Part 6

»Puhutko sinä totta?» kysyi Aage kauhistuneena. »Niinkö hän sinua kohtelee? Pikku Lotten parka!»

Lotten nyökäytti ääneti päätään. Kesken tuskaansa, joka todellakin oli oikeaa, täyttyi hänen mielensä ilolla, kun hän tunsi, miten syvästi Aage häntä sääli. Hän tarttui hiljaa hänen käteensä, eikä Aage vastustellut.

»Seuraa minua kotiin Dalaan», pyysi hän. »Pysy vain rauhallisena ja anna Klausin ymmärtää, että olet tavannut minun aivan sattumoilta. Se ehkä auttaa. Minä voitan aikaa, ja hänen vihansa menee ohi.»

»Jos todellakin luulet minun voivan olla avuksi, tulen mielelläni kanssasi.»

»Entä puimakone?» kysyi hän hermostuneesti naurahtaen.

»Asiani voin toimittaa toistekin.»

»Oi kiitos, kiitos! — Me saamme siis kulkea pitkän matkan yhdessä kuten menneinä päivinä. Koko matkan Dalaan. Miten olen iloinen! — Katsohan, Aage, nyt on sade lakannut.»

Sade oli lakannut melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Tuulenpuuskat hajoittivat pilvet, ja aurinko pilkisti esiin. Metsä alkoi jälleen loistaa. Koivujen kullankeltaisten lehtien välistä näkyi tammien tumma pronssiväri, ja vaahterain tulipunaiset lehdet hohtivat. Miljoonia sadehelmiä välkkyi puissa ja kosteassa maassa. Yläpuolella kaartui taivas sinisenä, ja sadekuuro jatkoi matkaansa muihin metsiin. Pilvet rusottivat ikäänkuin salaisesta, sisäisestä palosta.

Lotten keräsi hameensa helmat toiseen käteensä ja harppasi tielle. Sitten hän kääntyi Aagen puoleen ja hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat punaisten, hehkuvain huulien välistä; hän oli kuin elpynyt luonnon elpyessä.

Kun Aage tuli tielle, pisti Lotten kätensä hänen kainaloonsa, ja he kulkivat hiljalleen metsätietä. Aage oli ryhdikäs ja komea arvokkuudessaan, Lotten taas nojasi häneen naisellisen viehkeästi. Hän hyppeli vesilätäkköjen yli naureskellen. Kun tuuli heitä hätyytteli, etsi Lotten suojaa hänen luotaan ja nojasi poskensa hänen olkaansa vasten. Puiden uloimmista oksista tipahteli vesihelmiä heidän päällensä, metsä tuoksui väkevästi sateen jälkeen. Tuuli suhisi raskaasti puunlatvoissa, mutta Aage ei kuunnellut sitä enää. Hän kuuli vain Lottenin ilakoivan äänen, hänen silkkihameensa kahinan.

* * * * *

Neiti Sparre ja Agnete odottivat Aagea turhaan illalliselle. Aage ei tullut. Iltapäiväkahvia juotaessa hän oli sanonut aikovansa Eksjön kartanoon, mutta palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Hän iloitsi jo etukäteen hauskasta illasta. Eräs uusi Björnsonin kirja oli juuri saapunut, ja hän aikoi lukea sen Agnetelle. Agnete tunsi liian vähän uudempaa pohjoismaista kirjallisuutta. Hänen ajatuksensa olivat täynnä englantilaista runoutta, Keatsin ja Shelleyn, Tennysonin, Browningin ja Rossettin teoksia. Etenkin Rossettin. Hänen englantilaisen taiteen ihailussaan oli jotain sairaalloista, oli Aage sanonut; hänen tuli oppia ihailemaan skandinaavilaisessa kirjallisuudessa uhkuvaa voimaa ja terveyttä. Olihan hän itsekin Pohjolan lapsi. Ei kokonaan, hän vastusti. Ei, se oli totta, hänen äitinsä oli ollut englannitar. Hänen herttainen äitinsä! Aage oli puhunut ihastuneena hänestä, ja Agnete oli kuunnellut ilomielin. Kaikki ihmisethän sanoivat hänen olevan äitinsä näköisen.

Pöytä oli aistikkaasti katettu. Sadekuurojen lomissa Agnete oli kiiruhtanut puutarhaan keräämään kukoistavimmat asterit, mitkä löysi, ja tuossa ne nyt olivat korkeassa kristallimaljakossa keskellä valkoista pöytäliinaa. Mutta Aage ei tullut. Viimein molemmat naiset istuutuivat syömään, mutta se tapahtui vain näön vuoksi, sillä kumpikaan ei syönyt juuri ollenkaan. »Aage on kai jäänyt Eksjöhön», sanoi täti Gertrud. Agnete nyökäytti päätään, mutta ei uskonut neiti Sparren selitystä — ja tiesi, ettei tämä itsekään sitä ajatellut. Heidän ajatuksensa yhtyivät samaan pelkoon: jos hän nyt oli rouva Tholanderin luona, jos tämä saisi hänet taas valtaansa.

Ruuat korjattiin pois, ja he istuivat hiljaisina ja alakuloisina arkihuoneessa. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat koneellisesti, Agnete selaili muutamia »The Studion» vihkoja, jotka oli ottanut mukaansa näyttääkseen Aagelle. Vähänväliä hän työnsi vihot luotaan ja meni ikkunan luo, josta koetti uudinten välitse katsella ulos. Ilta oli kauhea ja myrskyinen. Kuutamoa ei enää ollut. Tummien, levottomasti huojuvien puiden lomitse näkyi tie valkeana, kapeana juovana. Mutta sitä ei kukaan kulkenut. Keltasuojuksinen kattolamppu kuvastui ikkunassa. Hän näki osan omista kasvoistaan, ne olivat kalpeat ja surulliset — — — Tämmöisiäkö olivat vaimon tunteet, kun hän istui yksinään kotona ja odotteli miestään, joka ei tullut! — Oh, miten oli vaikea olla — — Kalvava tuska rinnassa — ja itku, joka koko ajan pyrki purkautumaan, mutta joka täytyi pidättää — — — Vanha seinäkello raksutti nurkassa niin äärettömän hitaasti. Aika oli seisahtunut sinä iltana. — Eikö kello todellakaan ollut enempää kuin yhdeksän?

Kellon lyödessä puoli yksitoista täti Gertrud nousi ja pani kokoon sukankutimensa.

»Nyt minä menen levolle, Agnete pieni, ja tee sinä samoin. Aage voi tulla hyvin myöhään. Täällä maalla herrat pelaavat säännöllisesti korttia, kun joutuvat yhteen, ja niin eivät huomaa ajan kulumista.»

»Mutta Aagehan ei pidä kortinpeluusta.»

»Ei kylläkään, mutta hän pelaa sentään joskus. Ei ole aina niinkään helppoa kieltäytyä. Ja Eksjön vuokraaja pelaa mielellään vistiä.»

Eksjön vuokraaja! Täti Gertrud piti itsepintaisesti kiinni siitä. Ja kuitenkin Agnete oli vakuutettu siitä, ettei hän uskonut sanaakaan omista selityksistään.

»Menetkö levolle, Agnete?»

»En ihan vielä. Vähän ajan kuluttua.»

»Niin, niin, lapsi, tee kuten haluat. Älä vaan unohda sammuttaa lamppua, ennenkuin menet. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, täti Gertrud.»

Agnete oli yksin. Nyt hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään, nyt hän saattoi itkeä rauhassa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan itkeä. Hän oli liian levoton. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattiata pitkin, silloin tällöin pysähtyen katsoakseen ikkunasta ulos. Hän näki vain yön pimeyden ja puiden huojunnan. Missä Aage oli — miksi hän ei tullut?

Agnetea alkoi vilustaa. Uunissa oli ollut valkeata, mutta huoneessa oli jo kylmä. Agnete meni omaan huoneeseensa ottamaan jotain yllensä. Hän löysi tummanpunaisen teatterivaipan, jossa oli leveät, rypytetyt hihat. Siitä oli aikoja, kun hänellä oli ollut se yllään! Hänen mieleensä muistui konsertteja, teatterissakäyntejä Lontoossa vanhempien ja Arthur Freemanin seurassa. Noiden kolmen, jotka silloin olivat hänelle rakkaimmat. Oliko hän uskoton heille nyt? Olisiko hänen pitänyt taistella tätä uutta rakkautta vastaan, joka oli vallannut hänen sydämensä niin kokonaan? — Oi ei, ei hänen rakkautensa Aageen ollut syntiä. Isä ja äiti sekä Arthur olivat kuolleet, he olivat saaneet rauhan, mutta Aage eli eikä ollut onnellinen, vaan tarvitsi häntä. Ja vaikkei Aage sitä itse tietäisikään, niin hän tunsi sielunsa sisimmässä olevansa ainoa, joka pystyi häntä auttamaan ja tukemaan siinä taistelussa, joka oli tuhota hänet.

Hän kietoutui vanhaan, punaiseen vaippaansa. Hänen pienet kätensä kätkeytyivät avariin hihoihin. Vaipasta levisi »White Rosen» tuoksu, omituinen vanha, tunnelmallinen tuoksu, joka loihti esiin menneitten aikojen muistoja.

Näin hän istui pimeässä huoneessaan kumartuneena valkoisesta uunista sädehtivän hehkun yli. Aika kului. Nyt löi kello kaksitoista. Hän voisi yhtä hyvin mennä arkihuoneeseen sammuttamaan lampun. Hän oli lujasti päättänyt valvoa, kunnes Aage tulisi, mutta ehkä olisi parasta, ettei hän näkisi häntä.

Hän nousi ja sytytti kynttilän. Hän ei uskaltanut mennä käytävän poikki pimeässä. Tuntui niin kamalalta tässä hiljaisessa, pimeässä talossa, jossa kaikki nukkuivat paitsi hän. Ja vaikka hän tiesi sen olevan hullua, täytyi hänen ajatella kapteenia, joka oli hirttänyt itsensä Aagen huoneessa — — —

Kun Agnete saapui porstuaan, avattiin ulko-ovi samassa. Hänen kynttilänsä liekki lepatti vedossa ja oli sammua. Mutta hän näki kuitenkin, että tulija oli Aage.

Aage hätkähti nähdessään hänet.

»Agnete! Oletko sinä vielä ylhäällä?»

Hänen äänessään oli omituisen vieras sointu. Kynttilän valossa, joka taas paloi kirkkaasti, Agnete näki, miten kalpea hän oli ja miten märät ja lokaiset hänen vaatteensa olivat. Aage riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulakkoon koko ajan välttäen Agneten katsetta.

»Kylläpä siellä sataa!» sanoi hän sitten samalla muuttuneella äänellä.

»Oletko kävellyt koko matkan Eksjöstä kotiin?»

»Minä tulen Dalasta.»

Agnete ei kysellyt enempää eikä näyttänyt myöskään hämmästyneeltä. Hänhän oli koko ajan tuntenut, että Aage oli rouva Tholanderin luona. Mutta mitä oli tapahtunut heidän välillään? — —

Aage haparoi vielä takkiaan. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kätensä vapisivat. Nämä kylmät, vapisevat kädet anoivat hänen hellyyttään, hänen myötätuntoaan. Hän meni lähemmäksi.

»Tule arkihuoneeseen, Aage. Lamppu palaa vielä siellä. Minä laitan sinulle kupillisen teetä. Olet sen näköinen, kuin olisit lämpimän tarpeessa.»

Oi, tämä vieno ääni, nämä tavalliset, jokapäiväiset sanat olivat kuin lääkettä hänen kiihottuneelle mielelleen! Mutta hän ei voinut vastaanottaa Agneten hellää huolenpitoa tänä iltana. Eihän siitä ollut montakaan hetkeä kulunut, kun hän vielä seisoi Dalan eteisessä ja Lotten hiipi hänen luokseen pimeässä ja heittäytyi äkkiä hänen syliinsä ja suuteli häntä — suuteli häntä niin, että hän oli unohtanut kaiken muun maailmassa paitsi häntä ja intohimoansa, joka heräsi taas eloon — — — Hän oli vastannut hänen suudelmiinsa, hän oli luvannut tavata hänet niin pian — niin usein kuin hän vain tahtoi. Ja kun hän sitten muutamia hetkiä myöhemmin oli ojentanut kätensä tilanomistaja Tholanderille, oli hän tuntenut itsensä kunniattomaksi mieheksi. Tuo katkera häpeän ja kunniattomuuden tunne repi hänen mieltään nyt vielä enemmän hänen siinä seisoessaan Agneten edessä. Hän tiesi, että Agnete olisi voinut antaa hänelle sellaisen rakkauden, joka on kuin ravitseva jokapäiväinen leipä, sen onnen, joka kestää elämän ehtooseen saakka, että Agnete olisi voinut luoda hänelle kodin. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän oli itse tehnyt sen mahdottomaksi.

»Kiitos, Agnete, mutta minä en kaipaa mitään», vastasi hän soinnuttomasti. »Menen levolle heti.»

Hän meni Agneten ohitse portaiden luo. Mutta siellä hän pysähtyi sisäisestä pakosta ja kääntyi. Miten herttaiselta Agnete näytti siinä seisoessaan, niin lapsekkaan hentona suuressa, punaisessa vaipassa, mustan tukan kehystäessä kapeita, kalpeita kasvoja, joissa silmät katsoivat kysyvän pyytävinä. Vaistomaisesti Aage meni askeleen häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

»Kiitos, että istuit odottamassa minua, Agnete. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Agneten käsi lepäsi luottavasti ja turvallisesti hänen kädessään. Hänen silmiinsä hiipi hymynvälke. Jumalan kiitos, Aage ei ollut menetetty. Hänen tuli vain olla kärsivällinen ja kestävä. Hän ei saa koskaan kysyä, ei koskaan olla tunkeileva, hänen tulee vain odottaa rauhallisena ja olla valmis antamaan hellyyttään, kun tulee aika, jolloin hän itse tulee sitä pyytämään.

Oi, miten iloinen hän olikaan siitä, että Aage oli kääntynyt takaisin, että hän oli tullut hänen luokseen.

VI

Seuraavina aikoina Agnete ei nähnyt Aagea paljoakaan. Hauskat illat olivat loppuneet. Hän oli säännöllisesti ulkona, ja jos sattui, että hän vastoin tapojaan jäi kotiin, meni hän heti syötyään huoneeseensa. Hänen mielenlaatunsa oli hyvin epävakainen. Milloin hän oli hiljainen ja raskasmielinen, milloin hän taas koetti peittää mielenkuohunsa pakollisella iloisuudella. Neiti Sparre ja Agnete hääräilivät äänettöminä puhumatta siitä, mikä heidän mieliään painoi. Agnete ei soitellut enää, piano oli lukossa ja ääneti. Suurimman osan päivästä hän vietti huoneessaan. Siellä hän hoiteli kukkasiaan tai lueksi kirjojaan, mutta teki kaiken innostuksetta. Näytti siitä, kuin hän ei itsekään olisi tiennyt mitä milloinkin teki. Joka kerta, kun kuuli Aagen äänen tai erotti hänen askeleensa porstuassa, hän jätti puuhansa sikseen ja kuunteli joka hermollaan, koko sielullaan. Mutta askeleet eivät koskaan pysähtyneet hänen ovelleen, ääni ei koskaan lähettänyt terveisiä hänelle.

Syksy edistyi. Syyskuun vieno surumielisyys, lokakuun hehkuva värileikki, jolloin vuoden hiipuva elinvoima vielä kerran puhkeaa loistoon ja riemuun, olivat mennyttä — oltiin harmaassa, värittömässä ja surunvoittoisessa marraskuussa, jolloin sade valui virtanaan tai sakea sumu kietoi luonnon syliinsä, jolloin päivät olivat lyhyet ja kolkot, työhalu poissa, mieli lamassa. Eikä Agnete päässyt maaliaan lähemmäksi, hän ei voittanut Aagen luottamusta eikä saanut vaikutusvaltaa häneen. Hän näki, että Aage oli levoton ja kärsi — paljoa enemmän kuin ennen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kysellä häneltä syytä. Sitäpaitsi — hänhän tunsi, hänhän tiesi, että Lotten kietoi hänet itseensä yhä lujemmin päivä päivältä — ja mitä mahdollisuuksia hänellä, Agnetella, olisi torjua onnettomuutta? Aagehan ei enää huomannutkaan häntä, tuskin muisti, että häntä oli olemassakaan.

Mutta tässä Agnete erehtyi. Aage ei ollut niinkään sokea ja välinpitämätön hänen sielläolostaan, kuin hän luuli. Mutta oli aikoja, jolloin hän tuskin sieti nähdä häntä, — juuri siksi, että Agnete oli hänen onnensa, se onni, jota hän ei nyt koskaan voinut voittaa omakseen. Hän tunsi olevansa sidottu Lotteniin puolittain mielenhuumauksen, puolittain säälin siteillä. Pari kertaa hän oli nähnyt, miten raaka tilanomistaja Tholander saattoi olla vaimoaan kohtaan, kun viha sai hänet valtoihinsa ja hän unohti tavanmukaisen välinpitämättömyytensä. Sellaisina hetkinä Aage oli pakotettu asettumaan Lottenin puolelle ja ottamaan hänen asiansa omakseen. Kun he sitten jäivät kahdenkesken ja Lotten painautui kiitollisena häntä vasten, ei hän voinut työntää häntä luotaan. Mutta kuitenkin hän tunsi Lottenin siksi hyvin, ettei voinut täydellisesti luottaa häneen. Hän tiesi, ettei Lotten aina pysynyt totuudessa. Luultavinta oli, että heissä kummassakin oli yhtä paljon syytä. Vaikkei Lottenille siis tehtykään niin paljon vääryyttä kuin hän väitti, oli hänen avioliittonsa kuitenkin siksi onneton, että oli syytä sääliä häntä. Ja Lotten kietoi hänet yhä lujemmin verkkoonsa, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi hänen oli katsoa hänen miestään avoimesti silmiin. Vielä hän ei ollut Lottenin rakastaja, mutta jos intohimo kerran saisi hänen valtaansa — hän tiesi silloin elämänsä olevan tuhotun. Sen luonteinen mies kuin Aage Sparre kärsisi sisäisen haaksirikon, jos menettäisi itsekunnioituksensa.

Viime aikoina oli uusi onnettomuus liittynyt edellisiin. Hän oli alkanut pelata. Tholander se aina häntä kehotti siihen. Ehkä hän tahtoi kostaa sille miehelle, jota hänen vaimonsa piti parempana. Aage oli tottumaton pelaaja ja hävisi aina — ja Tholander tiesi, ettei hänellä ollut varaa hävitä. Hänen aikomuksensa oli syöstä hänet turmioon. Ja Aage eli kuin kuumehoureissa voimatta taistella lähestyvää perikatoa vastaan tai ehkäistä sitä.

Eräänä aamuna Agnete heräsi keveämmällä mielellä kuin pitkiin aikoihin ennen. Hän ei heti ymmärtänyt syytä siihen, mutta saatuaan silmänsä auki hän huomasi, että huoneessa oli toinen valo kuin tavallisesti. Kirkas, sinertävä hohde tunkeutui verhojen läpi; se oli tosin kylmä ja terävä, mutta vaikutti virkistävämmin kuin tuo ainainen harmahtava hämäryys, jota oli kestänyt useita viikkoja. Astuessaan ikkunan ääreen hän näki yöllä pakastaneen. Ikkunaruudut olivat täynnään hentoja valkeita jääkukkia, ja maa oli kuurassa, joka kimalteli auringonpaisteessa. Taivas oli vaaleansininen, kylmänkirkas. Talvi oli tullut — siinä syy. Ja hän lausui sen ilomielin tervetulleeksi. Tämä oli paljon ihanampaa kuin tuo loppumaton, lohduton syksy, joka tuntui ainaiselta kesän kukoistuksen hautaamiselta. Talvi toi mukanaan raikkaan ilman ja virkistävän pakkasen. — Se oli myöskin tuova tullessaan rohkeutta ja tarmoa, jotta hän voisi panna toimeen päätöksensä. Tänään hän tahtoi puhua Aagen kanssa.

Suurin osa kauniista, aurinkoisesta päivästä meni menojaan suomatta hänelle tilaisuutta siihen. Vasta illan hämärässä he jäivät kahdenkesken arkihuoneeseen. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi epävarmalla äänellä:

»Etkö tahdo tulla katsomaan huonettani, Aage? Minulla on siellä niin monta kaunista taulua — — — Sinä et kai ole käynyt siellä kertaakaan sen jälkeen kuin minä muutin sinne asumaan.»

Aage katsahti häneen hämmästyneenä, melkein vastenmielisesti.

»Nythän on jo liian pimeä kuvien katselemiseen, Agnete. Toisella kertaa.»

Mutta Agnete ei lakannut pyytämästä.

»Ei, tule nyt kuitenkin!» Ja hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä: »Minä tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi rauhassa.»

Aage seurasi vastustelematta sen enempää.

Hän joutui omituiseen mielentilaan astuessaan tuohon huoneeseen — hän tunsi suloista rauhaa, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Agneten huone oli kuin kuva hänestä itsestään. Siinä oli jotain puhdasta ja hienoa, ilmakin tuntui siellä kodikkaan turvalliselta. Siellä täytyi puhua hillitysti ja matalalla äänellä, täytyi kulkea varovaisin askelin lattian poikki. Ja rauhan ja kodikkuuden tunteeseen yhtyi kauneuden ja sopusuhtaisuuden tunne, mikä hänet lumosi. Vähällä oli Agnete onnistunut tekemään huoneen hauskaksi. Siellä oli tyynyjä ja liinoja himmeissä, sopusuhtaisissa väreissä, kukkia oli kaikkialla, ja seinät olivat täynnään uudenaikaisen englantilaisen maalaustaiteen ihania tuotteita. Valokuva- ja kuparipiirrosten joukosta pisti silmään Rossettin Beatrice, Burne-Jonesin »Rakkaus raunioissa» ja »Neitsyet kullatuilla portailla». Kahdesta suuresta ikkunasta virtasi kirkas hohde heijastaen pakkastuntuisen iltataivaan sineä ja yhtyi huoneessa takasta leviävään punertavaan hehkuun, joka välähti vähänväliä koivupuiden räiskyessä. Palavien halkojen haju ja kukkien raikas tuoksu ympäröi hänet; orvokkien ja resedan suloinen tuoksu sekoittui tuberosojen valkeista samettipikareista ja nerioiden kalpeanpunaisista tertuista leviävään henkäykseen. — Kukat olivat Agneten ainoa ylellisyys. Hän tilasi pari kertaa viikossa suuria kukkalähetyksiä Tukholmasta. Hän rakasti kukkia eikä voinut tulla toimeen niittä. Muissa suhteissa hän eli yhtä yksinkertaisesti kuin muutkin Koivulassa, eikä hänen puvuistaan tai tavoistaan saattanut huomata, miten rikas ja hemmoteltu hän oli.

Agneten kirjoituspöydällä oli pieni italialainen lamppu, siro taideteos taotusta kuparista, kupu tummanpunaista lasia. Hän sytytti sen heidän astuessaan yhdessä huoneeseen, ja sen lämpöisessä, kodikkaassa valossa näyttivät pöydän yläpuolella riippuvat kaksi suurta muotokuvaa saavan eloa. Aage katseli niitä.

»Nämä ovat kai isäsi ja äitisi», sanoi hän. »Ne ovat heidän näköisiään, vaikka näyttävät vanhemmilta kuin minä muistan heidät.»

»Se on luonnollista», vastasi hän. »Nämä ovat viimeiset kuvat heistä, ja ne otettiin Englannissa vähän ennen heidän kuolemaansa.»

Aagen katse siirtyi pienempään, näiden alla riippuvaan kuvaan — se esitti nuorta miestä, jolla oli hienot, mutta sairaalloisen näköiset kasvot.

»Kuka tämä on?» kysyi hän, mutta katui samassa kysymystään. Hänenhän olisi pitänyt tietää se kysymättäkin. Nyt hän pahoitti Agneten mielen vallan suotta.

Agnete kalpeni. Hänen kätensä vapisivat hänen silittäessään valkean chrysanthemum-kukan käpertyneitä lehtiä.

»Arthur Freeman», sanoi hän. »Me olimme kihloissa — — — Mutta hän on nyt kuollut!»

»Suo anteeksi» — ja Aage laski hiljaa kätensä Agneten kädelle. Agnete katsahti häneen ja hymyili heikosti.

»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa.»

»Minä tiesin kyllä sinun olleen kihloissa. Täti Gertrud on kertonut siitä.»

»Onko —» Agnete kalpeni.

Aage kohotti punahohteista lamppua nähdäkseen paremmin Burne-Jonesin taidetta esittäviä kuvia, joita oli seinällä ikkunoiden välissä. Hän katseli niitä kauan ja tarkkaavaisesti — sitten hän asetti lampun paikoilleen ja kääntyi hymyillen Agneten puoleen.

»Etkö näe, miten kaikki nämä nuoret naiset muistuttavat toisiaan — ja että sinä olet heidän näköisensä?» kysyi hän. »Kaikilla on jotain yhteistä. Aaltoilevat kiharat kehystävät hienopiirteisiä, soikeita kasvoja, joiden silmät ovat suuret ja surunvoittoiset ja suu niin kaunis ja ilmehikäs. Etköhän sinä olekin tullut heidän näköisekseen juuri siksi, että olet katsellut heitä niin paljon.»

»Olen ehkä kammannut tukkani ja järjestänyt pukuni heidän mukaansa. Muun — — —»

»Niin, muusta on luonto huolehtinut. Sen olet perinyt englantilaiselta äidiltäsi. — Tule, istuutukaamme tänne. Täällä on niin mukava viettää hämyhetkeä.»

Hän veti Agneten mukaansa huoneen pimeimpään nurkkaan, missä puolittain parin viuhkapalmun suojassa oli sammalvihreä leposohva.

He istuivat siellä hetkisen äänettöminä. Aage ojensi kätenä ja puristi Agneten käden omaansa.

»Sano minulle, Agnete», kysyi hän hiljaa, »luuletko ihmisen voivan rakastaa muuta kuin yhden kerran?»

Agneten sydän tykytti kiivaasti. Mitä hän tarkoitti tämmöisellä kysymyksellä?

»En tiedä», sanoi hän. »Ehkä voi vain kerran tuntea todellista, syvää rakkautta, mutta» — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — »voi niin helposti erehtyä ja luulla jotain toista tunnetta rakkaudeksi.»

»Mitä tunnetta tarkoitat?» kysyi Aage. Hän kierteli erästä Agneten sormusta. Käteen koski — hän oli kovakourainen — mutta tuo kosketus oli Agnetesta suloinen.

»Sääliä esimerkiksi — tai ihailua.»

»Ensimäinen rakkautesi, Agnete — luuletko sen olleen sääliä —ja ihailua?»

Agneten pää vaipui alas. Lampun valossa hän näki Arthurin kuvan kirjoituspöydän yläpuolella. Kieltäisikö hän hänet nyt? Eikö se olisi hänen kuolettamistaan vielä kerran? — Mutta se rakkaus, jota hän nyt tunsi, oli niin lämmin ja voimakas, että se vaati kaiken — entisyyden, muistotkin. Aagen täytyi saada odottamansa ja toivomansa vastaus. Ken ei voi antaa kaikkea, ei voita mitään.

»Oli», kuiskasi hän.

Aage ei liikahtanut eikä edes puristanut hänen kättään. Mutta Agnetesta näytti, kuin hänen silmänsä olisivat välähtäneet ilosta, eikä hän pyytänyt enempää.

»On olemassa vielä muukin tunne, jota usein luullaan rakkaudeksi», sanoi Aage hetkisen kuluttua. »Me olemme puhuneet siitä ennenkin. Tarkoitan aistillisuutta.»

Agneten käsi vavahti, mutta hän ei vetänyt sitä pois.

»Te ette tahdo tietää siitä mitään, te jalot naiset — tuskin uskaltaa teidän läsnäollessanne mainita sitä sanaa. Ja kuitenkin aistillisuus on voima, joka tuhoaa monen ihmisen elämän.»

»Mutta ihminen ei voine tuhoutua omatta syyttään», sanoi Agnete ujosti. »Voi kai taistella vastaan — — —»

»Luuletko?» kysyi Aage ivallisesti. »Se on helpommin sanottu kuin tehty.»

»Ei sen tarvitse olla helppoa. Jolla on voimakkaat intohimot, hänellä on myös melkein aina luja tahto.»

»Ei aina — sillä alalla.»

»Silloin on myöskin melkein aina olemassa — joku — joka mielellään auttaa — — —»

Hän puhui hiljaa, niin hiljaa, että sanat tuntuivat henkäyksiltä Aagen korvan juuressa. Mutta Aage ymmärsi hänen sanansa ja tunsi myös, miten paljon niihin sisältyi. Hänen ei olisi tarvinnut lausua kuin pari sanaa, tehdä yksi ainoa pieni kysymys, ja Agnete olisi ollut hänen. Tuo hento käsi lepäisi hänen kädessään elämän halki, ellei hän itse laskisi sitä vapaaksi. Agneten mukana hän saisi sielunrauhansa ja itseluottamuksensa takaisin. Agnete yksin voisi auttaa häntä kestämään nykyiset olot, jotka saattoivat hänet sellaiseen alennustilaan. Ja vielä enemmän — hän tuli äkkiä ajatelleeksi hänen rikkauttaan. Raha poistaisi pikkumaiset surut, jokapäiväiset leipähuolet, jotka nyt häntä vaivasivat ja tylsistyttivät, avaisi hänelle uudelleen opinuran ja mahdollisuuden nauttia elämästä, rikkaasta, vaihtelevasta elämästä vapaasti. Mutta samassa hän kauhistui ajatustensa suuntaa. Tässä hän saattoi istua ajatellen hänen rahojaan, kun Agnete oli valmis antamaan hänelle lämpimän sydämensä, nuoren, koskemattoman kauneutensa. — — —