Part 1

NUORTA JA VANHAA VÄKEÄ

Kokoelma kertoelmia

Kirj.

Fredrik Nycander

Tekijän luvalla suomentanut

Ari Aalto

Kuopiossa, K. Malmström'in kirjapaino, 1900.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Nuorta väkeä. Matka Lysekiliin. Ei maksa vaivaa. Pohjakalaa. Kaksi kruunua. Kosinta. Vappuyö. Keulapuolella. Lumen alla. Tupa. Vahinkolaukaus. Kun pappi kuoli. Vanha laivuri. Kajavia. Vanhat neidit.

Esipuhe.

Olen nuori.

Ruotsin länsirannikolla sijaitsee kotini idyllimaisessa rauhassa kallioiden ja metsien keskellä.

Tämän rannikon luontoa ja kansaa olen koettanut kuvata. »Nuorta ja vanhaa väkeä», joka suurimmaksi osaksi sisältää tarinoita aiheineen juuri tästä seudusta, on kolmas kokoelma samanlaatuisia kertomuksia.

Kaikkia niitä on kohdannut Ruotsissa suopea arvostelu.

Kun minä nyt kolkutan suomalaiselle sydämelle, tapahtuu se toivossa, että karun kuoren alta näissä kertomuksissani löydettäisiin rakkaus siihen turpeesen, jolla olen syntynyt.

_Tekijä_

Nuorta väkeä.

Kuusikon suojaan oli Gert istuutunut katsomaan hääjoukkueen ohikulkua. Hän oli surullisella tuulella ja pureksi ajatuksissaan ruohonkortta samalla kuin veltosti riippuvien kuusenoksien alitse silmäili yli teiden ja niittyjen, jotka kylpivät auringon paisteessa.

Hän oli karkeapiirteinen ja laajaharteinen kaksikymmenvuotias nuorukainen. Nuori jättiläinen siinä istui ja unelmoi kivellä. Unelmat eivät olleet suinkaan iloisia. Katrina, hänen sydämensä rakastettu seisoi juuri alttarin edessä ja vaihtoi sormuksia Ollin kanssa. Saakeli sitä Ollia, kun sai tytön!

Hän toivoi Ollille jotakin pahaa, mutta Katrinalle — ei toki, hän olisi voinut laskea hänet puuvillapatjalle. Kun hän vain ajatteli, kuinka ne nyt siellä seisoivat uskollisuuden lupauksia tekemässä — varmaankin olivat he juuri lasketelleet sanat papin jälestä — kävivät hänen kasvonsa tuskan rypistämiksi ja harmin kyynelet pakkautuivat hänen silmiinsä.

Kummallista, että ihminen voi pitää niin paljon toisesta ja se, että tämä ei voi välittää takasin. Sen asian laita on hullusti maailmassa! Eikö hän, Gert, ollut sanonut Katrinalle niin monta kertaa, että hän oli kiusallisuuteen asti rakastunut häneen, niin kerrassaan rakastunut, että tuskin tiesi mitä tehdä — ja kuitenkin oli hänen kerrassaan mahdotonta saada tyttö omakseen. Voiko kukaan käsittää, että hän tahtoisi omakseen Ollin? Hänen, joka oli niin sairas pitkät ajat, niin raihnas mies, että tuskin kykeni kyntämään, mutta ajoi mieluummin lääkäriin. Rahoja hänellä oli tiettävästi — ajatteles, jos tyttö rahojen takia olisi hänet ottanut. Ei, sitä hän ei voinut koskaan uskoa. Se oli kehno ajatus, jonka paholainen oli hänessä herättänyt!

Gert puristi nyrkkiään yksinäisyydessään, ja otsasuonet hänen lakkinsa alla paisuivat.

Samassa kuuli hän kirkonkellojen soivan. Heleästi kaikuivat ne yli seudun ja varmaankin loivat rauhaa muiden mieliin, mutta Gertin teki niiden ääni nyt vain levottomaksi. Hän odotti näkevänsä rattaiden tulevan ja ajavan ohi kuusimetsiin...

Pian voi hän tomupilvestä eroittaa Ollin hevosen, ja sitten vierivät vaunut esiin. Niissä istuivat Olli ja Katrina. Sitten tulivat muut. Mutta Gert istui ja katseli vaan Katrinan kasvoja — hän näytti niin vakavalta. Ja Olli oli tänä päivänä vähemmän kalpea kuin tavallisesti.

Rattaat vierivät ohi peräkkäin alamäkeä talonpoikaiskartanoon, joka hohti kauvempaa punaisena ja valkeana auringon paisteessa. Gert näki, kuinka kaikki laskeutuivat alas rattailta ja katosivat sitten talon ympärillä olevaan vihreään puistikkoon. Sinne oli heille tietysti katettu hääpöytä puutarhaan. Ja niin siellä tulisi olemaan tanssia ja viulunsoittoa ja heihuliheitä myöhään iltaan.

Gert olisi voinut lopettaa itsensä! Hän tulisi täällä kävelemään yksin ja samoilemaan kuusikon hämyssä samalla kuin rakkaus hänen ruumistaankin rasitti.

Hän käydä vaahlasi edes ja takaisin sammaleisella maalla. Lahorastas lauleli puolipäivän lämmössä, mehiläiset surisivat, kävi yksi suhina ja kuiske kuusen oksissa, ruohikko kahisi, ja tikka takoa nakutteli koivun kylkeen, niin että lopuksi kaikki tuo yksiääninen soitto häntä alkoi nukuttaa, ja hän laskeutui maahan selälleen ja nukkui...

Käki kirkui. Gert heräsi siihen. Hän oli nälkäinen kuin metsäsika ja matka kotiin oli pitkä. Silloin juohtui hänelle mieleen hullu ajatus, että hän menisi häätaloon. Kun häntä ei oltu kutsuttu, voi hän mennä kutsumattakin. Hyvin mielellään tahtoisi hän nähdä Katrinan morsiamena... Niin nousi hän ylös ja alkoi käydä taloa kohti samalla kuin hikoili paksussa viitassaan...

Kun he perillä saivat hänet nähdä, pelästyivät he siellä ruohikossa istuessaan. Olli kalpeni hiukan, Katrina tuli levottomaksi, vanhukset pudistelivat päitään ja nuoret katselivat toisiaan ihmetellen, mitä nyt tuleman piti. Ei ollut mikään hyvän merkki se, että Gert tuli häätaloon. Ja vaikka kaikki olivat äsken ilakoineet, vaikenivat he nyt kerrassaan, kun Gert astui sisään veräjästä ja ottamatta lakkia päästään tervehti:

— Hyvää päivää!

Ensin ei kukaan vastannut tervehdykseen, mutta viimeinkin sanoi Katrinan isä:

— Hyvää päivää! Sinäkin olet liikkeellä?

— Täällähän on häät, ja minä ajattelin käydä tervehtimässä morsianta — sanoi Gert.

Samassa astui hän Katrinan luo ja otti häntä kädestä.

— Hyvää päivää, Gert, ja tervetuloa!

— Kiitos siitä sanasta!

— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet, ja nyt voit sinä hyvin istua alas ja saada osasi hääruoasta.

Katrina sanoi sen niin sävyisästi ja siivosti, ja Gert katsoi häneen lempeämmin kuin koskaan ennen.

He eivät vielä olleet lopettaneet päivällisiä, ja kun Gert nyt kiitti ja istui alas muiden mukana, alkoi kaikki olut ja viina, jota he olivat saaneet, tehdä heitä yhä puheliaammiksi.

— Sinä et ollut kirkossa, sinä — sanoi eräs.

— Minun olisi pitänyt olla siellä, tarkoitat sinä. Niin minäkin.

— Katrina oli niin kaunis seistessään alttarilla — hymyili toinen.

— Kaunis hän on aina ollut, sen minä kyllä tiedän — vastasi Gert painolla.

— Sinä olet aina hänestä paljon pitänyt — letkautti kolmas.

— Kuuluuko se sinuun? — tuumi Gert, ja heitti puhujaan silmäyksen, joka pani vaikenemaan.

— No, no — varoitteli Katrinan isä.

— Olli oli varmaan myöskin kaunis? — kysyi Gert pilkallisesti.

— Hänellä on rahoja päällisiksi — arveli joku.

— Jumal’aut, hänell' on. — Ollin isä ryiskeli hyvinvoivan näköisenä.

— Morsiusparin malja sitten! — kohotti Gert lasin ja nyökäytti Katrinalle, joka aivan hehkui punaisena.

— Kiitos, Gert — sanoi Olli ja koetteli hymyillä.

— Niin, oikeastaan se ei ollut sinulle — vastasi Gert. Ja niin tyhjensi hän viinalasin pohjaan saakka.

— Eikö teillä tule täällä tanssiakin? — tähysteli hän ympärilleen.

— Tietysti tulee — arveli Ollin isä. — Ja kun nyt olemme ravitut, niin voimme alkaa.

Pöytä kannettiin pois, soittaja viritti viulunsa ja alkoi sitä vingutella.

— Kai sitä minäkin sitten saan tanssia morsiamen kanssa? — kysyi Gert. — Mitä sanoo Olli siihen?

— Saathan sinä — vastasi Olli vapisevin polvin, vaikkakin koetti näyttää tyyneltä.

— _Tahdotko_ sinä tanssia minun kanssani, Katrina?

— Hyviä ystäviä olemme me aina olleet — sanoi Katrina.

Silloin otti Gert Katrinan vyötäröistä. Ja siinä syntyi sellainen tanssi ruohikolla, että mättäät pölisivät. Sellaista tanssia ei kukaan ollut koskaan nähnyt. Hän kieputteli Katrinaa, niin että tämä aivan nauroi ja kuiskasi:

— No, mutta Gert!

Hän riippui Gertin käsivarsissa kuin tahdoton olento. Ja Gert hehkui ruoasta, paloviinasta ja rakkaudesta, ja hänen silmänsä olivat hurjan tuliset.

— Sinä tanssit kauniisti — kuiskasi Katrina.

Ja he tanssivat niin alle omenapuiden, jotka upeilivat vähän loitommalla valkeissa, auringon valaisemissa kukissaan.

Ja siellä silitteli Gert Katrinaa, niin että tämä aivan kiemurtelihe. Näytti kuitenkin siltä, ettei hän niinkään vastenmielisesti tahtonut suudelmaa. Ja niin Gert silitteli häntä vielä kerran.

— Oh, sentään, kuinka paljon minä sinusta pidän — läähätti Gert.

— Gert, Gert!...

— Miten hitolla voit sinä ottaa Ollin?

— Gert!

Katrina näytti niin kovin onnettomalta ja käänsi silmänsä pois Gertistä.

— Tanssikaamme toisten luokse — rukoili hän epätoivoisena.

— Ei, minä tahdon tietää sen — tuskaili Gert. — Minä tahdon tietää sen. Rahojen tähdenkö sinä, sano?

— Anna minun olla, Gert. Jätä minut!

— Rahatko olivat siihen syynä! Sinä et voi katsoa minua silmiin.

— Elä tee mitään hullutuksia, Gert. Minä oli pakoitettu, minä olin pakoitettu!

— Saatana soikoon! — kirkui Gert.— Ja sinusta kun minä uskoin niin paljon hyvää.

— Ei se ollut minun syyni. Isä sen niin tahtoi...

— Mutta sinä suostuit siihen!

— Me olimme niin köyhiä, Gert.

— Siitä minä viis, mutta minä pidin sinusta, ja sinun olisi pitänyt tulla minulle, kuuletkos.

— Minä pidän sinusta, Gert. — Se tuli niin kauniisti ja hiljaisesti.

— Ah, sellainen siunattu tyttönen kuin sinä olet!

— Tanssikaamme nyt toisten luo, äläkä virka mitään.

— En, en.

— Voimmehan tavata sitten toisiamme monta kertaa, tiedän mä.

— Kyllä, kyllä.

Gertin silmät loistivat, kun he tanssivat takaisin toisten luo.

— Te teitte oikein aimo kierron — arveli Olli hieman harmistuneena.

— On niin hauska tanssia — vastasi Gert. Ja hänen silmänsä eivät eronneet Katriinasta.

— Niin se on, niin se on nuorena ollessa — myönsi Katrinan isä.

— Nyt tanssin minä — sanoi Olli ja otti Katrinaa vyötäröiltä.

Mutta Olli oli hintelo eikä hänen jaloissaan ollut mitään jäntevyyttä.

Gert rupesi nauramaan niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän nauroi ei niin paljo tuon aviomiehen tanssille kuin sille ajatukselle, kuinka hän tulisi peijaamaan Ollia. Ja kun Olli oli lopettanut tanssin, meni Gert hänen luokseen ja löi hänelle kättä oikein reilusti, niin että Ollin polvet aivan horjahtivat, ja sitten sanoi hän, kasvot hyvää tuulta hehkuvina ja äänessä mitä toverillisin sointu:

— Minä olen aina ollut vihainen sinulle, Olli, Mutta ei maksa olla häijynä ja pahaa tahtovana, kuules, jos tahdot kuten minä, niin juomme lasin yhdessä ja tulemme hyviksi ystäviksi.

Olli tuli oikein hämmästyneeksi ja iloiseksi muutoksesta. Gert, jota hän niin oli pelännyt!

Ja niin he joivat, ja Gert nauroi hänelle vasten silmiä ja taputteli olkapäille sekä kutsui häntä:

— Minun rakas Ollini!

Ja kaikki muut jotka tämän näkivät, olivat tyytyväisiä tähän ystävyyteen ja sanoivat toisilleen:

— Niin hyvä mies, niin siivo mies!

Matka Lysekiliin.

Reppuri oli tullut saarelle ja tehnyt siellä tuttavuutta kahden kivenhakkaajan kanssa. Tuttavuus tehtiin kauppias Abrahamssonin peräkamarissa, jossa he ottivat aimo naukkuja.

Abrahamsson oli puijannut reppurilta halvalla muutamia pääliinoja, ja siksi oli hän niin antelias. Ja kivenhakkaajille oli tuo vaeltava Judas myönyt nuuskarasian ja linkkuveitsen.

Nyt asetti reppuri silmälasit paikoilleen nenälleen — hänellä olivat ne aina nenällä, sillä niitä tarvittiin tarkastaessa saatuja rahoja — sanoi hän »ei voi tietää, jos ne olivat vääriä näinä aikoina.» Tämä lausunto oli kerran saanut muutaman ostajan vastaamaan:

— No, eikö silmälaseja tarvita teidän tavaroitanne tarkasteltaessa?

Reppuri sanoi nyt seuralaisilleen:

— Minun pitäisi lähteä Lysekiliin kaupan tekoon.

— Heikkari, sinnehän meidänkin pitää — sanoi toinen kivenhakkaaja. — Tehän voitte seurata mukana.

— Olkoon menneeksi! Ja kippis!

— Ei, jei, älkäähän lähtekö nyt. Nuppinne eivät ole selvät — arveli Abrahamsson.

— Äh, kuulkaahan sitä!

Ja niin valssasivat he hoippuen rantalaiturille, jonka luona venhe oli. Heidän onnistui saada purjeet kuntoon, vaikka vaivaloisesti se kävi.

Niin he läksivät ulos. Venheen keskellä oli reppurin laatikko. Sen päälle panivat he viinapullon.

Reppuri, joka ensi kerran oli saaristossa, istui ja tirkisteli saaristoon:

— Merkillistä, että minne tuleekin, on kiviä tiellä.

Tämä nauratti kivenhakkaajia.

Mutta nauru kaikui yhä heikommin. He tulivat yhä untelommiksi ja uneliaammiksi ja vajosivat vähitellen aasinuneen.

Kohta olivat he kaikki kolme pitkällään ja nukkuivat tuhdoilla. Venhe ajelehti miten tahtoi. Matka kävi Lysekilin päinvastaiseen suuntaan.

Pitemmän ajan kuluttua raapasi venheen pohja muutaman saaren rantaan. Reppuri heräsi siihen ja kirkui:

— Pois näppinenne, peijakkaan pojat!

Hän oli nähnyt unta, että joukko poikasia raapi hänen laatikkoaan.

Nyt nolostui hän katsellessaan ympärilleen. Toverit kuorsnasivat. Venhe seisoi kiveen hangaten. Ja kivellä lojui eläin, joka katsoa muljotti häneen. Hän ei ollut koskaan nähnyt hylettä ja pelästyi sentähden nyt peräti. Hän luuli hylettä itse paholaiseksi.

Nopeasti otti hän airon ja puulasi venheen ulos rannasta.

Hän koetti herättää kivenhakkaajia mutta nämä vain kääntäytyivät unessaan. Silloin istuutui hän ja alkoi ohjata. Hän et ollut koskaan ohjannut purtta eikä hänellä ollut aavistustakaan koko purjehtimistaidosta.

Hän asetti purjeen kullekin puolelle. Se auttoi, sillä hänellä oli purjetuuli. Ja kuinka hän nyt siinä puuhailikaan ruorin kanssa — eteenpäin kulku kävi.

— Se menee hyvin! — tuumi reppuri. — Ja hän nosti tuulessa nenäänsä lasisilmineen. — Kyllä he nolostuvat, kun heräävät. Minun ajatukseni mukaan tulee Lysekil tuohon suuntaan.

Niin purjehti hän pursineen muutamaan kapeaan vuonoon. Kuinka mieletöntä tämä on tietää jokainen länsirannikkolainen, joka ei kanna romulaatikkoa.

— Minun puolestani maatkoot. He saavat nähdä, että minä osaan purjehtia.

Hän hymyili riemuiten. Vähitellen alkoi hän kuitenkin arvella, sillä kuta etemmä hän purjehti, sitä ahtaammaksi kävi kulkuvesi. Vuoret ikäänkuin ryömivät hänen päälleen.

Nyt alkoi hän ymmärtää tulleensa väärää tietä. Ja nyt tahtoi hän herättää toisetkin.

— Ehkäpä minä pääsen tästä reiästä. Odotahan!

Ja hän antoi mennä.

Pian oli hän vuonon pohjukassa. Ja kohta jutkahti venheen pohja savikkoon.

Siinä se seisoi.

— Ah, herran tähden! — kirkui hän. — Nouskaa ylös!

Hän ravisteli noita vaateliaita matkustajia. Silloin heräsivät he vihdoinkin, hieroivat silmiään ja tervehtivät häntä sellaisilla suloisilla sanoilla kuin:

— Suusi kiinni!

— Mitä hittoa siinä huudat, senkin punatukkainen silmälasikäärme?

— Me olemme kiinni! Me olemme kiinni!

— Oletko sinä kiinni? Myötkö sinä väärennettyjä kankaita, mokoma ryökäle?

Mutta sitten he näkivät, missä olivat ja kuultuaan reppurin sanovan: 'Minä luulin sen menevän Lysekiliin!», purskahtivat he äänekkääseen nauruun. He heittäytyivät tuhdoille selälleen ja olivat läkähtyä. Niin hauskaa oli tämä heidän mielestään. Vähät he välittivät koko asemastaan.

— Kippis! — huusi toinen, otti putelin ja joi. — Hyvästi kanssasi! — Hän kiidätti pullon veteen.

— Ehkä kahlaamme maihin! sanoi toinen lopuksi. — Venhe seisoo kun seisookin.

Silloin he lähtivät. Reppuri otti häiriössä silmälasitkin nenältään. Mutta laatikon otti hän oikein selkäänsä. Hän ajatteli:

— Kissa vieköön koko tämän seuran!

Sitten astuivat he kaikki veteen. Maalle oli vain pikkunen matka. Yhtäkkiä keiskahti reppuri suin päin saveen. Laatikko mukana.

Siinä istui hän sitten kaislikossa ja voivotteli:

— Minun huivini ja minun paitani!

Toverit nauroivat ja auttoivat hänet taas jaloilleen. Niin tulivat he maihin. Kivenhakkaajat lauloivat ja hoilasivat, niin että lapset säikkyneinä juoksivat pitkien matkojen päähän.

Selvittyään siksi verran, että voivat jotakin päättää, sanoivat he:

— Nyt meidän kuitenkin täytyy saada ryyppy.

— Tietysti me saamme tuolta! — Ja he osoittivat majataloon jonkun markan päässä.

Siellä saivat he kosteita tavaroita eteensä. Mutta sitten he alkoivat ajatella venettään ja katsoivat ulos lasista. Naamat vetäytyivät pitkiksi — sillä venhe oli tietysti irronnut, sittenkuin kolme miestä ja kuorma siitä oli tullut pois. Se oli tuutinut hetken tuulispäissä ja alkanut sitten ajelehtia pois vuonosta. Sillä tuuli oli kääntynyt — ja purjeethan olivat ylhäällä.

Nyt alkoivat kivenhakkaajat juosta rannalle ja huudella purjevenhettä. saadakseen kiinni omansa.

Mutta mitään sellaista ei löytynyt. He kiroilivat ja menivät takaisin majataloon.

Tiellä olivat he kaatua reppurin päälle. Hän istui laatikoineen ojassa ja möi huivikankaitaan y.m. polkuhinnasta.

En tiedä, koska nuo kolme veljestä saapuivat Lysekiliin. Sinä päivänä eivät kuitenkaan. Mutta venhe ajelehti takaisin saaristoon. Kun Abrahamsson sai sen nähdä, säikähtyi hän melkein kuoliaaksi — hän luuli, että kaikki nuo kolme olivat hukkuneet. Mutta hän sai tietää kohta asian oikean laidan, sillä nimismies otti kivenhakkaajat kiinni ja vei heidät omalle maalleen. Ja tämän palan nautittuaan päättivät he lujasti, etteivät koskaan enään ota reppuria venheesensä. Sillä sellaisella on yhtä huono onni mukanaan kuin naisilla ja rukilla.

Ei maksa vaivaa.

Vanha Sven, joka seisoi pellolla kuokkimassa, huoahti vähäsen, pyyhki hihan syrjällä hikeä otsaltaan ja puhkesi puhumaan:

— Ei maksa vaivaa. Tämä on niin täynnä kiviä, että sen herraksi ei pääse. Hitto häntä kuokkikoon enkä minä!

Hän heitti kuokan olalleen ja asteli pellolta, josta suuria multakuokkareita tarttui hänen jalkoihinsa. Hän meni tyytymättömän ja väsyneen näköisenä tupaan päin ja istuutui huoaten porraskivelle.

Vaimo oli ruokkimassa kanoja, jotka kaakattaen juoksentelivat toistensa ympärillä päästäkseen altaan uurnalle.

Ne pärskyttelivät vettä ja tappelivat, ja kukon punainen kampa loisti auringon paisteessa, kun hän sisukkaana sitä kohotti ja tunkeutui höyhenpukuisten puolisoittansa etunenään.

Eukko kääntyi eläimistä ja kysyi mieheltään:

— Mitä sinä huokailet, Sven?

— Oh, olen niin väsynyt. Sitä on jo niin vanha.

Nuorena ollessani voin minä tapella saroilla kivien kanssa, mutta nyt minä en enään jaksa.

— Onko siellä nyt sitten niin paljon kiviä?

— On, kyllä on. Joka vuosi minä niitä sieltä joukon poistan, mutta joka vuosi niitä taas siellä on. Minä luulen, että kiviä sataa taivaasta.

— Et saa puhua mitään niin syntistä! Meidän Herramme, joka antaa meille sadetta vuodentuloon!

— Niin niin, sinä olet aina niin hyväntahtoinen. Mutta minä, joka olen mies, suutun, niin vanha kuin olenkin. Ja minä en kehtaa jatkaa enään kuokkimista. Eihän jaksa enemmän kuin jaksaa.

Ukko näytti niin vihaiselta, että eukko antoi hänen olla. Mutta mielessään ajatteli hän hiljaisuudessa tähän suuntaan:

— Kaikkeen löytyy neuvoja. Ei pidä väsyttää toista.

He eivät puhuneet enään asiasta, ja se päivä kului loppuunsa kuten muutkin. Aurinko painui alas honkakankaan taakse ja hämärä laskeutui metsätorpan yli. Ja, niinkuin he olivat tehneet kolmekymmentä vuotta, tekivät nuo molemmat puolisot myöskin tänä yönä — laskeutuivat toistensa viereen levolle.

Kun eukko kuuli, että mies oli nukkunut ja makasi nyt kuorsaten ukonuntaan, nousi hän sängystä. Kun hän makasi seinävieressä, täytyi hänen päästäkseen lattialle kiivetä ukon yli.

Sitten pukeutui hän hiljaa ja meni ulos viileään, puolivaloisaan kesäyöhön. Kuokka seisoi tuvan seinää vasten niinkuin ukko sen oli jättänyt. Eukko otti sen ja meni ulos pellolle ja alkoi työskennellä. Hän kuokki varovaisesti, ettei rauta kilahtaisi kiviin ja ettei ukko kuulisi mitään erityisempää ääntä ja heräisi. Kivet heitti hän ojan reunalle, sitä mukaa kuin työssään eteni.

Tätä pitkitti hän siksi kuin näki auringon ensimäisen ruskon nousevan vuoren huipun yli ja kuuli peipposen ensimmäiset liverrykset. Silloin pani hän kuokan juuri samalle paikalle, jossa se oli ollut, ja pannen säpin kiinni astui äänettömästi sisään. Sitten riisuutui hän ja ryömi sänkyyn tarkasti varoen, ettei kantapäällään koskettanut ukon laihoja koipia.

Seuraavanakaan päivänä ei ukko voinut mennä pellolle töihin. Hän rupesi hakkaamaan halkoja eikä huomannut mitään.

Mutta vielä kahtena yönä piti eukon mennä pahkuraisulle pellolle saadakseen sarat kivettömiksi, ja vielä kaksi päivää teki ukko muita töitä. Mutta kolmantena päivänä häpesi hän itseään ja meni siinä silmänräpäyksessä, ettei eukko näkisi hänen katumustaan, pellolle kuokkimaan.

Ei kukaan voi kuvailla, kuinka hän hölmistyi nähdessään pienet roukkiot ojan varrella. Hän häpesi niin, ettei saanut sanaa suuhunsa. Hän töllisteli taivaalle, ikäänkuin apu olisi sieltä tullut, mutta pian käsitti hän, että hänen vaimonsa oli tämän kaiken tehnyt. Ensin suuttui hän, mutta sitten kävivät hänen silmänsä kosteiksi.

Niin meni hän portaille.

Vaimo puuhaili taas kanojen kanssa..

— Kuules, Helena!

— No, Sven.

— Kivet ovat poissa pellolta nyt. Ja kuitenkaan ei kukaan ole kuokkaa koskettanut.

— Herranen aika, mitä sanot sinä!

— Kukahan sen on tehnyt?

— Varmaankin kanat, jotka ovat kävelleet siellä ja poimineet.

— Niin, varmaankin ne juuri niin.

Vaimo, jolla ei näyttänyt olevan halua jatkaa keskustelua, meni tupaan. Heti sen jälkeen istui hän kangaspuilla ja kutoi.

Kun ukko sen kuuli, kävivät hän: kasvonsa yhtäkkiä oudon ilmeisiksi. Nyt hänelle selveni! Ja koko iltapuolen päivää käveli hän yksikseen hymyillen, kunnes aurinko vajosi vihreän hongikon peittoon.

Keskiyön aikaan, kun hän kuuli vaimonsa syvään hengittävän, nousi hän ylös peläten kovasti, että sängyn narina eukon herättäisi. Saatuaan vaatteet päälleen meni hän sukkasillaan ulos huoneesta keittiön kivilattian yli toisella puolella olevaan kangaskamariin.

Hän istuutui kangaslaudalle ja mutisi itsekseen:

— Minä tiedän kyllä, kuinka vähän sinulla on aikaa kutoa uutta sarkahamettasi, jonka sinä tahdot valmiiksi Mikkelisunnuntaiksi. Mutta koska sinä olet tehnyt minulle hyvää, tahdon minä sen palkita sinulle takaisin.

Ja niin alkoi hän kutoa ja antoi sukkulan lentää edestakasin lankaloimien välissä, aivan kuin oli eukkonsa nähnyt tekevän.

Tätä pitkitti hän jonkun aikaa ja oli oikein tyytyväinen ajatellessaan, kuinka hämmästyneeksi eukko tulisi, kun ovi hänen takanaan avautui ja hän kuuli äänen:

— Mitä sinä teet, Sven

Siinä paikassa lakkasi kertominen. Ukko kääntyi, hämillään.

— Ah, herran tähden, sinäkö se olit! Mitä varten olet sinä ylhäällä yösydännä?

— Niin, ajattelin katsoa vähän perään, ettet turmeleisi minun hamettani. Oh, Herrajumala, miltä se näyttää! — löi hän käsiään yhteen ja tarkasteli kutomusta juuri alkavan aamun hämyssä.

Mutta silloin loppui vanhuksen vastustusvoima. Ukko aivan painui eukon olkapäille ja oikein nyyhkytti.

— Helena, minä tahdoin sinulle vain hyvää — peltokivien tähden, näes — minä en enään koskaan sano: ei maksa vaivaa — minä kuokin kunnes makaan tuossa — kun on saanut sellaisen vaimon kuin sinä, oikean helmen! Niin helmi sinä olet — intti hän, kun eukko tahtoi pyrkiä irralleen.

— Kas niin, rauhoitu nyt ja mene levolle. Toisen tulee auttaa toistaan, sanotaan sanassa, mutta missään ei ole kirjoitettu, että ukon pitää nousta ylös sydänyöllä ja sotkea eukon kuteet.

— Ei, _se_ ei maksa vaivaa, sen minä näen.

— Minä sen kyllä selvitän aamulla. Ei se ole mitään vaarallista. Mutta tule nyt!

Eukko veti häntä jälessään, ja niin menivät he sisään. Mutta nyt asettui eukko lattian puolelle ja niin tahtoi hän maata aina vast'edeskin. Eihän voinut tietää, mitä ukko keksisi kauppojaan katuessaan. Mutta jos hän kiipeisi yli, huomaisi hän sen kyllä.

Ja kohta kuorsnasivat he molemmat, sillä aikaa kuin aurinko hiipi sisään pumpuliverhojen välitse ja valaisi pelakuun (pelargonia) anjovispurkissa.

Pohjakalaa,

Poika sousi kalapaikalle.

Hän veti airot sisään, juoksi kokkatuhdolle ja laski riipan lahden pohjaan.

Venhe seisoi hiljaa kirkkaalla veden pinnalla. Ja poika istuutui perään onkimaan, kiinnitettyäsi! ensin tummankeltasen täyn koukkuun.

Hän hyräili itsekseen kauniissa kesäisessä iltapäivässä. Lähellä oleva vuori kaikui, kun hän korotti ääntään, rastas lauleli rannan koivikossa, ja lepät alempana rannan kivikossa kurkistelivat kuvaansa vuonosta.

Oli matalaa sillä paikalla, ja salakat söivät hyvin. Kas petoa kuinka puri kovasti! No, se ei poikaa kummastuttanut, sillä äsken oli juuri satanut.

Ei, mutta miten se söi! Hän veti »tintin» toisensa perästä, ja kohta eivät tä'yt riittäneet, niin että hänen täytyi silpaista salakan hienoa lihaa syötiksi.

Mutta kuinka nyt olikaan, kun hänen piti vetää ylös onkea, tarttui se kiinni johonkin raskaasen. Joko se oli suuri kuha tai myös turska. Hiopp, hän veti. Mutta onki ei liikahtanut. Oliko se tarttunut pohjaan?