Part 5

Hän pysähtyi pelästyneenä, kun näki, ettei isänsä tullut yksin. Hänen kätensä herpautuivat, ja hän sävähti tulipunaiseksi. Silmänräpäyksen hän seisoi hämmentyneenä ja epävarmana, sitten hän nakkasi palmikkonsa nopeasti olan yli ja meni vieraita vastaan.

»Tämä on tyttäreni, Margit Hedén — neiti Agnete Kaas», esitteli pastori. »Tämä nuori neiti vierailee nykyisin Koivulassa.»

Margitin pieni ruskea, hiukan kovapintainen käsi oli hetkisen Agneten kädessä. Sitten hän veti sen ujosti pois. Mutta Aagea hän tervehti iloisesti, tuttavallisesti hymyillen, ja tämä nyökäytti hänelle päätään ystävällisesti ja hieman suojelevasti, kuten tervehditään lapsia.

Agneten oli vaikea saada keskustelua sujumaan nuoren papintyttären kanssa. Alussa tämä vastaili vain yksikantaan hänen kysymyksiinsä. Margit oli suljettu ja ujo vieraitten seurassa, ja sitäpaitsi hänen oli vaikea ymmärtää Agneten puhetta. Hän oli tottunut Aage Sparren tanskankieleen — mutta tämä uusi tanska, englantilaisine äänenpainoineen, sai hänet rypistämään kulmakarvojaan, niin että hänen avomielisten silmiensä väliin tuli syvä ryppy.

Taideaistia ei hänellä ollut ensinkään. Hän ei voinut havaita vanhassa kirkossa mitään kaunista ja mielenkiintoista. Sitävastoin hän kysyi innoissaan Agnetelta, oliko tämä nähnyt uudet urut. Nuo hirvittävät urut, jotka pilasivat sisustuksen koko tyylin! — Mutta Agnete ei tahtonut loukata tyttöstä ja tyytyi vain kehumaan niiden kaunista sointua.

Hän alotti nyt keskustelun puutarhan kukkasista. Margit ei ollut innostunut niistäkään. Ei, neidin pitäisi nähdä kyökkipuutarha; siitä oli tänä vuonna saatu erinomaisen runsas sato. Entä hedelmäpuut sitten. — — Omenat pudistetaan pian alas. On niin hauskaa kiivetä puihin ja ravistaa oksia, niin että hedelmät kierivät joka taholle. — — —

Kun molemmat tytöt ehtivät talliin ja navettaan, ymmärsi Agnete, että täällä oli Margitin valtakunta. Hän oli antanut nimet joka elukalle — hevosille ja lehmille, vahtikoiralle ja runsasperheiselle tallin seinustalla asustavalle sikajoukkueelle. Suuri emäsika, joka sai Agneten hameitaan pidellen vetäytymään parisen askelta taaksepäin, nousi takajaloilleen, niin että lika räiskyi joka taholle, ja ojensi kärsänsä Margitia kohti, joka antoi sille kahmalollisen maahanpudonneita omenia. Sitten hän kääntyi Agneten puoleen hymyillen niin, että valkeat hampaat loistivat, ja kysyi, eikö »Pella muori» ollut erinomainen? Ja Agnete myönsi, mutta ajatteli itsekseen, että Pella muori oli sellainen tuttava, josta mieluimmin pysyi erillään.

Hevosiin Margit oli eniten kiintynyt. Hän selitti, että vanha, ruskea hepo »Ilo» oli hänen rakkaimpansa maailmassa — »isän jälkeen». Hän meni sen pilttuuseen, kietoi kätensä sen kaulaan ja painoi rusottavan poskensa sen turpaa vasten, ja Ilo kohotti päätään tuttavallisesti hirnahtaen.

»Nyt te olette nähnyt kaikki ystäväni», sanoi Margit hymyillen heidän saapuessaan tallin ovelle.

»On kai teillä muitakin — kaksijalkaisia tarkoitan.»

»Onhan niitä, kanat ja kyyhkyset.»

»Ei, minä tarkoitan ihmisiä — tietenkin.»

Margit kohautti olkapäitään.

»No — ehkäpä minulla on joitakin ystäviä heidänkin joukossaan. Mutta minä pidän eniten eläimistä. Niihin voi luottaa.»

»Ovatko ihmiset jo pettäneet teitä, joka olette vielä niin nuori?»

Margitin katse muuttui äkkiä uhmaavaksi ja katkeraksi. Sillä hetkellä hän muistutti isäänsä.

»Minä en anna pettää itseäni», sanoi hän lyhyesti. »Minä tiedän, mimmoisia ihmiset ovat, enkä odota heiltä mitään.»

Sitten hän saattoi Agneten seurusteluhuoneeseen, joka oli välkkyvän puhdas ja siisti, mutta teki sisääntulijaan kylmän ja asumattoman vaikutuksen, jätti hänet talon ainoan valokuva-albumin ääreen ja lähti keittiöön täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.

Nämä ainaiset valokuvat, jotka otettiin esille joka talossa täällä maalla! Niiden tuli korvata taidetta ja kirjallisuutta. Agnete hymyili katsellessaan valokuvia, jotka esittivät talonpoikaisväkeä paraimmissa tamineissaan. Sillä välin hän ajatteli Margitia. Miten kummallinen hän oli elämäniloineen ja uhmineen, nuorekkaine hyväsydämisyyksineen ja vanhamaisine katkeruuksineen. Hän olisi epäilemättä ollut täysin onnellinen, ellei vanhempien surullinen kohtalo olisi heittänyt varjoa hänen elämänpolulleen. — — —

Terveyden perikuva hän oli joka tapauksessa. Agnete tunsi itsensä kumman väsyneeksi ja vanhaksi hänen rinnallaan. Hänestä tuntui, kuin heidän ikäeronsa, kahdenkymmenenkolmen ja kuudentoista vuoden välinen, olisi ollut suunnaton. Kuusitoistavuotiaan kultainen aika! Siinä iässä valaisee elämää aamurusko, ja joskin ihminen silloin on olevinaan maailmanhalveksija ja epäilijä, luottaa hän kuitenkin täydellisesti onneen. — — —

Päivällispöydässä he jälleen olivat kaikin koolla. Ruoka oli erinomaisen hyvää, ja pastori oli ylpeä tyttösestään. Margit selitti olevansa halukas askartelemaan taloustoimissa, kunhan hänen vain ei tarvitsisi istua sisällä yhdessä kohdin koruompelus käsissä, sillä se oli hänestä kauheinta maailmassa. Mutta mieluimmin hän menisi maanviljelyskouluun tai —

»Tai mitä»? kysyi Aage Sparre iloisesti hymyilevin kasvoin.

»Tai ottaisin kuskinpaikan.»

Kaikki nauroivat, mutta Margit näytti närkästyneeltä ja sanoi tarkoittavansa täyttä totta.

»Minä saan kai siis kääntyä sinun puoleesi, kun kuskinpaikka Koivulassa tulee vapaaksi?»

»Saat — taikka ei, nimittäin vain siinä tapauksessa, ettei isä tarvitse minua enää niihin aikoihin.»

»Isä tarvitsee aina tyttöstään», sanoi pastori lämpimästi. »Sinä et pääse minusta, Margit, ennenkuin menet naimisiin tai minä kuolen.»

»Minä naimisiin ——» Margit nyrpisti nenäänsä, mutta ei puhunut sen enempää.

»Tässäpä on neitonen, joka halveksii rakkautta», sanoi Aage leikillisesti. »Oletko koskaan lukenut rakkausromaaneja, Margit?»

»En, mitä minä sellaisesta roskasta?»

Taas yleinen nauru. Agnete kysyi:

»Ettekö siis lue kerrassaan mitään, neiti Hedén?»

»Luen kyllä, luonnonhistoriaa ja keittokirjoja — ja sitten otan mielelläni käsiini oikein jännittävän rikosromaanin, jossa on murhia joka sivulla —»

»Siinäpä vasta terveet hermot», tuumaili Aage. »Maljasi, Margit! Kunpa kaikki nuoret neitoset olisivat yhtä iloisia ja reippaita kuin sinä!»

Hän nosti punaviinilasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Agnete koetti hymyillä, mutta tunsi, ettei se onnistunut. Hänen sydäntään ahdisti, ja hän kyseli kauhuissaan itseltään, alkoiko hän tulla mustasukkaiseksi. Voisiko hän sydämessään kantaa tuota rakkauden irvikuvaa — hän, joka niin mielellään tahtoi pitää sydämensä puhtaana — — — Hänellä olisi ehkä syytä olla mustasukkainen rouva Tholanderille, mutta ei tälle herttaiselle pikku tytölle. Jos Aage alkaisi rakastaa häntä, olisi se ehkä hänen onnensa. — — —

»Agnete —» Aage katsoi äkkiä häneen. »Minusta näyttää, kuin sinä et söisi mitään. Muistahan toki, että meillä on vielä pitkä ajomatka edessä.»

Hän pani lihaviipaleen hänen lautaselleen. Agnete koetti vastustella, mutta Aage sai tahtonsa perille.

»Ole hyvä ja syö mitä olen pannut lautasellesi», sanoi hän päättävästi. Ja Agnete totteli tuntien itsensä samalla jälleen iloiseksi.

Sittemmin hän oli kahta ystävällisempi Margitille, ikäänkuin anoen anteeksi sitä, että oli hetkenkään voinut ajatella häntä vihamielisesti. Eikä ollut ensinkään vaikeata voittaa nuori papintytär puolellensa. Tämän jo heti alussa tuntema ihastus nuorta vierasta neitiä kohtaan muuttui ennen iltaa lämpimäksi ystävyydeksi. Hän soi Agnetelle sen kunnian, että vei hänet omaan huoneeseensa. Se oli yksinkertaisesti sisustettu ja näytti pikemmin nuoren miehen kuin naisen huoneelta. Siellä ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei ainoatakaan koruompelua, ei pienintäkään korutavaraa. Kaksi ristissä riippuvaa jahtipyssyä oli seinällä — Margit selitti, ettei hän käyttänyt niitä milloinkaan, sillä hän rakasti eläimiä liiaksi voidakseen ampua niitä, mutta hänestä pyssyt olivat seinäkoristeina »tyylikkäitä». Siellä oli vielä koko joukko laatikoita, joissa oli kiviä ja näkinkenkiä sekä simpukoita, ja lukematon joukko täytettyjä lintuja. Margitin vuoteen yläpuolella riippui nuoren, kauniin naisen kuva — yhtä kukoistavan kuin Margit itse, mutta katseessa oli lämpimämpi ilme. »Se on äitini», sanoi Margit hiljaisella äänellä, melkein häpeissään liikutuksesta, joka pyrki esiin. »Hän kuoli kun olin aivan pieni, enkä minä voi muistaa häntä — mutta minä rakastan häntä sittenkin. Olihan hän äitini.»

Ja Agnete puristi nuoren papintyttären kättä ja ajatteli omaa äitiään. — — —

* * * * *

Illan tullen Aage ja Agnete lähtivät kotimatkalle. Valkeita usvapilviä kohosi soista, kaste välkkyi ruohikossa, taivas loisti kullanpunervana tummien puunlatvojen yläpuolella, ja havumetsä tuoksui voimakkaasti.

He olivat kumpikin ääneti; he ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelivat luonnon levolle-laskeumista. Mutta Agnete oli onnellinen siinä istuessaan Aagen vieressä vaunujen keikunnan tuudittamana, ja mieli tuntui keveältä ja suloiselta illan rauhaisassa tyyneydessä. Hän oli kiitollinen tästä uudesta elämästä, joka hänen sielussaan virisi, joka yhdisti nykyhetken lapsuusajan muistoihin. Välillä vierineet vuodet olivat hänestä kuin unta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vallan toinen kuin se nuori tyttö, joka oli oleskellut Lontoossa ja rakastanut — tai luullut rakastavansa — Arthur Freemania. Mutta nyt hän taas oli lapsi, jonka maailmana oli Aage Sparre, tuo kummallinen, itsepäinen poika, joka oli hänen valtiaansa ja jota hän puolestaan jumaloi. Ja seutu, jossa he silloin olivat eläneet, muistui hänen mieleensä aivan selvästi. — Pohjois-Seelannin vaaleanvihreät, puhkeavat metsät humisivat hänen päänsä päällä, ja hän muisti maasta nousevan orvokintuoksun. Kaiken hän näki sielunsa silmillä, kaikki astui selvänä esiin muistojen hämäristä kätköistä. — — Vastapuhjenneet valkoruusupensaat Eremitage-tasangolla, koko satumaailma, jonka vertaista ei ollut muualla maailmassa — ja myöhemmin kesällä kokkotulien punertava hohde taivasta vasten juhannusyönä. Hän alkoi äkkiä kaivata Tanskaa, jossa oli syntynyt, jossa oli lapsuusaikansa leikkinyt Aagen kanssa. Sehän oli kuitenkin hänen kotinsa — eikä hän ollut käynyt kotona niin moneen pitkään vuoteen — —

Mutta täällä Ruotsissakin oli hyvä olla. Täälläkin hän tunsi Pohjolan raikkautta, Pohjolan syvää, vienoa runoutta. Tuntui siitä, kuin täällä olisi aivan toinen henki kuin suurissa maissa, missä elämä kihisi ja kuhisi, niin että ihmisillä tuskin oli aikaa oppia tuntemaan omaa itseään. Täällä oli elämä yksinkertaista ja luonnollista, sen hän oli nähnyt tänään kirkossa katsellessaan ihmisten levollisia katseita. Ja hän tunsi hyväätekevän rauhan laskeutuvan ruumiin ja sielun yli, tunsi salaista turvallisuutta, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut.

»Suora tie» avautui heidän eteensä, kuultavan valkeana tumman metsän keskellä. Näytti siitä, kuin tämä valkea tie jatkuisi loppumattomiin, ikäänkuin se ei koskaan päättyisi, ikäänkuin Aage ja hän ikuisesti ajaisivat näin kahdenkesken, vierekkäin — —

Havumetsä tuoksui, ja taivas oli kuin kultaa. Kaukaa kuului Fallnavekan iltakellojen soitto.

V

Pakkanen oli tuhonnut puutarhan. Nurmikot ja käytävät olivat kuihtuneiden lehtien peittäminä. Lehtiverhon lävitse loistaneet kiiltävät, punaposkiset omenat olivat poissa — ravistetut maahan ja kätketyt hiljaisiin vinttikamareihin, missä ne levittivät ympärilleen suloista tuoksua ja kesämuistoja. Kukkasaroissa alkoivat kirjavat asterit näivettyä, kallistaa päitään kuolemaan. Kapeat lehdet ruskettuivat päistään ja kiertyivät kokoon. Mutta kukkien sydämessä oli vielä kylmästä väsyneitä ja uneliaita mehiläisiä, jotka imivät itseensä viimeisen hunajan, ennenkuin kesä ja elämä loppui.

Aage Sparre kulki koivikossa myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä. Tuulen suhina puunlatvoissa seurasi häntä koko matkan niin ihmeellisen tasaisesti, että hänen oli pakko kulkea tahdissa sen mukaan. Oli kuin olisi kuulunut lyhyitä, reippaita hengähdyksiä, korkealla ilmassa lentävän, näkymättömän lintuparven siipien suhinaa. Eikä Aage voinut olla kuuntelematta, vaikka se häntä vaivasikin, kuten sairasta vaivaa alituiseen uusiutuva ääni.

Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia. Syksyn sato ei ollut tyydyttävä, ja hän pelkäsi kuoletusmaksuja. Sitäpaitsi Tholanderit oleskelivat vielä Dalassa ja tilanomistaja oli todellakin ryhtynyt neuvotteluihin maatilan hankkimiseksi niiltä seuduin. Koti ei ollut enää rauhansatama, minne vanhan surun muistot eivät päässeet. Milloin Aage vain kulkikaan rakkaita teitään, saattoi hän kohdata Lottenin tai hänen miehensä. Hänen rauhansa oli mennyttä.

Ja hän olisi juuri nyt voinut iloita. Jokapäiväinen elämä Koivulassa olisi ollut niin hauskaa Agneten ja täti Gertrudin seurassa. Hän oli ilomielin odotellut ruoka-aikoja ja iltapuhteita, jolloin Agnete soitti ja lauloi tai kertoi elämästään Englannissa. Toisinaan Aage taas luki ääneen naisten ommellessa. Ilman ollessa vielä suotuisa he olivat kuutamoisina öinä tehneet kävelymatkoja metsikköön. Tänä viimeisenä viikkona oli ollut sateista ja kolkkoa. Mutta heillä oli ollut sitä suloisempaa kotona. Agnetea kohtaan tuntemansa levollinen hellyys sai hänen mielensä keveäksi.

Mutta kun hän tapasi Lottenin tai vain kuuli hänen nimeään mainittavan, oli rauha poissa. Hän luuli halveksivansa häntä, mutta oli hetkiä, jolloin hänellä oli intohimoinen halu sulkea hänet syliinsä ja tulisesti suudella hänen pieniä, viekkaita, mutta lumoavia kasvojaan — — Ei kukaan ollut saanut hänen tunteitaan niin kuohumaan kuin Lotten, ei kukaan ollut saanut hänen sydäntään niin kiivaasti sykkimään kuin juuri Lotten — — Hän ei tiennyt, vihasiko vai rakastiko häntä enemmän.

Metsäpolulla tuli häntä vastaan vaalea, solakka nainen. Hän tunsi heti notkuvan käynnin, pienten jalkojen kiemailevat harppaukset vesilätäkköjen yli. Vastaantulija oli Lotten.

Aagen ensimäinen ajatus oli kääntyä takaisin tai lähteä oikaisemaan viidakon läpi. — Mutta se olisi näyttänyt paolta, ja häntä hävetti näyttää pelkurilta.

Hän astui siis Lottenia vastaan pää pystyssä, nosti kevyesti hattuaan ja aikoi mennä ohi. Mutta Lotten asettui hänen eteensä sulkien tien käsivarsillaan.

»Ei ei, Aage, älä mene — minä olen niin äärettömästi kaivannut hetkeä, jolloin saisin puhua kanssasi niinkuin ennen — vain tämän ainoan kerran.»

Aage katsoi häneen. Hänen kukoistavia, tuulen punaamia kasvojaan peitti hatun ympärille kääritty harso. Tuuli kietoi pitkän, vaalean sadetakin hänen ihanan vartalonsa ympärille. Aage tunsi väkevää heliotroopin tuoksua, joka melkein huumasi.

»Käänny ja tule vähän matkaa kanssani», pyysi Lotten.

»Minulla ei ole aikaa», vastasi Aage lyhyesti. »Matkani käy Eksjön kartanoon puimakoneasioissa.»

»Sitten minä tulen kanssasi — jos saan.»

»Tie on jokaisen käytettävissä.»

He kulkivat hetkisen äänettöminä toistensa rinnalla. Aage ei katsonut Lotteniin, mutta kuuli koko ajan hänen silkkihameittensa sihinän ja hänen reippaan huohotuksensa, kun myrsky sai hänet hengästymään. — Parisen kertaa tuuli lähetti Lottenin valkean harson hänen poskiaan vasten. Se oli kuin hyväily, jota hän ei voinut estää.

»Aage, miksi olet minua kohtaan tuollainen?» kysyi Lotten viimein hiljaa ja levottomasti. »Toisinaan, kun olemme muitten seurassa, sinä katsot minuun niin kylmästi, että minua ihan itkettää. — — — Sinä kohtelet minua kuin pahinta vihollistasi.»

»Etkö sitten ole viholliseni?» kysyi Aage. »Luuletko kenenkään ihmisen tehneen minulle niin paljon pahaa kuin sinä, Lotten?»

»Minunhan oli pakko», vastasi Lotten valittavalla äänellä.

»Oliko?»

»Oli. Muista, että minä en saanut ajatella ainoastaan itseni pelastamista köyhyydestä, vaan myöskin isääni ja veljeäni. Heidän takiaan olin pakotettu kaikin mokomin menemään rikkaisiin naimisiin.»

»Tahdotko, että pitäisin sinua marttyyrina?» kysyi Aage pilkallisesti. »Se tuntuu minusta vaikealta.»

»Tuomitse minua niin kovin kuin tahdot», sanoi Lotten äkkiä kiivastuneena. »Mutta totta on sittenkin mitä sinulle nyt sanon, että sinä olet ainoa mies, josta koskaan olen pitänyt.»

Aage kuuli äänestä, että Lotten tarkoitti mitä sanoi. Hän pysähtyi vaistomaisesti katsoakseen häneen. Oi, nuo silmät hän tunsi — ne olivat kosteat, intohimon himmentämät. Lotten ei kai tuntenut sitä rakkautta, joka voi uhrautua ja kärsiä, mutta kiihkeän lempensä hän oli antanut Aagelle. Sen Aage näki selvään, ja hänen sydämensä tykytti nopeasti.

»Miksi et sanonut sitä minulle silloin, Lotten? Minun suruni ei olisi ollut niin katkera. Miksi kirjoitit niin lyhyesti ja kylmästi lähettäessäsi sormuksen takaisin?»

»Syy oli isän. Hän saneli kirjeen — hän pakotti minut niin kirjoittamaan. Se on aivan totta, Aage — etkö usko minua?»

Hänen pienet, helmenharmaiden hansikkaiden peittämät kätensä tarttuivat Aagen käsivarteen, ja hän katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Aagea puistatti hänen kosketuksensa. Mutta hän ei työntänyt häntä luotaan. Ehkä oli totta mitä hän sanoi. Hän muisti kamarijunkkari Rosénin. Hieno maailmanmies, aina kohtelias, mutta katse kova, mikä osoitti, että hän saattoi olla tyranni kotona — — — Jos kaikki oli käynyt kuten Lotten kertoi, ei hänellä ollut oikeutta halveksia häntä. Lotten oli ollut vain leikkikaluna, kohtalon, sattuman käsissä, kuten hän itsekin. Ja hänen uhmansa kärki taittui. Heidän yhteisen onnensa aikuiset muistot tulvivat hänen ylitseen, houkuttelevina, hämmentävinä — hän oli uudelleen entisten tunteitten vallassa.

»Sinä uskot minua!» huudahti Lotten riemuiten, kun näki hänen katseensa. Ja hän nosti käsivartensa ikäänkuin kietoakseen ne hänen kaulaansa.

Aage tarttui kovasti hänen ranteisiinsa ja painoi hänen kätensä alas.

»Olettakaamme, että se on totta», sanoi hän. »Mitä apua siitä nyt on? Nyt on liian myöhäistä sanoa, että pidät minusta. Miksi tulit tänne, Lotten — mitä sinä tahdot minusta?»

»Minä kaipasin, kaipasin — minä tahdoin nähdä sinut, puhua kanssasi — kuulla, että annat minulle anteeksi.»

»Kuule siis — minä annan sinulle anteeksi, Lotten. Minä uskon, ettet niiden olosuhteiden vallitessa ja siksi, että nyt kerran olet sellainen kuin olet, voinut menetellä toisin. — Mutta sinä et saa jäädä tälle paikkakunnalle. Me kaksi voimme nyt ainoastaan tehdä toisillemme pahaa. Sinä olet toisen miehen vaimo — — —»

»Miehen, jota vihaan!»

»Hiljaa, hiljaa, Lotten — — —»

»Minä vihaan häntä!» uudisti Lotten hillittömästi. »Hän on pelaaja, juoppo, ja hän on minulle uskotonkin. Sitäpaitsi hän on raaka ja tyly. Suurin rangaistukseni on, että minun täytyy verrata häntä sinuun — — —»

Samassa tuli vihuri — niin voimakas, että Lotten hengästyneenä pysähtyi kesken lausetta. Hänen solakka vartalonsa huojui kuin ruoko tuulessa. Tukka valahti otsalle ja silmille, harso liehui, niin että Aage näki hänen kasvonsa kuin valkean pilven keskellä.

»Nyt saamme sadekuuron niskaamme», sanoi Aage. »Hakekaamme suojaa.» Ja laskematta irti Lottenin käsiä hän veti hänet suuren puuryhmän alle tien viereen.

He olivat saapuneet avarammalle paikalle metsässä, missä puut toiselta puolen olivat poishakatut. Heidän edessään laskeutui maa syvään laaksoon, jossa oli mustan vihreitä kuusia ja tammia, ja kauempaa näkyi harmaanvihreitä sänkipeltoja ja sametinruskeita kynnöksiä; taivaanranta hukkui sankkaan metsään. Aurinko paistoi vielä. Kuihtuva kanerva pensaiden juurella loisti räikeän punasinervänä, ja auringonsäteet tanssivat tiellä olevissa lätäköissä. Kaukaa häämötti valkoinen talo, mutta se peittyi pian laskeutuvaan hämärään. Kaukaiset metsät näyttivät synkiltä ja uhkaavilta. Puiden latvoissa suhisi, ja oksat taipuivat myrskyn käsissä ja värisivät. Loistava sateenkaari kohosi taivaalle, sädehtien tummia pilviä vasten, ja alempana näkyi toinen, vaaleampi ja ikäänkuin keskeltä katkennut. Samassa puhkesi rajuilma, ja väriloisto hukkui virtaavaan sateeseen; maa ja taivas näyttivät yhtyvän metsän huojuessa vyöryvän meren tavoin myrskyssä.

Lotten painautui vavisten Aagea vasten. Hänen pienet, raikkaat kasvonsa muuttuivat sinertäviksi kylmästä. Se ei häntä juuri kaunistanut — mutta miten suloinen hän silti oli! Kuten lapsi, jota palelee.

»Muistatko, kun olimme sateessa Dyrehavenissa?» kysyi Lotten. »Silloin oli kesä. Me olimme kukkivan tuomen suojassa Eremitage-tasangolla — — —»

»Kyllä muistan, Lotten. Älä puhu siitä.»

»Pitääkö meidän sitten unohtaa menneet ajat?»

»Pitää, jos suinkin mahdollista.»

»Mutta mennyt päivä oli niin ihana, ja uusi taasen on niin kauhea, niin surkea — — — »

»Itse valitsit, Lotten.»

»Oi, jospa voisin valita uudestaan!»

Hän sanoi sen kiivaasti, ajattelematta, ikäänkuin tahtomattaan. Aage pudisti päätään ja hymyili puolittain katkerasti, puolittain surumielisesti.

»Sinä tekisit nyt samoin kuin silloinkin. Sillä vaikka isäsi sanelikin jäähyväiskirjeesi minulle, olit sinä kuitenkin pääasiassa samaa mieltä kuin hän.»

Lotten ei vastannut. Aage laski irti hänen kätensä ja vetäytyi kauemmaksi nojautuen puunrunkoa vasten. Lottenin mieliala muuttui äkkiä. Vihamielinen välke tuli hänen silmiinsä.

»Etkö sinä itsekin ole aikeissa mennä rikkaisiin naimisiin?» kysyi hän.

Aage katsahti häneen kylmästi.

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

»Tuo nuori englantilainen nainen, joka asuu sinun kotonasi — — —»

»Neiti Kaas on käymässä tätini luona, ei minun. Sitäpaitsi me olemme lapsuudenystäviä. Muusta suhteesta meidän välillämme ei voi olla puhettakaan.»

»Miten sinä muutut kylmäksi ja arvokkaaksi, niin pian kuin minä mainitsen hänen nimensä! Onko hän sitten niin pyhä ja rauhoitettu, että hänen nimeänsä tuskin saa mainita?»

Lotten oli muuttunut halpamaiseksi. Hänen äänensä vapisi vihasta, ja hänen kasvonsa olivat rumat ja vääntyneet.

»Se riippuu siitä, millä äänenpainolla sen mainitsee», sanoi Aage. »Minä en tahdo kuulla mitään alentavaa Agnete Kaasista.»

Lotten ymmärsi tehneensä erehdyksen. Hän oli menettänyt valtansa Aagen suhteen osoittaessaan olevansa mustasukkainen ja pikkumainen. Kun hänen luonteensa alhaisuus puhkesi esiin, muuttui Aage umpimieliseksi. Näin oli aina käynyt. Sydämensä sisimmässä Lotten tunsi katkeruutta Aagea kohtaan siitä, että hän oli niin paljon ylevämpi häntä. Mutta hänen täytyi voittaa tuo tunne, jos mieli säilyttää valtansa Aagen suhteen.

Lotten oli selin niin kauan, että tunsi voivansa hillitä kasvojaan. Nyt oli otsa taas sileä, silmät kirkkaat — Ja hän kääntyi Aagen puoleen mitä suloisimmasti hymyillen.

»Älä ole vihainen minulle, Aage», pyysi hän hyväilevästi. »Etkö voi suoda minulle anteeksi, että olen mustasukkainen? Olen tällainen, kun pidän sinusta niin paljon — niin äärettömän paljon — — —»

»Mutta sinä et saa pitää minusta, Lotten. Me kaksi emme voi olla toisillemme koskaan mitään.»

»Koskaan? — Emmekö edes ystäviä?»

»Emme», sanoi Aage kovasti.

Lotten huoahti valittavasti ja kätki kasvot käsiinsä. Aage ei tiennyt itkikö hän vai eikö. Hän kuunteli sadepisaroitten rapinaa ja myrskyn suhinaa, ja hänen mieltään painoi syvä, toivoton suru Lottenin ja itsensä takia.

Samassa he kuulivat kavionkapsetta tieltä. Vähän ajan kuluttua näkyi hevosen ja ratsastajan hahmo sateen keskeltä. Lotten katsahti ylös ja tunsi miehensä.

Kun hän saapui heidän kohdalleen; nosti hän ratsupiiskansa hatun reunaan tervehtien kohteliaasti sanomatta sanaakaan ja pysähtymättä. Mutta Lotten näki hänen silmissään välkkeen, joka sai hänet kauhistumaan. Hän tiesi miehensä olevan nyt mustasukkaisen ja epäilevän häntä. Hän luuli varmaankin heidän sopineen kohtaamisesta.

Tilanomistaja Tholander ratsasti neliä edelleen ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin, kuin varjokuva sateessa.

»Hyvä Jumala — oi hyvä Jumala — — —»

Lotten valitteli itsekseen. Hän puri pienen nyplätyn nenäliinansa nurkkaa, ja suuret kyynelkarpalot valuivat hänen poskilleen.

Aage kumartui hämmästyneenä hänen puoleensa.

»Mutta, rakas, mikä sinun nyt on?»

Lotten vastasi matalalla äänellä:

»Voi, ajattelen miestäni. Hän on nähnyt meidät täällä yhdessä ja nyt hän on vihoissaan minulle. Sinä et usko, miten pelottava hän on mustasukkaisuudessaan — — — »Hän on lyönyt minua monta kertaa — — — voi, mitä minun on tekeminen? — Minä en uskalla mennä kotiin hänen luokseen — —»