Part 2

Poika kurkisti laidan yli katsoakseen. Hän varjosti käsillä otsaansa. Vesi oli kristallikirkasta, aurinko laskeutui juuri, ettei mikään kimallus vedenpinnalla häirinnyt näköä.

Poika voi nähdä vaaleanvihreän vedenalaisen kaislikon, ja kun hän oikein tähysti, näki hän salakkain suikkelehtivan.

Mutta — mitäs se oli?

Jokin suuri esine virui pohjassa — osa siitä oli valkeaa — kasvot. Ja partaa sillä oli...

Hän istuutui jäykistyneenä ja mietiskeli.

Armias, jos se oli Puna-Pietari, joka keväällä jäiden lähdön aikaan hukkui? Hän meni uveavantoon, eikä häntä oltu löydetty.

Poika katsoi vielä kerran. Aivan oikein — se oli Puna-Pietari! Hänen ansionsa oli, että täällä oli niin paljon salakoita.

Yks kaks leikkasi poika siiman poikki. Puna-Pietari sai kernaasti pitää koukun. Sitten veti hän riipan pois — ja sousi joutuin sieltä...

Salakat olivat vakassa venheessä. Pitäisikö hän ne? Ne olivat siellä näykkineet Puna-Pietaria.

Häntä inhotti. Tuota pikaa olivat kalat järvessä.

Hän vapisi joka jäsenessään ja pyyhki hihalla hikeä otsaltaan.

Oh sentään, että Puna-Pietarin vielä kuoltuaankin piti peloittaa häntä. Hän oli peloitellut häntä lapsena — peloitellut kaikkia sen seudun lapsia. Puna-Pietari oli pitkä, laiha olento, jolla oli punainen tukka ja parta ja ilkeät silmät. Hän juoksi talosta taloon ja huusi, että tuomion päivä oli tullut. Hän kirkui, että kaikki parantaisivat itsensä. Ja kaikkien lasten jälestä hän juoksi ja kuiskasi, että heillä oli vielä aikaa. Lapset pakenivat häntä kuin pöppöä. Mutta kun he pääsivät hänestä niin loitolle, ettei hän voinut heitä saavuttaa — sillä Pietari-parka oli ontuva — kääntyivät he näyttivät kieltään ja nauroivat. Pietari uhkasi kainalosauvallaan. - Minä tulen kuoltuani takasin! Kaikki luulivat, että hän oli hullu — ja kun hän keväällä pulskahti veteen, sanoivat kaikki, että se oli parasta —

Poika ajatteli tätä venheessä. Jumalista, eikö Pietari sitten ollut tullut takaisin!

Hän sousi kotiin ja sanoi äidille, ettei salakka tänä päivänä syönyt.

Äiti sanoi, että hän varmaankin oli juossut jonkin tytön jälissä sen sijaan että olisi kalastanut. Mutta poika ei uskaltanut puhua totuutta. Eikä hän lähinnä seuraavina päivinä kalastanut. —

— Toiset pojat tahtoivat myös kalakeittoa. He sotisivat toinen toisensa perästä kalapaikalle, mutta kaikki tulivat tyhjin käsin kotiin. Ei siellä ollut kaloja, sanoivat he. Mutta kaikki olivat he tartuttaneet koukkunsa Puna-Pietariin, kaikki katkaisseet siimansa ja viskanneet salakat veteen. He eivät halunneet niitä.

Oli kaikkiaan neljä poikaa, jotka olivat tehneet saman huomion. He olivat muuten iloisia poikia, mutta kuleksivat nyt hiukan kummallisina. Kerrassaan mahdotonta oli saada sanaakaan heidän suustaan. Mutta kun he tapasivat toisensa, voi syntyä seuraava keskustelu:

— Oletko ollut kalapaikalla?

— Kyllä, entäs sinä?

— Kyllä, mutta en saanut mitään. Saitko sinä?

— En edes kissallekaan.

— Se on huono paikka.

— Kerrassaan kehno.

— Täytyy etsiä toinen.

— Totisesti täytyy.

Niin kuleksivat he useampia päiviä eivätkä voineet päättää vuonolle menoaan.

Sillä välin kävi myrsky. Mutta sitten tuli taas seesteinen päivä. Silloin arveli ensimäinen poika, että hän antaa paholaiselle koko Puna-Pietarin — nyt menee hän koettamaan.

Niin sousi hän uudelle paikalle. Ja hän oli niin iloinen ja rallatteli, että vuonon vuoret hänen jälestään huhuilivat. Nyt kertoisi hän pojille saaneensa oikein paljo kaloja, mutta paikkaa hän ei neuvoisi — e-oho!

Mutta yhtäkkiä kävi hän kalpeaksi, ja rallatus loppui — sillä onki oli taas kiinni.

Hän sitä varovaisesti vetämään, saadakseen irti. Silloin tunsi hän, että se ikäänkuin antoi perään. Sitten irtosi se kokonaan. Hän veti sen ylös. Hänen sydämensä hytkähti — sillä kun hän veti ylös koukun, oli siinä punaisia karvoja!

Hän säikähti niin, että oikein tahtoi itkettää. Taaskin oli siinä Puna-Pietari — jonka virran vesi oli tuonut entiseltä vanhalta paikaltaan...

Eikö hän siitä koskaan pääsisi? Hän veti riipan ylös. Kotiin sousi hän. Kaloja hän ei uskaltanut kaataa veteen, äiti olisi vihastunut. Ja häpeähän olisi tulla kaksi kertaa peräkkäin kaloitta kotiin.

Mutta hän tulisi kostamaan säikähdyksensä, ja niin neuvoi hän paikan toisille pojille.

Pojat sousivat sinne, oikein iloisina. Mutta kaikkien koukut tarttuivat Puna-Pietariin. Ja eräs heistä veti ylös palasen hänen kenkäänsä...

Nyt ei kukaan mitään tuntenut poikia entisiksi. He vaikenivat eivätkä katsoneet ketään silmiin. Ja sen sijaan, että he ennen olivat terveitä kuin kirkon enkelit, eivät he nyt paljoakaan eronneet laihasta Jussista, jonka kasvot muistuttivat kapahaukia. Vanhemmat riitelivät onkien kadottamisesta. Pojat puolustautuivat ja sanoivat, että vuonossa oli niin suuri kala. Ja se oli kyllä totta.

He eivät kalastaneet enään koskaan. Vanhemmat haukkuivat heitä laiskoiksi, mutta he eivät vastanneet sanaakaan — ja tähän asti olivat he aina olleet suurisuisia.

Öisin näkivät he mitä kamalimpia unia. Kaikki näkivät he Puna-Pietarin suurin tuijottavin silmin makaavan hiljalleen huojuvassa kaislikossa vuonon pohjalla. He eivät mitenkään päässeet noista unistaan. Ja päivin luulivat he, että hän nilkutti heidän jätissään. He kuulivat tuon hullun huudon, että heidän piti tehdä parannus...

Lopuksi ei ollut muuta keinoa kuin mennä Herran ehtoolliselle. Yksi toisensa jälkeen meni ja ilmoitti itsensä papille, ja kun sunnuntai tuli ja he menivät ja kumartuivat alttarille, kalpenivat he nähdessään, että he kaikki olivat siellä.

He joivat viinin ja tunsivat itsensä vahvistuneiksi. Ja sen sunnuntain jälkeen kulkevat he ympäri raamatunlauseet huulillaan tai laulavat virsiä tuvissa. He ovat tulleet hulluiksi. He ovat kolportööreja. Herra avita, sellaista kurjuutta.

Kaksi kruunua.

Puuseppä Ernst seisoi höyläämässä. Lastut lentelivät. Ne tanssivat sisääntunkeutuvassa auringon paisteessa. Ernst lauleli työssään. Hänen ruumiinsa huojui eteen ja taakse joka kerta kuin hän laski höylän laudalle ja veti sitä pitkin. Vis, vis — kuinka lastut lentelivät!

Hän hymyili itsekseen. Hän näytti niin onnelliselta. Työ elähytti häntä, hän oli nuori, ja aurinko paistoi hänen käsilleen. Ja sitäpaitsi kuuli hän sisästä vaimonsa äänen, kun tämä hyssytteli heidän esikoistaan uneen.

Hei, kuinka elämä oli kevätpäivän kalttainen!

Silloin aukeni ulko-ovi ja Hans puikahti sisään. Hän oli kaitakasvoinen ja oli hänellä pienet viekkaat silmät ja koko hänen käytöksensä oli hiiviskelevää. Hän oli myöskin puuseppä ja asui kappaleen matkaa täältä. Ernst katsahti tulijaan.

— Kas vaan, Hans!

— Hyvää päivää, piti sanomani. Sinä laulelet ja voit hyvin, kuulen ma.

— Kuinkas teillä jaksetaan?

— Oh jaa, siinä se menee rehkiessä. Mutta tänä aamuna minä hölmistyin niin, etten ennen koskaan elämässäni.

— Miksikä niin?

— Niin, näes, minulla oli, kuten tiedät, puukkosaha — oikein hieno puukkosaha.

— Oliko se sitten niin merkillistä? — arveli Ernst ja veti lastun laudasta. — Puukkosahahan täytyy olla jokaisella puusepällä.

— Niin niin, mutta. Hm! Mutta minun puukkosahani oli oikein ekstra-hieno. Sellaista ei ollut koko näillä seuduilla.

— Sinä olet oikeassa. No, varmaankin joku pienokaisistasi on sen hukannut.

— E-ei, minä olen heiltä kysynyt. He eivät tiedä, missä se on. Joku muu sen varmaan on ottanut.

— Kuka tuo olisi?

— Niin, en tiedä.

Hans oli jonkun aikaa ääneti, mutta sitten alkoi hän kuleksia ympäri huonetta ja nuuskia Ernstin työkaluja.

— Mitä sinä katselet?

— Oh, en mitään.

Mutta nyt alkoi Ernst epäillä.

— Et kaiketi luule, että minä, Hans —?

— Nyt sanoit sen itse. Ha, ha, kuinka pelästyneeltä sinä näytät. Totta puhuakseni tulin tänne katsomaan, etkö sattumalta olisi pistänyt sitä takkisi alle. Takkisi on ollut mukana näpistelyissä ennenkin. Muistatko papin kanoja, hä?

— Vaiti, Hans! Minähän sain siitä selkääni. Minä olen saanut rangaistukseni. Et saa repiä tuota vanhaa taas esiin. Se on unhoitettu. Minä olin sellainen poikanen silloin.

— Unhoitettu? Sellainen ei unhoitu koskaan. Sinusta voi luulla mitä tahansa.

— Minä en ole ottanut sinun puukkosahaasi. Jos sen sanot vielä kerran, niin —!

Hän puristi nyrkkiä ja kasvonsa olivat tulipunaiset.

— Sinä olit eilen meillä. Ja kun läksit oli saha poissa.

— Minulla ei _ole_, kuuletko —!

— Pistäysin ulkona, mutta sinä olit sisässä, jokin pennuista kaatui kumoon ja loukkasi itseään. Ei kukaan voi tietää, mitä sinä teit sillä aikaa.

— Vaikene!

— Minä sanon vaan, mitä luulen.

— Sinä roisto! — kirkui Ernst ja hyökkäsi hänen päälleen.

He ottelivat oikein hengen edestä, mutta Hans oli heikompi, ja Ernst hänet piankin voitti, potkaisi oven auki ja viskasi hänet ulos, niin että Hans vierähti nenälleen.

— Elä tule koskaan takaisin! Sillä silloin saat uuden pyöräyksen.

Hans nousi häpeissään ja pyyhki likaa vaatteistaan.

— Saammepahan nähdä — vinkui hän hengästyneenä. Sen jälkeen lippasi hän tiehensä mäen taa. Herra avita, millaiset nyrkit Ernstillä oli... Hän katosi viidakkoon.

Ernst sulki oven ja seisoi jonkun aikaa mietiskellen.

— Herrajumala, ettei vanha koskaan unhoitu! Jos on pahaa tehnyt, riippuu se niskoilla koko elämän ijän. Anna-Reetta! — huudahti hän. Ja niin meni hän vaimolleen kertomaan. Mutta tämä lohdutteli ja sanoi:

— Hans ei voi tehdä mitään.

— Minä en ole ottanut sahaa.

— En minä sitä luulekaan.

Ernst tarttui vaimonsa kaulaan ja siinä riippuen sanoi hän:

— Sinä olet koko pitäjässä ainoa, joka uskot hyvää minusta.

* * * * *

Hans kulki mietiskellen. Mitä pahaa tekisi hän Ernstille?

Hänen nokkaansa kirvelöi pyöräyksen perästä.

Niin tuli hän kauppapuotiin. Siellä seisoi Eriksson kuten tavallista kauppapöydän takana.

— Mitä pitäisi olla tänä päivänä?

— Oh, hiukan sokeria ja kahvia pitäisi viedä eukolle.

Hän sai.

Mutta sentähden ei hän ollut sinne tullut. Vaan häntä halutti niin kovasti saada puhua tuosta puukkosahajutusta, että, hänen täytyi tavata joku ihminen. Hän vain ei tiennyt, kuinka saisi sen niin esille, ettei se näyttäisi liian tärkeältä. Mutta silloin näki hän vasaroita ja viiloja ja sahoja riippuvan puodin katossa. Ja silloin sanoi hän:

— Nuo ovat varmaankin hyviä kaluja, nuo.

— Tahtooko Hans sellaisen?

— Kyllähän minä, tarvitsisin. Olen juuri kadottanut puukkosahani.

Ja niin pääsi koko juttu vauhtiinsa.

— Minä voin käydä vaikka ehtoollisella siitä, että Ernst on sen varastanut — lopetti hän.

Tarina näytti innostavan Erikssonia ja hän näytti mietiskelevältä.

— Niin. Ernst ei ole luotettava, ei. Jos osaat oikein vaieta, Hans — Eriksson tirkisteli ympärilleen, puodissa ei ollut ketään muita — niin saat sinä kuulla jotakin, jonka Ernst teki talvella, vaan josta minä en ole tahtonut puhua. Sillä minä en tahdo juoruta, näes.

— Oh, herra jumala, puhukaa!

— Niin, näetkös —

Ja niin syntyi kuiskaillen uusi juttu.

Ernst oli tullut muutamana päivänä puotiin ja näyttänyt vähän omituiselta. Hän osti sokeria ja kahvia ja jauhoja. Se nousi kahteen kruunuun. Niin antoi hän kahden kruunun rahan. Hänen, Erikssonin, piti ottaa juuri raha käteensä, mutta kömpelyydessään pudotti hän rahan peltipöydälle. Erikssonista kilahti se vähän oudosti. Sillä ei oikeastaan ollut mitään kilahtavaa ääntä. Hän piti sitä päivänvaloa vasten.

— Kyllä, kyllä se on oikea — tuumi Ernst ja yritti nauraa. Mutta se ei kuulunut luonnolliselta.

Eriksson viskasi rahan pöydälle. Se putosi raskaasti kuin lyijy.

— Hitto soi, se ei ole sittenkään oikea — tuumi Eriksson. — Ernst tekee vääriä rahoja.

— Onko Eriksson hullu?

— E-en, mutta raha on hullu. Tämä on lyijyä, tämä, ja Ernst on vetänyt tinaa päälle.

Mutta silloin tuli Ernst pois laidoiltaan.

— Oh, hyvä kauppias! Elkää tehkö minua onnettomaksi! Antakaa se minulle takaisin! Minä olen sellainen raukka. Minulla ei ollut yhtään rahaa, vaimoni on sairas, hän saa kohta pieniä, olemme kärsineet nälkää pari päivää — minä en voinut hankkia — mitä piti minun tehdä — minä valmistin tämän — minä valvoin koko yön saadakseni sen oikeaksi — oh, antakaa se minulle takaisin — jos minä saan sen — en minä enään koskaan tee niin — hyvä Eriksson!

— Ei, minä pidän sen kaikessa tapauksessa. Minä olen rahainkokooja. Joka päivä ei saa näin harvinaisia rahoja.

— Mitä aikoo kauppias tehdä?

— En tiedä. Mutta rahan minä pidän. Minä panen sen lompakkooni. Mutta ettette enää tarvitseisi nälkää nähdä, niin saat pitää tavarat. Kauppa on kristillisesti tehty.

— Ja niin meni Ernst — lopetti Eriksson kertomuksensa. — Mies-raukka!

— Missä Eriksonilta on raha? — kysyi Hans.

— Saanko sen nähdä?

— Se käy kyllä päinsä. Sitte Eriksson otti rahan esiin. Hans tarkasteli sitä ja löi pöytään. Väärä se oli.

— Saanko minä ostaa tämän?

— Mitä sinä sillä teet? Oletko rahainkerääjä?

— Voisihan tuota tarvita.

— Et suinkaan aikone mennä nimismiehen luo?

— Sitä minä en ole sanonut.

— Sinä näytät niin ilkeältä. Sinä tahdot pahaa Ernstille. Ei, minä pidän rahan. Se ei koskaan lähde minulta.

— Kaksi kruunua ja kaksikymmentä viisi äyriä? — ehdotti Hans.

— Ei-e, minä en myö sitä. Se olisi synti Ernstin takia.

— Ja kuitenkin on Eriksson puhunut kaikki. Oli jonkinlaista vahingon iloa Hans'in kasvoilla.

— Saakeli! Kuinka tuhma olin! Mutta se tuli niin arvaamattomasti. Mutta jumaliste, minä kadun sitä nyt. Ottaessani rahan itselleni, enkö sitä tee?

— Se on päivän selvää — arveli Hans ja valmistautui lähtemään.

— Minne matka?

— Tyhjänpä saa Eriksson tietää eikä sitä. Hyvästi! Jos en saa puukkosahaani takaisin, niin ostan uuden. Mutta minä luulen pääseväni.

Niin riensi hän pois puodista.

Mutta Eriksson jäi seisomaan partaansa sivellen.

— Miksi en voinut vaieta?

Niin tuli muudan kaupanteolle.

* * * * *

— Seuraavana päivänä pysähtyivät nimismiehen vaunut Erikssonin asunnon edustalle. Nimismies tahtoi puhua hänen kanssaan kahden kesken. He menivät muutamaan kamariin ja sulkivat oven jälkeensä.

Erikssonilla pitäisi olla väärä raha takanaan. Nimismies tahtoi saada sen.

— Väärä raha! — huudahti Eriksson. — Onko minulla joku väärä raha? Enkö minä ole kunniallinen mies?

— Ette se olekaan te, joka sen on väärentänyt. Mutta minä vaadin sen nähdäkseni.

— Älkää uskoko Hans'ia!

— Minä en sano, kuka ilmiantaja on. Älkää nyt vastustelko.

— Sitä rahaa saa vallesmanni etsiä.

— Niinkö? Hm.

Nimismies oli vaiti. Alkoi sitten puhua muista asioista.

— No, rakas Eriksson, kuinka kaupat huristavat?

— Oh. huonosti. Tänne on tullut niin monta puotia paikkakunnalle. Toista oli ennen — silloin olin yksin. Mutta nyt minä varmaankin saan kohta lyödä rukkaset lautaan. Kaikki kallistuu, kansa valittaa ja nyplii lanttejaan.

— Eli tekee vääriä, niin.

Eriksson ryki. Hän ei tahtonut Ernstille mitään pahaa. Ei todella!

— Kuulkaas, Eriksson, kuinka suuriarvoinen tuo raha voi olla?

— Arvoinen? Mikä raha?

— Kas niin, älkää nyt olko piilosilla enään. Jos te saatte hyvän maksun, luovutte te kyllä siitä.

— Miten vallesmanni sanoo!

Hän vainusi »afääriä.» Hänen sieramensa laajenivat. Siinä samassa unhoitti hän Ernstin...

— Viisi kruunua? — kysyi nimismies.

— Liian vähän! — Erikssonin kasvot olivat pullallaan. Sormet alkoivat liikkua kuin merikravun kynnet.

— Vai niin, raha teillä kuitenkin on.

Vallesmanni nauroi hyvillään.

— Niin, se tahtoo sanoa... Hm. Mutta viisi on liian vähän, kuten sanottu.

— Kahdeksan. Tämähän on oikea huutokauppa.

— En minä sentähden tahdo mitään pahaa lähimmäiselleni. Mutta kymmenestä vallesmanni sen saa.

— Olkoon menneeksi!

Oikeuden palvelija otti paperirahan lompakostaan.

— Missä on kruunu?

Eriksson jätti rahan ja otti vastaan kympin, samalla kuin ajatteli: Niin tuhmasti etten pyytänyt viittätoista.

— Tehän myötte ihmisiä — sanoi nimismies.

— Ja te ostatte ihmisiä.

Niin oli kauppa tehty. Ja nimismies ajoi taas kotiinsa.

Eriksson sai silmänräpäykseksi omantunnon vaivoja. Mutta silloin ajatteli hän seteliä ja tuli iloiseksi. Hän meni vaimonsa luokse ja kertoi tehneensä hyvän kaupan.

— Minkä niin?

— Minä möin vuodan.

* * * * *

Vaunut vierivät rämisten ylös mäkeä Ernstin tuvalle.

Hän ihmetteli, mitä se mahtoi olla, meni etehisen kuistiin ja asetti kätensä auringon varjoksi.

— Herranen aika, vallesmanni!

Hän kalpeni yht'äkkiä. Hänen ensi ajatuksensa oli: vaimo, lapsi! — Hän kuuli vaimonsa laulelevan pienokaiselle...

Mutta sitten tyyntyi hän taas heti; ehkei se ollut mitään vaarallista.

Mutta nyt olivat vaunut hänen ovensa edustalla. Eräs talonpoika istui kyytimiehen vierellä. Nimismies astui alas.

— Hyvää päivää, Ernst! — Se kuului onnettomuutta ennustavalta, tyyneltä.

— Herra vallesmanni suo minulle sen kunnian.

Ernst kumarsi. Sydän sylkytti.

— Tahtoisin puhua hiukan sinun kanssasi. Ja minulla on todistajat, kuten näet.

— Todistajat!?

Nyt selveni hänelle kaikki. Mutta hän nieleksi, tyynennäköisenä — hän ei antaisi itseään ilmi.

— Sinut on ilmiannettu — arveli nimismies.

— Vai niin!

Ernst koetti nauraa.

— Sinä et näy sen siitään paranneen.

Ernst tuli veripunaiseksi.

— Älkää puhuko _siitä_!

— Minä puhun uudesta. Sinut on ilmiannettu...

— Kenenkä toimesta, jos saan luvan kysyä?

— Sitä minun ei tarvitse sanoa.

— Silloin voin minä sen sanoa. Se ei ole tietysti kukaan muu kuin tuo, joka hiipii tuolla viidakossa ja tähystelee tänne.

Hän osoitti. Toiset katsoivat osoitettuun suuntaan. Siellä puikki Hans pensaiden suojaan.

— Tule sinä, Hans — kirkui Ernst — tule katsomaan, mitä olet aikaan saanut. Mutta puukkosahaa minä en ole ottanut sen sinä kyllä tiedät.

— Mitä puukkosahaa? — kysyi nimismies. — Tässä ei ole kysymys mistään puukkosahasta. Mutta sinä olet tehnyt väärää rahaa.

— Herra jumala!

Ernst koetti käsillään päätään.

Hans oli tullut nyt saapuville. Hän asettui vaunujen taakse. Hän pelkäsi Ernstin nyrkkejä.

— No, Ernst, nyt tiedät sinä, kuka on ilmiantajasi. Se oli oikein tehty, sillä minulla on todistus kädessäni.

— Mikä todistus?

Näytettiin kaksikruunuista.

Ernst tuijotti.

— Mistä vallesmanni on tuon saanut, jos saan olla nenäkäs?

— Sen tiedät parhaiden itse.

— Tahtovatko siis kaikki ihmiset tehdä minut onnettomaksi?

Samalla osoitti hän alas tielle.

— Katsokaa, ettekö usko, että hänkin tulee tänne! Niin niin, udellaan, kun nimismies kulkee pitäjän läpi.

Eriksson läheni, vähän arkaillen. Mutta hän tahtoi nähdä kohtauksen.

Nimismies seisoi raha kädessä, ja piti sitä ylhäällä auringon paisteessa.

Tunnustatko väärentäneesi tämän?

— Ernst! — kuului kirahdus puolipimeästä etehisestä.

Kaikki kääntyivät katsomaan. Siellä seisoi vaimo pelästyneenä. Mies ei ollut huomannut, että tuutilaulu oli vaiennut.

— Tule, Anna-Reetta!

Vaimo juoksi hänen luokseen.

— Sinä et ole tehnyt mitään pahaa — se ei ole totta! Sano, että se ei ole totta...!

— Kas niin, älä itke. Anna-Reetta!

— Tunnustatko? — kysyi taas nimismies, joka seisoi kuin kuvapatsas hänen edessään.

— Sano, että se on valhe, Ernst!

Mutta silloin sai hänen äänensä lujuutta.

— Valhe? Miksi valehteleisin minä? Enkö minä ole tehnyt sitä sinun tähtesi! Minä näin kuinka kalpeana sinä makasit sängyssä pienokaisen kanssa. Ei ollut palaistakaan ruokaa koko talossa. Minun täytyi hankkia rahaa. En voinut sallia sinun nälkään kuolevan. Minä istuin valveilla koko yön. Minun korvissani suhisi ja lauloi koko ajan kun työskentelin, lauloi sinusta. Luulin tekeväni hyvän työn. Uskoin, Herramme auttaisi meitä... Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!

Kauppias tahtoi vastata, mutta oikeuden valvoja sanoi:

— Sinä siis tunnustat?

— Ei, ei — huudahti vaimo.

— Kyllä, Anna-Reetta!

Hans'in kasvot loistivat. Eriksson puri huultaan, todistajat katsoivat maahan. Nimismies nyökytti päätään ikäänkuin valitellen. Mutta vaimo heittäytyi rajusti miehensä kaulaan:

— Ernst, Ernst!

Syntyi hetken äänettömyys.

— Mihinkä minut nyt viedään?

— Vankeuteen, tietysti.

— Kuinka käy minun ja lapsen — uikutti vaimo.

— Kysy Hansilta!

Lapsen kirkuna kuului sisältä.

Saanhan käydä häntä katsomassa ennenkuin minut viedään.

— Kyllä, mene!

Mies ja vaimo menivät sisään.

Samassa juoksi muudan poika viidakosta.

— Mitä se on? — kysäsi Hans.

— Puukkosaha! — sanoi poika. — Minulta se hävisi — mutta sitten — en sitä löytänyt — pelkäsin selkäsaunaa — en uskaltanut sanoa — mutta sitten sen löysin — karttakopasta.

— Lurjus! — mutisi Hans ja otti työkalun poikansa kädestä. — Juokse takaisin kotiin! Saat selkääsi, jahka tulen.

Poika alkoi itkeä tillittää ja lähti juoksemaan.

— Näetkös, etten minä ole sitä ottanut — sanoi Ernst.

— Ethän sinäkään voi kaikkea pahaa tehdä.

— Kitas kiinni!

— Jumalan käsi! — aprikoi Hans. — Lapsen kautta keksittiin rikos.

— Tule nyt! kehoitti nimismies.

Niin sai Ernst istua kuskilaudalle, talonpoika istui rattaiden etupuolelle.

Vaunut vierivät tiehensä. Ernst ei tulisi näkemään tupaansa pitkiin aikoihin.

Vaimo vaipui portaille, nosti esiliinan silmilleen ja nyyhkytti...

Hans käveli kotiinsa. Hän vihelteli.

Eriksson vaelteli hiljaa puodilleen. Hän ei saanut päästään pois ajatusta, jonka Ernst oli lausunut:

— Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!

Jos hän olisi tehnyt sen! Nyt ei hän voisi nukkua tänä yönä.

Ehkäpä sitten, jos hän ottaa oikein aimo todin.

Kosinta.

Iltapuolipäivä keskikesällä. Ukko Olli on istuutunut muutamalle kivelle tupansa edustalla. Hän imee piippunysäänsä ja hymyilee leveästi. Hymynsä ei ole auringolle, vaan siksi että hän ajattelee: Ei tahdo saada kuvan ruokaa, kun ei ole naisväkeä talossa.

Hän on äskettäin menettänyt eukkonsa — Jumala hälle anteeksi antakoon, hän oli häijy. Ja hän asuu nyt yksin poikansa kanssa, joka parastaikaa puuhailee kuokka kädessä perunamaalla. Olli on seitsemänkymmentäkolme ja poika viisikymmentä vuotta vanha.

Vanhuksen siinä niin istuessa ja sylkiessä haikujen välillä ja leskimiehen pulmallista elämää, mietiskellessä asettaa Herramme asiat niin, että vanha Riitta tulee tietä myöten. Olli varjostaa kädellään auringonpaistetta ja tuumii itsekseen:

— Kas vaan, hän on liikkeellä.

Hän tuntee Riitan hyvin — hän katseli nuoruudessaan Riittaa silmällä kuin helmellä, sanotaan. Mutta Riitta meni naimisiin toisen kanssa ja Olli toisen kanssa, ja niin joutuivat he erilleen. Mutta sitten kuoli Riitan mies, ja kun Olli jäi leskeksi, ovat nuoruuden ajatukset hänessä taas valveutuneet. Ja siksi hän nyt niin kirkastuu, kun saa nähdä Riitan.

Hän pistää sammuneen piipun liivin taskuun, sivasee käden selkämyställä suutaan ja valmistautuu kohteliaasen vastaanottoon.

Kun Riitta näkee Ollin siinä seisovan noin jotakin tarkoittavana ja muhoilevana, kirkastuvat hänenkin kasvonsa — näyttää siltä, kuin näkisi hän mielellään ukon tuollaisena.

Olli nyökyttelee ja tohuilee ja tervehtii:

— Hyvää iltapäivää!

Riitta pysähtyy. Olli näkee rypyt hänen kasvoissaan. Mutta hän ei välitä vaan sanoo:

— Että hän on lähtenyt liikkeelle. Pitkästä matkasta on hän varmaan väsynyt, sillä hän tulee kai kotoaan, luulen ma.

— Niin onkin, piti kauppamiehen luo.

— Silloin voi hän hyvin istua ja levätä hiukan. Siitä on jo aikoja kun olemme viimeksi puhelleet.

— On kyllä, on. — Ja. Riitta istuu kivelle.

— Ho hoi, niin niin, — kiikkuu hän edestakasin — sitä käy jo niin vanhaksi, että tuskin voi kävellä.

— Niin käy, niin. Mutta miten hän näyttää ripsakalta ja reippaalta!

— Miten hän sanoo! Ja toinen on jo seitsemänkymmentä vuotta!

— Hän tulee kyllä vanhemmaksi, jos hän saa elää.

— Niin, vanhemmaksihan sitä tulee.

Ja sitten he eivät puhu mitään.

Mutta se alkaa käydä Ollista sietämättömäksi. Hän pöyrii tukkaansa ja katsoo likaisia kynsiään.

— Minä ajattelin sanoa ikään jotakin.

— Ho hoi, niin niin — huokaa Riitta ikäänkuin ei olisi kuunnellut.

— Niin, näes, minä olen nyt yksinäinen, ja se on niin ikävää.

— Hän saa hankkia jonkun, joka hoitaa ja huolehtii talossa.

— Sitäpä minä juuri tässä ajattelin.

— Niin käy se hyvin, niin.

Ja sitten he vaikenevat.

— Näes, minussa on vielä vanhaa rakkautta häneen — alkaa Olli taas.

— Oh, siitä on niin pitkä aika, siitä.

Riitta nyökyttelee päätään ja vaipuu muistoihinsa.

— Niinpä voisi nyt olla aika, että me tulisimme yhteen, ajattelen minä.