Part 3

— Hän ei toki koskaan tarkoita, että me... — Tuo ihmeellinen ajatus saa Riitan melkein pelokkaaksi.

-— Kyllä, juuri sitä niinä tarkoitan. Niin kysyn minä nyt kunniani kautta rehellisesti, tahtooko hän ottaa minut aviomiehekseen myötä- ja vastoinkäymisessä.

— Oh, herranen aika! — Eukon katse oikein vilkastuu. — Niin, se riippuu siitä, mitä silloin saa tehdä.

— Hoitaa talouttani — ja poikaa, tietysti.

»Poika» on viisikymmenvuotias ja seisoo hän perunamaalla ja kuokkii. Kun hän kuulee heidän keskustelunsa, katsahtaa hän ylös, seisauttaa työnsä ja menee heidän luokseen.

Riitta nauraa:

— Poikaa! Sitä on kuitenkin koko vanha veitikka, tuota Ollia.

— Onko niin, niin pidä kiin'! — sanoo Olli reippaasti.

— Eihän voi muuta, kun kuin pyytää niin kauniisti. Minäkin olen ajatellut sitä samaa, jos sanon niinkuin asia on.

— Hän on kerrassaan mokoma.

Niin vaikenevat he. Sillä »poika» seisoo nyt heidän edessään. Hän kysyy eukolta:

— Mitäpä se isä hänelle oikeastaan puhuikaan?

— Niin, hän tahtoo hankkia sinulle äitipuolen, Pekka.

— Voi sun perhana!

— Niin, näetkös — sanoo Olli hieman hämillään — minulla on taipumusta naisiin.

— Oletteko hullu, tehän olette jo seitsemänkymmentä ja kolme vuotta vanha!

— Sitä nuorisoa, se ei ajattele mitään muuta kuin rakkautta ja sellaista.

— Ho hoi, niin niin — huokailee eukko.

— Mutta emmekö mene tupaan nyt? — arvelee Olli.

— Mennään vaan. — Riitta nousee, he menevät tupaan päin. — Siellä ei näytä niinkään siistiltä, luulen minä.

— Aiotteko te maata myöskin oikein aviosängyssä? — kysyy »poika» ja katsoa tirrittää.

— Ole vaiti, se ei kuulu lapsille! — nauraa Olli.

Ja niin menevät he sisään.

Vappuyö.

Viileä oli yö toukokuun ensimäistä päivää vasten. Ilma oli täynnä niityn ja metsän tuoksuja. Kautta ilman kävi keväälle omituinen suhina. Posket ja sydän tulivat punaisiksi, kun hengitti sen yön ilmaa, mieli alkoi rakkausasioita kaipailla.

Puolihämärässä seisoi Frans kädet taskussa tuvan edessä, äänetönnä, katsellen maita, joilla äsken kynnetyistä va'oista nousi vehmas tuoksu.

Hän uneksi kuiluista, jota hänellä ei ollut. Hän oli suuri ja vahva, kaksikymmenvuotias.

Hän katseli kauvas vuorille, jotka valtavina varjoina kuvastuivat vappuyön puolivaloisaa taivasta vasten. Itsepintaisesti kääntyi hänen katseensa Uusevuorelle, sen metsättömälle, sileälle ja valaskalan selkää muistuttavalle selänteelle. Vuoren keskikohdalla roihusi lieskuva tuli, joka valaisi vuoren selkämää siksi, että hän sen valossa voi eroittaa ihmisvarjoja juoksentelevina sinne tänne.

Se oli kylän poikien vappukokko. He olivat siellä yön helmassa hempukoineen, sillä kun Frans oli tarkasti tähystellyt, voi hän varjojen joukosta nähdä ei ainoastaan poikia, vaan myöskin helmaväkeä.

Ja silloin leimusi hänen silmissään, kuin olisi sielläkin kokko palanut. Hän väänsi ruumistaan, kaivoi kädet syvemmälle taskuihinsa, sylkäsi ja sanoi:

— S--tana!

Sitten asettui hän taas miettimään, kiinnittäen silmänsä kylän poikien kokkotuleen.

Hän virnistelihe hyvillä mielin. Kas, joskaan hänellä ei ollutkaan omaa hempukkaansa, niin tiesi hän kuitenkin, kenenkä hän olisi tahtonut saada. Se oli Vanhankylän Amalia. Mutta ei ikinä elämässä tulisi hänen vanha ärtyisä äitinsä sallimaan, että hän Amalian saisi, sen hän tiesi. Siksipä hän juuri kirosi.

Koettaakseen mitä äiti sanoisi moisesta pariskunnasta, oli hän kerran maininnut Amaliaa talon pojan vaimoksi — samalla kuin tuskallisesti oli äitiä katsellut.

Mutta silloin oli eukko pauhun nostanut, niin vanha kuin olikin, vaaleat, laihat kasvot näyttivät suuttumuksesta vavahtelevan, ja puolisokeat silmät olivat muuttuneet melkein vihreiksi. Hän oli huutanut:

— Sen köyhän luutun! Ei koskaan elämässäni!

Silloin ymmärsi Frans, että se oli mahdotonta, ja vaikeni. Eukko oli ahnas kuin juutalainen ja varma kuin vallesmanni eikä hän koskaan tulisi sallimaan, että torpan Amalia ottaisi hänen kolikkonsa arkun pohjalta ja saisi talonpojan pojan.

Frans piti sitä konstailemisena, hän olisi melkein voinut itkeä. Kylän pojat, jotka olivat kaikki köyhiä, olivat saaneet jokainen oman kullan — heillä on sydämelliset vanhemmat.

Hän polki maata ja repi tukkaansa.

— Että pitääkin olla sellainen äiti!

Samassa kuului äidin käheä, kimeä ääni tuvasta:

— Frans!

Hän vastasi kärsimättömästi:

— Niin!

Äiti kutsui häntä sisään. — Mitähän hän taas tahtoi? Aina olisi hänen pitänyt jotakin tehdä, kiitosta hän ei saanut koskaan. Hän hoiti koko talouden, heinän kulotuksesta sikolättiin saakka, mutta hänellä oli sellainen äiti, ettei hän voinut saada armastansa omakseen.

Äiti tahtoi, että heidän pitäisi mennä myllyyn jauhoja hakemaan.

— Näin myöhään! — murisi Frans. — Voimmehan sen tehdä huomennakin.

— Laiskuri! — huusi äiti. — Tuos' on säkki!

— Pekka ei ole myllyllä — koetti Frans vastustella.

— Tuuleehan nyt.

Siinä hän oli oikeassa. Frans oli kyllä nähnyt Pekan myllyn siipien huiskavan metsänreunan yli, kun hän äsken oli seisonut mäellä. Äitiä ei käynyt petkuttaminen — hän käsitti, että Pekka oli myllyssä, vaikka näkikin niin huonosti, ettei voinut myllyn siipiä eroittaa.

Frans jukkaili, mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa säkki toiseen käteensä, äiti kulki toiseen nojaten, ja niin he menivät.

Astellessaan siinä äitinsä vieressä tunsi Frans itsensä hyvin kaukaiseksi äitistään, joka aina oli ollut ankara häntä kohtaan ja karkoittanut sillä tavalla pojanrakkauden hänestä. Jo pienenä poikana oli hän saanut itkeä tätä. Isä ei välittänyt hänestä mitään — hän rakasti kartanoa ja maata, oli vaiti ja kuoli. Sitä mukaa kuin Frans kasvoi, muuttui hänen surunsa kovakiskoisuudeksi. Äiti ei ollut tehnyt hänelle muuta hyvää kuin synnyttänyt hänet maailmaan, eikä se ollut hyvin, koska hän sen kautta oli tottunut viilaamaan sitä, jota hänen piti rakastaa...

Joka yön eli hän kädet nyrkkiin puristettuina!

Hän pelkäsi tehdä äidilleen mitään pahaa, pelkäsi olla yhdessä hänen kanssaan.

He olivat vaiti tiellä...

Lopuksi kysyi Frans ikäänkuin toisten onnella itseään suututtaen:

— Näettekö vapputulia tuolta vuorelta?

Äiti pysähtyi ja katsoi sinne, varjostaen käsillään silmiään.

— Sieltä kajastaa heikko valo. Ketä he ovat, jotka sytyttävät tulen metsään?

— Eihän siellä mitään metsää ole. Ne ovat kylänpoikia, jotka hempukoineen vappuyötä viettävät, ja kyllä heillä on hauska.

— Niin niin, siellä he nyt yöllä keikkuvat ja niin siitä tulee heti häitä jälestä — sanoi äiti.

Hän ei voinut koskaan kärsiä nuorten iloa. Hän ei muistanut omaa nuoruuttaan.

— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä jälestä tapahtuu! huudahti Frans. Pitääkö teidän haukkua heitäkin? Eikö siinä kyllin, että minua...?

— Sinua? Enkö minä ole ollut äiti sinulle? Oletko kärsinyt vilua ja nälkää, hä?

— En niin juuri. Mutta te kiellätte minulta sen, josta minä enin pidän.

— Joko taas vetelet sitä hompsukkaa esiin? Hyi tokin! Ei ikinä tule hän minun kattoni alle.

— Te olette kova äiti. Mutta ensi vuonna minä olen täysi-ikäinen.

— Mitä aiot silloin tehdä? Naidako ja ajaa minut maantielle? Älä sinä — minua et saa minnekään! On oikein häpeää, kun sinä saisit varakkaitakin talonpojan tyttäriä, sekä Ottilian että Jeanetten, jos vain sanoisit sanankaan.

— Mutta sitä sanaa minä en sano.

— Sinä olet häväistykseni, Frans. Sinä saatat minut hautaan.

74

— Minä en _voi_ odottaa kauvemmin. Minun pitää saada Malin, kuuletteko! Se on niin, että siitä voi tulla aivan hulluksi, kun on nuori.

— Nuorten täytyy totella.

— Yö tuntuu niin lämpimältä, etten tunne itseäni.

— Ei minusta.

— Jos te estätte minut saamasta Amalian, en tiedä mitä minä teen.

— No, mitä sitten? Olisi hauska tietää.

— Äiti!!

He vaikenivat... ja jatkoivat matkaa.

Pian saapuivat he myllylle, jonka siipien suhina ja kivien jauhava jymy kuului heidän korviinsa.

— Näetkös. Pekka jauhaa kuitenkin.

Frans ei kuullut, mitä äiti sanoi. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: Malin!

Ja toinen ajatus: Äiti! Jos hän olisi kuollut!

Herra Jumala, oliko hän niin huono ihminen, että sellaisia ajatteli!

Hänen käsivartensa vapisivat, ja äiti kysyi:

— Onko sinulla vilu?

— Täällä, jossa on niin kuuma! vastasi hän. — Mutta hänen huulensa vapisivat.

— Sinähän vapiset kuin vilussa. Sinä ajattelet jotakin pahaa. No, ilkeä sinä oletkin aina ollut.

Tämän sanoi äiti hänelle, joka aina oli tahtonut häntä rakastaa!

— No, olemmeko jo perillä? — kysyi äiti.

— Kyllä, nyt menemme sillan yli.

He kulkivat yli pienen sillan, jonka alitse keväisellä vauhdilla riensi syvä vesipaljous, ja saapuivat myllymäelle.

Pekka lauleli ylhäällä myllynkivien jymisevään tahtiin, pauhasi niin, että sitä kuullessa olisi voinut tulla aivan kuuroksi. Siinä oli jotakin loihdittua tuossa kumeassa pauhussa ja siipien viuhinassa... huss... uss...

Ne leikkasivat ilmaa niin, että se pilvenä kasvoihin painui. Kaiken tämän seasta voi eroittaa silloin tällöin Pekan yksinäisen, kimeän rallatuksen...

— Nyt menemme sitten ylös myllyyn, sanoi äiti.

Hän hapuili toisella kädellään.

— Näettekö siipiä? — kysyi Frans ja kävi ruosteenkarvaiseksi.

— En.

Frans päästi äidin käsivarrestaan ja meni siipien sivuitse myllyn portaille.

— Mihin sinä menit? — kysyi äiti ja pysähtyi.

— Minä avaan myllyn oven teille.

— Minä kuulen, missä sinä olet. Minä tulen.

Hän läksi kävelemään myllyn ovelle, jossa Frans oli.

Frans näki, että hän kulki suoraan myllyn siipiä kohti.

Hän ei huutanut hänelle...

Frans ei liikkunut. Hän torkkui...

Hänen piti pitää kiinni avatusta myllyn ovesta, ettei putoaisi...

Toinen myllyn siipi paukautti ankarasti äitiä päähän ja heitti hänet alas mäen rinteelle, johon hän jäi makaamaan...

Frans, joka tunsi elämän ja kuoleman tuskan kuristavan kuikkaansa, sai tuskin kähistyksi:

— Apua!

Sitten riensi hän äitinsä luo, heittäytyi hänen ylitsensä ja huusi:

— Äiti, äiti!

Pekan rallatus loppui. Hän näyttäytyi myllyn aukosta ja kysyi alhaalta:

— Mitä se on?

— Hän on kuollut...? — huusi Frans ylös.

Samassa kuului myllyn portailta Pekan puukenkien kolina, ja pian oli hän maassa, valkeana kuin aave.

— Kuinka se tapahtui? Kuinka se tapahtui? — voivotteli Pekka.

— Hän meni suoraan siipiä kohti. Hänhän oli niin sokea. Minun piti juuri huutaa hänelle, mutta se oli liian myöhäistä.

— Sellainen onnettomuus! Ja juuri minun myllylläni!...

— Meidän pitää viedä hänet sinun luoksesi.

— Minä menen ja seisotan myllyn.

Sen Pekka teki ja yhdessä kantoivat he ruumiin Pekan kotiin.

Frans tunsi kuin kevään rinnassaan. Ihmeellistä, kuinka äiti oli kevyt kantaa; verta kyllä vuoti käsille.

Sydän löi ankarasti, ja veri kiehui suonissa. Hän ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Se oli synti äidin tähden. Oli synti hänen itsensä tähden.

Mutta sitten ajatteli hän Malin'ia, joka istui Vanhassakylässä ja ikävöitsi häntä, kaipaus sai hänet hikoilemaan, ja lopuksi hän itki lämmintä itkuaan tuossa kevään ja rakkauden yössä...

Ja vapputuli leimusi ylhäällä vuorella ja näytti nuoleksivan taivaan vaalenevia avaruuksia, nuoren väen suudellessa ja nauraessa...

Keulapuolella.

Olimme huviksemme purjehtimassa.

Jahti piti suuntaansa suoraan Nokiaukean yli.

Aikomuksemme oli käydä lähellä Nokisaarta — äärimmäinen merelle päin. Mutta yhä lisääntyvässä aallokossa päätimme me, naisten tähden, kääntyä maihin.

Juuri nyt käännyttyä, jahdin kiitäessä myötätuulta kotia kohti, näin minä Ninuksen, nuoren laivurin seisovan keulalla ja katsovan meihin puoliksi surkeana, sillä aikaa kuin hänen vanhempi toverinsa mukavasti istui ruorissa.

— Mitäs Ninus hymyilee? — kysyin minä.

— Niin, minä ajattelen, että herrasväki ajattelee, että tänä päivänä on paha ilma, mutta silloin olisi teidän pitänyt nähdä —

— Mitä sitten?

— Niin, sillä kertaa kuin —

Ääni tukkeutui yhtäkkiä.

— Sillä kertaa kuin minä menetin veljeni.

— Vai niin, putosiko hän?

— Juuri täällä Nokiaukealla, niin.

— No kuinka se tapahtui?

— Tavallisella tavalla. Ei tietty mitään ennenkuin hyökyaalto huuhtoi kantta — ja Adolf, joka seisoi kannella, seurasi mukana. Ja minä jäin istumaan ruoriin. Oh, herra Jumala, _minä_ istuin ruorissa!

— Eihän se ollut teidän vikanne.

— Ei ei. Mutta olipa kuin olisi sydämen kulku seisahtunut. Sillä herrasväki saa tietää, kuinka minä pidin veljestäni —

Hän ei voinut muutamiin hetkiin puhua.

— Nähkääs, pidinhän minä kyllä isästä ja äidistä — sillä isä ei ollut niinkään kovin äkäinen meille lapsille, ja äiti antoi meille aina kahvikostuketta säännöllisesti ja kaikkea, mitä pitikin — molemmat saivat Jumalan kiitos kristillisen hautauksen — mutta niin kun minä pidin veljestäni Adolfista, sitä ei voi kukaan ajatella. Mutta niinhän on asian laita aina kaksosten kesken.

— Vai niin, te olitte kaksoset.

— Äitini ei saanut koskaan muuta kuin kaksosia! Ja siitä oli isä aina äkeissään. — Nähkääs, kaksi vanhempaa veljestä olivat muuttaneet Norjaan, niin että Adolf ja minä jäimme kotiin. Ja me olimme yhdessä koko vuoden.

— Niin, minä muistan sen kyllä — puuttui puheesen laivuri ruorissa. — Me kutsuimme teitä aina »kaksikoukuksi.» Nähkääs herrasväki, kun joku saa kaksi kalaa yhdellä haavaa, kutsutaan sitä saantia kaksikoukuksi.

— Niin, — jatkoi Ninus — Kauvan me olimme yhdessä emmekä koskaan riidelleet tai tapelleet. Onko moista? Mutta sitten tuli hän. Per Månssonin tytär. Kyllä se oli kurjaa. En unhota koskaan sitä iltaa, kun Adolf meni ja osti kaikenlaista rihkamaa hänelle. Nähkääs, tuli sellainen reppuri laukku selässä, ja hänellä oli mukanaan niin paljon sellaista korua, josta naiset pitävät — huivikankaita ja sellaista ripsutinta. Ja Adolf hän vaan osti ja osti.

— Oletko hullu — sanoin minä — tahdotko sinä päästä rahoistasi? Niin kun niiden eteen saa riehkaistakin.

— Se ei kuulu sinuun, sen sinä tiedät — sanoi Adolf.

— Se oli ensimäinen paha sana, jonka hän minulle sanoi. Ja eikö ole kummallista, mitä, että juuri rakkaus, niinkuin sanotaan, tekee ihmisen häijyksi. Sillä asia oli tiettävästi niin, että Adolf oli katsonut Lottaa ihan hulluuteen asti. Ja kun minä sain sen tietää, tulin minä aivan päiväpöllöksi — sillä samoin se juuri oli minunkin laitani, vaikka minä en mennytkään hänelle koruja ostamaan.

Niin me sitten elimme ja vaikenimme ja olimme vaiti. Eikä se ollut hauskaa. Ja sunnuntaina me menimme kirkkoon — ei niin paljon uskonnon tähden, mutta nähkääs, Lotta istui siellä penkissä — ja korea hän oli kasvoilleen ja korea oli hänen päähineensä — se, jonka hän oli saanut Adolfilta. Vaikka kyllä hänellä muuten oli varoja itselläänkin — sillä Per Månssonilla oli kyllä rahoja arkun pohjalla.

— No, saiko veljenne tietää, että tekin piditte hänestä?

— Tietysti hän sai. Sillä minä puhuin Lotalle — ja sanoin hänelle, että pidin häntä rakkaampana kuin kukaan koskaan, ja että jos hän pitäisi minusta, saisi hän vielä koreamman huivin kuin Adolfin antama.

Herranen aika, saanko sen! — sanoi silloin Lotta. — Sillä hän oli hulluna kaikkeen, joka sinistä ja punaista oli.

— Sinä pität sitten minusta? — sanoin minä.

— Teillä ei ole suurta eroa — sanoi hän. — Te näytätte yhtä kauniilta kumpikin, sillähän se on kuitti! — Totta totisesti sanoi hän niin — ja mehän olimmekin kaksoset. Ja silloin täytyi minun nauraa. Ja silloin sain minä aimo muiskun. — —

— No, entäs huivi? kysyin minä, kun Ninus oli vähän vaiennut.

— Niin, sen sain minä haettaa kaupungista. Ja se oli kaksi kertaa niin kallis kuin Adolfin antama.

— Silloin Ninuskin menetti rahansa?

— Kyllä, rakkaus on semmoista. Mutta kyllä olikin huivi kaksi kertaa kauniimpi kuin Adolfin. Se oli vielä aivan kuin silkkiä, niin pehmeä ja hieno se oli. Ja Lotta otti sen päähänsä seuraavana sunnuntaina, ja hän oli niin sievä, että pappikin häntä katseli, ja sinä pyhänä ei ollut paljon hartautta kirkossa. Mutta kirkonmenojen jälkeen tuli Adolf hänen luokseen.

— Mistä olet sinä saanut sen huivin? — kysyi hän.

— Oh, sen on Ninus minulle antanut — sanoi Lotta. — Hän on niin hyvä poika.

Nähkääs, minä seisoin taampana ja kuuntelin, vaikka he eivät minua nähneet.

— Missä on minun huivini sitten? — kysyi Adolf.

Se on kotona arkussa. Sitä minä saan käyttää jokapäiväisenä, olen ajatellut.

Mutta silloin muuttuivat Adolfin kasvot ilkeännäköisiksi.

— Kyllä olet koko tallukka! — kirkui hän. — Ja jumalista minä —! Ja hän kohotti nyrkkiään.

Mutta samassa näki hän minut, laski kätensä ja meni tiehensä. Mutta hän oli vielä aivan harmaa.

Ja meidän välimme oli pitkän aikaa niin tuskallinen. Ja kylä tietysti siitä puheli. Ja totta tosiaan saimme me tietää, että emme enään ollet kaksosia. Mutta kuka tulisi kaksikoukuksi Lotan kanssa, siitä oli kerrassaan mahdoton saada selvää. Sillä kuinka nyt olikaan, kumpikaan meistä ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Me ajattelimme tietysti kumpikin, että tästä tällaisesta piti tulla jokin loppu.

Mutta sitten tuli se kerta kuin me olimme yhdessä kalastamassa ja silloin oli kova luodetuuli ja silloin hukkui hän. Ja herra avita, kuinka kuumalta minun ruumiissani tuntui — sillä nythän minä voin ottaa Lotan tekemättä mitään pahaa veljelleni. Hänhän oli kuitenkin kuollut.

— No, teittekö sen?

— En, nähkääs, sitä minä en tehnyt. Sillä minä sain kuulla, että ihmiset olivat sanoneet minun purjehtiessa hukuttaneen veljeni. Mutta se oli ijankaikkinen valhe! Ja todistaakseni sen, en minä ottanut Lottaa. Sillä joskaan minun veljeni ei koskaan ollut pitänyt niin paljo samasta tytöstä kuin minä, en minä kuitenkaan olisi voinut tehdä hänelle mitään pahaa. Muistakaa se!

— Hyvänen aika, eihän sitä kukaan ole sanonutkaan.

— Kyllä, niin ne silloin sanoivat. Ja sitä minä en voi heille koskaan anteeksi antaa. Mutta ennenkuin minä otan Lotan, otan minä liikkaavan Marketan, joka minua ajelee. Hän on ruma kuin paholainen, mutta se ei tee mitään!

Mutta silloin piti laivurinkin ruorissa nauraa.

— Laske keulapurje!

Ja Ninus rientää keulapurjetta laskemaan.

Lumen alla.

Ystäväni joka on kotoisin tunturiseuduilta, kertoi:

Tammikuussa eräänä yönä oli niin ankara lumisade, että se kerrassaan uhkasi haudata koko kartanon. Aamusella katselivat kinokset akkunasta sisään.

Mutta meidän onnistui lapioida tie rakennusten välille.

Seuraavana yönä satoi taas lunta. Ja vaivoin voimme me pitää tiet kulkukunnossa. Ne muistuttivat nyt vallihautoja, joiden pohjalla me vaeltelimme.

Olimme valmistautuneet siihen, että talvi tulisi katkaisemaan meiltä yhteyden muiden ihmisten kanssa — se ei ole mitään niin harvinaista täällä pohjoisessa. Ja kellarimme olivat ruokaa ja juomaa täynnä. Me luulimme voivamme kestää oikein pitkän ajan.

Kun me heräsimme kolmantena aamuna, löysimme itsemme haudasta — pimeätä kaikkialla. Lumiraja oli akkunan yläpuolella. Mutta me voimme vielä ylisen aukosta katsella seutua, jossa huoneitten katot ylenivät lumikentästä, ja vuoret ja hongikot kohosivat tummina joukkoina. Laaksosta näkyi kirkontorni. Nyt oli tullut kellonsoitoille loppu. Ihmiset olivat kuolleita toisilleen.

Meitä oli seitsemän elävänä haudattua kartanossa: isä, äiti, serkku Elin ja minä, muonarenki, hänen vaimonsa ja meidän piikamme.

Nyt piti toisen toistaan huvittaa.

Elin soitti piaanoa ja minun piti lukea ääneen. Isä istui ja hypisteli viimeisiä sanomalehtiä — uuden postin saantiin olisi pitkä aika. Äiti koetteli kyökissä laitella mieliruokiamme. Piikamme tiesi nyt, ettei hän tulisi tapaamaan sulhastaan ensi lauantai-iltana.

Ensi ajat kuluivat. Meillä oli puheenainetta kylliksi, ulkomaailma oli mielissämme vielä selväpiirteisenä.

Mutta vähitellen tulivat unelmat, äänettömyys. Me voimme istua surumielisen vaiteliaina takkavalkean ääressä pitkät ajat.

Lopuksi tuli paha tuuli. Isästä oli ruoka huonoa — vaikka äiti teki kaksi torstaita viikossa, jos torstai merkitsee silavaa ja pannukakkua. Elin väitti, että minä luin kehnosti, ja minä sanoin että hän soitti väärin. Otaksuttavasti äiti vuorostaan riiteli piialle kyökissä.

Menin muonarengin luo katsomaan, kuinka siellä jaksettiin. Hän makasi ja kuorenasi — eukko polki rukkia.

— Makaatko sinä ja röhkit, kun herra tulee!

— Että ei pidä saada olla rauhassa! — murisi hän. — Vai niin, herra! — Hän nousi ylös. — Se oli oikein, että herra tuli täälläkin pistäytymään. Mitäs sinne »yläpuolelle» kuuluu? Herra näkee, kuinka täällä meillä on. Jos minulla olisi edes yksi lapsi, mutta vaimoni ei ole antanut minulle yhtäkään.

— Voisipa kysyä, kenenkä syy se on — mutisi vaimo.

— Kehräätkö sinä ettei kuule toista korvaansa! — riiteli mies.

Vaimo lakkasi.

— Kuinka on karjan laita? — kysyin minä.

— Elukoilla ei ole mitään hätää. Tora on jo saamaisillaan.

— Vai niin.

— Kun voisi vaan pitää tiet auki.

— Jos olisi kulkea suksilla ylisen aukosta.

— Ja hiihtää pois jonkun toisen ylisille. Herra menisi niin näkisi, kuinka syvälle pääsisi.

— Nukkuva seutu — mutisin minä.

— Papilla on hyvät päivät — puuttui vaimo puheesen. — Hänen ei tarvitse saarnata.

Koetimme nauraa.

Kissa hyppäsi polvilleni hyräjämään.

— Mirri on vaan aina yhtä iloinen — sanoin minä.

— Se on meillä lapsen asemesta — arveli vaimo.

Minä palasin yläpuolelle. Astuessani saliin istuivat kaikki tapansa mukaan puoliksi torkkuen lampun valossa. Isä tutki Ruotsin lakia, äiti ompeli pöytäliinaa, Elin luki erästä romaania.

Minä vaivuin tylsiin unelmiin...

Ajattelin: Minun pitää ryhtyä johonkin. Niin aloin sitten punoa siimaa. Mutta kevääsen oli pitkä aika. Se oli samaa kuin hyvän työn tekeminen tullakseen taivaan valtakuntaan.

Muutamana päivänä kysyi Elin:

— Eikö sinulla ole mitään lukemista?

Nähtävästi oli hänen varastonsa nyt loppunut.

— Kyllä, vanha Robin-poika.

Sen sanoin minä vain suututtaakseni häntä.

— Äh, Robinpoika! Kuinka tyhmästi!

Niin meni hän äkeissään.

Minun täytyi keksiä jotakin ajan vietteeksi. Lopuksi minä keksinkin.

— Tiedätkö mitä — sanoin minä — jos sinä opettaisit minua piaanoa soittamaan.

Hän nauroi kohti kulkkuaan.

— Niin, mutta sillä tavalla saisimme me kumpikin jotakin tekemistä. Ja sinä saisit riidellä oppilaallesi niin paljon kuin haluttaisi.

Tämä näytti voittavan hänet. Me alotimme.

Minä olin kerrassaan auttamaton, ja yhtä myötään löi hän minua sormille. Mutta me pitkitimme sitä kahdeksan päivää — hänestä se varmaan oli hauskaa.

Istuimme hyvin lähekkäin vieretysten...

Mutta lopulta aloin minä katsella paljo enemmän häntä kuin nuotteja. Silloin punastui hän ja sanoi, etten minä kelvannut pianistiksi.

Niin me sitten lopetimme.

Nyt oli hänen vuoronsa esitellä jotakin. Hän arveli, että menisimme lypsyä katsomaan. Sen me teimmekin.

Kumpikin lehmänsä ääressä istuivat raintoineen palleillaan muonarengin vaimo ja piika. He puristelivat lehmäin ruumeneita, niin että kaunis valkoinen maito juosta siritti.

He eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Luulin pian huomaavani syyn. Joka kerta kuin renki kulki heinäsylyys sylissä sivuitse, katseli piika häneen lempeästi. Vaimo oli tietysti huomannut tämän ja siksi oli hän niin kostomietteissään...

Silloin huudahti Elin:

— Minä tahdon oppia lypsämään!

— Voi tuota neitiä! — arveli piika.

Mutta hän sai tahtonsa täytetyksi. Se huvitti häntä monta päivää. Hän oli oikein ylpeä sentähden, että taisi lypsää.

Minusta näytti hän sievältä istuessaan pallilla lehmän ääressä ja nänniä näpliessään.

Minä olisin maalannut hänet — jos olisin osannut...

— Äiti oli ottanut Raamatun, josta luki ääneen isälle. Mutta isä istui ja odotteli kokonaista vuosikertaa »Matti Meikäläistä.» Jos sen taas piti olla raamattua, niin silloin kertomus Susannasta.

Niin kului aika. Olimme jo helmikuussa. Ei mitään kirjaa luettu niinkuin allakkaa. Kun Elinin syntymäpäivä tuli, virkistimme itseämme lasillisella viiniä ja söimme kunnon tortun.

Mutta muuten elimme me yhtämittaisesssa välinpitämättömyydessä. Ruoka pantiin pöydälle koneellisesti — me söimme koneellisesti. Keskustelu supistui sanoihin »hyvä päivä», »hyvää yötä», »kiitoksia ruoasta.»

Sanomattomasti ikävöitsimme me jotakin keskeytystä yksitoikkoisuuteen.

Kuka voi kuvailla iloamme, kun renki muutamana aamuna törmäsi kertomaan, että Tora oli saanut vasikan!

Istuimme aamiaispöydässä — Elin ja minä syöksyimme suoraa päätä navettaan.

Siellä seisoi Tora pahnoillaan ja pikku vasikka läheisessä pilttuussa.