Part 3

Hän kuuli ääniä ruokasalista. Rouva Lotten tunsi ne ja nyrpisti halveksien nenäänsä. Hänen miehensä siellä jutteli tilanomistaja Sandellin kanssa. Nuo molemmat sopivat hyvin yhteen. He olivat kumpikin meluavia karkeita ja raakoja miehiä, jotka eivät välittäneet muusta kuin maanviljelyksestä ja paikkakunnan asioista — niin, ja sitten vielä juomingeista, kortinpeluusta ja naisista. Hänen miehessään oli vielä nuorekkuutta ja tuoreutta, mikä kerran oli viehättänyt häntä, — mutta aikojen kuluessa kai hänkin muuttui yhtä lihavaksi, kerskailevaksi ja epämiellyttäväksi kuin Sandell nyt oli. Mutta aika, surut tai köyhyys eivät kyenneet himmentämään Aage Sparren jaloja rotupiirteitä, älyn ja tahdonlujuuden leimaa, mikä asetti hänet muiden miesten yläpuolelle.

Rouva Lotten huokasi raskaasti. Elämä ei ollut antanut hänelle sitä, mitä hän kerran oli toivonut. Mutta nuoruutensa ja kauneutensa tuottamaa iloa hänellä oli yllinkyllin. Peilistä hän näki kukoistavan, solakan vartalonsa vaaleansinisessä aamupuvussa, sievät punertavan kiharatukan ympäröimät kasvonsa kapeine, harmaine, veitikkamaisine silmineen, jotka melkein sulkeutuivat hänen vetäessään suuren, raikkaan, valkohampaisen suunsa nauruun. Näitä kasvoja miehet eivät voineet vastustaa. — Ja miten paljon mielistelyjä hän olikaan saanut kuulla poskiensa naurukuoppien takia, valkean kaulansa ja pienten, pehmoisten käsiensä vuoksi! Hän rakasti ihailua ja imartelua eikä voinut tulla toimeen miesten suosiotta. Häntä viehätti vain erotiikka.

Hänen pienet, korkeakantaiset kenkänsä kapsattivat lattian kivilaattoja vasten. Hän avasi ruokasaliin vievän oven. Kolmesta suuresta ikkunasta näki puutarhan kirjavien syyskukkien runsauden, kauempaa häämötti havumetsä, ja yllä kaareutui sinitaivas. Pöydän ympärille istuivat herra ja rouva Sandell, heidän poikansa Gösta ja tilanomistaja Tholander. Rouva Sandell nousi; hän oli mustiin puettu, kalpea ja jäykkä, tukka sileänä kehystäen ankaria kasvoja. Hän meni rouva Tholanderia vastaan pyytäen anteeksi, että he olivat jo istuutuneet pöytään.

Herra Sandell puuttui puheeseen meluavalla äänellään:

»Syyttäköön pikku rouva itseään, kun tulee liian myöhään. Minä puolestani olen jo sivuuttanut sen iän, jolloin eletään lähdevedestä ja rakkaudesta. Ei, tämmöinen tuore, keitetty hummeri on sentään jotain toista, vai mitä? Hahahaa!»

Lotten rouva istuutui miehensä viereen, joka juuri tyhjensi suuren lasillisen baijerilaista olutta ja pyyhki suutaan lautasliinalla, ennenkuin kääntyi rouvansa puoleen välinpitämättömästi sanoen:

»Hyvää huomenta, Lotten. — Missä olet ollut tänään?»

»Kuljeskelin koivikossa.» — Hän ojensi kätensä ottaakseen leipää.

»Silloin rouva kai kulki Koivulan ohi. Tapasitteko patruuna Sparren?» kysyi tilanomistaja Sandell.

»En tavannut ketään», vastasi Lotten katsomatta ylös.

»Hän on kai pelloillaan aamusta iltaan. Mies on ahkera, se täytyy myöntää, mutta hän ei ymmärrä maanviljelystä, joten kaikki menee päin männikköön.»

»Kenestä setä puhuu?» kysyi tilanomistaja Tholander ja lakkasi katselemasta lautastaan.

»Puhun lähimmästä naapuristani, patruuna Sparresta. Hän on eräs nuori tanskalainen, joka peri velkaisen talon isänsä jälkeen. Kerrottiin isän olleen upporikkaan, mutta hän teki kai liian uhkarohkeita yrityksiä. Ja nyt on poika puilla paljailla. Hän kuuluu olleen niihin aikoihin kihloissa, mutta morsian purki, kun rahat loppuivat — —»

»Kiitos, rouva Sandell, saanko kupillisen kahvia!» — Lottenin käsi vapisi hiukan hänen ojentaessaan kuppiaan emännälle. »Tuopa on vasta kaunis kannu! Saako näillä seuduin tuollaisia vanhoja messinkitavaroita?»

Rouva Sandell vastasi lyhyesti, että kannu oli ostettu jostain huutokaupasta, eikä Lottenilla ollut enää muuta sanottavaa. Herrat jatkoivat keskusteluaan Aage Sparresta. Nuori rouva painoi hetkisen käsillään poskiaan, sillä niitä poltti niin sanomattomasti. — Mahtoi sittenkin olla varomatonta, että hän oli uskaltanut lähteä näille tienoille, missä Aage asui. Täällä Ruotsissa vain ani harvat tiesivät hänen olleen kihloissa Kööpenhaminassa. Hänen miehellään ei ollut siitä aavistustakaan. Ja huolimatta ulkonaisesta välinpitämättömyydestään tämä saattoi olla kovin mustasukkainen. Ja silloin Lotten pelkäsi häntä, vaikka tavallisesti saattoikin kietoa hänet pikkusormensa ympäri.

»Komea mies kun Sparre on, saattaa hän mennä rikkaisiin naimisiin», jatkoi herra Sandell. »Nyt on Koivulaan tullut eräs rikas nainen vieraaksi. Eikö veli Tholander nähnyt häntä asemalla torstaina? Hän oli puettu ruskeaan hameeseen — englantilaista tyyliä — oikea lady sormenpäihin saakka.»

»Näin kylläkin! Mehän matkustimme samassa junassa. Lotten, etkö muista tuota kaunista naista, joka luki englantilaista lehteä?»

»Oliko hän todella niin kaunis?» kysyi Lotten terävästi. »Minusta hän näytti jotensakin ikävältä.»

»Ne naiset, ne naiset», naureskeli tilanomistaja Sandell. Hänen paksut, kiiltävät poskensa pullistuivat, niin että silmät hävisivät tuon lihavuuden taakse. »Ei nainen koskaan myönnä, että joku muu voi olla kauniimpi häntä. Niin, pikku rouva Tholander, täytyy myöntää, ettei hänellä ollut teidän vartaloanne eikä veitikkamaisia silmiänne, mutta hän oli kuitenkin kaunis.»

Lotten nytkäytti keveästi olkapäitään.

»Ehkä — vaikken minä voinut sitä nähdä. Mutta minä en olekaan sellainen naiskauneuden erikoistuntija kuin te.»

Rouva Lotten lausui sutkauksensa mitä viattomimman näköisenä. Häntä ei vähääkään liikuttanut, että rouva Sandell puristi yhteen ohuet huulensa ja katsahti mieheensä katkerana ja vihaisena. Mitä hän heistä välitti! Hän ajatteli ainoastaan, että Aage oli joka päivä yhdessä nuoren naisen kanssa, joka ehkä osasi voittaa hänet. Voittaa Aagen, joka kerran oli ollut hänen omansa, josta hän oli luopunut vain siitä syystä, ettei tahtonut, ettei voinut tulla köyhän miehen vaimoksi. Hän näki hänet ajatuksissaan — näki hänen suoran, solakan vartalonsa, hänen vakavat kasvonsa, jotka olivat niin kauniit hänen nauraessaan. Hän muisti tumman, valkoiseen niskaan kätkeytyvän tukan, niskan, jota hän niin mielellään oli suudellut. — — — Ja hän ajatteli inholla miehensä härkämäistä niskaa, jossa kuroutumat kulkivat korvasta korvaan. — — Niin, hän oli maksanut korkean hinnan saamastaan rikkaudesta. Ja ehkä hänen asemansa ei ollutkaan niin varma kuin hän oli luullut. Hänen miehensä oli intohimoinen pelaaja, joka saattoi menettää suunnattomia summia yhtenä ainoana iltana. Jospa hänen joskus täytyisi jakaa köyhyyden huolet hänen kanssaan! — — Ei, ei, sitä oli hirveä ajatella. — Miksi säikyttelisikään itseään turhilla mietteillä — —

Rouva Lotten alotti vilkkaan keskustelun kuusitoistavuotiaan Gösta Sandellin kanssa. Tämä oli pitkä, vaalea ja kaunis, — Lottenia huvitti panna poikaparan pää pyörälle. Gösta punastui Lottenin puhuessa, ja hänen kätensä vapisivat. Hänen äitinsä taisteli levottomuuttaan vastaan — ei tiennyt, kenen suhteen piti enemmän pelätä, miehenkö vai pojan. — — Hyvä isä, mikä raukka! Lottenista hän oli suunnattoman naurettava.

»Minä aioin sitäpaitsi ehdottaa, että iltapäivällä ajaisimme Koivulaan tervehtimään Sparreja», sanoi tilanomistaja Sandell. »Sitten voisimme pyytää heitä luoksemme jonakin iltana ensi viikolla. Mitä te siitä arvelette, pikku rouva Tholander?»

Lotten katsahti häneen loistavin silmin. Hän unohti Göstan kanssa alottamansa leikin. Hän saisi sittenkin nähdä Aagen vielä sinä päivänä! Mutta olisiko se sopivaa? Jos hän antaisi itsensä ilmi? — Hän — tai Aage? Hänen miehensä ei pitänyt saada vihiä asiasta. Ei koskaan. — — Mutta hän päätti kyllä uskaltaa. Hän tahtoi saada kaipuunsa tyydytetyksi.

»Kiitos, minusta on oikein hauskaa lähteä pienelle ajelulle», sanoi hän kohteliaasti suostuen, ikäänkuin vallan vähäpätöinen asia olisi ollut kysymyksessä. Hän loi äkkiä katseensa alas, joten hänen pitkät silmäripsensä peittivät harmaanvihreitten, viekkaitten silmien ilonvälähdyksen, silmien, jotka ehkä juuri epämääräisen, välttelevän ilmeensä vuoksi omituisesti viehättivät.

Mutta nuori Gösta Sandell oli hyvin pettynyt, kun nuo ihmeelliset silmät eivät enää koko aterian aikana katsoneet häneen.

* * * * *

»Agnete, soita meille hiukan.»

He istuivat arkihuoneessa päivällisen jälkeen yhdessä. Aage oli heittäytynyt kiikkutuoliin, väsyneenä, silmät ummessa. Täti Gertrud huomasi hänen suunsa ympärillä tuskaisen piirteen ja hänen veltosti riippuvassa kädessään hermostuneita nytkäyksiä. Sitten hän katsahti Agneteen, joka nojasi sohvannurkkaan, lempeät, uneksivat kasvot varjossa, kosketti hiljaa hänen kättään ja pyysi: »Soita meille hiukan.»

Agnete nousi heti ja meni avoimen kuistinoven ohi, josta auringonvalo virtasi lattialle leveänä juovana, vastakkaisella seinällä olevan pianon luo. Vanhanaikaisen pianon yläpuolella riippui valkeaksi kalkitulla seinällä kuuluisien säveltäjien kuvia tummissa mahonkipuitteissa; murattiköynnös kiersi Beethovenin kuvaa. Agnete selaili nuotteja, istui hetkisen epäröiden ja alkoi sitten soittaa vienon pehmeästi skotlantilaisia ja englantilaisia kansanlauluja, viehkeitä, surumielisiä laulelmia, jotka toivat mieleen sadepisarain leikin lehdikossa tyynenä iltana, puron hiljaisen lorinan ruohikossa.

Täti Gertrud istui ja hyräili ohuella vanhan naisen äänellään. »Etkö osaa mitään tanskalaista laulua, lapsi?» kysyi hän kerran väliajalla.

»Osaan kyllä — muutamia, mutta en varmaankaan muista niitä ulkoa eikä minulla ole nuotteja. — Osaan myöskin erään norjalaisen laulun, josta isä piti paljon — sanat ovat kai Vilhelm Kragin.»

»Laula se meille.»

Agneten pehmeä, sielukas ääni kaikui huoneessa —

"O Herre, jeg er meget træt, o Herre, skænk mig Hvile! Min Sjæl er tung af megen Sorg, min Fod af mange Mile.

Min Fod har traadt mangt modigt Fjed for Glæden mig at finde, og jeg har set al Jordens Pragt, men Glæden ingensinde.

Jeg ønsker, jeg var Barn igen og saå min Moder smile — O Herre, jeg er meget træt, o Herre, skænk mig Hvile!"

Aage avasi silmänsä ja katsahti Agneteen. Hän istui niin suorana ja näytti niin solakalta tummassa leningissään, paksut, ruskeat palmikot erottuen valkeasta kaulasta. Nyt näkyi osa pyöristyvää poskea, jonka hipiä oli kuin ruusunlehti, ja kaksi koskettimilla liikkuvaa hentoa kättä.

Agnete ja musiikki sopivat hyvin yhteen. Hänessä oli kaikki niin sopusuhtaista, rauhallista ja kaunista. — Ja kun Aage sulki silmänsä, näki hän hänet koko ajan edessään, tunsi hänen läsnäolonsa sävelissä, ja se tunne tuotti hänelle lohdutusta ja lepoa kuten aina.

Sohvassa istuva neiti Sparre piti silmällä molempia nuoria. Hän näki Aagen katseen kirkastuvan, näki miten hän alkoi hiljalleen keinua tuolissaan seuraten tahtia. Ja vanha neiti huokasi syvään, hymyillen omille ajatuksilleen, tulevaisuudentoiveilleen, jotka hänen sielussaan virisivät.

Silloin — aivan yhtäkkiä — kuului vaunujen kolinaa ja hevosen kavioiden kopsetta, piiskanläjähdyksiä ja kovaäänistä puhelua, joka tunkeutui räikeänä läpi iltapäivän poutaisen hiljaisuuden — — —

He nousivat kaikki kolme. Agnete sulki pianon nopeasti, ikäänkuin tuntien, että saapuvat vieraat eivät ymmärtäneet sävelten ja unelmien maailmaa. Aage ilmestyi ensimäisenä portaille. Hän pysähtyi kuin halvauksen saaneena. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän lensi kalmankalpeaksi. — Oliko se Lotten — Lotten! Miten hän uskalsi tulla vierailemaan hänen kotiinsa, tulla miehensä kanssa, — Lotten, joka oli pettänyt hänet ja pirstonut hänen elämänsä! Hän tunsi suunnattoman vihan kuohahtavan itsessään, mutta oli siksi ylpeä, ettei näyttänyt sitä. Hän hillitsi itsensä äärettömin ponnistuksin. Ei, Lotten ei saanut aavistaa, miten vaikeata se oli. Hänen ei pitänyt saada tilaisuutta ivata hänen heikkouttaan. Aage tahtoi olla yhtä rauhallinen kuin Lottenkin, hymyillä vieraanvaraisesti, vetää ylitsensä jääkylmän välinpitämättömyyden verhon. Lotten ehkä silloin ymmärtäisi, että hän oli tappanut rakkautensa, tukahuttanut sen, tallannut jalkoihinsa kuin kekäleen ja sammuttanut sen viimeistä kipinää myöten.

Hän oikaisihe punan palatessa hänen poskilleen. Hänen mielenliikutustaan ei huomannut muusta kuin hänen äänensä värinästä, kun hän lausui vieraat tervetulleiksi.

Lotten hillitsi itseään huonommin heidän tervehtiessään. Hänen katseensa oli maahan luotu, ja hän veti kiireesti kätensä toisen kädestä. Aage näki heti, ettei hän rakastanut miestään. Hän tunsi Lottenin kyllin hyvin huomatakseen sen heti. Hän oli siis myynyt itsensä — hyvä! Hän kai itse paraiten tiesi, miten vähäarvoinen se tavara oli, joka oli tarjolla enimmän antavalle.

Tilanomistaja Sandell astui sisään, rehentelevänä, leveänä ja lihavana, ja esitti herra ja rouva Tholanderin sekä esittäytyi Agnetelle, joka nopeasti vetäytyi syrjään loukkaantuneena näkemästään lähentelevästä ihastuksesta. Oi, miksi nämä ihmiset tulivat sinne? Heillä oli vain pahoja aikeita — — — Tuo rouva Tholanderkin? — Agnete tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ei yksistään siksi, että hän oli pettänyt Aagen, vaan myöskin siksi, että heidän luonteensa olivat toistensa vastakohdat. Ja Tholander oli kuin nuorennos Sandellista, vain uneliaampi, hiljaisempi. Rouva Sandellia kohtaan Agnete ehkä olisi tuntenut myötätuntoisuutta, ellei tämä olisi näyttänyt niin jäykältä ja kylmältä. Hän oli varmaankin onneton — mutta työnsi luotaan muitten myötätunnon. Miellyttävimmältä näytti epäilemättä nuori, kaunis ja ujo Gösta Sandell.

Mutta Aage — Agneten sydäntä kouristi, kun hän katsahti häneen. Aage oli täysin rauhallinen, ja Agnete ihaili häntä sen takia. Mutta miten kovalta hän näyttikään; ryppy silmien välissä oli syvä, ja katse oli kylmä ja terävä — — Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi jähmettynyt katkeruudeksi ja uhmaksi. Ja täti Gertrudkin oli menettänyt tavanomaisen rauhallisen arvokkuutensa. Hänen kätensä vapisivat, hän oli punainen kasvoiltaan, ja myssy oli valunut toiselle korvalle. — Hän kai olisi mieluimmin heti osoittanut rouva Tholanderin ovelle. — — Agnete meni hänen luokseen, korjasi myssyn paikoilleen ja silitti hellävaroen hänen harmaita hiuksiaan. Ja neiti Sparre nyökäytti päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Niin, niin, ole vain rauhallinen, en aio panna toimeen skandaalia.»

Hän tervehti Lottenia jääkylmästi kumartaen ja kääntyi heti rouva Sandellin puoleen. Herrat keskustelivat vilkkaasti avoimen kuistinoven edessä. Lotten koetti solmia keskustelua Agneten kanssa, mutta sai niin lyhyitä vastauksia, että jätti sen sikseen. Hän meni päättävästi herrojen luo, pisti kätensä miehensä kainaloon ja nojasi häneen hellästi, kiihottavan katseen hakiessa Aagea. Hän oli tosiaankin ollut järkytetty tavatessaan Aagen. Mutta nyt hän oli jo rauhoittunut. Hän ei kärsinyt Aagen kylmää levollisuutta — hän tahtoi kiusata häntä, ärsyttää ja lumota, kunnes saisi taas hänet valtoihinsa.

»Vai niin, herrat puhelevat Smålannista?» yhtyi hän keveästi keskusteluun. »Täällä on vallan suurenmoista! — Klaus, minä toivoisin, että sinä myisit kartanosi siellä kotona ja ostaisit sijaan täältä toisen. Minä asuisin paljon mieluummin täällä kuin aukeassa, ikävässä Skånessa.»

»Rouva tulisi pian katumaan vaihtoa», sanoi Aage luoden häneen terävän katseen — katseen, joka oli niin täynnä halveksimista, että se sai Lottenin vapisemaan. »Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista — täällä ei ole läheskään niin suurta seurapiiriä kuin Skånessa, missä herraskartanot ovat niin lähekkäin.»

»Oo, seuraelämää ei kaipaa, kun koti on onnellinen», sanoi Lotten. Hänestä vastaus tuntui erinomaiselta kostolta. Sitten hän loi hymyilevät silmänsä mieheensä, joka katsahti häneen ällistyneenä. Ehkäpä herra Tholander ei oikein ymmärtänyt, miten onnellinen hänen kotinsa itse asiassa oli.

Aagen kasvoissa ei yksikään hermo värähtänyt. Jos Lottenin vastaus oli häntä loukannut, ei hän sitä ainakaan näyttänyt. Niin, Lotten muisti vanhastaan, että Aage aina pani kovan kovaa vastaan. Mutta kuitenkin hän, Lotten, oli niihin aikoihin aina voittanut.

»Toivon, että saamme pitää teidät kauan aikaa vierainamme», sanoi tilanomistaja Sandell. »Silloin veli Tholander voi katsoa itselleen sopivan kartanon. Sillä koska rouva toivoo muuttoa, niin te tietysti muutatte. Nuoret, kauniit rouvat saavat aina tahtonsa täytetyksi. Hahahaa!»

Tholander halusi mielellään ilmituoda eriävän mielipiteensä siinä suhteessa, mutta Lottenin lämmin kädenpuristus sai hänet vaikenemaan. Lotten saattoi olla ihastuttava, milloin tahtoi — vaikkei kukaan tiennyt paremmin kuin juuri hänen miehensä, mikä pieni paholainen hän itse asiassa oli.

Aage puri huultaan. Pitikö Lottenin särkeä hänen sielunrauhansa kaikiksi ajoiksi — eikö hän soisi hänelle rauhaa täälläkään, minne hän oli entisten päivien muistoja ja omaa itseään paennut, saavuttaakseen unhotusta ja lepoa työssä ja rakastamansa luonnon helmassa? — Mutta hän ei aikonut antaa karkoittaa itseään täältä. Hän oli valmis alottamaan taistelun.

Herrat alkoivat jutella smålantilaisista maatiloista, maanviljelyksestä ja metsänhakkuusta. Lotten kyllästyi. Hän päästi miehensä käsivarren ja meni hitain askelin lattian poikki pianon luo, jonka hän avasi hajamielisesti.

Aage hätkähti. Aikoiko hän soittaa täällä — täällä, missä Agneten viimeisten sävelten soinnut vielä tuntuivat väräjävän ilmassa? Hänestä tuntui, kuin Lotten raiskaisi pyhätön, jos koskisi pianoon. Hän katkaisi puheensa kesken lauseen ja meni hänen luokseen.

»Piano on vanha ja huono, rouva Tholander», sanoi hän. »En luule teidän viitsivän sillä soittaa.»

Lotten katsahti häneen ärsyttävästi hymyillen. »Voinhan koettaa», sanoi hän pannen leveän, pullean kätensä koskettimille.

Aage kumartui hänen puoleensa vavisten vihasta.

»Sinä et soita», kuiskasi hän hänen korvansa juuressa — käheästi, katkerasti.

»Miksen?» kysyi Lotten. Kiemaileva uhma oli kuin poispyyhkäisty hänen katseestaan. Hän oli kalpea ja vapisi kuten Aagekin.

»Siksi, että minä en tahdo», vastasi toinen.

He katsoivat toisiaan silmiin hetkisen, ja Lotten loi katseensa maahan. Miten Aage katsoikaan häntä! Häntä vapisutti sydänjuuria myöten. Miten Aage mahtoikaan vihata häntä nyt — — —

»No niin, eihän minulla ole nuottejakaan mukana», sanoi hän ääneen ja nousi. Hän alkoi selailla skotlantilaisia lauluja, joita oli pianolla, mutta Aagen katse pysähdytti hänet. — »Enkö saa edes nuotteihin koskea?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.

»Et.»

»Siksikö että ne ovat _hänen_?» kysyi hän katkerasti.

Aage nyökäytti päätään ääneti.

Samassa rouva Sandell kutsui Lottenia sohvalle. Hän tahtoi näyttää hänelle erästä valokuvaa. Nuori rouva puri punaisia huuliaan ja puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystyt valkenivat. Hetkisen kesti taistelua — hän voitti mielenkuohunsa ja saattoi mennä naisten luo hymyilevänä ja kylmänä.

Hän alkoi tutkia Agnetea. Hän haki turhaan hänestä ulkonaisia puutteellisuuksia. Niitä ei ollut, Agnete oli todellakin kaunis. Sen pahempi. Ehkä hiukan laiha, mutta ei kulmikas eikä luiseva. Ihanat kädet ja silmät — — Lotten ei pitänyt hänen kampauksestaan. miten silmäänpistävää olikaan vetää se korvien yli — hän kai tahtoi muistuttaa vanhanaikuista maalausta. Mahtoikohan Aage ihailla häntä kovasti?

Oo, mitä heidän välillään äsken tapahtuikaan! Lotten ei ollut koskaan tuntenut itseään niin nöyryytetyksi. Ei hänellä ehkä olisi ollut mitään sitä vastaan, että Aage hänet voittaisi, mutta se ei saisi tapahtua toisen naisen takia. Se ajatus kuohutti hänen mieltään.

Juotiin kahvia, ja sitten piti heidän maalaistapojen mukaisesti katsella taloa ja puutarhaa. Lotten silmäili ympärilleen terävin, arvostelevin katsein. Huoneet olivat yksinkertaisesti, melkein köyhästi sisustetut, mutta siellä oli sentään koko joukko vanhoja, kauniita tavaroita ja kaikessa huomasi neiti Sparren järjestyksenhalun ja nopeiden, ahertavien käsien jälkiä. Tässä talossa vallitsi luja tahto, tahto, joka ei lannistunut köyhyyden ja vaikeuksien tullessa.

Puutarhassa Lotten poimi ruusupensaikosta viimeisen, hehkuvanpunaisen, raikkaan ruusun, joka näytti kuin kuumimpana kesäpäivänä kehittyneeltä. Hän piteli sitä käsissään ja nosti sen vähänväliä huulilleen. Kun he sitten saapuivat Aagen huoneeseen — Lotten oli välttämättä tahtonut nähdä sen, eikä Aage voinut sitä kieltää kaikkien kuullen — hän jätti ruusun kirjoituspöydälle, ikäänkuin olisi unohtanut sen. Hän tiesi hyvin, että Aage heti vieraiden mentyä heittää sen pois kuin myrkyllisen kasvin, — mutta yhtäkaikki se oli ollut siellä hetkisen, ja ajatuksissaan Aage oli näkevä sen kirjoituspöydällään yhtä hehkuvana ja viekoittelevana kauan sen jälkeen kuin se jo oli muuttunut tomuksi. Tuota muistoa Aage ei voi karkoittaa huoneestaan, yhtä vähän kuin hän voi kuolettaa rakkautensa Lotteniin — — —

* * * * *

Aage ja Agnete seisoivat koivukujassa katsellen Dalan vaunujen etääntymistä.

Vieraat olivat jääneet illalliselle, puoliyö oli jo käsissä. Syötyä herrat olivat pelanneet l'hombrea ja naiset istuneet arkihuoneessa käsitöineen. Mieliala oli lamassa. Lotten oli ääneti eikä koettanutkaan peitellä, miten ikävää hänellä oli naisten seurassa, eivätkä neiti Sparre enemmän kuin Agnetekaan voineet puhutella häntä ystävällisesti.

Mutta nyt oli kaikki ohi. Vaunujen räminä ja herra Sandellin kovaääninen juttelu häipyi vihdoin kuulumattomiin. Aagen ja Agneten edessä oleva tie oli tyhjä ja rauhallinen; kuu sitä valaisi, ja koivunrungot heittivät sille tumman varjonsa.

Yö oli kumman hiljainen. Ei kuulunut muuta kuin lehtien kahinaa ja joen kaukaista loisketta. Heidän yllään kaareutui tähtikirkas taivas; pienet vilkkuvat valot loistivat tummansinisellä pohjallaan. Kasteisista koivun lehdistä levisi voimakas tuoksu.

Aage seisoi hievahtamatta varjossa. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Ehkä hän juuri senvuoksi uskalsi pujottaa kätensä hänen kainaloonsa. Aage puristi kättä niin kovaa, että Agnete oli vähällä huudahtaa kivusta. Mutta hän ei vetänyt kättään pois — — —

Koskekoon vaan, kunhan saan kantaa osan tuskasta — oi, jospa voisin auttaa!

»Aage — — —»

Aage kumartui hänen puoleensa. Nyt Agnete näki hänen kasvonsa. Miten kärsivän ja epätoivoisen näköinen hän oli — — —

»Pikku Agnete — älä puhu minulle tästä, hänestä, — mutta jää luokseni.»

»Jään, rakas, minä jään!»

Agnete ei tiennyt itsekään, miksi hän äkkiä kumartui ja painoi pehmeät, vilpoisat huulensa Aagen kättä vasten.

Aage ei voinut sanoa sanaakaan. Miten vahva hän olikin, miten kova hän luulikin olevansa, tunsi hän kuitenkin olevansa purskahtamaisillaan itkuun. Agneten hyvyys liikutti häntä sanomattomasti. Tämä oli kuin heidän lapsuudessaan — Agnete oli aina valmis auttamaan ja lohduttamaan, valmis antamaan runsaasta rakkaudestaan surujen lievikkeeksi.

Kun Agnete laski irti hänen kätensä, kietoi Aage sen hellävaroin hänen vyötäisilleen ja vei hänet takaisin kotiin. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan. Mutta Aagen kosketus oli hyväilyä, kiitosta, ja Agnete otti sen sellaisena vastaan.

Puutarhan veräjällä he pysähtyivät hetkiseksi. Niitty muistutti sumun peittämää merta, ja puiden pitkät, tummat varjot lankesivat leijaileville, liiteleville, hopeanhohtoisille valkoaalloille. Joesta nouseva usva muodostui ilmaviksi olennoiksi, jotka vuoroin hajaantuen ja yhteenliittyen seurasivat virran kulkua, kuten rauhattomat haamut yön halki.

Lehvien läpi tuikkivat ikkunoiden valot. Ja Agnetesta tuntui tuo punertava hohde niin inhimillisen lämpimältä ja kodikkaalta kylmän kuuvalon rinnalla.

He kulkivat hitaasti puutarhan poikki. Porstuassa Agnete vetäytyi hiukan kauemmaksi Aagesta.

»Hyvää yötä, Aage.»

»Hyvää yötä, Agnete — — nuku hyvin.»

Ja niin Agnete joutui huoneeseensa. Ovi heidän välillään oli lukossa. — Kun Aage nyt astuu huoneeseensa, on Lottenin hehkuva ruusu vielä hänen kirjoituspöydällään, ja vanhat muistot valtaavat hänen mielensä.

Punaruusu siellä! — — Agnetea kiusasi tuo ajatus.

Itse hän ei koskaan ollut saanut tuoda kukkia Aagen huoneeseen.

Hän heittäytyi ikkunan edessä olevalle tuolille ja jäi tuijottamaan eteensä. Huone oli yhtä valoisa kuin päivällä, sillä kuu paistoi sisään.