Part 4

Sen valossa näkyi kaikki selvästi. Näkikö hän selvästi myöskin sielunsa sopukkoihin? Mitä hän tunsi Aagea kohtaan? Miksi hän tunsi niin suurta riemua Aagen sanoessa: »Jää luokseni»? — Ja sitten — miksi häntä pyörrytti, kun Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen? — Aagen läheisyys tuntui niin suloiselta — suloiselta ja rauhoittavalta, ikäänkuin se kuuluisi asiaan.

Rakastiko hän Aagea? — Mutta hänhän oli antanut rakkautensa pois jo kerran tässä elämässä. Ja hän oli luullut olevan mahdotonta enää koskaan rakastaa. Hän olisi tahtonut elää kuin leski — nunna, jonka ajatukset aina olisivat puhtaat ja valkeat.

Sielunsa silmillä hän näki englantilaisen hautausmaan. Se oli korkealla, mäkisellä, aaltoilevalla seudulla, missä joki luikerteli metsien ja niittyjen halki ja missä ei auringonpaisteisenakaan päivänä voinut kevyen auteren takia erottaa taivaanrantaa. Kirkko sijaitsi korkealla kummulla kunnianarvoisena, harmaan jykevänä neliskulmaisine torneineen, ja muureja peitti muratti. Hautojen joukossa oli yksi hänelle tuttu. Hän taivutti ruusuköynnökset sivulle ja luki rististä: Arthur Freeman.

Arthur ja hän — he olivat olleet onnelliset. Yhteinen työ, samat harrastukset olivat kiinnittäneet heitä toisiinsa. Oi, hän muisti heidän South Kensingtonissa sijaitsevan valoisan atelieerinsa, jossa he olivat yhdessä maalanneet — heidän retkeilynsä Kansallisgalleriassa ja British Museumissa. —— Hänen mieleensä muistuivat souturetket Themsillä, rauhalliset, lämpimät kesäillat Richmondin puiston tammien varjossa. Työteliäs ja nautintorikas elämä, nuoruuden ja toivon aika — — —

Hän oli ihaillut Arthurin neroa. Arthurista olisi voinut tulla suuri maalari. Pieninkin hänen kädestään lähtenyt luonnos oli taidetta. — Agnete tuli muistelleeksi pientä taulua, joka kuvasi valkoisia liljoja. Liljat eivät olleet kukkia, ne olivat valkeita enkeleitä, valkeita pyhimyksiä — — — Ja samaa voi sanoa kaikesta, mitä hän maalasi. Hänen näkyvään taideluomaansa sisältyi aina mystiikkaa, joka tenhosi salaperäisyydellään.

Sitten tuli tauti ja kuolema. Raskaita, raskaita aikoja. Muutamien vuosien kuluessa hän kadotti rakkaimpansa — isän, äidin ja Arthurin. Ja itsekin hän oli saanut tuntea kuoleman kylmän käden kouristavan.

Kun hän toipui ja tunsi, että elämä oli kestettävä, tuli hän ajatelleeksi täti Gertrudia ja Aagea. Mitenkä hän olikaan pitänyt Aagesta lapsena kotona Tanskassa! Ja nyt hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisi kuolettanutkaan rakkauttaan häneen, vaan kuin se olisi uinunut hänen sydämensä sisimmässä elämänvaiheiden läpi. Ihailu ja säälikö häntä vetivät Arthurin puoleen — vai ehkä nuoren naisen rakkaudenkaipuu? — Ellei häntä silloin lapsena olisi erotettu Aagesta, ellei hän olisi ollut niin kaukana hänestä niinä vuosina, jolloin rakkaus herää, niin hän ei koskaan olisi rakastanut ketään toista. — — Ja nyt hänen ajatuksensa löysivät jälleen vanhat polkunsa, niin luonnollisesti, niin itsestään, ikäänkuin horjumattoman lain pakottamina. Hän taipui Aagen tahtoon nyt kuten ennenkin, ja jos Aage häntä kutsuisi, niin hän tulisi. Jos Aage olisi ollut onnellinen, niin hän olisi voinut luopua hänestä, mutta surussa hänen täytyi olla lähimpänä kaikista. Se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa — se oli hänen elämäntehtävänsä.

Hän katseli laihaa vasenta kättään, joka näytti kuutamossa niin valkealta vasten mustaa hametta. Miten Aage olikaan tarttunut siihen, ikäänkuin se olisi voinut tukea häntä — — —

Agneten pää vaipui hitaasti syliin päin. Sitten hän suuteli omaa kättään, koska Aage oli pitänyt sitä kädessään.

Kaikki oli saanut hänen silmissään suuremman arvon, yksinpä elämän pikkuseikatkin. Rakastaminen, ilman vastarakkauttakin, oli onnea, rikkautta — — —

IV

On ihana sunnuntaiaamu syyskuussa. Ilma on täynnä leijailevaa hämähäkinverkkoa, ja suuret, valkeat pilvenhattarat tummansinisellä taivaalla lepäävät aivan liikkumattomina. Ei tunnu tuulahdustakaan, ja aurinko valaisee säteillään pronssinvärisiä metsiä. Taivaanranta ikäänkuin lähenee kuulakassa ilmassa — etäiset kirkot Ja talot, joita ennen tuskin on voinut erottaa, esiintyvät äkkiä selväpiirteisinä metsien ja kukkuloiden taustaa vasten. Joelta päin kuuluu airojen loisketta, ja näreikössä kilkattavat lehmänkellot. Mutta ilmassa väräjävät äänet häipyvät syvään sunnuntairauhaan — —

Agnete oli kuistilla ja silmäili ympärilleen villiviinin punertavien köynnösten lomitse. Samassa Aage tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Lähdetkö kanssani kirkkoon, Agnete? Ei kaupungin, vaan penikulman päässä täältä ole vaan maalaiskirkkoon — paikan nimi on Fallnaveka.»

»Fallnaveka!» toisti Agnete hymyillen. »Miten kaunis nimi! Minusta se kuulostaa intialaiselta — tai ehkä suomalaiselta.»

»Se on aito ruotsalainen», vastasi Aage. »Mutta ruotsi on kaunista kieltä — sen ehkä tiedät ennestäänkin.»

»Tiedän kylläkin. Tuleeko Gertrud täti mukaan?»

»Ei, matka on hänelle liian pitkä. Ja sitäpaitsi hän pelkää Liisaa hiukan. Mutta uskallatko — uskallatko sinä antautua minun turviini?»

Agnete katsahti Aageen luottavasti ja lämpimästi, aivankuin muinoin lapsena nuoreen leikkitoveriinsa. »Uskallan kyllä», vastasi hän.

»Kiitos. — Ota päällysvaatteesi. Lähdemme muutaman minuutin kuluttua.»

Ruskea hevonen juoksi vaunujen edessä. Tie luikerteli aurinkoisena kastevihreitten niittyjen ja vaaleahkojen sänkipeltojen halki. Ylt'ympäri rajoittivat näköpiiriä kaukaiset metsät.

He kohtasivat vain muutamia kirkkomiehiä, jotka kulkivat hitaasti ja harvakseen siisteissä sunnuntaipukimissaan. Naisilla oli mustat hameet ja valkeat esiliinat; käsissään he pitelivät virsikirjaa käärittynä uudenuutukaiseen nenäliinaan, jonka poimuista pilkisti esiin pieni lavendelinoksa, sillä sen tuoksu virkistää, jos saarna käy pitkäksi.

Pellolla, aivan ojan reunalla, oli kaksi pientä valkoista pukkia puskusilla. Nämä olivat ainoat, jotka osoittivat sopimatonta iloisuutta ja taisteluhalua. Muuten vallitsi kaikkialla syvä ja tunnelmarikas sunnuntairauha, jommoista ei koskaan voi tuntea suurissa kaupungeissa.

Joelle saavuttua matka suuntautui toisaanne, missä Agnete ei koskaan ollut käynyt. Leveänä ja häikäisevän valkeana tie vei metsän keskelle. Kyläkirkon kellojen viimeinen kumea sointu häipyi kuulumattomiin. Tietä molemmin puolin reunustava havumetsä näytti synkältä ja läpitunkemattomalta. Siellä oli valtavia kuusia, joiden alimmat oksat viistivät maata kuin kuninkaallisen vaipan laahus, oli mäntyjä vaskenkarvaisine runkoineen, tummanvihreine latvuksineen; näreikössä kasvoi katajapensaita kuin pieniä kypressipuita. Silloin tällöin katkaisi rapina hiljaisuuden, kun harmaanruskea orava ketteränä hyppäsi oksalta oksalle ja runkoa myöten kiipesi korkealle, minne se uteliaana jäi kirkkain silmin seuraamaan vaunuja.

»Nyt me jätämme kristittyjen maan selkämme taa ja matkustamme peikkojen valtakuntaan», sanoi Aage hymyillen. »Tuntuuko sinustakin niin, Agnete?»

»Juuri niin — saattaisin varsin hyvin kuvitella kaikenlaista tämmöistä, ellen tietäisi, että olemme matkalla kirkkoon.»

»Kirkkoon me todella ajammekin, mutta kirkko ei ole tavallinen, eikä pappikaan. Odota, niin saat nähdä.»

»Tätä tietä sanotaan 'Suoraksi tieksi'», jatkoi hän hetkisen kuluttua. »Yhtä suorana, kuin sen tässä nyt näet, se jatkuu kolme tai neljä penikulmaa itään päin ja melkein koko ajan metsän halki.»

»Ajammeko me nyt suoraan itään, Aage?»

»Ajamme.»

»Tuntuu niin kummalliselta ajatella», sanoi Agnete, »jos me nyt jatkaisimme näin kohti itää — saapuisimme meren rantaan, mutta meren toisella puolella on Venäjä ja kauempana Aasia. Seikkailujen ja unelmien maa — — — Minä olen niin kauan oleskellut käytännöllisissä, proosallisissa länsimaissa, että vastakohta vetää puoleensa. Nyt minusta tuntuu, kuin tuohon yhteen sanaan — itä — kätkeytyisi suunnaton tenhovoima.»

»Venäjä on kai mielenkiintoinen maa», sanoi Aage miettivänä. »Suurenmoinen, jylhä luonto. Minusta olisi hauskaa päästä sinne kerran. Purjehtia pitkin Volgaa, joka paikotellen on leveä kuin meri, ajaa karauttaa pitkin tasankoja ja nähdä auringonsäteitten taittuvan Kremlin kullattuihin torneihin — — —»

»Jospa voisimme päästä sinne kerran yhdessä!» huudahti Agnete.

»Niin, jospa! Mutta se on mahdotonta. Köyhä ei matkustele.»

Agnete tarttui hänen käteensä ja katsahti häneen rukoilevasti.

»Oi Aage, älä pidä itseäsi köyhänä. Muista, että minulla on niin paljon, paljon enemmän kuin mitä tarvitsen.»

»Mutta rakas pikku Agnete, enhän minä voisi matkustaa sinun rahoillasi — — —»

»Oh, sinä kai et soisi minulle niin suurta iloa», vastasi Agnete raskaasti ja käänsi päänsä pois.

Aagen huulet avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotain, mutta hetkisen ajateltuaan hän sulki ne taas päättävästi ja lujasti.

He ajoivat edelleen ääneti. Metsä oli vaiti heidän ympärillään synkkänä ja tummana, tien valkoinen juova katosi kaukana kapeana nauhana taivaan sineen.

Aage puhui ensin.

»Minä kerron sinulle Fallnavekan papista, ennenkuin näet hänet», sanoi hän. »Hän on itse asiassa ainoa ystäväni näillä seuduin. Mutta yleensä ihmiset pitävät hänestä yhtä vähän kuin minustakin. Niin, köyhät — he tietävät voivansa luottavina kääntyä pastori Hedénin puoleen; hän auttaa heitä vaikka viimeisilläänkin. Mutta ne, jotka ovat jotain olevinaan näillä seuduin, kuten tilanomistajat ja talonpoikaisruhtinaat, katselevat halveksien pastoria, koska tämä heidän mielestään ei ole täyttänyt tärkeintä yhteiskunnallista vaatimusta pitänyt mainettaan moitteettomana. Hänellä oli ylioppilasaikanaan lemmitty — eräs nuori tyttö, joka oleskeli hänen vanhempainsa kodissa. Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, koska hänellä ei ollut varoja perustaa kotia — ja vanhemmat olivat liittoa vastaan eivätkä tahtoneet auttaa häntä. Sitten tyttö kuoli, ennenkuin pastori oli ennättänyt naida hänet. Mutta niin pian kuin hän pääsi pastoriksi tänne, otti hän heidän lapsensa luokseen ja antoi hänelle nimensä. Sitä eivät ihmiset ole voineet antaa anteeksi. Se, että hänellä oli ollut rakastajatar — se saatettiin unohtaa — mutta että hän, pastori, julkisesti tunnusti lapsen omakseen ja kasvattaa sitä kodissaan seurakunnalle pahennukseksi — se on synti, jota ei voi antaa anteeksi. — — Sano nyt, Agnete, sinä vuorostasi, onko pastori mielestäsi tehnyt oikein?»

»Ottaessaan lapsen luoksensa? — Tietysti.»

»Minua ilahuttaa, että sinä sanot niin, vaikka olet asunut niin monta vuotta Englannissa.»

»Onko Englanti niin erikoisen ennakkoluuloinen maa?»

»Siinä uskossa olen aina ollut.»

»Niin, ehkä se on, joissakin suhteissa. — Ja näetkös» — hän punastui ja epäröi hetkisen. »Ei minustakaan pastori ole tehnyt oikein kaikessa — mitä kertomuksen alkuun tulee.»

Aage katsahti häneen terävästi.

»Sinun mielestäsi hänen olisi pitänyt odottaa vihkimistä, niinkö?» kysyi hän ivallisesti.

»Niin, sitä tarkoitan.»

»Pikku Agnete, sinä et tiedä mitä rakkaus on.»

»Niinkö luulet?» kysyi Agnete, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

»Sinä tunnet luultavasti rakkaudesta sen puolen, joka on hellyyttä ja uhrautuvaisuutta, mutta intohimoa sinä et varmaankaan tunne.»

Agnete istui pää toisaanne käännettynä ja katseli kuusia ja mäntyjä, jotka vilisivät silmien ohi loppumattomana jonona. Mutta katsetta peitti kyynelharso, joka sulatti ääriviivat, eikä hän nähnyt kuin pohjatonta vihreyttä.

Aage luuli häntä kylmäksi ja tyyneksi. Oi, jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen sydämensä oli sykkinyt sinä iltana, jolloin hän oli kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen — — Mutta hän tiesi syyn — — hän oli Aagelle vain lapsuudenystävä, menneitten aikojen sisko. Eikä Aage varmaan ollut koskaan ymmärtävä, miten Agnete rakasti häntä, ei koskaan vastaava hänen rakkauteensa.

Nopein liikkein hän veti esiin nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

»Et suinkaan sinä itke, Agnete?» kysyi Aage äkkiä kokonaan muuttuneella äänellä.

»Minä? — En suinkaan — — — »

»Nyt et puhu totta.» Hän otti ohjakset toiseen käteensä ja käänsi toisella Agneten kasvot puoleensa. Agnete loi silmänsä alas, mutta Aage näki kuitenkin kyynelten väreilevän pitkissä silmäripsissä, kierivän poskille, joilla kuumeiset täplät paloivat.

Aagen sydän sykähti niin kumman lämpimästi. Hän ajatteli Agneten pieniä lapsenkasvoja, jotka niin usein olivat olleet kyynelten kostuttamat. Hän oli itkenyt paljon, sillä hänen mielensä oli niin herkkä. Kuinka hän muistuttikaan nyt entisaikaista itseään! — Pikku Agnete — ei, Aage ei voinut nähdä häntä murheellisena. Kietoen kätensä hänen kaulaansa hän veti hänet puoleensa. Sitten hän kumartui ja suuteli kevyesti hänen suljettuja silmiään.

»Sinä pikku hupakko.»

Agnete ei ollut koskaan kuullut hänen äänensä soivan niin vienona. Mutta kyynelet, joita hän oli tahtonut estää, valuivat vain vuolaammin. Nenäliina peitti taas silmät, ja Aage antoi hänen rauhassa itkeä, piti vain käsivartensa hänen ympärillään ja silitteli rauhoittavasti hänen kättään.

Agneten sydämessä vellova ilo sai kyyneltulvan ehtymään. Ilma ja aurinko kuivasi kyynelet, ja pian hän katsahti Aageen onnekas hymy huulillaan.

»Oletko nyt taas iloinen, Agnete?»

»Olen, Aage.»

»Sepä hyvä. — Nyt käännymme tänne päin. Sano hyvästi 'Suoralle tielle'. Täällä vasta kaunista on. Matkamme vie kahden järven vieritse, ja toisen rannalla sijaitsee Fallnavekan kirkko.»

He olivat saapuneet tienristeykseen. 'Suoraa tietä' leikkasi kaksi pohjoiseen ja etelään vievää tietä. Eräässä risteyksen kulmassa oli pieni, punaiseksi maalattu mökki, jonka matalaa kattoa peitti ruohoturve. Savupiipusta kohosi tummansininen, avaruuteen haipuva savu, joka näytti loistavalta pylväältä kuusien mustanvihreätä taustaa vasten. Puutarhakaistaleen portinpielessä kasvoi kaksi katajapensasta, jotka olivat leikatut siroiksi pyramiideiksi. Valkotukkaisia lapsenpäitä näkyi vihertävien ikkunain takaa, pieni, musta koira juoksi haukkuen vaunujen jäljessä.

»Ihmisasumus lumotussa metsässä», hymyili Agnete.

»Niin, täällä on muutamia. — — Näin pitäisi asua — kaukana hälinästä ja hyörinästä.»

»Mutta sinä kaipaisit kuitenkin kulttuuria, Aage.»

»Kaipaisin taidetta — tauluja ja musiikkia, en muuta.»

Tie, jota he nyt matkasivat, oli kapea ja kiemurteleva. Metsä ympäröi heitä yhä, mutta kuta pitemmälle he tulivat, sitä valoisammaksi ja harvemmaksi se muuttui, lehtipuita sekoittui havupuihin. Tien vieressä luikerteli joki raikkaana ja teräksensinisenä auringonpaisteessa. Suurilla, vihreillä niityillä joen varrella märehti ruskea- ja valkopilkkuisia lehmiä, joiden kellot kilkattivat ja kalkattivat kirkkaassa ilmassa.

Samassa tie teki jyrkän käännöksen, ja heidän silmiensä eteen avautui aivan äkkiä järvi.

Aage pysäytti hevosen.

»Katsele nyt ympärillesi, Agnete», sanoi hän. »Tämä on Smålantia.»

Aivan vierekkäin, tummissa riveissä, puut seisoivat vartioina metsälammen ympärillä, joka ikäänkuin kutsui hiljaisuuteen, loppumattomaan, äärettömään rauhaan. Pilvenhattarat olivat sinitaivaalla pysähtyneet kulussaan kuvastuen kirkkaaseen, tyyneen vedenpintaan, jonka syvyyksissä toisinaan värähti hopeanhohtoiselta, kullankuultavalta. Suopursujen väkevä tuoksu sekoittui havumetsän rehevien neulasien pihkaiseen hajuun; kaukaisen kyläkirkon kellojen kaiku kiiriskeli nyt kuulakan ilman kannattamana metsälammelle saakka.

»Onko täällä kaunista, Agnete?»

»Niin kaunista, etten pysty sitä sanomaan. — Oi tätä syyskuun ihanuutta — siinä on jotain, joka saa melkein itkemään — — —»

»Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Syksy vie ajatuksemme lähemmäksi kuolemaa. Mutta sinun ei tarvitse sellaista tuntea, sinun, joka olet nuori ja saat vielä monta, monta kertaa nähdä metsän versovan, luonnon heräävän.»

»Kuka tietää», sanoi Agnete hiljaa.

Aage katsoi häntä tuskaisin tuntein. Miten hänen ihonsa olikaan kalvas, miten kuumeisina hänen ruskeat silmänsä loistivatkaan — — Hänen mieleensä muistui samassa täti Gertrudin kertomus Agnetesta. Hän oli heikko — siksi hänen täytyi asua maalla. Mutta mikä häntä sitten vaivasi? Oliko hän heikkorintainen — oliko hän saanut Englannissa ehkä tartunnan ystävältään? Hänen mielensä kuohahti, hän tunsi katkeraa mustasukkaisuutta tuota toista kohtaan, vainajaa kohtaan, joka oli omistanut Agneten rakkauden ja tahtoi nyt ehkä vetää hänet mukaansa hautaan.

»Sinä näytät niin synkältä, Aage. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Agnete.

»Tulin pahoilleni siitä, mitä sanoit.»

»Rakas» — hän katsahti Aageen herttaisin silmin — — »älä ole peloissasi minun takiani. Minä elän kyllä kauan vielä. Enhän ole juuri muita heikompi.»

Aage puristi kovasti hänen kättään sanomatta mitään. Sitten hän hoputti hevosta ja he jatkoivat matkaansa.

Tie kääntyi jälleen metsään, ja he saapuivat viimein uudelle järvelle. Mutta se ei ollut yhtäläinen metsälampi kun edellinen. Täällä oli puiden välissä muokattuja peltoja, ja siellä täällä näkyi yksinäisiä asumuksia, joiden punaiset, harmaat ja valkeat rakennukset antoivat vaihtelua maiseman vihreydelle. Järven läntisellä puolella olevalla kummulla kohosi matala kirkko, ja sen vierellä näkyi kellotapuli kupukattoineen.

»Eikö sinusta tämä kirkko näytä vanhalta, eriskummaiselta laitokselta?» kysyi Aage. »Eikö tunnu siitä, kuin se olisi seissyt täällä niiltä ajoilta saakka, jolloin kristinuskon kirkonkellojen kumahdukset voittivat pakanuuden vallan? — Niin vanha se kai ei sentään ole, mutta se on rakennettu varmasti katolisella ajalla. Saat nähdä, miten siellä on paljon kultaa ja monivärisiä pyhimyskuvia sisällä. Raamatunhistoria kokonaisuudessaan on kuvattuna sen kalkituilla seinillä.»

»Niitäpä on hauska katsoa», sanoi Agnete. »Tänään ei mikään saa minua kummastumaan. Minähän olen seikkailumatkalla.»

»Seikkailumatkalla — minun kanssani», sanoi Aage omituisesti hymyillen.

Ja niin he jatkoivat matkaansa kutsuvia ääniä kohden.

* * * * *

"Sen siunatun päivän, sen autuahan ain' muistan jok' aamu mä aivan, jon' armon aurinko maailmahan loi valon, ja enkelit taivaan näin julisti riemuksi paimenten: Autuuden päivä on tullut!"

Auringonsäteet leikkivät kirkonikkunoiden värikkäissä lasimaalauksissa, virrenveisuu, urkujen kannattamana, tervehti tulijoita — — —

Agnetesta tuntui kummalliselta astua tähän pieneen ruotsalaiseen maaseutukirkkoon Aagen rinnalla, hiljalleen kivikäytävää edentyen sijoittautua lopulta syrjäiseen penkkiin tummiinpuettujen, vakavien talonpoikien keskelle. Käydessään viimeksi kirkossa hän oli keskeltä Lontoon hyörinää ja pyörinää joutunut avaraan, komeaan temppeliin, jossa näki ympärillään silkissä sihajavia naisia ja upeasti puettuja herroja. — Mutta tämä oli paljon juhlallisempaa. Tämä pienoinen kirkko oli eriskummallisin rakennus, minkä hän oli nähnyt. Hautausmaalla hän oli pysähtynyt hartauden valtaamana — — Ensinnäkin tuo ihmeellinen kellotapuli. Näytti siitä, kuin kolmet tikapuut olisivat asetetut pyramiidimaisesti suurta kellokukkaa muistuttavan kuvun alle. Kirkko oli vuorattu päreillä, seinät olivat punaisiksi maalatut, ja ikkunakaiteet olivat valkoiset, kuten useimpien talonpoikaistalojen niillä seuduin. Mustansinervä tervattu katto kimalsi kirkkaassa auringonpaisteessa. Kirkkoa ympäröi hautausmaa, jonka valkeat ristit ja hautapatsaat erottuivat selvästi tummien tammien ja syyskukkien väriloiston keskeltä. Ja kirkkomaalta avautui seutu silmien eteen surumielisessä yksitoikkoisuudessaan penikulmanlaajuisine kirkasvetistä järveä ympäröivine metsineen — metsineen, jotka ulottuivat silmänkantamattomiin muistuttaen hyytynyttä merta tummine aaltoineen.

Tämmöistä oli ulkona. Sieltä siirryttiin valo- ja värijuhlaan. Saarnastuoli ja alttari olivat leikattua puutyötä, ja niitä koristivat äärettömän monet maalatut ja kullatut apostolien ja pyhimysten kuvat, jotka näyttivät liikuttavan yksinkertaisilta avuttomassa kömpelyydessään. Pelikaani syötti poikasiaan saarnastuolin yläpuolella olevan katoksen päällä, ja kullattu kyyhkynen leijaili papin pään kohdalla. Kummalliset, vanhat seinämaalaukset kertoivat raamatunhistorian tapauksista. Agneten paikkaa vastapäätä riippui muistokirjoitus eräästä upseerista, joka oli kaatunut taistelussa Kaarle XII:n aikana. Täällä sisällä tuntui, kuin olisi mennyt ajassa vuosisatoja taaksepäin.

Virrenveisuu loppui ja saarna alkoi. Agnete kiinnitti huomionsa pappiin. Hän oli keski-ikäinen ja hänellä oli ilmehikkäät kasvot sekä tumma, harmahtava tukka ja parta. Hänen syvissä silmissään paloi levoton tuli, ja hänen laihat, hienopiirteiset kätensä olivat koko ajan hermostuneessa liikkeessä. Hän puhui hyvin — mutta hänen esityksessään oli jotain kiihottunutta, salaperäistä ja tunteellista, joka tuskin sopi tälle seurakunnalle, sillä se olisi varmaankin halunnut saarnoja vanhaan totuttuun tapaan, saarnoja, joita saattoi seurata suuremmitta ponnistuksitta. Pastori Hedén oli vallan liian uudenaikainen syrjäisen maaseurakunnan papiksi.

Erään pysähdyksen aikana Agnete kuiskasi Aagelle: »Eikö pastorin tytär ole täällä?

Aage pudisti päätään ja hymyili.

»Ei. Margit ei käy kovinkaan usein kirkossa. Hän sanoo pitävänsä enemmän isästään kuin hänen saarnoistaan. Sitäpaitsi täytynee hänen pysyä kotosalla pitämässä huolta päivällisestä. Hän on hyvin mieltynyt kotiaskareisiin.»

»Minusta pastori puhuu kauniisti.»

»Kyllä — Hedénissä on runoilijaa. Mutta Margit ei ymmärrä panna arvoa kauniisiin sanoihin. Hän on käytännöllinen luonne.»

Heillä ei ollut tilaisuutta puhua enempää jumalanpalveluksen aikana. Sillaikaa kun seurakunta veisasi pitkää loppuvirttä — Agnete oli huomannut, että useimmat ruotsalaiset virret olivat hyvin vanhoja ja melkein kaikki kymmenen, jopa kahdentoista värssyn pituisia — hän ajatteli koko ajan, mimmoinen pastori Hedénin tytär mahtoi olla. Niin, mimmoiseksi voi nuori tyttö kehittyä äidittömänä, siskoja vailla kaukaisessa syrjäseudussa synkkämielisen isän seurassa? — Hän oli hyvin utelias näkemään Margit Hedéniä, joten hän mielihyvällä suostui Aagen esitykseen, että he kävisivät pappilassa ennen kotiinlähtöä. Liisa ja vaunut olivat hyvässä turvassa järven rannalla olevassa talonpoikaistalossa.

Kirkkomäellä he odottivat, kunnes pastori tuli. Hänen vakavia kasvojaan kirkasti iloinen hymy, kun hän näki Aage Sparren. Nämä molemmat miehet puristivat toistensa käsiä, ja Aage esitti Agneten ystävälleen. Pastori katsoi häneen tutkivasti, niin että Agnete vaistomaisesti hiukan räpäytti silmiään, ja ojensi sitten kätensä hymyillen, joka hymy kertoi, että Agnete teki häneen hyvän vaikutuksen.

»Olimme aikoneet käväistä pastorin luona, jos meidät otetaan vastaan», sanoi Aage. »Neiti Kaas ei ole koskaan nähnyt ruotsalaista pappilaa.»

»Älkää odottako suuria, neiti. Pappila on vanha ja vaatimaton kuten kirkkokin — mutta ei yhtä merkillinen. Te olette sydämellisesti tervetulleet, ja tyttäreni tulee iloiseksi nähdessään teidät.»

Agnete kiitti. Hän olisi halunnut sanoa jotain saarnasta ja kirkosta, mutta pastori alkoi heti keskustella Aagen kanssa pelkistä käytännöllisistä asioista, ilmasta ja vuodentulon toiveista. Ehkä hänestä oli vaikeata seurustella naisten kanssa. Agnete seurasi heitä äänettömänä ja kuunteli pastori Hedénin kalskahtelevaa ruotsia ja Aagen matalampaa ja pehmeämpää ääntä, joka puuttui puheeseen muutamin sanoin silloin tällöin.

Pappila ei eronnut suurestikaan ulkomuodoltaan paikkakunnan suuremmista talonpoikaistaloista. Matala, pitkä puurakennus pärekattoineen ja hauska kuisti — ainoa ero oli, että seinät olivat maalatut valkeiksi. Päätyä pitkin kierteli villiviiniköynnös väriloistossaan, joka vaihteli tummasta burgundinpunaisesta vaaleaan kullanpunervaan äärimäisissä lehdissä, jotka kuihtuivat, ennenkuin ehtivät kehittyä suuriksi.

Nuori tyttö tuli juosten puutarhan poikki kädet levällään. Vaalea leninki liehui pilvenä hänen ympärillään, kaksi kullankeltaista palmikkoa oli valahtanut olkapään yli hänen juostessaan, ja sirot jalat mustissa sukissa ja matalissa kengissä näkyivät selvästi nilkkaa myöten. Hänen kasvojensa kukkeus oli seurauksena terveestä luonnonelämästä, ja ne loistivat nuoruuden elinvoimasta.