Part 11

Hän oli kylläkin huomannut voimistuvansa. Pitkiin aikoihin ei ollut näkynyt verta hänen ysköksissään, kuume oli kadonnut, hän oli saanut hyvän ruokahalun ja lisääntynyt painossa. Mutta hän ei ollut kuitenkaan koskaan uskaltanut toivoa parantumista. Ja nyt — nyt hän oli kuullut nuo kummalliset sanat, jotka palauttivat hänet kuoleman portilta. Tässä hän nyt istui auringonpaisteessa seuraten luonnon elpymistä joka taholla, ja hänen sydämensä sykki uusin voimin, sairaat keuhkot paranivat paranemistaan. Hän olisi sanomattoman onnellinen, ellei eräs ajatus tuskastuttaisi häntä — — —

Hänellä ei ollut itse asiassa oikeutta elää. Hänen avioliittonsa oli petosta. Kun heidät vihittiin, eivät he kumpikaan uskoneet avioliittoa pitkäaikaiseksi. Hän oli vain tahtonut turvata Aagen tulevaisuuden, tehdä hänen elämänsä valoisaksi ja rauhalliseksi, antaa hänelle suuren omaisuutensa. Ja nyt Aage oli sidottu sairaaseen vaimoon, jota ei rakastanut. Tätä Agnete ei ollut tarkoittanut.

Mutta oliko hän varma siitä, ettei Aage häntä rakastanut? Tuhannet seikat johtuivat hänen mieleensä, seikat niin raikkaat ja valoisat kuin orastava ruoho, hyväilyt ja lemmekkäät sanat, pikkuseikat, jotka kaikki kertoivat hänen huolenpidostaan. Aage oli ollut hänelle sanomattoman hyvä ja hellä sairauden aikana, etenkin heidän vihkimisensä jälkeen. Aagen ja Gertrud tädin huolenpito ja hoito, näinä viime kuukausina viettämänsä onnellinen, rauhallinen elämä olivat yhdessä hänen nuoruutensa kanssa suoneet elämälle voiton.

Agnete sulki silmänsä, aurinko lämmitti hänen kasvojaan, joita kevättuulahdus niin raikkaasti hyväili. Pelloilta kuului naurua ja äänekästä puhelua. Koivujen oksissa suhisi, ja lintujen liverrykset täyttivät ilman.

Oi aurinko, kevät, kummallinen elämä, miten onnellinen minä olisin, jos vain uskaltaisin!

Puutarhanportti narisi. Agnete avasi äkkiä silmänsä. Aage palasi kevättöistä pelloilta. Hänen saappaillaan oli tuoretta multaa, hänen kasvonsa olivat päivänpaahtamat, terveväriset ja hymyilevät. Hän näytti onnelliselta — oi, tuo onnenvälke sytytti Agnetenkin rinnassa ilontunteen — — —

Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä. Agnete katsoi häneen heikosti hymyillen, mutta tuohon hymyyn sisältyi hänen suuri rakkautensa.

»No?» kysyi Aage tarttuen hänen käteensä. »Miten jaksat tänään? Eikö täällä ole ihanaa?»

»On, niin sanomattoman suloista — — —»

»Pian sinä vahvistut niin, että uskallamme lähteä ajelulle. Silloin saat nähdä koivikon puhkeamaisillaan — muitakin koivuja kuin nämä tässä.»

Agnete katsahti riippakoivun latvaan, jossa hennot, puolittain puhjenneet lehdet muistuttivat vangittuja auringonsäteitä, jotka haluavat vapauteen. Kultaisen verkon takana sinitaivas kaartui kevätauringon kirkastamana. Kottarainen visersi heidän päänsä päällä.

»Tämmöinen puu on vasta ihana», sanoi hän. »Mutta kuitenkin iloitsen saadessani nähdä koko metsän — —»

Aage ei vastannut. He istuivat hetkisen ääneti käsi kädessä. Viimein Agnete kysyi hiljaa:

»Puhuitko tohtorin kanssa tänään?»

»En. Mitä hän sanoi?»

Hän kääntyi nopeasti Agneteen päin, ja hänen jalopiirteiset kasvonsa olivat täynnä odotusta.

»Sanonko sen sinulle itse, Aage?»

»Sano, sano, Jumalan tähden. Jotain tärkeää se on, sen huomaan.»

Oi, jospa tietäisi syyn hänen äänessään väräjävään levottomuuteen! ajatteli Agnete. — Tunsiko Aage pelkoa vai toivoiko hän? — — Hän oli ollut niin kärsivällinen vaimonsa sairauden aikana, mutta ehkä se johtui siitä, että hän luuli hänen pian kuolevan. Mutta mitä hän ajattelisi saadessaan kuulla lääkärin lausunnon? Jos hänen katseensa synkistyisi, jos äänen soinnusta kuuluisi, että sanoma ei tuottanut hänelle iloa, — oi, silloin Agnete ei välittäisi elonlahjasta, silloin hän mieluummin kuolisi — —

Hänen kätensä kylmeni. Hän ei uskaltanut katsella Aagea, hän vain tuijotti hiekkaan puutarhakäytävällä, jolla koivun heittämät varjot tanssivat niin keveästi.

»Hän sanoi, että voin — tulla terveeksi.»

»Agnete!»

Oi, Jumalan kiitos, hänen äänensä värisi ilosta, siinä ei ollut surua, ei pettymystä. Aage sulki hänet syliinsä, hän syleili ja suuteli häntä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen hyväilynsä eivät enää olleet arkoja kuin sairasta hyväiltäessä, ei, hän suuteli häntä lämpimästi ja tulisesti kuin nuori mies suutelee nuorta, tervettä vaimoaan, kun elämän onni odottaa heitä. Ja hymyillen kyyneltensä läpi, vavisten onnesta Agnete kohotti katseensa häneen.

»Sinä siis et ole suruissasi, että jään luoksesi?»

»Oi Agnete, oletko voinut sitä hetkeäkään epäillä? — Etkö sitten tuntenut, miten sinua rakastin? — Etten sitä sanonut sinulle ennen, johtui siitä, että luulin kadottavani sinut enkä tahtonut tehdä eronhetkeä tyttöraukalleni raskaammaksi — — —»

»Aage — milloin aloit minua rakastaa?»

»Luulen sen tapahtuneen sinä yönä, tiedäthän — jolloin pelastit minut, ja minä, heittiö — minä olin vähällä murtaa sydämesi palkaksi. Poistuessasi huoneestani olisin antanut mitä hyvänsä voidakseni kutsua sinut takaisin. Mutta minä en uskaltanut — minä halveksin itseäni niin sanomattomasti. — Ja sitten sairautesi aikana, johon katsoin olevani syypää, avasi suru silmäni, ja minä ymmärsin, että sinä olit kalleimpani maan päällä — ainoa nainen, jota koskaan olin rakastanut — —»

»Entä rouva Tholander?» kysyi Agnete hiljaa.

»Lotten? — Niin, häneen minä olin rakastunut sokeasti, kuten rakastutaan nuoruuden päivinä. Mutta koskaan ei tunteeni häntä kohtaan ole ollut niin syvä kuin sinua kohtaan. Jos minussa on jotain omistamisen arvoista, on se aina ollut sinun, Agnete — se ei ole koskaan ollut hänen omaisuuttaan. Minä en halua enää koskaan tavata Lottenia. Mutta minun käy häntä sääliksi — sen sinä hyvin ymmärrät.»

»Kyllä, kyllä», vastasi Agnete lempeästi ja silitti hiljaa hänen kättään. »Ajattele häntä vain ystävällisesti. Sitä minäkin koetan tehdä. Hänhän on onneton nainen.»

»Onneton siksi, että on pettänyt itsensä», sanoi Aage.

Agnete oli hetkisen ääneti. Sitten hän katsahti jälleen Aageen leikkisästi hymyillen.

»Entä Margit Hedén?» kysyi hän.

»Margit!» toisti Aage hämmästyneenä. »Rakkahin, kuka on koskaan voinut ajatella häntä?»

»Minä olen monastikin ollut mustasukkainen hänen takiaan», sanoi Agnete.

»Sitä en ole koskaan aavistanut. Ja kerrassaan syyttä olet ollut mustasukkainen, sen vakuutan. Minun mielestäni hän on kylläkin reipas tyttö, mutta liian kehittymätön, liian yksipuolinen, että hän koskaan olisi voinut lumota minua — ja minä kai olen hänen mielestään jo vanha setä, kahdenkymmenenkuuden vuotias kun olen. Ei, Margit tahtoo Gösta Sandellin. Odotahan, niin saat nähdä. He sopivat toisilleen. Gösta on kesyttävä villikissan, ja Margit taasen totuttaa hänet terveeseen, luonnolliseen elämään ja opettaa häntä voittamaan pahan, jonka hän ehkä on perinyt isältään. Heidän on hyvä olla — entä sinä ja minä, Agnete, emmekö mekin ole tyytyväisiä toisiimme, vai mitä?»

Aage kohotti hänen kasvojaan. Agneten silmissä paloi rakkaus kuten aina, mutta niissä oli myös jotain surumielistä, jotain haikeata, kesken heidän onneaan.

»Mutta Agnete, mikä sinun on — etkö olekaan enää iloinen?»

»Olen, rakkahin, minä olen niin onnellinen.» — Hän painoi pehmeät huulensa Aagen poskea vasten. — »Mutta tulin ajatelleeksi jotain. — Minä en tule koskaan enää oikein terveeksi. Ja minä en voi työskennellä sinun eteesi, elää kokonaan sinua varten, niinkuin tahtoisin. Minä en voi antaa sinulle kaikkea — ja itse saan niin äärettömän paljon. Minä tarvitsen kärsivällisyyttä, hyvyyttäsi joka päivä, joka hetki.»

»Älä sitä sure, Agnete. Ehkä siinä onkin pelastuksemme. Sinä olet kärsinyt ja taistellut minun takiani jo kyllin kauan, nyt on minun vuoroni palkita sinua. Anna minun nyt hoitaa sinua, suojella sinua — se on paras maaperä rakkaudelle ja painaa vaa'an hiukan minunkin puolelleni. Sinä, joka olet saanut maistaa rakastamansa eteen uhrautumisen tuottamaa onnea, suot varmaan minulle nyt saman tunteen. Sinä olet oppinut antamaan enemmän kuin muut — opi nyt myös ottamaan jotain vastaan. Silloin luulen meidän voivan elää yhdessä onnellisina.»

Agnete piiloutui hänen syliinsä liikutettuna ja kiitollisena. Hänestä tämä hetki oli heidän varsinainen vihkimistilaisuutensa. Nyt he vasta tunsivat itsensä mieheksi ja vaimoksi, valmiina yhteisvoimin alottamaan yhdyselämän, valmiina jakamaan surut ja ilot.

Äkkiä Aage nousi mennen kukkapenkereen luo. Hän alkoi poimia, innokkaasti ja valitsematta, kaikkia kukkia. Siinä oli viimeisiä talvikukkia ja erantista sekä vastapuhjenneita orvokkeja, pieniä hentoja krokus-kukkia kapeine lehtineen ja yksi ainoa puoleksi puhjennut hyasintti. Sitten hän palasi kädet täynnä kukkia vaimonsa luo.

»Minä annoin sinulle vain valkeita ruusuja, kun meidät vihittiin», sanoi hän. »Mutta nyt sinun tulee saada muita kukkia. Nämä kevään hennot kukat tuovat muassaan toiveita ja lupauksia. Sillä vasta nyt aikaa meidän elämämme, Agnete.»

Agnete hyväili hennoilla käsillään näitä kevään esikoisia — valkeita, keltaisia, erilaisia sinipunervia. Siinä ei ollut ainoatakaan punaista kukkaa vielä — ne heräsivät eloon vasta myöhemmin, kun aurinko pääsi paistamaan oikein täydeltä terältään, kun kesä lähestyi. Mutta onnellisena omistaessaan toiveet hän hymyili Aagelle, kuten oli hymyillyt tullessaan Koivulaan, kun Aage oli toivottanut hänet tervetulleeksi. Ja Aage tunsi nyt omistavansa kerran hämärästi aavistamansa onnen, — onnen, joka oli niin varma ja voimakas kuin lapsen kodin tunne, mutta kuitenkin paljon suloisempi ja rikkaampi. Kahden ihmisen syvä onni, kun he surun kautta ovat löytäneet toinen toisensa ja näkevät valoisampien aikojen koittavan — kaikki kesän riemu ja syksyn rikkaat sadot, jotka kevät kantaa sylissään.