Part 2

Agnete nousi reippaasti vaunuihin ja ojensi kätensä auttaakseen neiti Sparrea. Täti Gertrud oli iloinen heidän pikaisesta lähdöstään. Hän oli nähnyt, keitä tilanomistaja Sandell odotti, ja tahtoi säästää Aagea tuskallisesta tapaamisesta.

Heidän matkansa kävi pitkin Isoakatua, joka kulki koko kaupungin läpi mäellä sijaitsevalta harmaalta kivikirkolta aina pienen putouksen yli vievälle sillalle saakka. Kadun molemmin puolin oli pieniä, siroja puutaloja, joiden edessä oli somia puutarhoja ja joiden kuisteja kaunistivat vihreät köynnökset ja kukat. Rautatielinja kulki kadun poikki; kiskojen tumma juova näkyi pitkän matkaa peltoja halkovalla vaalealla ratapenkereellä ja katosi vihdoin metsän kätköön. Aurinko paahtoi kuperia katukiviä ja kävelytien leveätä, tasaista pintaa. Tuntui ihanalta päästä kaupungista koivujen keskelle, kellertävien peltojen luo, missä kaurakuhilaat upeilivat ja korjuuväki hääri lumivalkoisine paidanhihoineen ahtaen viljaa odottaviin vaunuihin — suuriin heinähäkkeihin, joita kirjavat härät vetivät heilutellen häntiään vapautuakseen tunkeilevasta, surisevasta kärpäsparvesta.

Joen luo saavuttaessa Aage pysäytti hevosen ja pyysi Agnetea katsomaan ympärilleen.

»Minun täälläoloni on kuin unta», sanoi Agnete hiljaa. Hän oli kohottanut harsonsa otsalle ja hengitti täysin siemauksin maalaisilmaa.

Oi tätä ilmaa, miten ihmeellistä se oli! Sinistä taivasta verhosi kevyt usva, joka himmensi kirkkaan auringonpaisteen miellyttäväksi, pehmeäksi valoksi. Puitten lehväkerros oli vielä tuuhea, mutta siellä täällä pisti silmään kullankeltainen lehti tummuvan vihreän keskeltä. Tuolla loistivat pihlajan hehkuvanpunaiset tertut. Sillan toisella puolella vesi virtasi vuolaana, mutta täällä joenpinta oli tyven ja peilikirkas — pieni kaupunki puiden välistä pilkistävine vaaleine taloineen, kirkko taustanaan ja sillan harmaat kaaret etualalla, kuvastui ylösalaisin veden vaaleahkoon, hiukan väreilevään pintaan. Lähellä rantaa, missä joki juoksi puiden levittämässä tummanvihreässä varjossa, tanssivat sudenkorennot aikaansaaden veden pintaan pyörylöitä, jotka suurenemistaan suurenivat, lopulta haihtuakseen. Kovakuoriainen lensi ohi, ja sen siivet loistivat sinertäviltä sen istuutuessa hetkiseksi tienviereen heinänkorrelle, jatkaakseen kohta taas matkaansa suristen. Silloin tällöin tuulahdus heilautti puita ravistaen jonkun kuihtuneen lehden veteen, jossa se eteni virran mukana. Syvä rauha huokui kaikkialla — syyskuun kullanpunerva hiljaisuus, maita raiskaavan syysmyrskyn edellä käyvä suuri lepo.

Aage oli kääntynyt katsomaan Agnetea, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen jokeen.

Niin, Agnete oli kaunis. Hänen kauneutensa ei ollut sellaista, joka ensi silmäyksessä lumoaa, vaan se oli sitä, joka vähitellen syöpyy sydämeen ja valloittaa mielen. Aage ymmärsi, että nuori runoilija saattoi runoilla hänen kunniakseen, että nuori taidemaalari saattoi uneksia voivansa maalata hänet madonnana.

Hän oli keskipituinen, solakka, rinta matala, olkapäät pehmeästi kaareutuvat. Hänessä oli sellaista suloutta, että Aagen mieleen muistuivat vanhassa italialaisessa taiteessa, Botticellin ja Peruginon tauluissa esiintyvät naiset. Hänen kapeita, soikeita, hienohipiäisiä kasvojaan kehysti pitkä, ruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina laskeutui korvien yli muodostaen paksun palmikkokiehkuran kapeaan niskaan. Hienopiirteisten silmäkulmien alla paloivat hänen tummat samettisilmänsä lempeinä ja sydämellisinä. Mutta kasvojen kaunein osa oli suu punertavine, ruusunlehden tavoin taipuneine huulineen. Vaikka hän oli niin nuori, oli hänen olennossaan jotain surumielisyyttä, joka suli yhteen luonnon alakuloisuuden kanssa, syyspäivän levollisen, hillityn hohteen kanssa.

»Tämä kai on vallan toista kuin mihin olet tottunut», sanoi neiti Sparre Agnetelle, Aagen tarttuessa ohjaksiin, ja niin jatkettiin matkaa.

»On kyllä — ja kuitenkin istuin juuri ajatellen Englantia. Themsin varrella on monta paikkaa, jotka muistuttavat tätä.»

»Niin, mutta tämä on vain pieni osa smålantilaista luontoa», sanoi Aage kääntymättä. »Kaupungin ja Koivulan välisellä matkalla saat nähdä pelkkiä idyllejä. Mutta sitten näytän sinulle jotain vallan toista — penikulmain laajuiset, synkät metsämme, suomme ja kanervakankaamme. En tiedä, tuletko niistä pitämään, mutta ne ovat joka tapauksessa aivan erikoisia.»

»Minä tulen varmasti pitämään tästä seudusta. Rautatiematka tänne oli hyvin kaunis. Kun on asunut sellaisessa maassa kuin Englannissa, jossa jokainen jalanala maata on ihmisen käyttämä ja viljelemä, kaipaa suunnattomasti oikein raivaamatonta luontoa. Kyllä Englannissakin on koskemattomia paikkoja — Yorkshiressä ja Walesissa esimerkiksi, mutta minä en ole koskaan ollut siellä.»

»Asuitteko te aina Lontoossa?» kysyi neiti Sparre.

»Asuimme, niin kauan kuin isä eli. Sitten muutin äidin kanssa Richmondiin, ja kun hän kuoli» — Agnete hiljensi ääntään —»jäin asumaan sinne vuodeksi. Mutta minä tunsin itseni niin yksinäiseksi — minä kaipasin olosuhteiden muutosta ja tulin ajatelleeksi lapsuuteni ystäviä — sinua, täti Gertrud, ja Aagea. Muistatko, Aage, miten hauskaa meillä oli toistemme kanssa?»

»Muistan kylläkin. Mutta muistan myöskin, että tapanani oli kiusoitella sinua ja aina esiintyä käskijänä. Sinä et ollut milläsikään käytöksestäni ja olit ihmeteltävän mukautuvainen — — — Minä pelkään, että piankin tulet huomaamaan, etten ole muuttunut.»

»Älä välitä hänestä, Agnete», keskeytti neiti Sparre hymyillen. »Hän puhuu aina niin. Hän tekeytyy pahemmaksi kuin on.»

»Minä en pelkää Aagea», sanoi Agnete rauhallisesti. Hän istuikin juuri ajatellen, miten Aage häntä miellytti, vaikka hänen käytöksensä oli niin kylmä ja luotaantyöntävä. Lapsena hänellä oli ollut se tunne, että Aage kaipasi ystävällisyyttä ja että hänen — juuri hänen — erikoisena tehtävänään oli olla hyvä hänelle.

Kiivasta, nopeaa kavionkapsetta kuului heidän takanaan — — — Vaunut ajoivat ohi. Auringonsäteet säihkyivät valjaitten hopeaheloissa ja kuskin virkapuvun napeissa. Vaunuissa istui kaksi herraa ja kaksi naista. Agnete näki vilahdukselta hymyilevät, nuorekkaat naisenkasvot punaisen päivänvarjon takaa. Kasvot olivat hänelle tutut — — — Pitkän, nuoren herran hän tunsi myöskin. He olivat hänen matkatovereitaan, jotka olivat tulleet junaan eräällä asemalla Skånessa.

Samassa Aage tempasi ohjaksista. Hevonen säikähti ja heittäytyi sivulle. Agnete kirkaisi. Neiti Sparre oli tullut aivan kalpeaksi. Mutta heti Aage sai hevosen taas rauhoittumaan ja he jatkoivat matkaansa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Ketkä ne ajoivat meidän ohitsemme?» kysyi Agnete tyynnyttyään.

»Ne olivat herra ja rouva Sandell läheisestä Dalan kartanosta sekä heidän vieraansa, joita vastassa he olivat asemalla», vastasi neiti Sparre. Sitten hän kumartui nuoren vierustoverinsa puoleen ja kuiskasi: »Älä puhu Aagelle heistä.»

Agnete katsahti hämmästyneenä puhujaan, mutta ei uskaltanut kysellä enempää. Neiti Sparre oli hyvin huolestuneen näköinen.

He ajoivat eteenpäin äänettöminä. Jonkun ajan kuluttua he poikkesivat kapealle sivutielle, jota korkeat koivut reunustivat. Täti Gertrud nyökäytti päätään Agnetelle. »Nyt olemme kohta kotona», sanoi hän.

Valkea asuinrakennus kohosi matalan, puutarhaa ympäröivän kiviaidan takaa. Agnete näki vilahduksen vihreäksimaalatusta kuistista, jonka seiniä peittivät syksyn punaamat villiviiniköynnökset. Rakennuksen edessä olevan laajan ruohikon keskellä kasvoi mahtava riippakoivu, jonka latva ulottui koko joukon yli katon. Kukkapenkeissä koreili punaisia ja sinipunervia astereita ja leukoijia tummanharmaitten resedojen ja keltaisten auringonruusujen seassa. Agnetesta kaikki näytti ihmeen kauniilta ja siistiltä. Hän oli luullut tulevansa yksinäiseen, rappeutuneeseen taloon — mutta tässähän ei ollut merkkiäkään köyhyydestä ja huonoista oloista.

»Miten kaunista täällä on!» sanoi hän neiti Sparrelle, ja vanha neiti hymyili tyytyväisenä.

»Niin, me koetammekin parhaamme mukaan ylläpitää järjestystä.»

Vaunut ajoivat pihaan ja pysähtyivät kuistin eteen. Aage hyppäsi istuimeltaan auttaakseen naisia.

»Tervetuloa Koivulaan», sanoi hän ottaessaan Agneten käden omaansa. Agnete katsahti häneen. Hänen äänensä vapisi hieman, ja otsalla ja katseessa oli synkkä pilvi. Agneten sydän täyttyi säälistä Aagea kohtaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan Aagen elämäntarinaa kokonaisuudessaan, tiesi hän hänen kokeneen paljon suruja. Syvä hellyytensä, halunsa lohduttaa ja auttaa, nämä hänen luonteensa perusominaisuudet vetivät häntä Aagen puoleen voimakkaammin kuin ennen.

»Kiitos, Aage», sanoi hän hiljaa. Aage tunsi kättään puristettavan ujosti ja viivytellen, mutta silti sydämellisesti. — »Jospa voisin olla teille vähäiseksi iloksi.».

»Iloksi», Aage toisti. Hän aikoi sanoa jotain ivallista ja katkeraa, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Ei, hän ei voinut puhutella häntä tylysti — hänellähän oli nuo kasvot — lempeimmät kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sehän oli Agnete, hänen lapsuutensa paras ystävä. Ja hänestä tuntui, kuin lapsuuden suloinen rauha olisi Agneten mukana muuttanut siihen kotiin, jonka hän oli saanut omakseen.

»Minä uskon sinun tuovan iloa minne tuletkaan», sanoi hän hiljaa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen katsoessaan Agneten silmiin.

* * * * *

Päivällisen jälkeen Agnete vietti hetkisen huoneessaan. Se oli suuri ja valoisa, ja ikkunat olivat puutarhaan päin. Neiti Sparre oli nostanut sinne joukon vanhoja huonekaluja, jotka alkuaan olivat kuuluneet taloon. Muutamia hienoja vaskipiirroksia oli seinillä, lattiamatto ja ikkunaverhot olivat kotonakudottuja, kansanomaista kuosia.

Agneten matkakirstu oli jo saapunut, ja hänellä oli täysi työ purkaessaan ja järjestäessään vaatteitaan piirongin syviin, lavendelintuoksuisiin laatikkoihin. Ympäristö miellytti hänen kauneudenaistiaan, ja hän tunsi kotiutuvansa. Hän tunsi voivansa asua täällä kuukausimääriä, vaikkapa vuosiakin.

Lopetettuaan työnsä hän astui ikkunan luo ja alkoi katsella ulos.

Hänen huoneensa sijaitsi kuistin vieressä. Ikkunoiden edessä oli ruohokenttä riippakoivuineen — kauempana hiekkakäytävä ja kiviaita, jonka valkeaksimaalattu portti oli auki maantielle päin. Oli alkanut tuulla hiukan; koivun oksien varjot tanssivat aurinkoisella käytävällä. Silloin tällöin irtaantui keltainen lehti, joka hiljalleen putosi maahan. Varjossa olevan kiviaidan takaa näkyi vihreitä niittyjä auringonpaisteessa, ja kauempaa häämötti metsä sinertävässä usvassa. Suuria, valkeita pilviä liiteli taivaalla, joka hohti syyskesän läpikuultavassa kirkkaudessa, sen kellervässä, hillityssä valossa. Harakka hyppeli puutarhan poikki, siisti sulkiaan ja lennähti ilmaan nauraa räkättäen. Ruohonkorret värisivät tuulahduksen niihin koskiessa, ja suuret, punaiset ja sinertävät asterit huojuivat taivuttamatta kruunuaan.

Miten rauhallista ja kaunista täällä oli! Juuri tällaisessa ympäristössä ihmisten tulisi elää, Agnete ajatteli. Ei suurkaupunkien hälinässä ja hyörinässä, vaan maalla, raittiissa ilmassa, luonnonkauneudessa ja hiljaisuudessa. Täällä katoaisi hermostus, täällä jalot ajatukset täyttäisivät sielun. — Luonto — sehän on kaiken äiti, ihmisen paras ystävä.

Neiti Sparre tuli ilmoittamaan, että kahvi aiottiin juoda puutarhassa, ja Agnete seurasi häntä sinne.

Tumman kuusikon edessä olevalla ruohikolla oli pari vihreäksimaalattua puutarhapenkkiä ja pyöreä pöytä, jossa kahvikeittimen kirkas messinki ja ohuiden posliinikuppien himmeä norsunluuhohde erottuivat valkeasta liinasta. Ja täti Gertrud harmaassa villaleningissään, päähineen nauhasolmukkeiden kehystäessä hänen ryppyisiä kasvojaan, oli kuin luotu toimimaan emäntänä tämän hauskan, kodikkaan kahvipöydän ääressä.

Agnete oli vaihtanut ruskean matkapukunsa valkoiseen musliinileninkiin ja suureen olkihattuun. Hän näytti nuoremmalta tässä puvussa — tyttömäisen hennolta ja pieneltä — ja raikas ilma oli jo nostanut hieman punaa hänen kalvakoille poskilleen.

»Aage on mennyt pellolle katsomaan leikkuuväkeään», sanoi neiti Sparre kaataessaan kahvia. — »On vaikea tietää, milloin hän palaa, joten minusta on turha odottaa häntä. — Ota paljon kermaa, Agnete kulta, — sinun täytyy saada pyöreämmät posket.»

»Tuhannen kiitosta — — — Mutta istuhan nyt, että saisit jotain itsekin, täti Gertrud. Huomenna sinun täytyy luovuttaa minulle emännäntoimet.»

»Ei, rakas lapsi, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet tullut tänne virkistymään. Mutta sinä voit kaataa kahvia Aagelle. Se maistuukin hänelle paremmalta, kuin jos minä sen teen vanhoilla käsilläni.»

Agnete pudisti päätään.

»Sitä en usko. Aage ei varmaankaan välitä minusta vähääkään.»

»Kyllä, hän pitää sinusta paljon, ole varma siitä!» huudahti neiti Sparre vakuuttavasti. »Hän ei ole unohtanut, miten hyviä ystäviä te olitte lapsina. Muuten hän ei olisikaan suostunut sinun tännetuloosi. Hän on muuttunut melkein ihmisiä kaihtavaksi, senjälkeen kuin häntä kohtasi suuri surunsa.»

»Niin, mitä se oli oikein? — Mutta ehkä» — Agnete punastui kovasti — »ehkä minulla ei ole oikeutta kysellä.»

»Onpa kylläkin! Minä juuri ajattelinkin puhua siitä kanssasi ollessamme kahdenkesken. Ei se ole mikään salaisuus, että Aage oli kihloissa neiti Lotten Rosénin kanssa ja että tämä purki kihlauksen, kun Aage menetti omaisuutensa.»

»Että hän saattoikin sen tehdä — — — !»

»Niin, eikö totta, sitä ei voi käsittää? Sinä ja minä, pikku Agnete, me kuulumme niihin naisiin, joiden mielestä onnettomuus kiinnittää meitä vielä enemmän niihin, joista pidämme. Mutta se mielipide on hyvin vanhanaikainen», jatkoi hän hienosti hymyillen. »Lotten oli joka tapauksessa toista mieltä.»

»Kerro minulle hänestä hiukan enemmän — jos tahdot, täti Gertrud.»

»Mielelläni. Lotten oli erään rutiköyhän ruotsalaisen kamarijunkkarin lapsi. He asuivat silloin Kööpenhaminassa, kun Aage tutustui häneen. Hänellä oli muutamia veljiä, jotka olivat upseereja. Koko perhe eli varojensa yli ja oli ainaisessa rahapulassa. Jo lapsuudestaan saakka oli Lotten asettanut itselleen päämaalin: joutua rikkaisiin naimisiin. Hän oli kaunis ja liehittelevä, eikä hänen maineensa ollut paraimpia. Kukaan ei voinut käsittää, mistä hän sai rahoja pukuihinsa, jotka olivat niin ylen hienoja, että niistä kerrottiin sanomalehdissä. — Kun hän meni kihloihin Aagen kanssa, luulivat kaikki Aagen saavan periä suuren omaisuuden. Hän piti Aagesta omalla tavallaan, sen verran kuin hän saattoi pitää muista kuin itsestään. Mutta kun onnettomuus tuli, oli Lotten myös ensimäinen, joka hylkäsi hänet. Ja Aage on katkeroitunut siinä määrin pettymyksestään, että on kuin toinen ihminen.»

»Aage parka», sanoi Agnete hiljaa. Kahvi hänen edessään oli koskematta.

»Niin, se oli vaikeata silloin. Mutta se oli hänen onnensa. Lotten on sellainen nainen, joka voi häikäilemättä saattaa miehensä häviöön ja pettää häntä. Minä säälin tilanomistaja Tholanderia, jonka kanssa hän sittemmin meni naimisiin, paljon enemmän kuin Aagea.»

»Onko Aage tavannut häntä senjälkeen kuin kihlaus purettiin?»

»Minä luulen hänen nähneen hänet matkoillaan Skånessa. Ja nyt tänään — Lotten ja luultavasti hänen miehensä istuivat vaunuissa, jotka ajoivat ohitsemme maantiellä. He vierailevat Dalassa nyt jonkun aikaa. Olen niin pahoillani Aagen takia. Lottenin tapaaminen repii auki vanhat haavat.»

Neiti Sparre pudisti huolestuneena päätään. Hänen suutaan ja silmiään reunustavat rypyt näkyivät nyt kovin selvästi.

Agnete aikoi vastata, mutta näki samassa Aagen tulevan portista ja suuntaavan kulkunsa heidän luokseen.

Hän heittäytyi heitä vastapäätä olevalle tuolille. Kissa, joka oli paistattanut itseään ruohikossa, lähestyi hiljaa naukuen ja hypähti hänen polvelleen. Hän silitti sen sametinhienoa harmaata turkkia, ja sitä katsellessa levisi hänen nuorille, vakaville kasvoilleen iloinen hymy.

»Täällähän teillä on oikein hauskan näköistä», sanoi hän. »Saanko minäkin kupillisen kahvia?»

Agnete nousi kaatamaan.

»Miten monta sokeripalaa haluat?» kysyi hän. Hänellä oli sokeripihdit kädessä.

»Sitä en todellakaan tiedä.»

»Anna hänelle kolme palaa», neuvoi neiti Sparre. »Aage ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, mitä syö tai juo — paitsi milloin saa sellaista, josta ei pidä. Silloin hän kylläkin tietää.»

»Niin, minä olen kerta kaikkiaan häijy ja kiittämätön olento. Siinä kuulet.»

»Oo, toistaiseksi en vielä ole kuullut mitään varsinaista pahaa sinusta», sanoi Agnete hymyillen. Hän seisoi Aagen edessä ojentaen kahvikuppia, minkä Aage otti vastaan hiukan kömpelösti, sillä kissa oli yhä hänen sylissään. Heidän kätensä koskettivat toisiaan, ja Agnete veti omansa äkkiä takaisin punastuen.

»Jos sinua haluttaa lähteä kanssani, Agnete, niin olisi minulla nyt aikaa näyttää sinulle ympäristöä», sanoi Aage juotuaan kahvin. »Lähdetkö mukaan, täti Gertrud?»

»En kiitos, lapsi kullat, menkää te yksin. Minä istun mieluimmin rauhassa sukankutimineni.»

»Nyt alas, Pekka — — —»

Aage nousi kääntyen Agneten puoleen. Nyt hän vasta huomasi, että tämä oli muuttanut vaatteita. Miten solakka ja nuorekas hän olikaan tuossa puvussa! Hänen kaulansa ja käsivarsiensa ruusunvärinen hipiä kuulsi leningin pitsien ja ohuen kankaan läpi. Hatun syrjien alta näkyi ruskea tukka soluvan pehmeästi poskia myöten. Aagesta tuntui hänen siinä seistessään, kuin Agnete olisi vielä ollut sama pikku tyttö, minkä hän muisti lapsuutensa ajoilta.

»Eikö sinua palella? Ilma alkaa jo käydä viileäksi» sanoi hän sivellen veljellisesti Agneten käsivartta.

»Ei, ei, ei minua palella.» Agnete hytkähti ja värisi hiljaa, tietämättä oikein miksi.

He kulkivat kapeata käytävää vierekkäin. Ensi silmäykseltä puutarha näytti hyvinhoidetulta, mutta Agnete huomasi pian, että se erosi suuresti englantilaisista puistoista, jotka hänellä olivat tuoreessa muistissa. Täällä ei ollut ainoatakaan sametinpehmeätä, tasaiseksileikattua ruohokenttää, jossa toinen ruohonkorsi ei saanut kasvaa toisen ohi. Ruoho kasvoi vapaasti, mutta näytti kuitenkin rehevältä ja smaragdinvihreältä auringonpaisteessa — ja ruohikosta päänsä nostaneet kissankellot ja apilankukat tekivät puutarhan hyvin viehättäväksi Agneten silmissä. Siellä oli ääretön joukko vanhoja, kyhmyisiä omenapuita, joiden oksat viistivät maata hedelmien painosta, ja ylt'ympäri ruohikossa oli pudonneita omenia, tuoreita ja tuoksuvia. Kun he saapuivat vattupensaikon luo, kohotti Agnete raskasta, maahan painunutta oksaa, jotta lehtien harmahtava puoli loisti kuin hopea, ja poimi kouransa täyteen kosteita, tummanpunaisia marjoja.

Miten hyvältä ne maistuivat! Siitä oli aikoja, kun hän oli viimeksi poiminut marjoja tämmöisessä maalaispuutarhassa. Nämä vatut herättivät eloon lapsuudenmuistot.

He kulkivat edelleen ja saapuivat tallin ja navetan lähettyville koivikon ääreen, josta talo oli nimensäkin saanut. Navetta oli pitkä, matala graniittikivirakennus, jonka pärekatto suojusti pieniä ikkunoita. Navettaan liittyi puinen lisärakennus, jonka ruskeahkolla olkikatolla sammal rehotti; sen seinien alkuperäinen punaväri oli kulunut ja muuttunut epämääräisiksi vivahduksiksi, jotka muistuttivat vanhan puunrungon väriä. Suurella, kiviaidan ympäröimällä pihamaalla kasvoi ruoho mehevänä, ja siellä täällä pilkisti keltaisia kukkia. Eräässä nurkkauksessa oli vanhanaikainen kaivo, jonka pitkä vintti kohosi synkkänä kohden valkeita pilviä. Näkyvillä oli koko joukko erilaisia ajopelejä — tasapohjaisia heinähäkkejä, tavallisia työkärryjä sekä tilava kaleesi, joka näytti ainakin sadan vuoden vanhalta. Pihamaan takaa koivujen valkoisten runkojen välistä näkyi perkaamaton tiheikkö, jossa kasvoi katajia, kanervaa ja mustikkaa sammaltuneiden kivien ympärillä. Viidakosta kuului lehmänkellojen kilkatusta, ja siellä täällä näkyi sarvipää puiden lomitse ja saattoi erottaa vihreyden keskeltä ruskea- ja valkopilkkuisen ruumiin.

»Tämä on ihastuttavinta, mitä olen täällä nähnyt!» huudahti Agnete tyytyväisenä. »Nämä vanhat ajoneuvot muistuttavat minulle Gösta Berlingin tarusta sitä kohtaa, jossa kerrotaan, miten kavaljeerit hakevat vanhat vaununsa ajaakseen Ekebystä. — Onko Koivulalla mitään tarua, Aage?»

»Luulen olevan, mutta en tiedä siitä paljoakaan. Tiedän vain, että viimeinen omistaja, jolta isä osti talon, oli ihmisiä kaihtava, synkkämielinen vanha upseeri, joka ei koskaan tahtonut tavata naapureitaan. Kerrotaan, että hänen vaimonsa oli hyljännyt hänet monta vuotta sitten. Hän kuoli äkkiä — huhu kertoo, että hän hirtti itsensä, mutta kukaan ei tiennyt sitä varmaan, paitsi hänen vanha palvelijansa, joka vaikeni kuin muuri.»

Agnete kalpeni. »Huh, sepä oli hirmuista! Missä se tapahtui — minä tarkoitan, missä hänen sanottiin hirttäytyneen?»

»Se kuuluu tapahtuneen siinä huoneessa, jossa minä nykyisin asun», sanoi Aage ja hymyili hänen kauhulleen. »Ole rauhassa, Agnete, en ole koskaan huomannut, että siellä kummittelisi. Olkoon kapteenin syntien ja surujen laita miten tahansa, niin luulen kuitenkin, että hän on saanut rauhan haudassaan.»

»Mutta — että sinä asutkaan siellä! Miksi valitsit sen huoneen?» Hän oli tarttunut Aagen käsivarteen ja katseli häntä suurin, pelokkain silmin. Aage puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ennenkuin vastasi:

»Siksi, että se on kauimpana, ja minä tahdoin olla rauhassa. Ja miksi pelkäisin? — Kuolleet eivät tee kenellekään pahaa.»

»Eivät tietenkään. Mutta minusta tuntuisi kauhealta asua sellaisessa huoneessa, missä sellainen toivoton ihmisparka kerran on asustanut. Joskaan hän itse ei kummittele, tuntuisi kuitenkin siitä, kuin hänen raskaat ajatuksensa kummittelisivat siellä. — Minä toivoisin, että antaisit minun järjestää itsellesi toisen huoneen, Aage — huoneen, joka on avara ja valoisa ja josta on laaja näköala. Minä toisin sinne joka päivä tuoreita kukkia ja ripustaisin seinille muutamia hauskimpia taulujani. Sinun täytyy nähdä tauluni — minulla on niin monta jäljennöstä kuuluisimpien englantilaisten taiteilijain tauluista — Burne Jonesin, Wattsin ja Rossettin. Luulisin sinun pitävän niistä.»

Aage hellitti hänen kädestään kuin ajatuksissaan, ja hänen katseensa muuttui synkäksi.

»Kiitos, Agnete, aikomuksesi on hyvä, mutta minä pysyn mieluimmin siellä, missä olen. Ja sinun taulusi eivät sovi minulle. — Näetkös, silloin kun vielä luulin isän olevan rikkaan, aloin lukea taidehistoriaa. Olin jo tehnyt pari matkaa Italiaan ja Hollantiin saadakseni nähdä taulukokoelmat, ja kirjoitin niistä muutamia artikkeleita. Mutta sitten tuli muutos. Nyt olen talonpoika ja minun tulee elää kuin talonpoika. Kaikki, mikä muistuttaa entistä elämääni, tuottaa minulle tuskaa.»

»Mutta Aage» — hän ei katsonut häneen, vaan puhui ujosti ja hiljaisella äänellä. »Kenenkään ei pidä karkoittaa kauneutta elämästään, vaikkei se voisikaan olla siinä ensi sijalla.»

»Minulle se on kaikki tai ei mitään», sanoi Aage lyhyesti. »Palaammeko nyt täti Gertrudin luo? Minulla ei ole enää mitään näytettävää.»

Agnete seurasi häntä ääneti. Hän katseli hänen ryhdikästä vartaloaan, hänen ylpeätä niskaansa, joka ei ollut taipunut surussa, vaan kohosi entistään uhmaavampana, ja hän ajatteli surumielin, miten vaikeaa oli voittaa hänet, vaikeaa tuoda valoa hänen elämäänsä, niin hartaasti kuin hän sen halusikin tehdä.

III

Rouva Lotten Tholander nousi Dalan herraskartanon komeita pääportaita ja astui halliin, johon auringonsäteet tunkeutuivat keltaisten silkkiuudinten raoista. Hän riisui englantilaisen hattunsa ja valkoisen liinatakkinsa ja alkoi järjestää kiharoitaan ikkunain välissä olevan peilin edessä. Pahantuuliset ja tyytymättömät kasvot silmäilivät häntä peilistä. Hän oli tehnyt aamukävelynsä Koivulan tienoille toivoen saavansa nähdä Aage Sparren, mutta ei ollut onnistunut aikomuksessaan. Hän kaipasi häntä — kaipasi tulisesti, intohimoisesti. — — Hän oli tullut Smålantiin ainoastaan saadakseen tavata häntä. Mitä sitten tapahtuisi, siitä hän ei välittänyt eikä halunnut sitä tietääkään. Hän sulki tahallaan silmänsä tekonsa seurauksilta.