Part 10

Suuria, laajoja tasankoja, jotka peittyivät harmaasta taivaasta hitaasti putoilevien lumihiutaleiden alle. Siellä täällä näkyi puolittain hautaantunut pensas, ojentaen lehdettömiä oksiaan kuin lumimereen hukkuva. Hiljaisuuden halki kumahtelivat kaukaisten kirkonkellojen äänet, ja lumitasankoa pitkin lähestyi ruumissaattue. Ensin kaikki näytti epäselvältä, kummalliselta, tummia pilkkuja valkeata lumivaippaa vasten, mutta vähitellen erotti ääriviivoja, ja pilkut muuttuivat mustiksi hevosiksi, jotka vetivät ruumisvaunuja, surupukuisiksi miehiksi ja naisiksi, jotka kulkivat jäljessä päät kumarassa, ristissä käsin — pitkänä, äänettömänä jonona — — —

Agnete uneksi.

Kuka oli kuollut? Hän ei saanut sitä selville unissaan, hän ei voinut nähdä surevien alaspainuneita kasvoja. Mutta hän tunsi kylmän ja hiljaisuuden vaikutuksen. Hänen jäsenensä jäykistyivät, sydän alkoi sykkiä yhä hitaammin. Kohta kai hänenkin osanaan on valkeus, jäätävä kylmyys, hiljaisuus, ja hänen kuolinkellonsa kumajavat — — —

Mutta silloin — mikä tuoksu hänen lähellään? Puhkesivatko lumipeitteestä kukat eloon, kevään herttaiset lapsukaiset? Miten vahvatuoksuisia ne olivat, miten lähellä hänen kasvojaan — — — Hän heräsi ja avasi silmänsä.

Neiti Sparre istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli asettanut kukkavihon peitteelle, nuoren sairaan läpikuultaviin käsiin. Valkeita hyasintteja, joiden vahankelmeät kellot nuokkuivat hunajan painostamina, ja tummansinisiä orvokkeja, ihania hentoudessaan vihreitten lehtien kehystäminä.

»Häiritsinkö sinua, lapsi?» kysyi neiti Sparre. »Sepä ikävää.»

»Oi, et ensinkään, Gertrud täti, minä tahdoin oikein mielelläni herätä, uneksin niin murheellisista asioista. — Miten suloisia nämä kukat ovat! Onko puutarhuri lähettänyt ne Tukholmasta?»

»Ei, ne ovat Aagelta. Hän osti ne kaupungista.»

Agneten posket punehtuivat muistuttaen lumipeitteelle valahtavaa iltaruskoa. Hän kätki kasvonsa kukkiin ja hengitti täysin siemauksin niiden tuoksua. Oi, tätä kevään esimakua, tätä maaemon nuorekasta elinvoimaa, joka oli herättänyt hänet talvisen kuoleman unelmista — —

Aage oli nyt hyvä häntä kohtaan. Ollessaan huonoimmillaan Agnete oli muutamina harvoina valoisina hetkinään, kuumeen aletessa, nähnyt Aagen kumartuneena ylitseen, katseessa sanomaton epätoivo ja levottomuus. Agnete oli silloin halunnut sanoa hänelle, ettei hänen pitäisi olla niin suruissaan hänen takiaan. Mutta he eivät koskaan olleet antaneet hänen puhua, ja hänen olikin ollut vaikea saada sanoja suustaan. Nyt hän voi hiukan paremmin, mutta sitä kai ei kestä kauan. Hän tiesi, että hänellä oli ollut verenvuotoa keuhkoissa ja että pelättiin keuhkotautia. Mutta itse asiassa se ei häntä surettanut. Hänen oli nyt hyvä olla, kun tuskat olivat miltei poissa ja Gertrud täti ja Aage kilvan täyttivät hänen toivomuksiaan. Jos nämä päivät olivat hänen viimeisiään, olivat ne ainakin valoisia ja onnellisia. Hän ei pelännyt enää kuolemaa kuten ennen, jolloin ensi kerran oli tuntenut sen läheisyyttä. Eräs seikka vain painoi hänen mieltään. Häntä ei haluttanut kuolla, ennenkuin raha-asiat olisivat järjestyksessä. Hän oli useita kertoja ottanut sen puheeksi, mutta Aage oli aina muuttanut puheenainetta, sillä hän pelkäsi potilaan rasittuvan liiaksi. Nyt Agnete oli saanut uuden tuuman. Hän tiesi, miten kaikki paraiten oli järjestettävissä, niin että Aagen tulevaisuus olisi turvattu. Tänään hän tahtoi puhua tuumastaan Gertrud tädin kanssa.

»Mistä uneksit, kun sinut herätin?» kysyi neiti Sparre. Hän oli ottanut kutimensa ja istuutunut vuoteen ääreen. Talvipäivän sinertävä hohde valaisi huoneen; puutarhassa varpuset ilakoivat uneksien keväästä, vaikka maa oli lumen peitossa. Gertrud tädin myssyn nauhasolmukkeet nuokkuivat sukkapuikkojen väsymättömässä tahdissa, villalanka liukui herkeämättä hänen luisevissa sormissaan. Koivuhalot paloivat iloisesti takassa. Aagen kukat olivat asetetut veteen sängyn ääressä olevalle pöydälle, niin että Agnete saattoi nähdä ne tarvitsematta nostaa päätään.

»Uneksin näkeväni loppumattomia lumitasankoja, ja samassa kirkonkellot alkoivat soida ja ruumissaattue kulki ohi — — Se kai merkitsee minun kuolemaani.»

»Ei, rakas lapsi, älä semmoista ajattele!» huudahti Gertrud täti innokkaasti. »Hae mistä unikirjasta tahansa, niin tuo uni merkitsee häitä.»

Agnete hymyili heikosti. »Ehkä se voi tarkoittaa kumpaakin», sanoi hän. »Sekä häitä että kuolemaa.»

Hän loi katseensa alas ja hypisteli lakanan hienoja pitsejä. Sitten hän taas puhui epävarmalla äänellä:

»Täti Gertrud, eräs ajatus on pyörinyt päässäni nämä viime päivät. Luuletko Aagella olevan mitään sitä vastaan, että hän menisi naimisiin kanssani — nyt?»

»Mutta lapsi kulta!» Neiti Sparre pudotti kutimensa hämmästyneenä ja tuijotti Agneteen kysyvin katsein.

»Ajattelen rahoja, katsos. Kun minä olen hänen vaimonsa, saa hän periä koko omaisuuteni. Ja sinähän ymmärrät, että mitä isä ja äiti ovat minulle antaneet, sen minä vuorostani tahdon antaa sille, josta eniten pidän. Minähän voisin kylläkin tehdä testamentin Aagen hyväksi, mutta en ole vielä aivan täysi-ikäinen, joten pelkään holhoojani ja englantilaisten sukulaisteni tekevän vastaväitteitä ja ryhtyvän toimiin testamentin mitättömäksi julistamiseksi. — — Tämähän olisi vain valeavioliitto, sen hyvin ymmärrät. Minä kuolen pian — ja silloin Aage on jälleen vapaa.»

Hän puhui lempeästi ja hiljaa, tuntematta vähääkään katkeruutta. Neiti Sparre niisti kiireesti nenäänsä ja pyyhki silmälasejaan.

»Tahdotko kysyä Aagelta tästä, täti Gertrud?» jatkoi Agnete. »Älä sano hänelle mitään rahoista, sillä silloin hän ei suostu. Anna hänen luulla, että mielelläni kuolisin hänen vaimonaan.»

»Oi sinä rakas, rakas tyttöseni!» Gertrud täti kumartui nyyhkien hänen ylitseen ja suuteli häntä. —»Jumala siunatkoon rakastavaa sydäntäsi! — Niin, minä puhun asiasta Aagelle ja olen jo etukäteen varma hänen vastauksestaan. Minähän olen nähnyt hänen epätoivonsa, kun sinä olit huonoimmillasi. Mutta sinä et saa aina puhua kuolemasta. Minä elän vain toivossa, että sinä paranet ja olet ilonamme kauan, kauan — — —»

»Jos sitä toivoisin, täti Gertrud, niin en koskaan mistään hinnasta tekisi tätä kysymystä Aagelle — — —»

»Niin, niin, minä ymmärrän sen varsin hyvin, rakkahin.» — Ja neiti Sparre oli ääneti, sillä hän pelkäsi herättävänsä Agnetessa epäluuloja, jos puhuisi liian paljon.

Hän istuutui jälleen paikalleen, pyyhki silmiään ja alkoi kutoa. Toviin kumpikaan ei puhunut. Hiljaisuudessa kuului vain varpusten iloiset viserrykset. Auringonsäde leikki kirjoituspöydällä, valaisten jok'ikisen kiillotetulla mahonkilevyllä olevan tomuhiukkasen. Kärpänen lensi ikkunaa vasten ja jäi siihen surisemaan.

»Tänään on niin ihana ilma», sanoi täti Gertrud viimein. »Yksi aste pakkasta vain ja niin tyyntä ja aurinkoista kuin keväällä, vaikka vasta odotamme joulua.»

Agnete ajatteli, ettei hän suinkaan enää koskaan saa nähdä kevättä. Aage oli kertonut hänelle, miten kaunista täällä Smålannissa oli. Hän kuvitteli mielessään kevään kehkeytymistä koivikoissa. Kirkas taivas, jonka sini pilkisti koivujen hentojen, vihertävien lehtien lomitse, ja valkorunkojen keskellä oli äärettömästi vuokkoja ja kultaisia kevätesikkoja, jotka toivat mieliin suloisimman kevättunnelman. Entä koivunlehtien ja kuusenneulasten tuoksu — lintujen liverrykset suurten, tyynten järvien rantamilla — heräävä luonto, elpyvä elämä soissa ja nevoilla — — —

Hän tahtoi mielellään nähdä kevään vielä kerran. Mutta vaikkei hän sitä näkisikään, olisi hän tyytyväinen ja kiitollinen saadessaan kuolla täällä. Hän pelkäsi yksinäisyyttä, kodittomuutta kaikkein eniten. Ja nyt hän sai elää viimeiset hetkensä rakkaassa Koivulassa. Kuolema yksin, ei elämä, erotti hänet Aagesta.

Täti Gertrudilla oli jotain kerrottavaa Agnetelle. Hänestä se oli hyvä uutinen, mutta kuitenkin hänestä tuntui vaikealta ottaa se puheeksi.

Hän yskäisi parisen kertaa, ennenkuin saattoi aikaa.

»Eilen Tholanderit lähtivät Dalasta. Herran ja rouvan välillä oli ollut vallan hirveitä kahakoita; palvelusväki koetti kuunnella joka oven takana, ja nyt ei koko seudulla puhuta muusta kuin skandaalista. Nyt he aikovat erota, ja rouva matkustaa Tukholmaan ruvetakseen näyttelijättäreksi.»

»Vai niin», sanoi Agnete hitaasti. — »Rouva Tholander parka.»

»Oo», — täti Gertrud nykäytti innokkaasti suikkapuikkojaan. — »Häntä minä en sääli. Kunhan hän vain joutuu kirjavan, vaihtelevan elämän pyörteisiin, moniin rakkausseikkailuihin, niin hän on täysin tyytyväinen. Semmoisiin tuollaisten ihmisten mielet palavat.»

»Onko Aage pahoillaan hänen lähdöstään?» kysyi Agnete hiljaa katsomatta neiti Sparreen.

»Pahoillaan! Mitä sinä ajatteletkaan? Nyt toivon, etteivät heidän tiensä enää milloinkaan satu yhteen —»

»Ehkä sentään — kun minä olen kuollut ja he ovat molemmat vapaat — — —»

Neiti Sparre pudisti päätään, niin että nauhasolmukkeet nuokkuivat.

»Se ei tapahdu koskaan», sanoi hän kiivaasti. »Nyt Aage ajattelee vain sinua. Hän ei unohda mitä olet hänelle ollut ja mitä hän on sinulle velkaa.»

Agnete ei puhunut enempää. Hän tahtoi mieluimmin olla ajattelematta katkeraa ajatusta loppuun. Se häiritsi hänen rauhaansa. Tässä oli niin suloista levätä aivan rauhassa, antautua näiden kahden rakkaan, täti Gertrudin ja Aagen, hoidettavaksi. Mikä häntä terveytensä aikana oli vaivannut ja tuskastuttanut, sen hän tahtoi nyt unohtaa. Hän toivoi elämänsä sammuvan yhtä rauhallisesti ja kauniisti kuin kesäpäivä raukenee kauniina ilta-auringon laskiessa.

Puutarhanportti avautui. Aage tuli. He kuulivat hänen tömistävän lunta saappaistaan porstuassa.

Täti Gertrud nousi.

»Minä puhun Aagen kanssa nyt heti», sanoi hän. Hän silitti rohkaisevasti Agneten poskea, kokosi kutimensa ja lähti huoneesta. — — —

Auringonsäde oli paennut, ja hämärä alkoi laskeutua. Taivas hohti punaisena kaukaisen metsän yläpuolella, pitkiä, sinertäviä varjoja liukui lumella. Lintujen laulu vaihtui väsyneeseen piipitykseen.

Agnete odotti.

Kun ovi jälleen avautui, hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hän kuuli Aagen astuvan lattian poikki. Sitten Aage kumartui hänen puoleensa ja painoi hiljaisen suudelman peitteellä olevalle kädelle.

»Agnete — kiitos, Agnete.»

Agnete nosti päätään ja katseli häntä surumielisesti hymyillen. Miksi hän oikeastaan oli kätkenyt kasvonsa? Eihän hänellä ollut syytä hävetä. Eihän hän pyytänyt rakkautta. Hän ei enää janonnut elämänonnea, sillä sitä ei kukaan kuolevainen voinut hänelle, kuolevalle, antaa. Hänhän pyysi vain Aagen nimeä, voidakseen vastalahjaksi omaisuudellaan turvata hänen tulevaisuutensa.

»Minä olen sinulle niin sanomattoman kiitollinen», jatkoi Aage. »Täti Gertrud on sanonut, että sinä — että sinä mielelläsi tahtoisit tulla minun vaimokseni, mutta minä ymmärrän kyllä, että tahdot mennä kanssani naimisiin vain minun takiani, pelkästä hyvyydestä. Minä en ole enää ylpeä, Agnete, minä otan vastaan suuren lahjasi, vaikken voikaan antaa sinulle mitään takaisin. Ja kuitenkin — hiukan minä sentään voin antaa — huolenpitoni ja — rakkauteni.»

Agneten posket peitti tumma puna, huulet avautuivat onnelliseen hymyilyyn. Minkä sanan hän olikaan kuullut — mitä hän olikaan lukenut Aagen katseesta? Aage ei ollut koskaan katsonut häneen sillä tavalla. Oliko hän voittanut hänet nyt, kun oli jo myöhäistä? — Ei, ei, sääli se kai sai Aagen osoittamaan hänelle sellaista hyvyyttä. Hänen itsensä takia ei voinut olla toisin.

»Se on siis päätetty», sanoi Agnete hiljaa. Hän koetti puhua hyvin levollisesti, ikäänkuin olisi kysymys aivan jokapäiväisistä asioista. »Milloin mielestäsi annamme vihkiä itsemme? Sen tulisi tapahtua mahdollisimman pian, niin kauan kuin vielä olen voimissani.»

»Minä lähden huomenna Fallnavekaan keskustelemaan pastori Hedénin kanssa. Hän järjestää sen kyllä aivan ensi tilassa.»

»Kiitos, Aage.»

Agnete tahtoi ojentaa hänelle kätensä, mutta Aage ei nähnyt sitä. Hän oli kumartunut syvälle hänen ylitseen pitäen käsiään hänen hartiainsa ympärillä.

Miten paljon Agnete pitikään hänen kasvoistaan — jokaista piirrettä hän rakasti. Otsa ohimoille kaartuvine tummine hiuksineen, harmaat, syvämietteiset silmät, suora nenä, päivettyneet, hiukan laihtuneet posket ja suu, joka oli kaunein, mitä hän tiesi — — — Toisen silmän luo oli tullut ryppy, jota hän ei ollut nähnyt siinä ennen. Hän olisi tahtonut suudella sen siitä pois! — Aagen silmät olivat surulliset, ja kuitenkin ne näyttivät niin lempeiltä ja rauhallisilta, että Agnetenkin tuli hyvä olla. Olikohan hänen mielensä nyt rauhallisempi, olikohan hän voittanut katkeruuden? Oi, jospa hän vain olisi onnistunut johtamaan Aagea askeleenkaan rauhaa kohti, niin hän ei olisi elänyt turhaan. Silloin hän voisi kiittää kaikesta, mitä elämä oli hänelle suonut, kiittää kuolemastakin.

Mutta äkkiä hän tuli levottomaksi. Hän koetti kaikin voimin työntää Aagea luotaan.

»Älä suutele minua — älä suutele minua — voit saada tartunnan», kuiskasi hän.

Aage vain hymyili ja sulki hänen pienet, torjuvat kätensä oikeaan käteensä. Sitten hän painoi huulensa lujasti ja lämpimästi hänen huuliaan vasten. Ja Agnete sulki silmänsä tuntien onnen virtaavan läpi koko olentonsa, ruumiin ja sielun, ja tunsi koko pitkän elämän onnen tällä ainoalla hetkellä.

Mutta vain tällä ainoalla. Seuraavana hetkenä hän muisti sairautensa ja lähestyvän kuoleman, hän muisti heidän vain tehneen kauppasopimuksen.

* * * * *

Agneten huoneen seinällä on taulu, joka esittää Rossettin maalaamaa Beatricea. Hänen päänsä on ikäänkuin runsaan tukan takia taaksepäin painuneena, silmät ummessa ja huulet puolittain auki. Ei siitä ole apua, että hänen rakastamansa Dante on hänen vierellään, sillä hän ei näe häntä kuitenkaan — ei siitä apua, että valot välkkyvät Arno-joen aalloissa kaarisillan alla, missä he muinoin onnellisina tapasivat toisensa — hän ei enää koskaan kävele siellä. Varjo peittää hänen vieressään olevan aurinkokellon ikäänkuin muistuttaen hänen viimeistä hetkeään, ja hänen syliään, hänen rukoukseen liittyviä käsiään kohden lentää pieni lintu unikukka suussa — kuoleman kukka, joka vaivuttaa ikuiseen uneen.

Agnete muistuttaa Beatricea. Hänkin on tuntenut kylmän viiman varjojen valtakunnasta, hänen poskensa ovat sen kosketuksesta kalvenneet, hänen silmänsä muuttuneet kaukonäköisiksi, kuten kuolevan katse, joka koettaa nähdä pimeyteen, kohti tuntematonta, tulevaa maailmaa. — Hymy hänen huulillaan on jähmettynyt, hän on unohtanut ilakoivat, leikilliset sanat. Elämän ilot ja surut, elämän riemut ja murheet ovat hänestä kaukana, kaukana maailmassa, joka ei enää ole hänen. Yhtä hän ei kuitenkaan ole unohtanut — rakkauttaan. Se seuraa häntä viimeiseen saakka, se elvyttää häntä viimeiseen hengenvetoon asti, kunnes viimeinen selvä ajatus sammuu.

Ja päivät kuluvat — hiljaisina, yksitoikkoisina, luonto uneksii, elämä kuluu tasaista juoksuaan. Lunta sataa yhä hitaasti ja pehmeästi. Agneten ikkunoiden alla olevat aukeamat — nuo suuret viheriöitsevät niityt, joilla lehmät kävivät laitumella syyskuun auringon säteillessä, kun hän tuli Koivulaan — näyttävät nyt laajalta lumierämaalta, rajattomalta, äärettömältä valkealta mereltä — aivan kuin unissaan näkemänsä. Harvoin ketään kulkee tiellä, ihmiset ja eläimet pysyttelevät mieluimmin sisällä. Varpuset yksin antavat luonnolle eloa, kun ne levottomasti piipahdellen kokoontuvat täti Gertrudin niille heittämien murusten ympärille. Tuntuu kuin itse elämä uinuisi syvässä unessa.

Valkenee päivä, jolloin Agnete on vihittävä. Sinä päivänä paistaa aurinko.

Hänen huoneensa on koristettu vihkiäisiä varten. Täti Gertrud ja Maija ovat varhaisesta aamusta alkaen puuhailleet siellä hiljakseen. Huoneen joka nurkkauksessa on vihreitä ruukkukasveja, ja pienet urut ovat niiden suojassa. Valkea liina peittää sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle on asetettu avattu raamattu hopearistin viereen. Ikkunoiden eteen vedetyt verhot estävät valoa tunkeutumasta sisään, huoneessa vallitsee hämärä, johon kynttilöistä lähtevä valo sekoittuu. Agneten vuode on lumivalkoinen kuten hän itsekin, ja peitteelle on asetettu hänen morsiuskukkavihkonsa, jonka Aage on hänelle valinnut — kaksikymmentäkolme valkoista ruusua, yksi kutakin Agneten elämän vuotta kohti.

Vähitellen kokoontuivat vihkiäisvieraat. Seudun nuoret tytöt olivat opetelleet laulamaan tanskalaisia virsiä, joita Agnete oli halunnut juhlahetkenään kuulla. He ovat vetäytyneet urkujen ja vihreitten ruukkukasvien taakse ujoina ja puolittain peloissaan. Sairashuoneen ilma ja morsiamen laihat, riutuneet kasvot kuumeisine silmineen saavat nuoret, valkopukuiset, elämänhaluiset tytöt värisemään, ja he toivovat pian pääsevänsä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan, lumikinoksiin, joita joulukuun aurinko valaisee. Margit Hedén on heidän joukossaan; hän on kalpeampi kuin tavallisesti, kullankeltaiset palmikot pään ympärille kiedottuina, sydän täynnä ihmeellisiä uusia mietteitä.

Neiti Sparre istuu vihreällä sametilla päällystetyssä nojatuolissa, puettuna sihajavaan mustaan silkkipukuun, virsikirja ja nenäliina sylissään. Tänäkin päivänä hän oli yhtä tasainen, yhtä levollinen ja rauhallinen kuin joka päiväisissä oloissa. Ehkä hänen mielessään kytee salainen toivo, joka antaa hänelle voimia, joka lieventää surua.

Aage Sparre seisoo Agneten vuoteen ääressä. Nuoret tytöt kuiskivat keskenään hänen kauneudestaan ja sanovat, että kalpeus ja vakavuus pukevat häntä. Heidän käy häntä sääliksi, kun hänet nyt vihitään keuhkotautisen, kuolevan naisen kanssa. Mutta sitten he juoruavat kauniista rouva Tholanderista, joka eroaa miehestään, patruuna Sparren pelivelasta ja morsiamen suuresta omaisuudesta, kuiskivat innokkaina, vaikka omatunto soimaa, ja mykistyvät äkkiä, kun urkuri istuutuu soittamaan.

Urut alkavat soida, hiljaa ja pehmeästi, kuuluu iloinen häävirsi, jota lauletaan jokaisissa tanskalaisissa vihkiäisissä. Nuoret, kirkkaat äänet yhtyvät, ruotsinvoittoisesti ääntäen tanskalaisia sanoja. Täti Gertrud laulaa mukana hennolla äänellään. Vaikka ääni on jo särkynyt, iloitsee Agnete kuitenkin, että tuo uskollinen ystävä tahtoi yhtyä hänen häävirteensä.

"On rinnan kulkea ihanaa, kun lempi yhtehen liitti kaksi. Se kaksinkertaiseks' ilon saa ja surun puoltansa helpommaksi — —"

Vihreitten ruukkukasvien takaa kuuluu tukahutettu nyyhkytys. Margit Hedén ei voi pidättää kyyneleitään. Oi, nuo kaksi eivät varmaankaan saa kauan elää yhdessä! Hänen sydäntänsä kirvelee — hän pitää heistä molemmista niin paljon. Aage Sparre on aina ollut hänen ystävänsä, ja Agnete on hänen mielestään kaunein ja herttaisin nainen maailmassa. Ei, hän ei ole koskaan ollut näin surullisissa vihkiäisissä.

Pastori Hedén seisoo alttarilla. Hänen ajatuksensa viipyvät erään toisen sairasvuoteen ääressä, erään toisen nuoren naisen luona, joka kuoli, ennenkuin ennätti kantaa vihityn vaimon nimeä.

Kun laulu taukoaa, hän puhuu rakkaudesta, jolla on valta kuoleman yli — siitä rakkaudesta, joka kestää, kun kaikki muu loppuu, sillä rakkaus on iankaikkinen elämä.

Hän käy heti vihkimissanoihin. Aagen ääni kaikuu kirkkaana ja lujana hänen vastatessaan pastorin kysymykseen. Agneten »tahdon» lausutaan niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla. Mutta hänen silmistään voi lukea koko hänen sielunsa, kun hän ojentaa hennon, kuumeisen kätensä sulhaselleen, jonka käsi on niin viileä ja vahva.

Itse vihkimisen hetkenä, kun pappi yhdistää morsiusparin kädet, on kuin huoneen ilma olisi tuntunut painostavalta, kuin se olisi ollut täynnä ihmisten kaipuuta, toiveita, unelmia ja suruja. Kaikki kuuntelevat, kaikki kumartuvat eteen päin jännittyneinä. Ja vaikka ajatukset yhtyvätkin mitä syvimpään myötätuntoon, mitä parhaimpiin onnentoivotuksiin näille kahdelle, jotka nyt vihitään, niin jokainen huoneessa-olijoista kuitenkin ajattelee myöskin itseään, salaisia surujaan ja ilojaan.

Jokainen meistä on uneksinut hetkestä, jolloin kahden kädet liitetään yhteen ikiajoiksi, haaveillut siitä ja odottanut sellaista hetkeä elämänsä ihanimpana. Mutta moni odottaa odottamistaan, vuodet vierivät, eikä tuo hetki koskaan tule. Toisille taas tuo hetki tulee — mutta käsi, johon omasi suljetaan, on vieras, välinpitämätön, se ei saa sinun sieluasi ja ruumistasi onnesta väräjämään — ja elämän tärkein hetki on täynnä pettymystä ja murhetta.

Gertrud täti pyyhkii silmistään pari kyyneltä, mutta ne eivät vuotaneet näiden kahden takia, ei, hän muisteli omaa lyhyttä onnen-untansa. Pastori Hedén ajatteli häntä, joka oli kärsinyt häpeän ja kantanut surut hänen takiaan, joka ei koskaan saanut palkkaa suuresta rakkaudestaan. Ja pikku Margit Hedén on näkevinään itsensä pienessä, koristetussa Fallnavekan kirkossa alttarin edessä solakan nuorukaisen rinnalla, nuorukaisen, jonka iloiset sinisilmät ovat hänelle niin rakkaat. Ja samassa hän lentää tulipunaiseksi ja on hämillään, sillä hän tietää, että nuo silmät ovat Gösta Sandellin.

Sormukset ovat vaihdetut ja rukoukset luetut. Aage Sparre ja Agnete Kaas ovat mies ja vaimo.

Aage on polvistunut vuoteen ääreen ja nojaa otsaansa Agneten käteen. Tuo rakas, hento käsi, nyt niin kuumeinen, on kuitenkin ollut kyllin voimakas tukemaan häntä, pelastamaan hänet epätoivosta, häpeästä ja kuolemasta. Tähän saakka Aage on tuottanut hänelle vain surua ja tuskaa. Mutta tällä hetkellä hän tekee lupauksen pyhittää jok'ikisen silmänräpäyksen elämästään, jokaisen pienimmänkin ajatuksensa hänelle, yksin hänelle.

Agnete on onnellinen katsellessaan siinä hänen alaspainunutta, tummaa päätään. — Kun päivä laskeuu mailleen, on vallan yhdentekevää, onko se ollut pitkä vai lyhyt. Lyhyt kuin joulukuussa tai pitkä kuten keskikesän valoisat, aurinkoiset päivät — — — Ihminen muistaa vain, onko tuo päivä ollut surun vai ilon päivä. Semmoinen oli kai elämäkin. Mitä siitä, vaikka hän kuolisikin nuorena, kunhan hän saa kuolla Aagen vaimona, kunhan hellät, rakkaat sanat heitä yhdistävät — — — Ja nyt on Aagen tulevaisuus turvattu, hänen ei koskaan tarvitse enää tuntea köyhyyden katkeruutta. Hän voi matkustaa, jatkaa rakkaita lukujaan, tehdä jotain maailmassa — — — Ja tämä uusi elämä kaikkineen — muuttuneet olosuhteet, jokapäiväinen hyvinvointikin muistuttavat hänestä, Agnetesta, kertovat hänen rakkaudestaan, joka ympäröi ja seuraa häntä vielä kauan Agneten kuoleman jälkeenkin.

Urkujen sävelet kiiriskelivät jälleen huoneessa, ja onnentoivotus-laulu kaikui voimakkaana ja selvänä —

XI

Rouva Agnete Sparre istui puutarhassa suuressa lepotuolissa tyynyjen ja vaippojen keskellä. Huhtikuun aurinko paistoi lämpimästi.

Ympärillä olevat kukkapenkit, joissa hän muisti viimeksi nähneensä syksyn kirjavia kasveja, olivat täynnä rehottavia krokus-kukkia, keltaisia, sinipunervia ja valkeita, jotka erottuivat kevätraikkaina mustasta mullasta. Esikkojen poimuiset lehdet alkoivat jo versoa, ja siellä täällä ruosteenkarvaisten sananjalkojen keskellä näkyi pieniä leppäkerttuja, jotka muistuttivat veripilkkuja. Jos silmäili puiden ääriviivoja autereessa, näki lehtisilmujen olevan puhkeamaisillaan. Pensaat rehottivat, niiden vaaleanvihreät lehdet olivat vielä hyvin hennot. Lintujen lakkaamattomat viserrykset olivat kuin yhtämittaista heräävän kevään, elpyvän elämän ylistystä. Ja kas, tuossa liiteli keltainen perhonen ruohikon yli — —

Oli tapahtunut jotain vallan odottamatonta. Tänään tunti sitten lääkäri oli sanonut hänelle, että hän jää eloon, saa voimansa takaisin. Hänen tuli nyt vain lähteä joksikin ajaksi johonkin parantolaan tai matkustaa etelään — ja ennen kaikkea muistaa olla varovainen, välttää mielenliikutuksia varsinkin nyt alussa. Hän ei ymmärtänyt tätä vielä, kaikki oli vielä niin uutta. Oli kuin hän olisi nukkunut kauan ja raskaasti ja vihdoin herännyt häikäisevään valoon, oli kuin hän olisi herännyt kuolemanunesta uuteen elämään.