Part 1

language: Finnish

NUORTA LEMPEÄ

Romaani

Kirj.

ANNA BAADSGAARD

Suomentanut ("Agnete Kaas")

Hertta S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

I

Metsän halki vievä tie oli sateen pehmittämä. Koivujen valkeat rungot kohosivat aavemaisina metsän sopukoissa väräjävän sinertävän usvan keskeltä, ja kaiken alla erottui mustikanvarpujen ruosteenruskea väri sammalen kosteata vihreyttä vasten. Siellä täällä näkyi suuria kiviä, jotka muistuttivat irtaantuneita kalliolohkareita, ja mustanvihreät katajapensaat kasvoivat jos jonkinlaisen muotoisina tai kohosivat kuin kypressit viidakossa. Vaikka olikin vasta elokuun loppupuoli, alkoivat koivujen hennot lehdet jo kellastua. Sataa tihuutti yhtenään, ja synkkä taivas kaareutui yksitoikkoisen harmaana. Sadepisarat leikkivät tielle muodostuneissa vesilätäköissä, oksista tippui tippumistaan, ja ilma oli täynnään epämääräistä, haikeata lakastuneitten lehtien ja versovien sienien tuoksua. Aitoja oli metsässä ristiin rastiin, ja punaiseksimaalatut veräjät sulkivat siellä täällä tien. Niiden syvä punaväri teki hauskan vaikutuksen kivien himmeän harmauden ja metsän syyskesäisen hillityn kirjavuuden rinnalla.

Koivulan nuori omistaja kulki metsän halki. Hän kulki etukumarassa, lakki otsalla ja kädet paksun, harmaan nuttunsa taskuihin pistettyinä. Hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy, ja kaunis suu oli tiukasti suljettuna, joten se antoi kasvoille kovan ilmeen. Aage Sparre ei halunnut lumoutua metsän raskasmielisestä kauneudesta. Hän ajatteli katkerana sen ajan jo ammoin sitten menneen, jolloin hän saattoi vaipua luonnon ihailuun ja runoillakin siitä. Kööpenhaminassa ollessaan, nuorena ja suruttomana ylioppilaana, hän oli kuvitellut maailman olevan hänelle avoinna siksi, että hän oli nuori, kaunis ja vanhempainsa ainoa lapsi. Mutta myöhemmin, kun isä kuoli omaisuutensa menettäneenä, kun äiti surun murtamana seurasi miestään kuolemaan — silloin Aage Sparre sai muuta ajattelemista kuin runoilua ja huvittelua. Elämä muuttui kovaksi taisteluksi jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi, kauneus ja ilo olivat käsitteitä, jotka eivät enää olleet häntä varten, ja kun hän nyt vaelsi metsikön halki pieneen kartanoonsa, hän ajatteli ainoastaan, paljonko koivut voisivat hänelle tuottaa, jos hänen olisi pakko hakkauttaa metsänsä.

Koivula oli ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi perikadosta. Hänen isänsä oli ostanut sen yksistään siitä syystä, että siellä oli erinomainen tilaisuus metsästykseen ja kalastukseen ja että häntä halutti viettää muutamia syksykuukausia Smålannissa. Nyt se oli pojan koko omaisuus, kiinnitetty ja rappiotilassa. Aage ei ollut koskaan oppinut maanviljelystä, ja miten vakavasti hän koettikin siihen perehtyä, kun hänen isänsä kuoltua oli pakko luopua opinnoistaan, ei hän kuitenkaan koskaan voinut varttua oivalliseksi maanviljelijäksi. Tämä kova käytännöllinen työ oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Tiedemiestä, uneksijaa hän ei voinut kokonaan itsessään vaimentaa, vaikka kaikin voimin koetti vastustaa luonteessaan sitä, mikä oli vastoin hänen uuden asemansa vaatimuksia.

Hänen ympäristönsä ei pitänyt hänestä. Hän oli ankara isäntä — vaikka aina oikeudenmukainen — hiljainen ja itseensäsulkeutunut naapuri, joka ei helposti saanut itselleen ystäviä. Oli ainoastaan yksi, joka näki hänet oikeassa valossa ja sai ottaa osaa hänen suruihinsa, sieluntaisteluihinsa. Tämä oli eräs vanha nainen, neiti Gertrud Sparre, hänen isänsä sisar ja hänen ainoa ystävänsä. Hän asui Koivulassa ja hoiti veljenpoikansa taloutta. Aagen isä oli ollut kymmenen vuotta nuorempi sisartaan, joka nyt oli yli kuudenkymmenen. Se melkein äidillinen rakkaus, jota vanha neiti oli tuntenut nuorempaa veljeänsä kohtaan, oli myös kohdistunut tämän poikaan, ja Aage oli jo lapsena ymmärtänyt, että saattoi huoletta uskoa täti Gertrudille kaikki riemunsa ja murheensa tietäen häneltä aina saavansa myötätuntoa ja ymmärtämystä. Neiti Sparrella oli ollut jotenkin suuri omaisuus, mutta hän oli veljensä konkurssissa menettänyt kaiken. Aage piti kunnianasianaan tarjota tädilleen kodin, miten yksinkertaisen ja vaatimattoman tahansa, ja oli vakaasti päättänyt huolehtia siitä, ettei täti tulisi kaipaamaan mitään, niin kauan kuin hänellä itsellään oli kattoa päänsä päällä.

Hänen ei tarvinnut katua, että oli ottanut neiti Sparren kotiinsa, sillä tämän tädin äidillinen hellyys oli hänen surullisen elämänsä valokohtana. Täti ei koskaan tehnyt hänelle kysymyksiä eikä viitannut menneisyyteen, vaikka tunsi hänen elämänsä suuret pettymykset, katkerat tappiot. Aage oli ollut kihloissa, ja kun kaikki häneltä särkyi, hylkäsi morsiankin hänet. Tämä oli nyt naimisissa erään tilanomistajan kanssa Skånessa. Kun Aagen liikeasiat veivät hänet niille seuduille, missä entinen morsian asui, saattoi tapahtua, että Aage näki hänen saapuvan asemalle hienoissa vaunuissaan, terveenä ja hymyilevänä, ikäänkuin ei mikään rikottu uskollisuudenvala painaisi hänen mieltään, ja katkerin tuntein Aage silmäili silloin ympärillään aukenevia hedelmällisiä maita. _Hänen_ pelloillaan lainehti kultainen sato, siellä kotona taas antoi köyhä, karu maa kiviä leivän asemesta. Ja kuitenkin hän oli vähitellen oppinut rakastamaan sitä seutua, jonne kohtalo oli hänet heittänyt. Vaikka hän ivailikin tunteitaan, oli hänen rakkautensa luontoon niin syvä, ettei se voinut sammua. Ja Smålannin pehmeä raskasmielisyys soi hänen sielussaan kuin kansanlaulu mollissa. Ruskeista soista, joissa vesi kimalteli mättäiden keskellä, mäntyjen ja katajien pimennoista, koivikkojen äänettömistä pylväskäytävistä ja järvien silopinnoista kaikui häntä vastaan hiljainen, viihdyttävä soitto — ja oli kuin käsi olisi pehmeästi hivellyt hänen poskeaan, kuin ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Älä sure. Kerran saat suuren levon, syvän rauhan. Taistelu taukoaa lopulta, mutta lepo on iäinen...»

Nyt tuli metsässä valoisampaa. Puut olivat harvemmassa, ja lehtikatoksen välistä saattoi erottaa suuria kappaleita tasaharmaata taivasta. Vielä punainen veräjä — ja hän oli saapunut metsän reunaan. Täällä levisivät pellot molemmin puolin sateensyleilemien metsien reunustamina. Kaura oli leikattu ja lyhteet pantu kuhilaille. Nämä viljakuhilaat näyttivät hämärässä eriskummallisilta eläinhaamuilta tai vanhoilta kumaraisilta noitaukoilta, joilla oli pitkät nenät ja karkea tukka ja parta. Aage Sparre näki varsin hyvin kasvot joka kuhilaassa, mutta hän ei tahtonut nähdä niitä — hän ajatteli vain tämän ikuisen sateen surkeutta, joka mädätti kauran, ennenkuin se saatiin korjatuksi.

Jo saattoi erottaa Koivulan valkean päärakennuksen hämärän sylistä puutarhan puuryhmien keskeltä. Parista ikkunasta loisti kellertävä valo. Gertrud täti oli tietysti sytyttänyt lampun ruokasalissa ja odotti häntä illalliselle. Hänestä tuntui, kuin hän ei tarvitsisi mitään, mutta joka tapauksessa — oli hauska tietää valon loistavan ja uskollisen ystävän odottavan häntä kotiin iloiten hänen tulostaan. Hän ei saanut olla kiittämätön, sillä hän voisi tulla vieläkin köyhemmäksi kuin oli.

Hän meni puutarhan läpi. Siellä oli omenien tuoksua ja syyskesän kukkien, leukoijan ja resedan lemua. Neiti Sparre tuli häntä vastaan kuistille. Avoimesta ovesta virtaavassa valojuovassa hän näki hänen ryhdikkään, vielä solakan vartalonsa ja hänen harmaan tukan ja siron pitsimyssyn alta näkyvät hienopiirteiset kasvonsa.

»Hyvää iltaa, Aage, mikä kauhea sade! Sinä olet kai läpimärkä, raukka. Olehan kiltti ja mene huoneeseesi muuttamaan sekä kengät että nuttu, ettet vilustu.»

»Oh, ei minusta hätää», sanoi hän lyhyesti. — »Mutta säälittää sinun puhtaat lattiasi, jos tulen sisään märissä kengissä», jatkoi hän heti lempeämmällä äänellä.

»Niin, syytä vain lattiata, poikaseni, se on yhdentekevää, kunhan tulos on sama.»

Täti Gertrudilla oli verrattoman iloinen ja tasainen luonne. Hänen mielensä oli aina tasapainossa, ja hän levitti ympäristöönsä viihtymystä ja kodikkuutta. Hän kuului sellaisiin vanhuksiin, jotka ääneti kantavat nuorten suruja ja aina ovat valmiit lohduttamaan pyytämättä mitään vastalahjaa.

Hetkisen kuluttua Aage Sparre tuli ruokasaliin kuivissa pukimissa. Kattolampun tasainen, kellertävä valo valaisi katetun pöydän lumivalkeine liinoineen ja yksinkertaisine ruokineen. Keskellä pöytää oli vanhanaikainen messinkimalja, joka oli täynnä mitä erilaisimpaan sinipunervaan ja karmiinipunaiseen vivahtavia astereita ja leukoijia. Huoneessa ei ollut paljon huonekaluja — muutamia korkeaselkäisiä tuoleja, mahonkinen kaappi, vanha messinkisilainen lipas ja valkeakaappinen taalalaiskello. Täti Gertrud istui pöydän ääressä lukien tanskalaista sanomalehteä. Hänen sylissään lepäsi suuri, harmaa kissa, joka kehräsi tyytyväisenä.

»Hyvää iltaa, Pekka», sanoi Aage Sparre silittäen kissan selkää mennessään paikalleen.

Neiti Sparre pani pois sanomalehden, laski kissan lattialle ja kiiruhti tarjoamaan veljenpojalleen. Tämä söi hyvällä ruokahalulla, mutta näytti tuskin huomaavan mitä söi. Pilsner-pullon, joka oli hänen lautasensa vieressä, hän siirsi syrjään katkerana: »Sinä tiedät, ettei minulla ole varaa juoda olutta.» Ja neiti Sparre huokasi sekä tarjosi hänelle kupillisen teetä sen sijaan.

Kun iltaruoka oli syöty, sytytti Aage Sparre lyhyen piippunsa ja ojensi kätensä ottaakseen sanomalehden. Täti Gertrud keskeytti kutomisensa.

»Odotahan hetkinen, ennenkuin alat lukea. Tahtoisin jutella kanssasi eräästä asiasta. Olen saanut kirjeen tänään. — Sanohan minulle, miltä sinusta tuntuisi saada nuori tyttö taloomme joksikin aikaa?»

»Nuori tyttö!» — Aage katsahti terävästi tätiinsä. Hänen kapeat sormensa hypistelivät sanomalehden kulmaa. »Mikä eriskummainen päähänpisto, täti. Luulisin sinun tietävän minun saaneeni kylliksi nuorista tytöistä loppuiäkseni.»

»Älä ole niin katkera, Aage. Kuule ensin kenestä on kysymys.»

»Tuskin se millään lailla muuttaa mielipidettäni.»

»Ehkäpä sentään. — Muistatko Agnete Kaasia?»

»Agnete Kaas», toisti Aage. Silmien välinen syvä ryppy haihtui, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. »Sitä nimeä en ole kuullut moneen vuoteen. — Minne he joutuivatkaan, eikö hänen isänsä saanut paikan Pariisissa — vai oliko se Lontoossa?»

Neiti Sparre kumartui lähemmäksi lamppua ja korjasi pudonneen silmän kutimessaan. Hän oli huomannut Aagessa tapahtuneen mielenmuutoksen, ja hänen silmälasiensa takaa säihkyvissä sinisilmissä välähti veitikkamaisesti ja tyytyväisesti.

»Kaas oli monta vuotta Tanskan lähetystössä Lontoossa. Hän oli ollut Englannissa nuoruutensa päivinäkin — sinähän muistat, että rouva Kaas oli englannitar. Mutta nyt he ovat molemmat kuolleet. Agnete on viime aikoina asunut eräässä täysihoitolassa Richmondissa. Mutta siellä hän tuntee itsensä kovin yksinäiseksi ja hän on sitäpaitsi heikko, joten hän tarvitsee maalaisilmaa ja lepoa. Siksi hänen isänsä sisar, neiti Elisabeth Kaas, kirjoittaa minulle kysyen, eikö Agnete voisi tulla meille joksikin aikaa.»

»Hän kyllästyisi täällä oloonsa kahdessa viikossa.» Aage oli työntänyt tuolinsa kauemmaksi pöydän luota ja istui nyt jalat ristissä heiluttaen toista jalkaansa. Tumma tukka valui otsalle, ja lamppu valaisi hänen selväpiirteistä profiiliaan.

»Silloinhan hän voi lähteä, jos häntä haluttaa. Ja ehkäpä sinä erehdyt. Ehkä hän viihtyisi juuri täällä hyvin. Seutu on niin kaunista, ja me antaisimme hänen tuntea, että hän saapuu ystävien luo. Eikö niin, Aage?»

»Niin tietysti», vastasi Aage lyhyesti. — »Tiedätkö hänestä mitään muuta?» jatkoi hän hetken kuluttua.

»Tiedän hänen olevan hyvin kauniin. Hänen vanhempainsa eläessä seurusteli moni nuori taiteilija hänen kodissaan; he maalasivat hänen muotokuviaan ja kirjoittelivat runoja hänestä. — Häntä ihailtiin suuresti.»

»Sepä ikävää kuulla.»

»Miksi niin, Aage?»

»Siksi, että hän on luonnollisesti nyt hemmoteltu ja hyvin vaatelias.»

»Se ei ole niinkään varmaa. Jalo luonne voi varsin hyvin kestää ihailua. Ja sinä muistat kyllä, mimmoinen Agnete oli nuorena.»

»Kyllä, hän oli pieni, suloinen tyttö.»

Ajatuksissaan Aage näki pienet herttaiset kasvot, jotka niin lapsekkaan luottavina ja lempeinä silmäilivät häntä. Pieni Agnete oli aina osoittanut hänelle liikuttavaa rakkautta, vaikka hän aina kohteli häntä poikamaisella etevämmyydellä; nyt Agneten muisto sai hänen mielensä omituisesti pehmenemään; vaikka siitä oli vierinyt niin monta vuotta.

»Hän puolusti sinua usein, niin pieni kuin olikin, isäsi ollessa sinulle ankara — mikä muutoin tapahtui hyvin usein.»

»Niin, minä tiedän hänen olleen hyvän ystäväni», sanoi Aage ajatuksissaan.

Hän tuijotti sinivalkealta hohtaviin savupyörylöihin, jotka kohosivat kattoa kohti. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat, ja sade pieksi ikkunoita.

»Agnetella on ollut sydänsuru», jatkoi täti Gertrud hetkisen kuluttua. »Elisabeth Kaas on kertonut siitä minulle. Hän rakasti nuorta englantilaista maalaria, mutta tämä oli keuhkotautinen ja kuoli.»

»Vai niin», sanoi Aage kylmästi. Hän oli äkkiä muuttunut alakuloiseksi eikä tiennyt itsekään mistä syystä. Ei se johtunut siitä, että hän olisi tuntenut myötätuntoisuutta lapsuudenystävättärensä surun johdosta — ei, häntä vaivasi pikemmin itsekäs pettymys siksi, että Agnete oli pitänyt jostain toisesta. Hän ei käsittänyt mielentilaansa. Mitä se häneen koski? Eihän Agnete ollut enää hänelle mitään...

»Ja nyt hän on menettänyt vanhempansakin. Lapsi raukka, hän on saanut kokea jo niin paljon. Meidän täytyy olla hyvin ystävälliset hänelle.»

»Minä olen vakuutettu siitä, että sinä olet hyvä häntä kohtaan, täti Gertrud.»

»Entä sinä, Aage?»

»Minä?» — Hän kohautti hartioitaan. »Minulla on työni, joten en ehdi paljoakaan seurustelemaan neiti Kaasin kanssa.»

»Mutta sinä voit olla ystävällinen tavatessanne. Sinä voit olla iloisen näköinen ja heittää tuiman katsantosi toisinaan nurkkaan.»

Aage naurahti lyhyesti ja ivallisesti. »Sinä kai pelkäät minun säikyttävän hänet täältä — niinhän, täti? Muutamia vuosia sitten ei kai kukaan olisi luullut minun sillä tavoin käyttäytyvän nuorten naisten seurassa. Mutta ihminen muuttuu — huonommaksi.»

Neiti Sparre taputti häntä hennolla, ryppyisellä kädellään käsivarrelle.

»Rakas Aage, minä tiedän paraiten, että tuo muutos on vain pintapuolinen.»

»Siinä erehdyt, täti Gertrud. Se on syvälle juurtunut. — Onhan vallan mahdotonta kestää samanlaisena, kun kaikki se, mihin on luottanut, murtuu.»

»Useimmat ihmiset kadottavat onnensa, Aage, ole vakuutettu siitä, mutta silti ei saa menettää uskoansa hyvään tässä elämässä. Täytyy oppia unohtamaan itsensä, ettei tuomitsisi väärin. Etkö luule minullakin olleen suruni ja pettymykseni?» kysyi neiti Sparre hiljaa. Hänen harmaa päänsä painui syvemmälle työn yli.

»Kyllä — kyllä, täti Gertrud, tiedän sen varsin hyvin. Mutta sinä olet niin vanha — niin, suo anteeksi, se tuntuu ehkä loukkaavalta. Minä tarkoitan vain, että me kai jokainen ajan pitkään rauhoitumme ja tyydymme elämäämme. Niin kauan kuin on nuori, tuntuu kaikki vain niin raskaalta.»

»Mutta teillä nuorilla on toivo, tulevaisuus voi vielä kaiken muuttaa hyväksi. Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.»

Aage ei huomannut hänen viimeisiä surullisia sanojaan. Nuoruuden itsekkyydellä hän jatkoi omia ajatuksiaan.

»Mikähän minunkaan elämässäni enää muuttuisi, täti? Paremmaksi se ei voi muuttua, pikemmin huonommaksi, niin että olen pakotettu lähtemään talostani. Tämä alituinen sade turmelee sadon, ja ellen saa viljaa hyvin myydyksi, en ymmärrä mistä saan rahat kuoletuksiin — — —»

»Ehkäpä siihenkin keksitään keino», sanoi neiti Sparre rauhoitellen. »Agnete on rikas, ja olen varma siitä, että hän mielellään auttaa sinua lainalla, jos —»

Aage ei antanut hänen puhua loppuun. Hän nousi ja seisoi nyt hänen edessään synkkänä ja uhkaavana.

»Täti, jos sinulla on pienintäkään aikomusta hyötyä Agneten täälläolosta, niin en aio sallia hänen astua jalallaankaan näiden kynnysten yli, kuuletko? Niin syvälle en vielä ole vaipunut, että aikoisin käyttää hyväkseni nuoren tytön hyväntahtoisuutta ja houkutella häneltä rahoja. — Vaikka» — hänen äänensä muuttui purevaksi ja pilkalliseksi — »kyllähän nuoret tytöt yleensä ymmärtävät raha-asioita hyvin — minä voin ehkä olla huoleti.»

Hän käveli kiihtyneesti edestakaisin lattialla. Sitten hän asettui neiti Sparren tuolin eteen.

»Mikseivät Agnete ja hänen maalarinsa menneet naimisiin?» kysyi hän äkkiä.

Neiti Sparre, joka kauhistuneena oli katsahtanut häneen, antoi kutimensa vaipua syliin.

»Mutta, hyvä Jumala, Aage, minähän sanoin sinulle, että hän kuoli.»

»Kuoliko hän todellakin? Oletko varma siitä, ettei hän tehnyt konkurssia?»

Vanha neiti pudisti päätään. Hän miltei pelkäsi veljenpoikaansa tämän ollessa sillä päällä. Se ei kyllä kestänyt kauan, sen hän tiesi, ja sitten Aage puhui taas hyväillen. Mutta hän kärsi joka kerta tällaisten katkeruudenhetkien tullessa.

Kun Aage oli rauhoittunut, saattoi hän halveksia itseään. Totta oli, että hänellä oli maailmassa ollut vastoinkäymisiä — hän oli pettynyt ja petetty — mutta ei hänellä sittenkään ollut oikeutta antaa täti Gertrudin kärsiä huonosta tuulestaan. — Hän ei koskaan valittanut, ja kuitenkin hän oli Aagen isän takia menettänyt omaisuutensa ja oli nyt pakotettu elämään vallan toisissa olosuhteissa kuin mihin oli tottunut. Tädin äskeiset surulliset sanat, joita hän silloin tuskin oli huomannutkaan, muistuivat hänen mieleensä. »Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.» Se oli totta. Mahtoi olla vaikeata tulla vanhaksi. Voimat loppuivat, ystävät hylkäsivät. Menneisyyteen kuuluivat iloiset, valoisat päivät, tulevaisuus ei tuonut muuta kuin ääretöntä pimeyttä — ehkä joitakin epävarmoja toiveita kuolemantakaisesta nuoruudesta ja uudesta elämästä.

»Täti Gertrud!»

Aagen käsi lepäsi keveänä hänen olkapäällään. Neiti Sparre katsahti ylös, ja hänen katseensa oli kokonaan muuttunut, kirkas ja nuorekas, ja lämmin, hyväilevä hymy leikki hänen huulillaan.

»Älä huoli siitä, mitä äsken sanoin, täti Gertrud.»

»En, en, poikani.» — Hän otti silmälasinsa ja alkoi pyyhkiä niitä nenäliinallaan. Lasi oli himmeä kyynelistä. »Me kaksi kyllä ymmärrämme toisiamme, enkä minä ajattele sitä sen enempää.»

»Minä olen iloinen sinun takiasi, että Agnete tulee», jatkoi Aage. Hän oli vetänyt tuolin tätinsä viereen ja hyväili hänen kättään. »Sinä olet hauskan seuran puutteessa.»

»Minä tyydyn sinun seuraasi», sanoi vanha nainen lempeästi.

»Mutta minulla on niin kovin vähän aikaa olla kotona, täti; hänet sinä sitävastoin saat pitää luonasi kaiket päivät. — Kirjoitatko pian Englantiin? Pyydä häntä tulemaan, milloin häntä vain haluttaa — mieluimmin heti, niin kauan kuin meillä on vielä kesä.»

»Niin, minä kirjoitan jo huomenna, jos tahdot.»

»Kiitos, sepä hyvä.»

Aage päästi irti hänen kätensä, ja täti alkoi jälleen kutoa. Nurkassa oleva vanha kello raksutti, sade pieksi ikkunoita. Aagesta tuntui huoneessa vallitseva hiljaisuus painostavalta; hän oli tarttunut sanomalehteen, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, eikä hänen. järkensä tajunnut ainoatakaan lausetta. Päivän työtä seurannut väsymys sai hänet valtoihinsa.

»Minä menen levolle, täti Gertrud», sanoi hän vihdoin ja nousi. »Olen väsynyt ja minun täytyy nousta huomenna hyvin aikaisin elonkorjuun takia.»

»Mene, poikaseni, nukkumaan. Sinä tarvitset kaiken levon, minkä vain voit saada. — Minä sytytän sinulle kynttilän.»

Hetkisen kuluttua Aage nousi yläkertaan vieviä kuluneita portaita kynttilä kädessä. Pieni liekki heitti lepattavan valon hänen ympärilleen, hänen siinä noustessaan portaita. Ja kuta laajemmalta pimeys hänen ympäriltään hävisi, sitä selvemmin hän näki sielunsa silmillä menneisyyteen — hän muisti pienen tytön, joka aina oli ollut hänelle niin hyvä. Hän näki nuo pienet kasvot — herttaiset lapsenkasvot suurine, ruskeine silmineen, tummine kiharoineen, jotka kehystivät hänen poskiaan ja pientä, jalopiirteistä suutaan. Oi, jospa hän olisi ollut vielä lapsi! Oi, jospa hän olisi voinut saapua sellaisena kuin ennenkin! — Mutta hänestähän oli tullut suuri kaunotar, maailmannainen, joka oli viettänyt elämänsä vieraissa maissa, Euroopan suurimmissa kaupungeissa.

Tämä tuntui niin kummalta ajatella. Hän ei tahtonut luopua sydämessään kantamastaan kuvasta.

Suuri kaunotar — maailmannainen — pikku Agnete Kaas — — —

II

Sade taukosi vähitellen; seuraavat päivät olivat kirkkaat ja poutaiset, yöt kuutamoiset. Vaikka vielä oli yhtä lämmin kuin keskikesällä, näkyi jo kaikkialla, että syksy saapui. Koivulan puutarhaa ympäröivillä alavilla niityillä leijaili usva keskipäivään saakka, ja vaikka aurinkokin paistoi, ei kaste ottanut kuivuakseen pitkässä ruohossa. Kuivuneet lehdet tanssivat pienimmänkin tuulahduksen voimasta pitkin tietä. Kukkiva punakanerva alkoi kuihtua, kangas ja metsä tummua syksypukuunsa. Näinä kauniina päivinä oli kiirettä. Vilja ajettiin säilöön, ja pian olivat sänkiset pellot tyhjinä syyskuuntaivaan leppoisana kaartuessa niiden ylitse.

Kuukauden keskivaiheilla Aage Sparre ja neiti Gertrud ajoivat lähimmälle asemalle hakemaan Agnete Kaasia. Aage ajoi itse; hän ajatteli katkerana, että Agnete Kaas voisi pitää häntä tavallisena renkinä hänen siinä istuessaan kuskipukilla paksussa nutussaan, lakki otsalle vedettynä.

Kun he saapuivat asemalle, nousi neiti Sparre vaunuista ja siirtyi odotussaliin Aagen jäädessä kuskipukilleen. Asemarakennuksen edessä oleva kenttä näytti tyhjältä ja hyljätyltä kirkkaassa auringonpaisteessa. Äkkiä pyörähtivät asemalle komeat vaunut, joiden kuskipukilla oli liveripukuinen kuski ja palvelija. Vaunuissa istui lihava, harmaatukkainen herra, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja pienet silmät vilkuilevat, sekä hänen rinnallaan kalpea, jäykkä, mustiin puettu nainen. Aage tunsi heidät; tilanomistaja Sandell rouvineen Dalan kartanosta. Hän ei pitänyt heistä — patruuna oli meluava ja hänen vaimonsa kylmä ja tuomitseva — ja olisi mieluimmin välttänyt heitä, mutta Sandell oli jo huomannut hänet ja käski kuskin seisauttaa viereen.

»Hyvää päivää, Sparre! — Harvoin saa sellaisen kunnian, että teidät näkee. Odotatteko vieraita? — Vai niin, erästä nuorta neitiä! Hänet voitte kernaasti tuoda meille, kuuletteko! Nuoret haiset ovat aina tervetulleita Dalaan, varsinkin jos ovat kauniita — hahahaa! — Mekin odotamme vieraita tänään. Erästä nuorta pariskuntaa Skånesta. Rouva on ihastuttava.»

»Toivon saavani nähdä teidät luonani jonain iltana.»

Viimeinen lause hukkui junan kimakkaan vihellykseen. Palvelija hyppäsi alas kuskipukilta ja avasi vaunun oven herra ja rouva Sandellille, jotka menivät odotussaliin. Rouva Sandell tervehti Aagea jäykästi kumartaen. Hänen musta silkkipukunsa sihahteli uhkaavasti hänen mennessään Aagen ohi.

Hetkisen Aage istui tuijottaen torin varrella olevan puistikon puihin. Hän näki vaahteranlehtien loisteliaan punan. Miten hiljaista oli — varpuset visertelivät. — Mutta samassa avautui odotussalin ovi ja ihmisiä alkoi tulvia ulos. Hän kuuli täti Gertrudin äänen: »Tässä me nyt olemme, Aage!» Hän käänsi päätään ja näki nuoren, solakan tytön seisovan vaunujen vieressä ojentaen hänelle kätensä. Agnete oli siis tuntenut hänet. — Tai ehkä se johtui siitä, että täti Gertrud oli kutsunut häntä nimeltä. Aage olisi tuskin tuntenut _häntä_ — niin muuttunut hän oli — ja kuitenkin — kuitenkin oli siinä jotain, joka muistutti noita pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat hänelle niin rakkaat.

»Kiitos, että sain tulla», olivat Agneten ensimäiset sanat. Hänen pehmeässä äänessään oli hiukan ulkomaalainen sointu.

»Kunhan te vain voisitte viihtyä luonamme.» Aage huomasi itse vastauksensa lyhyyden ja kylmyyden, ja kuitenkin hän oli vakaasti päättänyt koettaa olla ystävällinen. Agnete katsahti häneen moittivasti.

»Teititteletkö sinä minua, Aage? — Mehän olemme niin vanhat ystävät! Sitä et saa tehdä, jos tahdot minun viihtyvän täällä. Sinuttele minua ja sano Agneteksi.»

»Kyllä, jos haluat, tahdon koettaa», vastasi Aage. Näkemänsä rukoileva katse sai hänet hymyilemään. »Mutta nouskaa nyt vaunuihin, muuten Liisa tulee levottomaksi», jatkoi hän huomatessaan hevosen luimistavan korviaan. »Renki saa noutaa matkatavarasi sittemmin.»