellä, metsä kiiti ohi, puunrungot näyttivät kummallisen kiertyneiltä kirkkaassa kuutamossa. Silloin tällöin he sivuuttivat aukeamman paikan — nukkuvan, tumman pellon, jolle kaukaisten talonpoikaistalojen valaistuista ikkunoista heijastui punertavia valotäpliä. Kuului koiran haukuntaa — — — Kukaan ei puhunut vaunuissa.

Agnete katseli ulos. Aage saattoi vain erottaa hänen niskansa ääriviivat, paksujen palmikkojen tummuuden vaipan pehmeätä valkeata nahkakaulusta vasten. Hän hätkähti toivoessaan olevansa yksin hänen kanssaan ja saavansa ajaa hänen kanssaan maailman ääriin, yhdentekevää minne — kunhan ei vaan Dalaan. Kunhan hänen ei tarvitsisi nähdä enää Lottenia, — se olisi hänen pelastuksensa. Hetkisen hän ajatteli käskeä kuskin ajaa takaisin kotiin Koivulaan. Mutta hänen arka, ylpeä luonteensa esti häntä siitä, sillä häntä ei haluttanut tehdä mitään tavatonta ja silmään pitävää, joka antaisi toisille aihetta kummeksumiseen ja pahoitteluun. Hän oli itse valinnut — uhman. Nyt oli liian myöhäistä enää välttää kohtaloa.

Hetkinen vielä — ja vaunujen pimeys ja hiljaisuus vaihtui häikäisevän kirkkaisiin saleihin, joissa nauru ja puheensorina vallitsi. Naisten kirjavat puvut muistuttivat keväistä tulpaanikenttää, ja tästä väriloistosta erottuivat herrojen mustat hännystakit ja muutamat kullallakirjaillut univormut. Jos Agnete oli luullut herrojen Sandellin ja Tholanderin edustavan ruotsalaista yläluokkaa, huomasi hän mielihyväkseen erehtyneensä. Kun hän nyt silmäili tätä loistavaa kauniiden, hienostipuettujen ja äärimäisyyksiin saakka kohteliaiden herrojen joukkoa, hän näki monta viisasta silmäparia, monta miellyttävää hymyilyä. Nuoret neitoset olivat poikkeuksetta sieviä ja miellyttäviä. Vanhemmat olivat komeita ja esiintyivät arvokkaasti ja juhlallisesti. Olisi voinut luulla olevansa lontoolaisessa seurustelusalissa — ja kuitenkin — näissä kookkaissa, vaaleaverisissä ruotsalaisissa oli jotain aivan erikoista, heissä yhdistyi pohjoismaalainen voima ja pikemmin ranskalainen kuin englantilainen sirous.

Herra Sandell otti vieraansa vastaan säteillen ympärillään näkemästään nuoruudesta ja kukkeudesta. Tänä iltana vallitsi hänen luonteensa valoisa puoli; raakuus oli kuin kadonnut. Hänen hiljainen rouvansa toimitti emännänvelvollisuutensa jäykästi ja kylmäkiskoisesti, ikäänkuin näyttelisi jotain pakollista osaa.

Lottenin päähän oli pälkähtänyt pukeutua kokonaan mustiin. Syvästi avokaulaisessa mustassa pitsileningissä kimalteli tuhansia mustia kivihiilihelmiä. Mutta mikään muu puku ei olisi siinä määrin voinut kohottaa hänen kukoistavaa kauneuttaan, kaulan ja käsivarsien huikaisevaa valkeutta.

Tuntien mustasukkaisuutta hän oli heti huomannut Agneten ihanuuden. Hän oli toiminut niin, että Agnete ja Aage joutuivat mahdollisimman kauaksi toisistaan pöydässä. Itsensä hän oli asettanut Aagen viereen, vaikka hänen oikeana pöytätoverinaan olikin eräs nuori, aatelissukuinen luutnantti lähimmästä kaupungista. Tilanomistaja Tholander istui vastapäätä rouvaansa. Hän puheli hyvin vähän ja joi sitä enemmän. Kuta pitemmälle ehdittiin, sitä punaisemmaksi hän tuli kasvoiltaan, mutta hänen katseensa seurasi uhkaavana molempia vastapäätä-istuvia, jotka näyttivät elävän vain nykyhetkeä varten ajattelematta mitään muuta.

Alussa Aage Sparre oli ollut kylmä ja itseensäsulkeutunut. Mutta häntä ympäröivä huumaava ilma, valomeri, kukkatuoksu, viinit ja etenkin Lottenin läsnäolo mursivat sulut, jotka hän oli koettanut kohottaa heidän välilleen. Hänen vaunuissa tuntemansa mieliala oli kuin poispuhallettu. Kun hän peilistä näki vilaukselta Agneten, hän ajatteli ainoastaan, miten äänetön hän oli, miten kalpea ja hiljainen. Lotten sitävastoin säteili ilosta ja terveydestä. Aage ei voinut irroittaa silmiään hänestä — hänen viekoittelevista, suloisista kasvoistaan, tulipunaisista neilikoista, jotka hän oli pistänyt pukunsa avoimeen kaarrokseen, puolittain mustaa pukua, puolittain huikaisevaan valkeata ihoa vasten — — —

Äkkiä tilanomistaja Tholander kumartui pöydän yli.

»Me kai pelaamme hetkisen päivällisen jälkeen, vai miten, Sparre? Te hävisitte viime kerralla, kuten muistatte. Tänään luulisin teillä olevan onnea.»

Hänen katseensa oli uhkaava, vaikka sanat olivat tarkoitetut leikkisiksi ja kevyiksi. Lotten vastasi Aagen puolesta nopeasti, huonosti peittäen tuskansa:

»Ettehän toki, Klaus, tänään te ette saa pelata. Täällä tanssitaan, ja minä pidän tilanomistaja Sparren luonani.»

»Pidätkö?» kysyi Tholander ivallisesti. »Niin, voihan olla, että tilanomistaja Sparre mieluimmin välttää pelaamista. Taisitte mielestänne menettää liian paljon viime kerralla?»

Ääni vielä enemmän kuin sanat oli kuin taisteluunvaatimusta. Aagesta se oli kuin isku kasvoihin. Veri nousi poskipäihin.

»Olen kestänyt suurempia tappioita kuin mistä herra Tholander puhuu», sanoi hän vapisevin äänin. »Ja kuka tietää? Onni on ollut minulle niin kauan vastainen, että se ehkä joskus kääntyy myötäiseksikin. Olen käskettävänänne, milloin vain haluatte.»

Tholander kumarsi ääneti. Sitten hän kohotti lasinsa ja antoi samppanjan väreillä valoa vasten.

»Juokaamme onnen ja sen voittajan malja! Suostutteko siihen, Sparre? Mutta lasin täytyy olla täynnä ja se on juotava pohjaan.»

»Kukapa ei joisi onnen maljaa? Maljanne!»

»Maljanne!»

Kun Aage pani lasinsa takaisin pöydälle, kosketti Lotten hänen käsivarttaan. »Älä juo enää», kuiskasi hän. Aage katsahti häneen kummastuneena. Mutta Lotten ei voinut selittää tarkemmin, sillä Tholander katseli heitä. Nopeasti Lotten kääntyi luutnanttinsa puoleen. Aage näki hänen valkean kaulansa, kullankeltaisen tukan; silkki kahisi pitsien alla.

»Eihän meidän tarvitse pelata koko iltaa», jatkoi Tholander, joka jälleen kumartui pöydän yli. »Täällä on tänä iltana pari ystävääni Skånesta. Meitä huvittaa joskus pelata hyvinkin jännittäviä pelejä. Herra Sparre kai ottaa osaa?»

Aage kumarsi ääneti. »Mielihyvällä.»

Hän ymmärsi nyt, että Tholander tahtoi nöyryyttää häntä niin paljon kuin mahdollista — saada hänet valtoihinsa voittamalla häneltä enemmän kuin mitä hänellä oli varaa maksaa. Siksi Lotten varoitti häntä juomasta liikaa. Nyt hänen täytyi pysyä selväjärkisenä. Ehkä Tholander ja hänen ystävänsä tekivät vääryyttäkin pelatessaan. Se ei häntä kummastuttaisi. Mutta hän saisi heitä tuskin kiinni. — Hetkisen hän katui, ettei kuitenkin ollut käskenyt kuskia ajamaan takaisin kotiin, kuten oli aikonut. Silloin hän ehkä olisi voinut pelastaa tulevaisuutensa. — — — Ja miksi hän ei sitä sitten tehnyt?

Hänen turha ylpeytensäkö häntä siitä esti — pelko esiintyä raukkana, pelko tehdä jotain silmäänpistävää? Miksi ei koskaan uskalla asettua ennakkoluulojen yläpuolelle! — Oi, istua Agneten kodikkaassa huoneessa, pitää hänen kättään omassaan — nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta — —

Hänen ohimonsa jyskyttivät, hänen poskiaan poltti! — — Hän tiesi rakkautensa Lotteniin olevan ainoastaan huumausta. Jos Lotten tahtoisi erota miehestään, jos hän tahtoisi mennä naimisiin hänen, Aage Sparren kanssa huolimatta köyhyydestä, niin he ehkä eläisivät yhdessä joitakuita onnellisia kuukausia, enintään vuoden — ja kun he heräisivät huumauksesta, muuttuisivat he toistensa vihamiehiksi, katkeriksi, loukkaaviksi, ja singahuttelisivat toisilleen moitteita ja pistosanoja. Mutta Agnete — niin, hän kykeni rakentamaan kodin, hän oli tosi nainen — — —

Herra Tholander oli mielissään nähdessään vihamiehensä äänettömyyden ja alakuloisuuden päivällisten loppuajalla. Kun päivälliset olivat loppuneet ja vieraat siirtyneet toiseen huoneeseen juomaan kahvinsa, suuntasi Aage kulkunsa siihen nurkkaan, missä oli vilaukselta nähnyt Agneten harmaanvihreän samettileningin.

Hän istui neiti Sparren ja muutamien muiden naisten kanssa sohvassa. Kalpeana, silmät suurina, uneksivina, hän siinä istui ottamatta osaa muiden keskusteluun. Kun Aage äsken oli nähnyt hänet peilistä, oli hänestä tuo kalpeus näyttänyt rumalta. Nyt hän vain ajatteli, miten kauniit ja puhtaat hänen kalpeat kasvonsa olivat näiden viininpunaamien poskipäiden, kiiluvien silmien ja hymyilevien, rupattelevien suiden keskellä — — —

Aage otti kahvikupin, joka Agnetella oli käsissään, ja asetti sen pöydälle, ja Agnete kiitti häntä heikosti hymyillen.

Hänen paikkansa oli sohvan päässä. Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.

»Minä en nähnyt sinua juuri ensinkään pöydässä», sanoi hän. »Sinä olit joutunut niin kauaksi.»

»Niin», vastasi Agnete vain. Hän ei sanallakaan moittinut, ei sanallakaan viitannut siihen, miten kokonaan Aage oli hänet unohtanut Lottenin takia.

Suuresta salista kuului viulunääniä.

»Täällä tanssitaan tänään», sanoi Aage.

»Minä kuulen sen.»

»Onko sinusta hauska tanssia, Agnete?»

»Ei enää.»

»Miksei? Oletko jo liian vanha?» kysyi Aage koettaen laskea leikkiä. »Kaksikymmentäkolme vuotta on tosiaan korkea ikä — — —»

»En siksi — — — Mutta en ole tanssinut sen jälkeen kuin isäni ja äitini kuolivat. Ja nyt minulla ei ole enää halua — eikä se olisi minulle terveellistäkään.»

»Eikö — miksei? Oletko sairas?»

Aage katsahti häneen kysyvästi. Hänen mieleensä juohtui, että Agnete oli ollut huononnäköinen viime aikoina. Mutta hän ei ollut siitä välittänyt muistaessaan vain omia itsekkäitä surujaan.

»Enhän minä», sanoi Agnete vältellen. »En oikeastaan sairas. Mutta saan tanssiessa sydämentykytyksen.»

»Kun et tanssi, niin sinä kai et halua viipyä täällä kovin kauan. Täti Gertrud ja sinä voitte ottaa vaunut, milloin teitä vain haluttaa. Minä voin kyllä lainata hevosen Sandellilta ja ratsastaa kotiin myöhemmin.»

»Etkö tahdo lähteä kanssamme, Aage?»

Agnete katsoi häneen rukoilevasti. Mitä hän tarkoitti — aavistiko hän vaaraa, joka odotti Aagea, jos hän jäisi? — — Oi, jospa hän voisi lähteä kotiin hänen kanssaan. Mutta hän oli luvannut Tholanderille, eikä mies voi syödä sanaansa. Ja kuitenkin — eikö ole hetkiä, jolloin on parempi rikkoa kuin pitää lupauksensa? — Jos hän sortuisi, jos hänen elämänsä särkyisi, niin onnettomuus kohtaisi myöskin täti Gertrudia — ja Agnetea. Agnetea, joka häntä rakasti — — —

Salista kuului lumoavan kauniin valssin säveliä. Peilistä hän näki parin toisensa jälkeen liitävän avonaisen oven ohi. Solakoita vartaloita, nuoria, ilosta säteileviä kasvoja, loisteliaita pukuja, jotka muistuttivat kirjavia perhosia tai irrallisia terälehtiä, joita tuuli pyöritteli — — Kas Gösta Sandellia, joka ihastuneena seurusteli vaaleansiniseen puetun neitosen kanssa, jonka vaaleat palmikot olivat sidotut seppeleeksi pään ympärille. Sehän oli Margit Hedén — — Mutta hän ei ollut näköisensä tänä iltana. Tuo vallaton, poikamainen tyttönen oli muuttunut miellyttäväksi naiseksi. Oliko hän rakastunut Gösta Sandelliin? Ja Gösta — niin, hän ei varmaankaan hetkeäkään enää ajatellut Lotten rouvaa. Gösta näki vain tuon pienen sinisen kevätkukkasensa. Mieli nuortui, sai halua tanssia nähdessään nuo kaksi — — —

Agnete ja hän, hekin olivat nuoria, ajatteli Aage. Miksi he eivät tanssineet? — Agnete tosin sanoi, ettei se ollut hänelle terveellistä, mutta kerran hän kai voisi liidättää hänet salin ympäri valssin pehmeissä sävelissä, yhden ainoan kerran. Se ei varmaankaan olisi vahingoksi. Ja sitten he voisivat ajaa kotiin. Oi, mukavissa suljetuissa vaunuissa vallitseva hiljaisuus, kavioiden kapse, kuun valaisemat tiet, uinuvat puut ja pellot — tuo kaikki oli niin rauhallista ja kaunista, ajatus saisi levon. Ja ajomatkan takana odotti koti, tuo vanha talo metsikössä, joka todella voisi olla Agneten ja hänen kotinaan, jos hän vain itse haluaisi — — —

Samassa kuului silkin ja pitsien kahinaa, tuntui väkevien hajuvesien tuoksua. Lotten seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään Aagelle. Hänen vaalea päänsä painui alas, ja silkki pingottui polvien kohdalta.

»Tahtooko tilanomistaja Sparre tanssia tämän tanssin minun kanssani? — Mieheni sanoo, ettei pelipöytä ole vielä kunnossa.»

Aage hätkähti. Tanssiko hän Lottenin eikä Agneten kanssa? — Mutta mahdotonta oli kieltäytyä nyt, kun niin monet silmäparit seurasivat heitä.

Hän nousi kumartaen ja tarjosi Lottenille käsivartensa. He menivät lattian poikki tanssisaliin. Agnete silmäili heidän jälkeensä. Lottenin valkea käsi lepäsi Aagen mustalla hihalla, hänen kullankeltainen päänsä oli kumartuneena Aagen olkaan päin. Vapaalla kädellään hän kannatti pitkää laahustintaan.

Tanssisalin ovella he pysähtyivät. Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, ja he alkoivat tanssia.

Toisia pareja näkyi ovessa. Agnete näki ne kuin harson läpi. Hänen pettymyksensä, hänen surunsa tällä hetkellä oli miltei kuin ruumiillista tuskaa. Painostava tunne päässä, kirpeä maku suussa — — — Täällä hän istui yksinään, unohdettuna vanhojen naisten seurassa. Jonkun ajan kuluttua hän ajaisi täti Gertrudin kanssa kotiin, ja Aage jäisi tänne tanssimaan rouva Tholanderin kanssa. Hänen rukoukseensa, että he ajaisivat yhdessä kotiin, hän ei edes vastannut. Hetkisen näytti siitä, kuin Aage epäröisi ja lähtisi — mutta silloin tuli Lotten, ja kaikki oli hukassa.

Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista valtaa Aagen suhteen. Ohimenevin katkeruudentuntein hän muisti, miten häntä oli juhlittu ja ihailtu kodissaan Lontoossa. Ja hän oli nähnyt miesten kasvoista tänäkin iltana olevansa vielä kaunis. Mutta Aage yksin ei sitä nähnyt, Aage, tuo ainoa, jonka tähden hän olisi tahtonut olla mahdollisimman kaunis ja miellyttävä. Aagelle hän ei ole koskaan muuta kuin lapsuudenystävä, pikku sisar — — —